PAHOLAISMETSÄ

Neljän päivän päässä Msakidangasta, jos alkuasukastietoihin on

luottamista, on kiemurteleva joki, joka tulee Ngombi-maahan.

Alkuasukkaat sanovat, että se on purjehduskelpoinen kuivanakin aikana.

Bongindassa olevat lähetyssaarnaajat nauravat tälle tiedolle; ja

Arburt, tämän lähetysaseman johtaja, kuunteli eräänä iltana hienoinen

hymy silmännurkassa Elebin kertomuksia joen latvoilla sijaitsevasta

aarremaasta ja oli ystävällisen epäuskoinen.

— Jos on niin, että norsunluuta on tässä paikassa, sanoi hän, — tai

suuri aarre odottaa kaivajaansa, niin mene Sandin luo, sillä tämä aarre

kuuluu hallitukselle. Mutta sinä, Elebi, kiinnitä sydämesi enemmän

Jumalan taivaallisiin rikkauksiin ja ajatuksesi omaan kelvottomuuteesi

päästäksesi Hänen valtakuntaansa ja anna norsunluun olla.

Sanders tunsi Elebin pyörremyrskyntyyppisenä alkuasukassaarnaajana,

riehahtelevana, äänekkäänä jumalanpalveluksen aputoimitsijana. Hän

oli haltioitumisensa hetkinä käännyttänyt monta. Mutta oli myös

vastavaikutuksen päiviä, jolloin Elebi murjotti multamajassaan ja

kohteli kristinoppia kylmästi.

Tämä uusi uskonto oli työlästä. Sitä ei voinut harjoittaa kerrallaan

koko viikon osalle ja sitten istua. Piti aina mennä eteenpäin koskaan

väsymättä, koskaan poikkeamatta oikealta tieltä, pidättyä niin

paljosta, että siihen kyllästyi, jättää tekemättä sellaista, jota

mieluummin olisi tehnyt.

— Uskonto on vankeutta, murisi Elebi juttelunsa jälkeen ja kohautti

leveitä mustia hartioitaan.

Majassa hänen tapansa oli vaihtaa eurooppalainen puku

vyötärövaatteeseen ja peitteeseen, sillä Elebi oli villi — jäljittelevä

villi — barbaari. Kerran saarnatessaan Paholaisten joella hän oli

uskonnollisessa innostuksessaan iskenyt erästä ivaajaa taittaen tämän

käden, ja muuan raivostunut Sanders oli vanginnut hänet, piessyt

ja sakottanut tuhannella putkella. Tämän jälkeen Elebiä pidettiin

englantilaisten lähetyssaarnaajien piireissä kristinopin marttyyrinä,

sillä hän osasi valehdella mainiosti ja hänen rangaistustaan pidettiin

kauheana raakuutena.

Mutta norsunluu oli haudattuna kolmen päivän päässä Salaiselta joelta;

tätä Elebi mietiskeli tuijotellessaan majassaan yötä päivää savuavaa

tukkia. Kolmen päivän päässä joen takana, paikalla, jossa oli kaksi

hautaa, maa oli täynnä paholaisia, ja Elebi värisi sitä ajatellessaan;

mutta kun hän oli lähetyssaarnaaja ja syvästi uskovainen ja sitä

paitsi (vaivalloisesti alkuasukaskielelle käännetyn) Roomalaiskirjeen

omistaja, hän ei paljoa pelännyt. Hän pelkäsi enemmän muuatta

kaukaisessa päämajassa oleksivaa valkeata paholaista, jota voitiin

odottaa Salaiselle joelle, kun sateet olivat tulleet ja menneet.

Elebillä oli tietenkin yksi vaimo valkoisen miehen tavan mukaan, mutta

tyttö, joka tuli majaan höyryävä kalakuppi kädessään, ei ollut se

nainen, jonka lähetyssaarnaajat tunnustivat hänen vaimokseen.

— Sikini, sanoi Elebi, — lähden pitkälle kanoottimatkalle.

— Pyhässä tarkoituksessa? kysyi Sikini, joka oli joutunut miehen

vaikutusvaltaan hänen uskonnollisina aikoinaan.

— Tulen rätinä on vaimon kielen kaltainen, tuumi Elebi, — ja helpompi

on pitää kansi kiehuvan padan päällä kuin salaisuus naisen sydämessä.

Elebi tunsi hyvin jokivarren sananlaskut, ja tyttö nauroi, sillä hän

oli miehen mielivaimo ja tiesi, että aikanaan hän kyllä saisi kaiken

tietää.

— Sikini, sanoi mies äkkiä, — tiedät, että pidin sinut luonani, vaikka

Verenottaja tahtoi, että minun piti lähettää sinut pois. (Arburtilla

oli mikroskooppi, ja hän vietti iltansa tutkimalla joukkonsa jäsenten

verta tautien selville saamiseksi.)

— Sinä tiedät, että valehtelin isälleni ja suojelijalleni sanoen:

Majassani pitää oleman vain yksi vaimo, Tombolo, rannikolta tullut

nainen.

Tyttö nyökkäsi silmäten häntä tyhmästi.

— Sen tähden minä kerron sinulle, että lähden Salaisen joen taa, kolmen

päivän päähän ja jätän kanootin paikkaan, jossa on kaksi hautaa.

— Mitä sinä etsit? kysyi tyttö.

— Siinä maassa on paljon hampaita, vastasi Elebi, norsunluuta, jota

ihmiset ovat tuoneet sinne kaukaisista maista ja kätkeneet, peläten

erästä Kivenmurtajaa. (Bula Matidi, »kivenmurskaaja», on Kongon

hallituksen nimitys asukasten kesken.) Tulen takaisin rikkaana, ostan

monta vaimoa, jotka odottavat sinua ja palvelevat sinua, ja sitten minä

en enää ole kristitty, vaan palvelen punaista jumalaa, niinkuin isäni

teki ja isoisäni.

— Mene, sanoi tyttö nyökäten.

Elebi kertoi tytölle asioita, joita hän ei ollut kertonut Arburtille —

mistä norsunluu oli peräisin, ketkä sitä vartioivat ja kuinka hän aikoi

sen anastaa.

Ennen kuin lähetysaseman lokali seuraavana aamuna soi, hän oli

lipunut kanootillaan tiehensä; ja Arburt kuullessaan tiedon huokasi

ja sanoi häntä kiittämättömäksi kerjäläiseksi — sillä Arburt oli

inhimillinen. Sanders, joka myös oli inhimillinen, lähetti nopean

lähetin vangitsemaan Elebiä, sillä ei ole hyvä, että kalleuksia etsivät

alkuasukkaat kuljeksivat vierailla alueilla; sellaiset retket tietävät

sotaa, ja sota tiesi — ainakin Sandersille — vakavaa virallista

kirjeenvaihtoa, jota hänen sielunsa vihasi.

Ken tahtoo seurata Elebin retkeä, melokoon aina Okauun asti, jossa

Barina tapaa Lapoin, valitkoon vasemmanpuoleisen joen, sivuuttakoon

Valkean paholaisen putouksen ja seuratkoon kuohuvaa virtaa, kunnes

tulee norsujen leikkipaikalle. Siellä on metsä hävitetty, jotta nuo

väkevät voisivat lyödä leikkiä; rannalle on siroteltu puunrunkoja,

joita möyryävä norsu on kiskonut maasta juurineen ja huolimattomasti

heittänyt syrjään. Maassa ei ole ruohikkoa eikä viidakkoa, se on

mutainen tasanko, jolla näkyy norsujen jälkiä.

Elebi veti kanoottinsa rannalle, otti varovasti padan, joka oli täynnä

kuumia kekäleitä, tyhjensi sen sisällyksen maahan ja keräsi siihen

lisäksi kuivia risuja ja kuivia puita. Sitten hän valmisti itselleen

pidot ja kävi nukkumaan.

Kuljeksiva pantteri tuli yöllä nuuskien, mutta Elebi nousi ja kohensi

tulta. Aamulla hän etsi särkkää, joka johti Salaiselle joelle, ja löysi

sen virtaheporuohon peittämänä.

Elebillä oli Ngombissa lukemattomia ystäviä. He olivat kokoontuneet

Tambangon kylään — kylän päällikön suureksi kiukuksi — sillä Elebin

ystävät laskivat kätensä kaikille tavaroille, joita he halusivat,

sillä he olivat vieraita ja hyvin aseistettuja, ja sitä paitsi

heitä oli kolme yhtä kylän miestä vastaan. Yksi, Osako, saattoi

päällikön erittäinkin pelon valtaan, sillä hän puhui vähän, mutta

käveli uhkaavana Tambangon kadulla käyrä veitsi kyynärtaipeessaan.

Osako oli suuri ja notkea. Toinen leveä hartia kiilsi alastomana,

ja hänen voimakaslihaksisissa käsivarsissaan ei ollut koristeita.

Hänen tuuhea tukkansa oli niin laastaroitu savella, että se muistutti

eurooppalaisnaisen tukkalaitetta, ja hänen ruumiinsa oli ingolamullalla

sivelty.

Vain kerran hän alentui puhumaan isännälleen.

— Hanki minulle kolme miestä, kun herra Elebi tulee, ja he saavat

johdattaa meidät Salaisen joen maahan.

— Mutta, herra, siunasi päällikkö, — ei kukaan voi mennä Salaisen joen

maahan paholaisten vuoksi.

— Kolme miestä, sanoi Osako pehmeästi, — kolme nuorta miestä, joilla on

nopeat jalat, silmät kuin ngombeilla ja suut vaiteliaat kuin kuolleilla.

— Paholaisten vuoksi, kertasi päällikkö heikosti, mutta Osako katsoi

suoraan eteensä ja harppoi edelleen.

Kun aurinko paistoi tulipunaisena maailman yllä, kun joki oli tulinen

virta ja pitkät varjot lankesivat aukeille, Elebi tuli kylään. Hän tuli

yksinään etelästä eikä hänellä ollut merkkiäkään siitä, että hän oli

lähtenyt sivistyksen levitysleiriltä. Paitsi vyötärövaatetta hänellä

oli yllään vain olkapäiltä riippuva pantterintalja; muuten hän oli

alasti.

Kylän laidassa oli neuvottelumaja, kumpareella sijaitseva hatara maja,

ja herra Elebi kutsui sinne kapteeninsa ja kylän päällikön. Hän puhui.

— Kala-kala, aloitti hän, ja se merkitsee kauan sitten, ennen kuin

valkeat miehet tulivat ja kun arabialaiset tulivat alas jokia

pohjoisista maista varastamaan naisia ja norsunluuta, hautasivat

Salaisen joen asukkaat rikkautensa Paholaisten paikkaan. Naisiaan

he eivät voineet haudata, ja niinpä he menettivät ne. Nyt ovat

kaikki Salaisen joen asukkaat kuolleet. Arabit tappoivat joitakuita,

Bula Matidi tappoi enemmän, mutta tauti tappoi loput. Missä heillä

oli kylänsä, siinä kasvaa korkea ruoho ja heidän tarhoissaan vain

kehrääjälintu puhuu. Minä tiedän tämän paikan, sillä minä näin unissani

näyn ja...

Hänen puheensa loppuosa oli eurooppalaiselta kannalta katsoen

jumalanpilkkaa, sillä Elebi oli kokenut maallikkosaarnaaja ja hänellä

oli kerkeä kieli.

Kun hän oli lopettanut, puhui Tambangon päällikkö. Siellä oli

tavattomasti paholaisia. Ei ollut epäilemistäkään, etteikö koko

metsä ollut mitä laajin paholaisuuden pesäpaikka. Jotkut olivat

julmakasvoisia ja korkeita kuin kumipuu — pitempiä, sillä he käyttivät

kumipuuta keppinään; toiset olivat pieniä, niin pieniä, että ne

ratsastivat mehiläisten siivillä, mutta kaikki olivat voimallisia,

hyvin kauheita ja hyvin mahtavia aarteen vartijoita. Niiden suurin huvi

oli eksyttää matkamiehiä: miehet menivät metsään etsimään kopaalia ja

kumia eivätkä koskaan palanneet, koska metsään johti tuhat tietä, mutta

takaisin ei yhtään.

Elebi kuunteli vakavana.

— Tietenkin siellä on paholaisia, sanoi hän, — niihin luettuna piru, se

vanha, joka on Jumalan vihollinen. Olen paljon puuhaillut paholaisten

ulosajamisessa pyhässä ominaisuudessani Sanan palvelijana. Pienimmistä

paholaisista en minä tiedä, mutta epäilemättä niitä on. Sen vuoksi kai

on parasta, että kaikin rukoilemme.

Hänen sanansa mukaan koko joukko lankesi polvilleen kylän nähden, ja

Elebi rukoili hitaasti, mutta vakavasti, että pimeyden pahat voimat

eivät tulisi esteeksi ja että suuri työ kävisi häiriöittä.

Minkä jälkeen varmemmaksi vakuudeksi joukko uhrasi kaksi lintua

päällikön majan edessä olevalle jumalankuvalle, ja likainen poppamies

voiteli Elebin ihmisrasvalla.

— Menemme Ochorin kautta, sanoi Elebi, joka oli jonkin verran

sotapäällikkö. — Tämä Ochorin kansa antaa meille ruokaa ja oppaita

matkalle, koska he ovat pelkureita ja tyhmää kansaa.

Hän sanoi päällikölle jäähyväiset ja jatkoi matkaansa, Osako ja

sotilaat hänen jäljessään. Niin meni kaksi päivää. Tunnin päässä

Ochorin kylästä hän ryhtyi neuvottelemaan.

— Kun tunnen maailmaa, hän sanoi, — olen kuullut ochorilaisista, jotka

ovat orjia; heidän päällikkönsä on saatava lankeamaan minun jalkoihini.

Kun sellaiselle miehelle kuin minulle, joka tunnen valkoisten miesten

tavat, tulee osoittaa kunniaa, niin lähetetään viestinviejä sanomaan,

että herra Elebi tulee, ja kehoittamaan heitä tappamaan monta vuohta

meille valmiiksi.

— Se on hyvää puhetta, sanoi Osako, hänen luutnanttinsa, ja viesti

lähetettiin.

Elebi karavaaneineen seurasi hitaasti.

Kerrotaan, että Elebin viestinviejä tuli Monrovian Bosambon, Ochorin

päällikön luo, kun tämä oli sellaisessa alakuloisessa mielentilassa,

johon toiminnan miehet joutuvat, kun heidän mielestään elämä on liian

hiljaista.

Bosambon tapa oli — ja tapa, jota hänen alaisensa hieman pelkäsivät —

kiroilla englanniksi ääneensä, kun jotakin oli vinossa, tai sellaisissa

tilaisuuksissa, kun ei ollut toivottavaa, että hänen ajatuksensa

tulisivat vieraitten tietoon.

Hän istui ovensa edessä ja kuunteli vaiteliaana ja lyhyttä piippuaan

poltellen, kun viestintuoja kuvaili suurta vierailijaa ja sitä

rajatonta kunniaa, joka nyt oli tuleva ochorilaisten osaksi.

Bosambo sanoi selostuksen päätyttyä englanniksi:

— Kirottu neekeri!

Sanantuoja hätkähti kuullessaan vierasta kieltä.

— Herra päällikkö, sanoi hän, — minun herrani on suuri ja tietää

valkoisten miesten tavat.

— Minä tiedän myös yhtä ja toista valkeista miehistä, sanoi Bosambo

tyvenesti jokivarren kielellä, — koska minulla on monta valkeaa

ystävää, erittäinkin Sandi, joka on naimisissa veljeni vaimon sisaren

kanssa ja siis hieman sukua minulle. Olen myös, Bosambo jatkoi

tunnustellen, — puristanut sen suuren valkean kuninkaan kättä, joka

asuu ison veden takana, ja hän on antanut minulle paljon lahjoja.

Tällaisen tarinan sananviejä toi hitaasti etenevän karavaanin luo, ja

Elebi kummasteli ja pelästyi hieman.

— Kummallista, sanoi hän, — ei kukaan vielä ole tuntenut Ochorin

päällikköä, joka ei olisi ollut koira ja koiran penikka — mennään

katsomaan tätä Bosamboa. Käskitkö hänen tulla tapaamaan minua?

— En, vastasi sananviejä, — hän oli niin suuri ja ylpeä, koska Sandi

oli mennyt naimisiin hänen veljensä vaimon sisaren kanssa; minä en

uskaltanut sanoa hänelle.

Ochorin kylän laidassa on paikka, johon Sanders kerran käski

pystyttää varoitustaulun, ja siinä Elebi ihastuneena tapasi päällikön

odottamassa. Kylän neuvottelumajassa oli pitkä ja vakava palaver, jonka

aikana Elebi kertoi niin paljon tarinaansa kuin oli tarpeen ja Bosambo

uskoi niin paljon kuin hän voi.

— Ja mitä sinä haluat minun kansaltani? kysyi Bosambo vihdoin.

— Herra päällikkö, sanoi Elebi, — olen menossa pitkälle matkalle

sellaisen pyhän hengen suojeluksessa, josta sinä et tiedä mitään, koska

se on valkoisten miesten erityinen salaisuus.

— Ei ole salaisuutta, jota minä en tietäisi, sanoi Bosambo, — ja jos

sinä puhut hengistä, niin minä puhun erinäisistä pyhimyksistä, myös

Neitsyestä, joka on erittäin kunnioitettu valkoisten miesten kesken.

— Jos sinä puhut pyhästä Paavalista... aloitti Elebi hieman epävarmana.

— En vain Paavalista ja Pietarista, vaan myös Johanneksesta,

Luukkaasta, Matteuksesta, Antoniuksesta ja Tuomaasta, vastasi Bosambo

nopeasti. Hän ei suotta ollut käynyt katolista koulua. Elebi oli

hämillään.

— Jätämme nämä uskon asiat viimeisiksi, sanoi Elebi viisaasti. —

Huomaan, että olet viisas mies. Minä olen menossa etsimään suurta

aarretta. Kaikki, mitä kerroin sinulle äsken, oli valhetta. Puhutaan

kuin veljet. Olen matkalla Paholaismetsään, jossa kukaan mies ei ole

käynyt vuosikausiin. Pyydän sinua sen vuoksi antamaan minulle ruokaa ja

kymmenen miestä kantajiksi.

— Ruokaa voit saada, mutta et miehiä, sanoi Bosambo, — sillä olen

luvannut Sandille, joka, niinkuin tiedät, on veljeni vaimon sisaren

mies, että yksikään minun miehistäni ei poistu tästä maasta.

Tähän oli Elebin tyytyminen, sillä uusi henki oli tullut Ochoriin

sitten hänen viime käyntinsä, ja näiden entisten orjain silmissä oli

kiilto, joka pelotti. Sitä paitsi he olivat hyvin aseistetut.

Aamulla joukko lähti matkaan, ja Bosambo, joka ei ottanut mitään

vastuulleen, katseli heidän matkalle lähtöään. Hän huomasi, että

retkikunnan tavaroiden joukossa oli kaksi suurta koria täynnä pieniä

punaisia kankaanpalasia.

— Tämä on minun taikani, sanoi Elebi salaperäisesti, kun häneltä

kysyttiin, — jospa vain tietäisit sen voiman.

Bosambo haukotteli ja oli välinpitämätön.

Päivänmatkan päässä Ochorista seurue tuli Suuren metsän ensimmäisille

linjoille. Kumipuuryhmä oli metsän laidassa, ja siinä paljastui Elebin

kangaskappalekorien taika.

Joka viidensadan askelen päässä joukko pysähtyi, ja Elebi sitoi

kangaspalasen puunoksaan.

— Täten, sanoi hän luutnantilleen, — olemme riippumattomat jumalista,

eikä meidän tarvitse pelätä paholaisia, sillä jos emme löydä

norsunluuta, löydämme ainakin paluutien.

(Lähetyssaarnaajat olivat kerran kokeilleet samalla keinolla Bongindan

ja Suuren joen välisissä metsissä, mutta siinä maassa ei ollut

paholaisia.)

Kaksi päivää marssittuaan he tulivat hautapaikalle. Siinä oli ollut

kylä, sillä Isisin palmut kasvoivat loistavasti, ja kun sysäsi ruohon

syrjään, näki mädäntyneitä kattoja. Kookospalmuissa oli myös tuhansia

kehrääjälintuja, ja lähellä oli banaanipuutarha.

Elebi löysi särkyneillä padoilla katetut haudat ja oli tyytyväinen.

Metsässä, jonkin matkan päässä kylästä, he tapasivat vanhuksen, niin

vanhan, että hänet olisi voinut kohottaa kahdella sormella.

— Mihin käyvät nuoret miehet voimissaan, mutisi hän lapsellisesti, —

pienten paholaisten maahan? Kuka johtaa heidät takaisin naistensa luo?

Ei kukaan, sillä paholaiset eksyttävät heidät, avaavat uusia teitä ja

sulkevat entisiä, _O, ko, ko!_

Hän vikisi säälitellen.

— Isä, sanoi Elebi, heiluttaen kädessään punaista kangaskappaletta, —

tämä on valkean miehen taika; me palaamme samaa tietä kuin tulimmekin.

Silloin mies alkoi kirota ja sinkautti tuhat kuolemaa, ja Elebin

seuralaiset peräytyivät kauhistuneina.

— Olet elänyt liian kauan, sanoi Elebi hiljaa ja pisti keihäänsä

vanhuksen niskan läpi.

* * * * *

He löysivät norsunluun kuljettuaan kaksi päivää tappopaikalta. Se oli

haudattu kumpuun, jonka päällä kasvoi tiheä ruohikko, ja siinä oli

tavaraa meikäläisen laskun mukaan miljoonan arvosta.

— Mennään takaisin ja noudetaan kantajia, sanoi Elebi, — ja viedään

mukanamme niin monta hammasta kuin jaksamme kantaa.

Kahta tuntia myöhemmin seurue aloitti paluumatkansa seuraten polkua,

jolla joka viidensadan askelen päässä oli punainen kankaanpala.

Heillä oli valittavanaan monta polkua, polkuja sellaisia, jotka

näyttivät ihmiskäden tekemiltä, ja Elebi oli iloinen turvattuaan

paluutien.

Kahdeksan tuntia karavaani liikkui nopeasti, sitten joukko pysähtyi

yöksi.

Yöllä Elebi heräsi huutoon ja hypähti pystyyn kohentamaan tulta.

— Se oli veli Olambo Kinhassasta, hänellä on mongotauti, sanoi

pelästynyt ääni, ja Elebi kutsui koolle neuvottelun.

— Valkoiset miehet parantavat tätä tautia monella tavalla, sanoi hän

viisaasti, — antamalla muutamanlaisia pulvereita ja pistelemällä

neuloja käsivarsiin. Mutta lääkkeen antaminen sairaalle silloin, kun

hän on jo hullu, on turhaa — niin olen kuullut lähetysaseman isien

sanovan, koska hulluus tulee vasta kuoleman lähestyessä.

— Hän oli illalla aivan terve, sanoi pelästynyt ääni. — Metsässä on

monenlaisia paholaisia, kysytään häneltä, mitä hän on nähnyt.

Niin joukko meni karjuvan ja vääntelehtivän olennon luo, joka makasi

pahoinpideltynä ja sidottuna maassa, ja puhui hänen kanssaan. Heidän

oli vaikeata päästä alkuun, sillä hän laverteli, karjui, nauroi ja

kirkui herkeämättä.

— Kysymme paholaisista, sanoi viimein Elebi.

— Paholaiset, karjui hullu. — _Ji!_ Näin kuusi paholaista, joilla oli

tuli suussa — kuolema sinulle, Elebi! Koira...

Hän sanoi muuta, josta ei saanut selvää.

— Jos tässä olisi vettä, mutisi Elebi, — voisimme hukuttaa hänet,

mutta koska ei ole muuta kuin maata ja metsää, niin viekää hänet pois

leiristä, ja minä teen hänestä vaiteliaan.

He kantoivat mielipuolen pois — kahdeksan vahvaa miestä kiikutti

häntä metsän läpi, ja he tulivat takaisin jätettyään Elebin yksin

sairaan kanssa. Huuto lakkasi pian, ja Elebi palasi pyyhkien käsiään

leopardinnahkaan.

— Nukutaan! sanoi Elebi ja laskeutui levolle.

Ennen aamun hämärää seurue oli liikkeellä. He marssivat vajaan mailin

ja pysähtyivät.

— Ei ole mitään merkkejä, herra, ilmoitti johtaja, ja Elebi sanoi, että

hän on hullu.

Mutta punaista kangasta ei ollut, ei merkkiäkään siitä. He kulkivat

toisen mailin yhtä huono onni mukanaan.

— Olemme lähteneet väärää polkua. Palataan, sanoi Elebi, ja seurue

suuntasi askelensa takaisin yöleiripaikalle. Koko se päivä tutkittiin

seutua kolmen mailin laajuudelta, mutta ei yhtään merkkiä ollut

jäljistä.

— Olemme kaikki ngombilaisia, sanoi Elebi, — lähdetään huomenna

kulkemaan pitäen aurinkoa selkämme takana; ngombilaiset eivät pelkää

mitään metsässä mutta en voi sittenkään ymmärtää, miksi valkean miehen

taika petti.

— Paholaiset, mutisi hänen apumiehensä hiljaa.

Elebi silmäsi häntä ajattelevasti.

— Paholaiset vaativat joskus uhria, sanoi hän merkitsevästi, — viisas

vuohi vaikenee, kun pappi lähestyy laumaa.

Aamulla tehtiin suuri havainto. Kangaskappale löytyi aivan leirin

laidasta. Se oli keskellä polkua, ja Elebi huusi ilosta.

Jälleen karavaani lähti matkalle. Mailin päässä toinen pieni

kangaskappale sattui hänen silmäänsä, puolen mailin päässä jälleen yksi.

Mutta yksikään niistä ei ollut sillä paikalla, mihin hän oli ne

pannut, ja jokaisessa oli merkkejä kovakouraisesta pitelemisestä, mikä

ihmetytti uskonveljeä kovasti. Joskus tilkkuja ei ollut lainkaan, mutta

ne saatettiin sitten löytää hakemisen jälkeen jonkin matkan päässä

polulta, ja matkaa voitiin jatkaa.

Kun aurinko oli jo laskemaisillaan, Elebi pysähtyi ja hämmästyi. Hänen

edessään kulki hänen pitkä varjonsa: aurinko oli hänen takanaan, kun sen

piti olla edessä.

— Olemme matkalla väärään suuntaan, sanoi hän, ja miehet pudottivat

kuormansa ja tuijottivat häneen.

— Epäilemättä, sanoi Elebi hetken kuluttua, — tämä on paholaisen työtä

— rukoillaan.

Hän rukoili vakavana ääneen kaksikymmentä minuuttia, ja pimeys oli

tullut, ennen kuin hän lopetti.

He jäivät yöksi paikalle, jolla oli viimeinen punainen ohje, ja aamulla

he palasivat ennen kulkemaansa tietä. Ruokaa oli paljon, mutta vettä

oli vaikeaa saada, ja siinä piili vaara. He olivat kulkeneet vajaan

mailin, kun tilkut katosivat tyystin, ja he kulkivat avuttomina

ympyrässä.

— Tästä ei nähtävästi pääse enää rukouksella, vaan uhraamalla, päätti

Elebi, ja he teurastivat yhden oppaista.

Kolmantena yönä sen jälkeen Osako, Elebin ystävä, ryömi hiljaa sinne,

missä Elebi nukkui, ja ratkaisi edellisenä päivänä nousseen kiistan

siitä, kuka oli joukon johtaja.

* * * * *

— Herra, sanoi Monrovian Bosambo, — tein kaiken, mitä minun käskit

tehdä.

Sanders istui päällikön majan edessä kokoonpantavassa tuolissaan ja

nyökkäsi.

— Kun sain sanasi, että minun oli etsittävä Elebi — hän kun oli

hallituksen vihollinen eikä kuullut sinun sanaasi — otin viisikymmentä

nuorta miestäni ja seurasin hänen jälkiään. Ensin oli helppoa kulkea,

sillä hän oli sitonut puihin punaisia kankaita löytääkseen tien

takaisin, mutta sitten se oli vaikeampaa, sillä n'kema, joka elää

metsässä...

— Marakatit? Sanders kohotti kulmiaan.

— Marakatit, herra, nyökkäsi Bosambo, — pienet mustat marakatit, jotka

pitävät kirkkaista väreistä, ne olivat tulleet puista ja repineet

kankaat ja vieneet ne kotiinsa marakattien tavan mukaan. Niin Elebi

miehineen eksyi, ja minä löysin heidän luunsa, sillä minä tunnen metsän

tiet.

— Mitä muuta löysit? kysyi Sanders.

— En mitään, herra, sanoi Bosambo katsoen häntä suoraan silmiin.

— Se on totisesti valhe! sanoi Sanders.

Bosambo ajatteli majansa lattian alle haudattua norsunluuta eikä

väittänyt vastaan.