AKASAVALAISET

Joka ei ymmärrä, miten hyvästä voi nousta paha, ottakoon lapion ja

menköön rehevälle nurmikolle, jota ei ihmiskäsi ole koskenut sitten

aikojen alun. Siinä on pehmeätä, hienoa ruohoa, mutta ei nokkosia

eikä voimakkaita, pahoja rikkaruohoja. Se on Jumalan käden jäljeltä.

Kääntäkää sen pinta lapiolla parantaaksenne Hänen kättensä työtä, ja

seuraavana kesänä — maan peitteenä on rikkaruohoa ja nokkosia, rönsyjä

ja karkealehtisiä kasveja.

Lapio on herättänyt piilevän paheen siemenen, antanut voimaa sille

tuhoavalle elämälle, joka on vuosia nukkunut näkymättömissä...

Kahdessakymmenessä vuodessa, jos harjoitetaan järkiperäistä viljelystä,

voidaan rikkaruohot hävittää ja saada ruohikko ennalleen, mutta siinä

on paljon työtä.

Hyvässä aikomuksessa voidaan ruveta kääntämään alkukantaista turvetta;

voidaan kuvitella, että siinä kasvaa ruusupensaita, missä ennen oli

pelkkä nurmikko; tulos on melkein aina sama.

Kerron tämän vertauksena lähetyssaarnaajasta ja hänen työstään.

Lähetyssaarnaaja oli kelpo mies, mutta vääränvärinen. Hänellä oli

suuria ajatuksia velvollisuuksistaan veljiänsä kohtaan; hän oli

innostunut pappispukunsa mukaiseen työhön, mutta, kuten Sanders aivan

oikein sanoi, Intia ei ole Afrikka.

Kenneth McDolan tuli komissaari Sandersin luo mukanaan suosituskirje

uudelta hallitukselta.

Sanders oli aterioimassa eräänä aamuna, kun hänen palvelijansa,

joka oli samalla kersantti, Abibu, toi hänelle kortin. Se oli hieno

kortti, pyöreäkulmainen ja kultareunainen, ja keskelle oli painettu

vanhanaikaisilla kirjaimilla:

_Past. Kenneth McDolan_.

Alle oli piirretty lyijykynällä: »Lyhyellä käynnillä». — Sanders tuhahti

kärsimättömästi, sillä »pastori» tarkoitti »lähetyssaarnaajaa», ja

lähetyssaarnaaja voi tarkoittaa vaikka mitä. Hän katsoi uudestaan

korttia ja rypisti. Vanhanmallinen kirjasinlaji ja pastorius ei sopinut

pyöreihin kulmiin ja kullattuihin reunoihin.

— Missä hän on?

— Herra, sanoi Abibu, — hän on kuistilla. Potkinko hänet ulos? —

Abibu sanoi tämän hyvin luonnollisesti ja suorasukaisesti, ja Sanders

tuijotti häneen.

— Synnin lapsi! sanoi hän vakavasti, — sillä tavoinko sinä puhut

Jumalan miehistä ja samalla valkeista miehistä.

— Tällä miehellä on Jumalan miehen puku, sanoi Abibu rauhallisesti, —

mutta hän musta mies ja sen vuoksi merkityksetön.

Sanders veti hyttyskengät yöpukunsa ylle ja kirosi itsekseen.

— Valkeita lähetyssaarnaajia kyllä, sanoi hän äkäisenä, — mutta mustia

lähetyssaarnaajia minä en kärsi.

Pastori Kenneth istui Sandersin nojatuolissa, jalka huolimattomasti

heitettynä tuolin laidan yli, niin että silkkisukka tuli näkyviin.

Hänen sormiensa päät olivat toisiaan vasten, ja hyväntahtoisen

kärsivällisesti hän tarkasteli pientä vihreätä puutarhaa, joka oli

komissaarin erityinen ilo.

Hän oli hyvin musta, hyvin musta, mutta hänen käytöksensä oli vaivaton

ja maltillinen.

Hän nyökkäsi hymyillen Sandersille ja ojensi velton käden.

— Ah, herra komissaari, sanoi hän virheettömällä englannin kielellä, —

olen kuullut teistä paljon.

— Ylös siitä tuolista! sanoi Sanders, josta pikkuasiat eivät olleet

mainitsemisen arvoisia. — Ja nouskaa, kun tulen luoksenne! Mitä

haluatte?

Pastori Kenneth nousi vikkelästi, hän käsitti tilanteen niin nopeasti,

ettei sitä arvaa se, joka ei tiedä, kuinka syvä on sivistyneen

raakalaisen sivistys.

— Olen lyhyellä käynnillä, hän sanoi nöyrällä äänellä. — Otan rannikon

pikku kaupungit ja kylät pitäen jumalanpalveluksia ja pyydän lupaa

saada puhua alaisillenne ihmisille.

Tämä ei ollut se puhe, jonka hän oli valmistanut. Hän oli tullut

suoraan Englannista, jossa hän oli Bayswater-yhdistyksen päämiehiä ja

jossa myös hänen jumaluusopilliset saavutuksensa olivat tehneet hänet

huomatuksi ja melko kuuluisaksi laajemmissakin piireissä.

— Saatte puhua alaisilleni, sanoi Sanders, — mutta ette saa häiritä

kanomiehiä ettekä hausoja, koska he ovat profeetanuskoisia.

Saaden tasapainonsa takaisin lähetyssaarnaaja hymyili.

— Viedä valoa pimeihin paikkoihin... aloitti hän.

— Lopettakaa, sanoi Sanders lyhyeen, — keskustelu on lopussa. — Hän

pyörähti kantapäillään ja meni huoneeseensa.

Sitten hänen mielessään välähti jotakin.

— Hei! huusi hän, ja poistuva lähetyssaarnaaja palasi.

— Mistä olette poiminut nimen »Kenneth McDolan?»

Neekeri hymyili jälleen.

— Sukunimen antoi minulle Sierra Leonessa eräs hyväsydäminen valkea

mies, joka otti minut hoiviinsa ja kasvatti minut kuin oman poikansa,

vastasi hän.

Sanders näytti hampaansa.

— Olen kuullut sellaisista tapauksista, hän sanoi epämiellyttävästi.

Seuraavana päivänä lähetyssaarnaaja ilmoitti aikovansa lähteä matkalle.

Hän tuli katsomaan Sandersia kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ehkä

hän luuli komissaarin hieman häpeävän, mutta jos hän niin luuli, hän

erehtyi, sillä Sanders oli parantumaton.

— Teillä on suosituskirje hallitukselta, niin etten voi teitä estää,

sanoi hän.

— Täällä on minulle työtä, sanoi lähetyssaarnaaja, — auttavaa ja

pelastavaa työtä. Intiassa suunnilleen neljäsataatuhatta...

— Tämä ei ole Intia, sanoi Sanders lyhyesti; ja niine hyvineen

neekerisaarnaaja marssi tiehensä.

Ne, jotka tuntevat akasavalaiset, tuntevat heidät pääasiallisesti

laiskuudestaan — tai verikostostaan tai heitä kohtaavien

sukuhäväistysten sovittamisesta tai toisten vuohien varastamisesta,

joissa kaikissa he osoittavat tarmoa ja selittämätöntä reippautta. »Hän

on akasavalainen — hän osoittaa jalallaan» on sananpartena Yläjoella,

ja tämä sananparsi juontaa alkunsa hämärästä muinaisuudesta, jolloin

(niinkuin tarina kertoo) muuan vieras tapasi tämän heimon miehen

makaamasta metsässä.

— Ystävä, sanoi vieras, — olen eksyksissä. Näytä tie joelle. — Ja

akasavalainen soturi kohotti toisen jalkansa maasta ja osoitti

varpaallaan polkua.

Vaikka tästä jutusta puuttuukin hieman huumoria, sitä pidetään

hilpeyttä herättävien juttujen parhaana aina Bamasta Lado-maahan asti.

Kuusi kuukautta sen jälkeen kun pastori Kenneth McDolan oli lähtenyt

asemapaikalleen, Sandersin päämajaan tuli surullinen lähetystö saapuen

kahdella kanootilla sydänyöllä ja odottaen häntä, kun hän tuli

kylvystään talonsa leveälle kuistille aamulla — juroja ja synkkiä

miehiä, jotka kyyköttivät puisella verannalla ja silmäilivät häntä mitä

surkeimmin ilmein.

— Herra, olemme akasavalaisia, sanoi puhemies, ja olemme tulleet pitkän

matkan.

— Tiedän sen, sanoi Sanders kuivasti, — ellei Akasava ole muuttanut

paikkaa viime yönä. Mitä haette?

— Herra, kärsimme nälkää, sanoi puhuja, — viljamme on mennyt, eikä

joessa ole kalaa; sen tähden tulimme luoksesi, sillä sinä olet isämme.

Tämä oli mitä harvinaisin pyyntö, sillä Keski-Afrikan neekeri ei

juuri näe nälkää, eikä sitä paitsi Yläjoelta ollut kuulunut tietoja

katovuodesta.

— Kaikki tämä tuntuu valheelta, sanoi Sanders miettivästi, — sillä

miten voi kato tulla Akasavan maahan, kun Isisissä on sato enemmän

kuin riittävä? Sitä paitsi kalat eivät jätä kutupaikkojaan, ja jos

jättävätkin, niin niitä voidaan seurata.

Puhemies liikahti hieman.

— Herra, meillä on ollut paljon sairautta, hän sanoi, — ja kun me

hoidimme toinen toistamme, niin kylvöaika oli ohi; ja mitä kalaan

tulee, niin meidän nuoret miehemme surivat liian paljon kuolleita

lähteäkseen niin pitkille matkoille.

Sanders tuijotti hämmästyneenä.

— Sen tähden päällikkömme lähetti meidät pyytämään sinua pelastamaan

meidät, sillä me kärsimme nälkää.

Mies puhui jossakin määrin luottavaisena, ja tämä oli kaikkein

ihmeellisintä. Sanders oli hämmästynyt ja täydellisesti ymmällä. Sillä

hänen päivittäisen elämänsä säännöttömyydelläkin oli säännöllisyytensä.

Mutta tämä oli aivan uusi ja outo tilanne. Sellaiset asiat tietävät

vaikeuksia, ja hän päätti ottaa asiasta perin juurin selvän.

— Minulla ei ole teille mitään annettavaa, sanoi hän, — paitsi

tätä neuvoa: menkää nopeasti takaisin sinne mistä tulittekin, ja

viekää minun sanani päällikölle. Tulen itse jälkeenpäin toimittamaan

tutkimuksen.

Miehet eivät olleet tyytyväisiä, vaan eräs vanhempi, iän painama mies,

jonka pää oli tuhkanharmaa, puhui.

— On sanottu, herra, mutisi hän hampaattomasta suustaan, — että muissa

maissa, kun kansa näkee nälkää, tulee monta valkeaa miestä, ja he

tuovat viljaa ja hyvää syötävää.

— Hä?

Sandersin silmät kapenivat.

— Odottakaa, sanoi hän ja meni avoimesta ovesta nopeasti huoneeseensa.

Palatessaan hänellä oli suuri sarvikuononnahkainen ruoska, ja

lähetystö, joka sen nähdessään menetti juhlallisuutensa, pakeni

nopeasti.

Sanders näki kahden kanootin melovan ylös virtaa, ja hänen hymynsä oli

epäilemättä hyväntuulen hymyä. Samana yönä »Zaire» lähti akasavalaisten

maahan vieden kirjeen pastori Kenneth McDolanille. Kirje oli lyhyt,

mutta sävyltään helposti ymmärrettävä.

»Hyvä herra» — kuului se — »te seuraatte tämän tuojaa päämajaan

tavaroinenne. Teidän kieltäytyessänne noudattamasta pyyntöäni olen

käskenyt kersanttini vangita Teidät. Kunnioittavasti

_H. Sanders_,

komissaari.»

— Ja syy, minkä tähden lähetän teidät pois tästä maasta, sanoi Sanders,

— on se, että olette ajanut alaisteni päähän typeriä ajatuksia.

— Vakuutan...

— En kaipaa vakuutuksianne, sanoi Sanders.

— Ette ole Keski-Afrikassa Intian Hyväntekeväisyysyhdistyksen

palveluksessa.

— Kansa näki nälkää...

Sanders hymyili.

— Olen lähettänyt heille sanan, että tulen Akasavaan, hän sanoi

irvistäen, — ja että otan ensimmäisen kärsivän näköisen miehen, jonka

näen, ja pieksän hänet verille.

Seuraavana päivänä lähetyssaarnaaja lähti, pitkin jokivartta

hajautuneiden valkeiden lähetyssaarnaajien — sanottakoon se —

helpotukseksi, sillä niin oudolta kuin tuntuukin, mustaan takkiin ja

silkkisukkiin pukeutunutta neekerisaarnaajaa kohdellaan epäluuloisesti.

Lupauksensa mukaan Sanders teki matkan, mutta hän ei tavannut

ketään rangaistavaa, sillä hän tuli kerta kaikkiaan hyvinravittuun

yhteiskuntaan, joka oli viettänyt kokonaisen viikon kaivaessaan

ruokatavaroita piilopaikoistaan, joihin ne oli liian innokkaan

maineenhakijan esityksestä kätketty.

— Tähän, sanoi Sanders veitikkamaisesti, — loppui ensimmäinen läksy.

Mutta hän ei ollut läheskään onnellinen. On huomattava, että kun

kajotaan alkuasukaselämän hitaaseen kulkuun, tapahtuu kaikenlaisia

asioita. Ei voida suoraan sanoa, että ne tapahtumat, jotka sattuivat

pastori Kenneth McDolanin vetäydyttyä julkisesta elämästä, olivat

suoranaisia seurauksia hänen pyrinnöistään saavuttaa mainetta

Akasavassa. Mutta hän oli kylvänyt siemenen, josta kasvoi käsitys,

että joku oli vastuunalainen heidän hyvinvoinnistaan — hän oli

pystyttänyt köyhyyden kauniin kuvan, uuden ja ihmeellisen jumalan.

Lyhyen oleskelunsa aikana hän oli istuttanut pakanain mieliin hämärän,

epämääräisen ja haparoivan käsitteen inhimillisestä veljeydestä.

Sanders havaitsi tämän, kun hän palatessaan tarkastusmatkaltaan tapasi

joella ajelehtivan kanootin, jossa mahallaan makaava mies vetelästi

ohjaili alustaan laiskoin melanvedoin.

Sanders, joka oli komentosillalla, veti nyöristä, josta höyrypilli

saatiin soimaan, sillä kanootti oli hänen väylällään. Varoituksesta

huolimatta mies ei yrittänytkään poistua väylältä, ja kun molemmat

olivat menossa myötävirtaa, pääsi höyrylaiva vain pyörähtämällä ja

särkkää hipaisemalla ajamasta pientä alusta upoksiin.

— Ottakaa mies laivaan, sanoi Sanders, ja kun kanootti oli

kursailematta vedetty keksillä laivan viereen ja mies kovakouraisesti

kiskottu laivaan, Sanders alkoi raivota.

— Kirotusta laiskuudestasi, sanoi hän, — huomaan sinut akasavalaiseksi;

mutta ei sinulla sittenkään ole mitään syytä vallata keskijokea

itsellesi.

— Herra, sinun jumaliesi kirjassa on kirjoitettu, sanoi mies, — että

joki on kaikkia varten, mustia ja valkeita, koska kaikki olemme

yhdenvertaisia valkoisten jumalain silmissä.

Sanders maiskautti huuliaan kärsimättömästi.

— Kun sinä olet kuollut ja minä olen kuollut, sanoi hän, — me olemme

samanarvoiset, mutta niin kauan kuin minä liikun ja sinä liikut, minä

annan sinulle kymmenen iskua ruoskalla oikaistakseni sitä pahaa oppia,

joka on sinun sisälläsi.

Hän suoritti ojennuksen. Mutta paha työ oli tehty.

Sanders tunsi, alkuasukkaan mielen paremmin kuin kukaan muu, ja hän

vietti tietyn ajan joka päivä seuraavan kuukauden aikana kiroillen

pastori Kenneth McDolania. Siihen asti ei kuitenkaan ollut vielä tehty

korjaamattomia erehdyksiä, mutta Sanders ei ollut niitä miehiä, jotka

yllätetään torkkumasta. Hänen pikku kuningaskuntansa kaukaisimpiin

osiin lähetettiin salaisia asiamiehiä, ja Sanders istui odottamassa

tietoja.

Ensimmäiset uutiset olivat hyviä; vakoojat lähettivät rauhansanomia

ja tietoja normaaleista oloista; sitten tiedot kävivät vähemmän

tyydyttäviksi. Akasava sijaitsi pahassa paikassa, sillä se oli alueen

keskellä, mielettömän kiihotuksen keskus, kuten Sanders oli jo ennen

huomannut.

Vakoojien lähettämät tai tuomat uutiset koskivat salaisia kokouksia

ja heimojen välisiä lähettejä, lähettejä, jotka hiipivät kylistä

hiljaisina öinä, metsän syvyydessä toimitetuista uskonnollisista

menoista ja muista hälyttävistä asioista.

Sitten tuli käänne.

Tigili, ngombien kuningas, valmisteli salaista matkaa. Hän uhrasi

vuohen ja hankki hyvät enteet; samoin kolme poppamiestä antoi vakavina

suotuisan ennustuksen.

Päällikkö lähti jokea myötävirtaa eräänä yönä mukanaan neljätoista

soutajaa, rumpali, hänen etevimmät päämiehensä ja kaksi hänen

vaimoistaan, ja hän tuli Akasavan kaupunkiin seuraavana iltana auringon

laskiessa.

Täällä Akasavan päällikkö vastaanotti hänet ja vei hänet majaansa.

— Veli, sanoi Akasavan päällikkö, — olen peittänyt jouseni marakatin

nahalla.

Tigili nyökkäsi vakavasti.

— Minun nuolieni hännässä on pieni pilvi, sanoi hän vastaukseksi.

Näin salaperäisellä tavalla he puhuivat melkein koko tunnin, ja se oli

heille suureksi avuksi.

Majan varjossa makasi puolialaston mies, joka näytti nukkuvan, pää

käsivarrella ja jalat mukavasti ristissä.

Eräs Akasavan vartija näki hänet ja aikoi keihäällä sysäten saada hänet

nousemaan, mutta kun hän vain silmäsi unisesti, niin akasavalainen

luuli häntä Tigilin miehiksi ja jätti hänet rauhaan.

Kun kuningas ja päällikkö lopettivat neuvottelun, nousi Tigili majan

lattialta ja meni takaisin kanoottiinsa, ja Akasavan päällikkö seisoi

rannalla katsellen, miten pieni alus poistui samaa tietä kuin oli

tullutkin.

Nukkuja nousi äänettömästi ja meni toista polkua rantaan. Juuri kylän

ulkopuolella hänen oli mentävä polun yli kuunvalossa, ja siinä hänet

kohtasi mies.

Tämä mies oli akasavalainen soturi ja aseistettu, ja nukkuja seisahtui

kuuliaisena kuultuaan käskyn.

— Ken olet?

— Olen vieras, sanoi toinen.

Sotilas tuli lähemmäksi ja katsoi häntä kasvoihin.

— Olet Sandin vakooja, sanoi hän, ja toinen kävi häneen käsiksi.

Sotilas olisi huutanut, mutta teräksenluja käsi kuristi Itänen

kurkkuaan. Vartija päästi sellaisen äänen kuin pieni joki aiheuttaa

juostessaan viettävää kivikkoa alas, sitten hänen jalkansa taipuivat,

ja hän kaatui.

Nukkuja kumartui hänen ylitseen, pyyhki veistään kuolleen paljaaseen

olkapäähän ja jatkoi matkaansa joelle. Pensaikosta hän löysi kanootin,

irrotti sitä kiinnittävän köyden ja astuen siihen potkaisi sen

kulkemaan myötävirtaa.

* * * * *

— Ja mitä kaikesta tästä? kysyi Sanders. Hän seisoi kuistillaan, ja

hänen edessään oli vakooja, notkea nuori mies, yllään hausapoliisin

kersantinpuku.

— Herra, se on salainen seura, ja he aikovat ryhtyä suureen

tappamiseen, sanoi kersantti.

Komissaari käyskeli kuistillaan pää rinnalle laskettuna, kädet selän

takana.

Hän tunsi nämä salaseurat kyllä hyvin, vaikka hänen alueensa oli

ollut niistä vapaa. Hän tiesi niiden sienennopean kasvun; kuinka ne

nousivat tyhjästä valmiiksilaadituin ohjein ja opastuksin. Hän tiesi,

mikä vaikutus niillä oli pitkin Liberian rannikkoa; hän tunsi Nigerian

»vaiteliaat» ja oli tavannut Kasain »valkonaamat». Ja nyt oli kirous

tullut hänen alueelleen. Se tiesi sotaa, kahdenkymmenen vuoden työn

tärvelemistä — sellaisten miesten työn, jotka kuolivat ja kuolivat

iloisina luottaen siihen, että he olivat tuoneet rauhan maahan — se

tiesi koko hänen valtansa kukistumista.

Hän kääntyi Abibuun.

— Ota laiva, sanoi hän, — ja mene nopeasti Ochoriin, kerro Bosambolle,

päällikölle, että aion tulla hänen luokseen. Palaver on päättynyt. —

Hän tiesi voivansa luottaa Bosamboon, jos pahin tapahtuisi.

Odottaessaan hän lähetti pitkän selonteon hallitukselle, joka eleli

rauhassa sata mailia kauempana rannikolla. Hänellä oli maajohto pitkin

merenrantaa, ja kun se oli kunnossa, niin se oli suureksi siunaukseksi.

Onneksi se oli nyt, mutta oli aikoja, jolloin kulkevat norsulaumat

olivat kaataneet pylväät ja sotkeneet johdot mailin tai parin matkalta

toivottomaksi vyyhdeksi.

Hänen viestiinsä tuli vastaus nopeasti.

»Ryhtykää mitä pontevimmin hävittämään seuraa. Jos on tarpeen, niin

vangitkaa Tigili. Lähetämme teille neljäsataa miestä ja tykkiveneen;

kai voitte järjestää asian ilman jalkaväkeä.