Sanders käveli pitkän matkan meren rannalla ajatellen tilannetta ja
ratkaisua. Jos heimot valmistautuivat sotaan, niin ne aloittaisivat
yhtaikaa toiminnan, yleisen nousun. Hän pudisti päätään. Neljäsataa
miestä ja tykkivene enemmän tai vähemmän ei vaikuttanut sinne eikä
tänne. Saattoi toivoa, että kahakat syntyisivät toinen toisensa jälkeen
— hän selviäisi akasavalaisista, hän selviäisi Isisistä ja Akasavasta
yhtaikaa; Ochorista hän oli varma — se oli lohdutus — mutta toiset?
Jälleen hän pudisti päätään. Ehkä akasavalaisten luontainen laiskuus
pitäisi heidät poissa pelistä.
Sellainen mahdollisuus ei kuulunut heidän tapoihinsa.
Hän lienee ratkaissut asian äkkiä, sillä hän pysähtyi kävellessään,
seisoi hiljaa ajatellen perusteellisesti pää kumarassa. Sitten hän
kääntyi ja palasi nopeasti huoneeseensa.
Mikä päivä oli valittu kapinan yhteiselle alkamiselle, ei ole tarkoin
tiedossa. Tiedetään, että akasavalaiset, ngombilaiset, isisiläiset ja
bolekilaiset valmistautuivat kaikessa hiljaisuudessa suurta tappamista
varten, kun kuultiin suuret uutiset.
Sandi oli kuollut.
Kanootti oli kaatunut Isisi-joella, ja nopea virta oli vienyt
komissaarin mennessään, ja vaikka miehet juoksivat rantoja
edestakaisin, ei hänestä nähty mitään muuta merkkiä kuin näkyvistä
hitaasti pyörähdellen uiva korkkihattu.
Niin kertoi eräs akasavalainen, joka oli kuullut sen hausoilta, ja
heti soi lokali terävästi, ja kylien päämiehet tulivat huohottaen
neuvottelumajaan tapaamaan Akasavan ylintä päällikköä.
— Sandi on kuollut, sanoi päällikkö vakavasti. — Hän oli meidän isämme
ja äitimme ja kantoi meitä käsillään; me rakastimme häntä ja teimme
monta vastenmielistä tekoa hänelle rakkautemme tähden. Mutta kun hän
nyt on kuollut eikä ole ketään, joka sanoisi meille 'kyllä' tai 'ei',
niin se hetki, josta olen teille salaa puhunut, on tullut; otetaan sen
vuoksi aseet ja lähdetään, ensiksi jumalanmiesten luo, jotka rukoilevat
ja taikovat meitä vettä pirskottaen, sitten Ochorin päällikköä vastaan,
joka on monta vuotta tehnyt meille häpeää.
— Herra, sanoi eräs pieni päällikkö Ochorin rajakylistä, — onko se
viisasta: herramme Sandihan on sanonut, ettei saa olla sotaa?
— Herramme Sandi on kuollut, sanoi ylin päällikkö viisaasti, — ja
kun hän on kuollut, ei meitä suuresti liikuta, mitä hän on sanonut.
Sitä paitsi, lisäsi hän, kun hänen päähänsä tuli eräs ajatus, — viime
yönä näin Sandin unissani; hän seisoi suuren tulen keskellä ja sanoi
minulle: Mene ja tuo minulle Ochorin päällikön pää.
Aikaa ei enää tuhlattu.
Sinä yönä kahdenkymmenen kylän miehet tanssivat tappamistanssin, ja
Akasavan suuri tuli paloi punaisena hiekkaisella rannalla läheisessä
ruohikossa oleskelevan virtahepoperheen suureksi ihmeeksi.
Harmajana aamuna Akasavan päällikkö kokosi kuusisataa keihästä ja
kuusikymmentä kanoottia ja piti puheen:
— Ensiksi me tuhoamme lähetysmiehet, sillä he ovat valkoisia, eikä ole
oikein, että he elävät ja Sandi on kuollut; sitten menemme Bosambon,
Ochorin päällikön luo. Kun sateet tulivat vohlimisen aikaan, hän, joka
on vierasmaalainen eikä ole lainkaan ihmisen sukua, toi monta pahaa
miestä kanssaan ja hävitti kalakylämme, ja Sandi sanoi, että sotia ei
saa. Nyt Sandi on kuollut ja epäilemättä helvetissä, eikä kukaan ole
meitä estämässä.
Joen mutkan ympäri tuli hitaasti vastavirtaa pyrkivän »Zairen» keula.
Huomata sopii, että sen liehuva pieni lippu ei ollut puolitangossa.
Tämän seikan oikea merkitys ei ollut akasavalaisille oikein selvillä.
Hitaasti tuli pieni alus rantaan, lankku sysättiin esiin, ja sitä
pitkin tuli hyvin rivakkana ja valkeana, pieni luukeppi hopeanupista
sormien välissä heiluen, hra komissaari Sanders hyvin elävänä, ja kaksi
kiiltävää konekivääriä oli maalle työnnetyn lankun kummallakin puolen
laivan, kannella.
Kansa katseli peloissaan ja hämmästyksissään tätä maihinnousua,
Akasavan päällikkö hieman lähempänä kuin hänen maalatut sotilaansa.
Sandersin kasvoilla oli viaton hämmästys. — Päällikkö, sanoi hän, —
teet minulle suuren kunnian, kun kokoat nuoret miehesi vastaanottamaan
minua; kuitenkin näkisin heidät mieluummin pelloillaan työssä.
Hän kulki pitkin runsaasti maalattujen sotilaiden muodostamia rivejä
sellaisin hitain askelin kuin olisi hän ollut kunniakaartia tarkastava
ylhäinen henkilö.
— Minä huomaan, sanoi hän olkansa yli päällikölle, joka
odottamattomasta näystä hämmästyneenä seurasi häntä, — että joka
miehellä on tappokeihäs, myös sotakilpi ja monella sitä paitsi
ngombilaiset miekat.
— Herra, se on totta, sanoi päällikkö päästen järjilleen, — sillä me
menemme norsuja metsästämään suureen metsään.
— Monella on myös pieniä ihmisenluita kaulassa riippumassa, ja ne eivät
ole norsuja varten.
Hän sanoi tämän venytellen, myhäillen, kun hän jatkoi tarkastustaan, ja
päällikkö oli ymmällä.
— Kerrotaan, änkytti hän, — sanotaan... vakooja tuli ja kertoi
meille... että ochorilaiset hankkivat sotaa, ja me pelkäsimme...
— Omituinen, sanoi Sanders puoliksi itsekseen, todella omituinen on
tämä tarina, sillä tulen suoraan Ochorin kaupungista, enkä nähnyt
siellä muuta kuin miehiä, jotka olivat pelloillaan tai metsillä; sitä
paitsi päällikkö on sairas, kuumeessa.
Hän pudisti päätään hyvin teeskennellyn hämmentyneenä.
— Herra, sanoi Akasavan päällikkö, — ehkä miehet ovat meille
valehdelleet — sellaistahan tapahtuu...
— Se on tosi, sanoi Sanders vakavasti. — Tämä on valheitten maa; jotkut
sanovat minun kuolleen: ja kaikkialla kerrotaan, että maassa ei ole
lakia, vaan miehet saavat tappaa ja sotia halunsa mukaan.
— Vaikka minä kuolen tällä minuutilla, sanoi päällikkö, — vaikka joki
muuttuisi tuleksi ja täyttäisi minun mahani, vaikka joka puu muuttuisi
tiikeriksi ja uhkaisi minua, vannon, etten ole ajatellut sotaa.
Sanders hymyili sisimmässään.
— Varokaa henkeänne, sanoi hän hiljaa, — te, jotka menette metsästämään
norsuja, sillä suureen metsään on pitkä matka, monta suota täytyy
samota ja monen joen poikki on uitava. Olen mielissäni, että ehdin
ajoissa sanomaan teille hyvästit.
Vallitsi syvä hiljaisuus, sillä tämä norsunmetsästys oli päällikön
keksimä juttu. Suureen metsään oli kahden kuukauden matka, toinen sinne
ja toinen takaisin, ja sitä paitsi se oli kirottua maata, eivätkä
akasavalaiset ole miehiä, jotka rakastavat pitkiä matkoja muuten paitsi
jokea pitkin myötävirtaan.
Äänettömyyden katkaisi päällikkö.
— Herra, haluamme lykätä matkamme sinun kunniaksesi, sillä jos me
menemme, niin kuinka voimme neuvotella kanssasi?
Sanders pudisti päätään.
— Älkööt miehet keskeyttäkö metsästysmatkaansa, sanoi hän. — Mene
rauhassa, päällikkö, ja sinä saat monta hammasta. — Hän näki valon
välähtävän päällikön kasvoilla, mutta jatkoi:— Minä lähetän kanssanne
hausakersantin, joka voi tuoda minulle tiedon sinun urotöistäsi — valo
katosi päällikön silmistä — siliä varmaan on monta valehtelijaa, jotka
sanovat, ettet sinä ole koskaan käynytkään isossa metsässä, ja minulla
täytyy olla todisteita siitä, että olet siellä käynyt.
Vielä epäröi päällikkö, ja odottavat rivit kuuntelivat kumartuen
innoissaan eteenpäin, kunnes niissä ei enää ollut järjestetyn armeijan,
vaan roskajoukon leima.
— Herra, sanoi päällikkö, — me menemme huomenna...
Sandersin huulilla oli vielä hymy, mutta kasvot olivat vakavat, ja
hänen silmissään oli teräksinen kajastus, jonka päällikkö tunsi.
— Sinä menet tänään, mies, sanoi Sanders alentaen ääntään, kunnes hän
melkein kuiskaili, — tai sinun sotilaasi marssivat uuden päällikön
käskeminä ja sinä roikut puussa.
— Herra, me lähdemme, sanoi mies alistuvasti, vaikka me olemme huonoja
marssimaan ja meidän jalkamme ovat hellät.
Sanders, joka muisti akasavalaisten laiskuuden, huomasi hänen
kasvojensa väänteet.
— Veristynein jaloin te voitte levätä, sanoi hän merkitsevästi, — mutta
veristynein selin ette voi marssia ettekä levätä — menkää!
Seuraavan aamun hämärissä ngombilaiset saapuivat kahdellakymmenellä
viidellä sotakanootilla liittyäkseen akasavalaisiin ystäviinsä, mutta
tapasivat kylässä vain naiset ja vanhukset, ja yllätetyn Tigilin,
kuninkaan, hausat saarsivat rannalla.
— Miten minun käy, herra, kysyi Tigili, kuningas.
Sanders vihelsi ajattelevasti.
— Minulla on sinulle hommaa jossakin, sanoi hän.