a) joen uoman,
b) rantojen korkeuden,
c) joen suurimman nousun,
d) ympäröivien maiden korkeuden
ja todisti niin selvästi kuin mahdollista ennustuksen suuren
päättömyyden.
Asukkaat eivät tulleet vakuuttuneiksi, vaan valmistautuivat jättämään
kylän, kun Sanders tuli näyttämölle. Hän haetti ennustajan, joka oli
hermosairas nuorukainen, ja rakennutti joen rannalle puisen vankikopin,
johon nuorukainen teljettiin.
— Sinä pysyt täällä, sanoi Sanders, — ja kun joki nousee, sinun täytyy
ennustaa sen laskevan jälleen, sillä muuten sinä hukut.
Minkä jälkeen kansa asettui jälleen paikalleen katsomaan, miten joki
nousee ja hukuttaa profeetan ja täyttää hänen ennustuksensa. Mutta
tähän vuodenaikaan joki säännöllisesti laski, ja profeetta oli monien
muiden lailla menettänyt maineen omalla maallaan.
Sanders meni pois, ja hieman myrtyneenä Torrington ryhtyi jatkamaan
kokeitaan. Ensin hän otti kokeilun alaiseksi unitaudin ja työskenteli
ahkerasti kolme kuukautta, eikä hänestä välittänyt kukaan, paitsi eräs
herrasmies, josta tulee puhe seuraavassa. Sitten hän yhtäkkiä lopetti
nämä kokeilunsa ja aloitti toisia.
Hän ajatteli rokotusta, mutta ensimmäinen lapsi, jonka hän rokotti,
kuoli kuristustautiin, ja Torrington pakeni jokea alas kertomaan
Sandersille tarinaa asukkaista, jotka raivosivat ja vaativat hänen
vertansa. Sitten Torrington meni Eurooppaan.
— Maa on nyt hiljainen, kirjoitti Sanders hallitukselle kyynillisesti.
— On selviteltävä monta jupakkaa, mutta mikään ei ole kiireellinen.
Isisiläiset ovat tavallista hiljaisempia, ja Bosambo, monrovialainen,
josta olen kirjoittanut Teille, on nykyään Ochorin päällikkönä.
Varkauksia ei ole tehty kolmeen kuukauteen. Olisin kiitollinen, jos
minulle annettaisiin täydellinen selvitys eräästä matkueesta, joka
tällä hetkellä kuljeksii tässä maassa Isisin Etsintäyhtiön lukuun.
Ihmeellistä kyllä Torrington oli unohtanut, että eräs tämän matkueen
jäsen oli hänen unitautikokeiluihinsa hyvin kiintynyt.
Isisin Etsintäyhtiö oli syntynyt ja kehkeytynyt eräässä Lontoon
hienostokorttelin talossa, jonka omistajan etunimi oli Isidore. Kerran
hän söi päivällistä erään hyvän ystävän kanssa, joka nimitti itseään
McPhersoniksi muina vuoden päivinä paitsi juutalaisten pääsiäisenä,
jolloin hän sanoi olevansa syntyään Isaacs — ja silloin tuli puhe
mainioista toiminimistä ja hra McPherson sanoi, että Isisin Etsintä
oli ollut hänen mielessään vuosia. Isisi löydettiin kartan avulla. Se
oli yksi niistä kartoista, joihin oli merkitty, maan päätuotteet, ja
yli Isisin oli kirjoitettu komein kirjaimin: Kumia, Kolapähkinöitä,
Mahonkia ja Tupakkaa.
Pyydän lukijaa muistamaan erityisesti tupakan.
— Siellä on eräs päällikkö, jonka kanssa olen ollut kirjeenvaihdossa,
sanoi McPherson sikariaan pureskellen, — voisimme saada häneltä
jonkinlaisia valtauksia. Se täytyy tehdä hiljaisuudessa, sillä maa on
brittiläistä suojelusaluetta. Meidän täytyy lähettää paikalle mies,
joka kokoo tavaran ja valtaa alueen, ja saamme yhtiön syntymään ennen
kuin kukaan aavistaakaan.
Toimeenpannun etsinnän jälkeen löydettiin Claude Hyall Cuthbert; hän
oli nuori mies, joka oli saanut laajoissa piireissä Afrikan-tuntijan
maineen, sillä hän oli kerran ollut vähällä ampua leijonan Ugandassa.
Cuthbert, joka pelmusi myötäänsä osakkeissa ja kupongeissa, oli
halukas liittymään kaikenkaltaisiin yhtiöihin, ja käsitettyään, että
hänen osuutensa yhtiöissä oli toimittaa alueen valtaus, hän ilomielin
luovutti yhtiölle seitsemäntuhatta puntaa, joista hrat Isidore ja
McPherson palauttivat hänelle hyvin ystävällisesti neljätuhatta
matkakulunkien peittämiseksi.
Loput kolmetuhatta käytettäisiin konttorimenoihin.
Kuten hra McPherson sanoi:
— Tapahtui mitä tahansa, me olemme hyvällä puolella, — mikä oli aivan
totta.
Ennen kuin Cuthbert matkusti, McPherson antoi hänelle ystävällisen
neuvon.
— Mitä tahansa teetkin, pysy erilläsi tuosta kirotusta komissaari
Sandersista. Hän on niitä, jotka sekaantuvat joka paikkaan ja
sotkevat...
— Tiedän, sanoi Cuthbert viisaasti. — Tämä ei ole minun ensimmäinen
Afrikan-matkani. Enkö ole kertonut teille leijonasta, jonka ammuin
Ugandassa?
Viikkoa myöhemmin hän matkusti.
* * * * *
Outo valkoinen mies tuli Sandersin alueelle. Tämä valkoinen mies, joka
oli Cuthbert, kulki Vihreää kuoleman tietä, mutta hän ei sitä tietänyt.
Hän »heitti naamansa metsään», kuten alkuasukkaat sanoivat, ja nauroi,
ja Otembin kylän väki, joka seisoi majain ovilla, katseli häntä
äänetönnä ihmetyksestä.
Se oli lavea polku suurten puiden keskellä, ja vihreä pintakasvullisuus
kylpi auringon muodostamissa valoläiskissä, ja kukoistava tie, joka
suuresti muistutti puistotietä, oli todella kaunis.
Nbeki, tämän Otembin kylän päällikkö, hyvin vanha mies, meni polulle,
kun valkoinen mies lähti matkaan.
— Valkoinen mies, sanoi hän vakavasti, — tämä on helvetin tie, jonka
varrella asuu monenlaisia paholaisia. Yön kera tulee katumus ja
aamunkoiton kera itseviha, joka on pahempi kuin kuolema.
Cuthbert, jonka suahelin kieli oli vajavaista ja joka ei osannut
bomongoa lainkaan, irvisti happamesti, kun hänen rannikkolaistulkkinsa
käänsi lauseen hänelle.
— Neekerilurjus sanoo, tämä on paha paikka, ei hyvä; hän sanoo, sinä
hyvin pian kuolet.
— Käske hänen mennä pätsiin, sanoi Cuthbert raikkaasti, — ja kuulepa,
kysy häneltä, missä kumia on. Sano hänelle, että tutkimme koko metsän,
ja kysy, missä norsut ovat. Missä on niiden leikkipaikka?
Cuthbert oli lujaharteinen ja raskasrakenteinen, ja hänen leveän lakin
peittämät kasvonsa hohtivat lämpimästi.
— Sano valkoiselle miehelle, sanoi päällikkö hiljaa, että kumia ei ole
lähempänä kuin seitsemän päivän päässä, että me emme tiedä norsunluuta;
norsuja oli täällä _kalakala_, mutta ei enää.
— Hän valehtelee, päätteli Cuthbert. — Pane nämä penteleet liikkeelle,
tulkki. _Hi, alapa', avanti, trek!_
»Nämä penteleet», pitkä jono, ottivat taakkansa vastaanpanematta. He
olivat hyviä kantajia, ja vain kaksi oli kuollut matkallelähdön jälkeen.
Cuthbert seisoi ja katsoi lähtöä käytellen nahjuksiin säälimättä
keppiä. Sitten hän kääntyi lähteäkseen.
— Kysy häneltä, minkä vuoksi hän nimittää tätä tietä sillä lailla?
Vanha mies pudisti päätään.
— Paholaisten vuoksi, hän virkkoi yksinkertaisesti.
— Sano hänelle, että hän on yksinkertainen aasi! sanoi Cuthbert ja
seurasi kantajiaan.
Karavaanin seuraama luonnonpolku kulki melkein suoraan metsän poikki.
Se oli omituinen tie, sillä se oli hyvin pehmeä, ja ainoa vika oli,
että se oli jonkinlainen kärpästen pesäpaikka — pienten mustien
kärpästen, jotka olivat kooltaan kuin tutut kotikärpäset, ehkä hieman
isompia.
Ne olivat alkuasukkaiden kauhistus monestakin syystä, mutta pääasiassa
siksi, että ne pistivät. Ne eivät kauhistuttaneet Cuthbertia, joka
oli pukeutunut lujaan pukuun; siitä huolimatta oli kuitenkin hetkiä,
jolloin kärpäset löysivät tien hänen panssarinsa läpi ja saattoivat
hänet kiukkuiseksi. Tämä polku oli kymmenen mailin pituinen ja kävely
sitä myöten oli hupaista. Sitten tutkija poikkesi metsään kulkien
toista polkua myöten, joka oli hyvin tehty, mutta vaivalloisempi.
Kiertoteitä hra Cuthbert tuli Sandersin alueelle ja oli iloinen,
ettei tavannut tätä. Hänen karavaanissaan oli kuusikymmentä miestä ja
tulkki, ja hän pääsi matkansa päämäärään, joka oli huomattavan suurta
aluetta hallitsevan kuuluisan päällikön kylä — Bosambon, ochorilaisen,
ei vähemmän; ent. krulaisen, Elder Dempster linjan kyökkimestarin,
päällikön jumalan armosta, mutta silti mielenkiintoisen henkilön.
Bosambo, siitä saatte olla varmat, tuli ulos tervehtimään vierastaan.
— Sano hänelle, sanoi Cuthbert tulkilleen, — että olen iloinen
tavatessani suuren päällikön.
— Herra päällikkö, sanoi tulkki Bosambolle, — tämä valkoinen mies on
hullu ja hänellä on paljon rahaa.
— Näen sen, sanoi Bosambo.
— Sano hänelle, sanoi Cuthbert lähetin arvokkuudella, — että olen
tullut tuomaan hänelle arvokkaita lahjoja.
— Valkoinen mies sanoo, sanoi tulkki, — että jos hän voi olla varma
sinun kunnollisuudestasi, niin sinä voit saada häneltä lahjoja. —
Sitten tulkki jatkoi varovasti: — Kun olen ainoa mies, joka voin puhua
puolestasi, tehdään sopimus. Sinä annat minulle kolmanneksen siitä,
mitä hän tarjoaa. Sitten minä kehoitan häntä jatkamaan antamista, sillä
hän on hullujen ihmisten isä.
— Ja sinä, sanoi Bosambo lyhyesti, — olet valehtelijain isä.
Hän antoi merkin vartijoilleen, ja nämä ottivat kiinni onnettoman
tulkin ja veivät hänet pois. Cuthbert veti raivoissaan pistoolin esiin.
— Herra, sanoi Bosambo, — älä tee pila. Tämä kirottu neekeri, hän paha
mies; hän pane sinä puhua paha asia. Minä puhu englanti hyvin. Sinä
istu alas. Me puhu.
Niin Cuthbert asettui Ochorin kylään, ja kolme päivää hän antoi
lahjoja, ja Bosambo myi hänelle alueita. Bosambo myi Ochorin; se oli
pieni asia. Hän myi oikeudet Isisin metsiin, hän myi Akasavan, hän
vuokrasi Lulungon ja »sen luonnontuotteet» — kirjoitan tämän nykyään
siirtomaaministeriössä säilytettävästä sopimuskirjasta, jonka alla
on Bosambon harakanvarvasmerkki — ja hän lisäsi siihen vielä, hieman
ajateltuaan, myös Ikelin maat.
— Entä oikeus jokeen? kysyi iloinen Cuthbert.
— Mitä sinä maksa? kysyi Bosambo varovaisesti.
— Neljäkymmentä Englannin puntaa, ehdotti Cuthbert.
— Olkoon menneeksi, sanoi Bosambo.
Se oli hyvin yksinkertaista kaupantekoa; tietävämpi mies kuin Cuthbert
olisi ruvennut aavistamaan pahaa mainiosta menestyksestään, mutta
Cuthbert oli liian tyytyväinen itseensä epäilläkseen mitään.
Kerrotaan, että hänen eronsa Bosambosta oli liikuttava; että Bosambo
itki ja syleili hyväntekijänsä jalkoja.
Olkoon sen laita kuinka tahansa, »vuokrakirjat» taskussaan Cuthbert
lähti matkaamaan rannikolle karttaen Sandersia. Hän tuli Etebiin
ja tapasi alikomissaarin, joka otti hänet vastaan avosylin. Täällä
Cuthbert oleili viikon.
Hra Torrington oli näihin aikoihin ahkerassa työssä unitaudin
hävittämiseksi: Siihen asti Cuthbert oli ollut siinä käsityksessä,
että se oli miellyttävä tauti, jonka pääasiallisin ilmenemismuoto oli
kivuton uni. Hän jäi vielä toiseksi viikoksi, sillä Torrington oli
perustanut amatöörisairaalan ja otti päivittäin vastaan satakunta
sairasta, ja Cuthbert näki kauheita asioita.
— Ja se tulee tsetsekärpäsen puremasta? sanoi Cuthbert. — Näyttäkää
minulle tsetse.
Torrington täytti pyynnön, ja kun Cuthbert näki kärpäsen, hän tuli
valkeaksi huuliltaankin.
— Jumalani, hän kuiskasi, — tuo on purrut minua!
— Ei siitä seuraa, aloitti Torrington; mutta Cuthbert oli meluten ja
kiihkeänä matkalla kantajiensa leiriin.
— Ottakaa kantamuksenne! karjui hän. — Pois tästä kirotusta maasta niin
pian kuin pääsemme!
Torrington koetti saada hänet tyyntymään käyttäen filosofista
tyyneyttä, mutta hän ei ollut tyynnytettävissä.
Hän jätti Etebin sinä yönä ja leiriytyi metsään. Kolme päivää myöhemmin
hän tuli lähetysasemalle, jossa valitti päänkipua ja pistoksia
niskassa (hän ei ollut suotta oleillut Torringtonin sairaalassa).
Lähetyssaarnaaja, joka päätteli miehen hermostuneisuudesta ja
ulkonäöstä, että hän oli sairastunut malariaan, käski hänen levätä
jonkin päivän, mutta Cuthbert tahtoi päästä rannikolle. Kahdenkymmenen
mailin päässä lähetysasemalta Cuthbert lähetti kantajansa pois ja
sanoi, että hän kulkisi viimeiset sata mailia yksin.
Tähän omituiseen ehdotukseen alkuasukkaat suostuivat — sinä päivänä
Cuthbert hävisi ihmisten näkyvistä.
* * * * *
Sanders oli lyhyellä oikomatkalla metsän läpi välttääkseen joen
lukemattomia kiemuroita ja mutkia, kun hän äkkiä tuli kuoleman kylään
— neljä pientä majaa, jotka oli nopeasti kyhätty kokoon sekavan
aluskasvullisuuden keskelle. Hän huudahti, mutta kukaan ei vastannut.
Hän oli liian väsynyt mennäkseen mihinkään noista viheliäisistä
majoista.
Hän tunsi nämä metsän pikku kylät. Alkuasukkaiden tapa oli viedä vanhat
ja kuolevat — erittäinkin ne, jotka kuolivat uneliaasti — kaukaisiin
metsiin, ihmisten saavuttamattomiin, ja jättää heidät varustettuina
viikon ruoalla ja juomalla kuoleman synkkään yksinäisyyteen.
Hän huusi jälleen, mutta vain metsä vastasi hänelle. Virkeä, äänekäs
metsä, joka oli täynnä salaperäistä elämää. Paikalla paloi vielä eloa
osoittava tuli.
Sanders jatkoi matkaansa asetettuaan paikalle ruokaa sitä miestä
varten, joka oli tehnyt tulen.
Hän oli matkalla tutkimaan Cuthbertin äkillistä katoamista. Se oli
laatuaan neljäs matka, jonka hän oli tehnyt. Oli pidetty lukemattomia
neuvotteluja.
Bosambo, Ochorin päällikkö, oli vastahakoisesti luovuttanut lahjansa,
jotka oli saanut, ja tunnustanut syntinsä.
Herra, sanoi hän, — kun minä olin rannikkoihmisten parissa, minä opin
kirjoittamisen konstit — se on kirottu lahja -; muuten koko tätä juttua
ei olisi tapahtunutkaan. Sillä kun halusin näyttää miehilleni, miten
suuri mies minä olen, niin kirjoitin kirjeen englantilaiseen tyyliin
ja lähetin sen viestinviejällä rannikolle ja sieltä edelleen Sierra
Leoneen ja kerroin heille menestyksestäni. Sillä tavoin Lontoon ihmiset
tulivat tietämään tämän maan rikkaudet.
— Sinä orja ja orjan poika, sanoi Sanders, — jonka minä otin vankilasta
johtamaan Ochoria, miksi sinä petit tätä valkoista miestä myymällä
hänelle sellaista, mikä ei ollut sinun?
— Herra! sanoi Bosambo yksinkertaisesti, — minulla ei ollut mitään
muuta myytävää.
Mutta ei ollut jälkeäkään Cuthbertin olinpaikasta, ei lähetysasemalla
eikä kantajilla, jotka pidätettiin epäilyksenalaisina. Yksi mies olisi
voinut valaista tilannetta, mutta Torrington oli kotona mekaniikan
opettajan apulaisena (enemmän paikallaan siellä) ja käytti joutoaikansa
luentoihin »bantuheimojen vaeltelusta».
Niinpä Sandersin neljännen tiedustelun tulos oli yhtä laiha kuin
kolmannenkin ja toisen ja ensimmäisen, ja hän lähti omia jälkiään
päämajaan jotensakin myrtyneenä.
Hän noudatti ennen kulkemaansa polkua ja tuli Kuoleman leirille myöhään
iltapäivällä. Tuli paloi vielä, mutta hänen asettamansa ruoka oli
kadonnut. Hän huusi majaan bomongoksi, mutta kukaan ei vastannut. Hän
odotti hetken ja antoi sitten käskyn panna paikalle lisää ruokaa.
— Kurja pentele! sanoi Sanders ja käski marssia eteenpäin. Hän oli
itse ottanut puolikymmentä askelta, kun hän pysähtyi. Hänen jaloissaan
kimalsi jotakin päivänsäteissä. Hän kumartui ja otti sen ylös. Se
oli ammuttu patruuna. Hän tutki sitä huolellisesti ja haistoi sitä:
se oli ammuttu äskettäin. Sitten hän löysi toisen. Ne oli tehty
Lee-Metfordissa ja niissä oli merkki »07», joka merkitsi sitä, että ne
eivät olleet vielä vuodenkaan vanhoja.
Hän seisoi vielä pienet messinkihylsyt käsissään, kun Abibu tuli hänen
luokseen.
— Herra, sanoi hän, — kuka sitoo marakatteja puihin nuorilla?
— Onko se arvoitus? kysyi Sanders ärtyisästi, sillä hän pohti
ammuskysymystä.
Vastaukseksi Abibu vei hänet mukanaan.
Viidenkymmenen metrin päässä oli puu, jonka juurella oli köysiin
sidottuina kaksi pientä rimpuilevaa ja kauhistunutta mustaa marakattia.
Ne irvistivät hurjasti, kun Sanders lähestyi niitä. Hän katsoi
ammuksista marakatteihin ja marakateista ammuksiin, ja sitten hän alkoi
tutkia ruohoa. Hän löysi vielä kaksi tyhjää patruunaa ja ruostuneen
veitsen, jollainen on jokaisen tutkijan taskussa.
Sitten hän meni takaisin sen majan luo, jonka edessä tuli paloi, ja
sanoi lempeästi:
— Herra Cuthbert!
Ei vastausta, ja Sanders sanoi uudelleen:
— Herra Cuthbert!
Majasta kuului voihkinaa.
— Jättäkää minut rauhaan! Olen tullut tänne kuolemaan! sanoi murtunut
ääni.
— Tulkaa ulos ja olkaa ihmisiksi, sanoi Sanders kylmästi. — Kuolla
voitte myöhemminkin.
Jonkin hetken kuluttua ilmestyi majasta riutunut mies, jolla oli pitkä
tukka ja kuukauden parta, ja hän seisoi avuttomana komissaarin edessä.
— Saanko kysyä, sanoi Sanders, — mitä teidän pikku leikkinne on?
Toinen pudisti päätään väsyneesti. Hän oli säälittävän näköinen. Hänen
pukunsa oli likainen; itse hän oli pesemätön.
— Unitautia, sanoi hän väsyneesti. — Tunsin sen tulevan — näin,
millainen kauhea tauti se on — en halunnut olla taakkana! Oi Jumalani!
Mikä hullu minä olin tullessani tähän viheliäiseen maahan!
— Se on hyvin luultavaa, sanoi Sanders. — Mutta kuka sanoi, että se oli
unitautia?
— Tiedän sen — tiedän, sanoi mies.
— Istuutukaa, sanoi Sanders. Toinen totteli ja Sanders aloitti
tutkimisen.
— Jos teissä on unitauti, sanoi Sanders tutkimuksensa päätyttyä, — niin
minua vaivaa uskonnollinen mania... Mies, olette hupsu!
Cuthbertin näössä oli kuitenkin jotakin hämmästyttävää. Hän oli tylsä,
raskas, kömpelö. Hänen liikkeensä olivat hitaat ja horrosmaiset.
Sanders katseli häntä, kun hän otti repaleisesta taskustaan mustan
puupiipun ja piinallisen hitaasti täytti sen tupakkapussistaan.
— Minussa on se, uskokaa pois, mutisi Cuthbert ja sytytti piippunsa
tulesta. — Tiesin sen (savut), kun tuo kunnon (savut) Torrington kuvasi
tuntomerkit (hän veti savut); — tunsin olevani tylsä ja uninen (savut),
otin pari marakattia ja panin niihin vertani — (savut) ja ne tulivat
uneliaiksi, nekin — varma merkki...
— Mistä olette saanut tuota tupakkaa? kysyi Sanders äkkiä.
Cuthbert mietti vastausta hetkisen.
— Ystävä antoi minulle — päällikköystävä, Bosambo. Alkuasukkaiden
tupakkaa, mutta ei hullumpaa — hän antoi minulle pahuksen paljon.
— Sitä minäkin, sanoi Sanders ja ojentaen kätensä otti pussin ja pisti
sen taskuunsa.
* * * * *
Kun Sanders oli saanut Cuthbertin varmasti kotimatkalla olevan
höyrylaivan kannelle, hän otti kaksikymmentä hausaa ja lähti Ochoriin
vangitsemaan Bosamboa, ja hän luuli Bosambon pakenevan; mutta
julkea päällikkö odotti hänen tuloaan ja suoritti tavanmukaiset
kunnianosoitukset.
— Minä tunnustan antaneeni valkealle miehelle hamppua, sanoi hän.
— Minä poltan sitä itse tulematta sairaaksi. Mistä tiesin, että se
saattaisi hänet nukkumaan?
— Miksi annoit sitä hänelle? tiukkasi Sanders.
Bosambo katsoi komissaaria suoraan kasvoihin.
— Viime kuussa, herra, tulit kysymään minulta, miksi annoin
hänelle Isisin maat ja oikeudet jokeen, jotka eivät olleet minun
annettavissani. Nyt tulet kysymään, miksi annoin valkealle miehelle
alkuasukkaan tupakkaa. — Herra, se oli minun antamistani tavaroista
ainoa, joka oli minun omaani.