Hänen jalosukuisuudellaan George Tacklella oli onni olla isänsä
poika; ja täytyykin sanoa, että hänellä ei ollut mitään sitä vastaan.
Isässään, joka oli sanomalehden omistaja (ties miten monen kuolleen ja
hävinneen Lontoon lehden kokoomus), Georgella oli omalaatuinen »voima»,
jossa ei ollut paljonkaan toivomisen varaa, ja kun parlamentissa
käsiteltiin Lukatissa tapahtuneita hirmutöitä, George avasi kirjansa,
huomasi, että brittiläisellä alueella oli sen niminen paikka, ja vaati
heti, että hänet oli lähetettävä tutkimaan näitä hirmutöitä, jotka
olivat englantilaisen sivistyksen häpeäpilkku.
Hänen isänsä, jolla oli aivan väärät käsitykset poikansa kyvyistä,
suostui ja ehdotti, että George menisi toimitukseen ja »ottaisi selvän
asianhaaroista». Georgea hymyilytti, että häntä neuvottiin asiassa,
josta hän oli täysin selvillä, ja lupasi; mutta sanomalehden toimitus
ei nähnyt häntä, ja toimitussihteeri, joka oli varustautunut runsaalla
saksitus-, lentolehtis-, kartta- ja terveysneuvovarastolla, närkästyi
kuultuaan, että lupaava nuorukainen oli matkustanut ottamatta asiasta
sen tarkempaa selvää kuin minkä tavallinen kuolevainen sai lukemalla
ohimennen jokapäiväisiä sanomalehtiä.
H.J. George Tackle on varoittava esimerkki kaikille sanomalehtimiehille
siitä, miten voi käydä, kun sanomalehden omistaja antaa isäntunteiden
vaikuttaa enemmän kuin terveen järjen arvostelun.
Kaikki, mitä George Tackle tiesi asiasta, oli se, että Lukatissa oli
sattunut neljä hirveää barbarismin ilmausta alkuasukkaita kohtaan ja
että paikallinen komissaari oli syyllinen tapahtumiin. George Tackle
ajatteli, että tässä oli kaikki, mitä oli tarpeen tietää. Mutta siinä
hän teki suuren erehdyksen.
Lukatissa tapahtui, kuten komissaari Sanders vallan hyvin tiesi,
kaikenlaisia asioita hänen laskuunsa. Kerran hän kävi seudulla jättäen
sen mitä syvimmän rauhan valtaan, ja Carterille, hänen apulaiselleen,
joka jäi paikalle, asukkaat rakensivat kauniin majan ja istuttivat sen
ympärille kauniin puutarhan, kaiken omasta aloitteestaan.
Eräänä päivänä, kun Carter juuri oli kirjoittanut lämpimän raportin
väkensä kehityksestä ja siitä, miten sydämenasiakseen he olivat
ottaneet uuden hallituksensa hyvinvoinnin, kylän päällikkö Olari tuli
hänen luokseen.
Carter oli kävelyllä kylän hyvinlakaistulla kadulla kädet taskuissa ja
aurinkokypärä työnnettynä niskaan, sillä aurinko laski hänen taakseen.
— Isä, sanoi päällikkö Olari, — olen tuonut nämä miehet katsomaan sinua.
Hän viittasi kädellään kuuteen vieraaseen sotilaaseen, joilla oli
keihäät ja kilvet ja jotka tarkastelivat häntä osoittaen mielenkiinnon
merkkejä.
Carter nyökkäsi.
— He haluavat, sanoi Olari, — nähdä sen ihmeellisen pienen mustan
jumalan, joka on minun isäni taskussa, jotta he voivat kertoa
kansalleen sen ihmeellisestä voimasta.
— Sano miehillesi, sanoi Carter hyväntuulisena, että jumala ei ole
minun mukanani. Jos he tulevat minun majaani, niin näytän heille sen
ihmeet.
Minkä jälkeen Olari kohotti keihäänsä ja lävisti Carterin, ja kuusi
sotilasta hyökkäsi myös esiin. Carter taisteli urheasti, mutta hän oli
aseeton.
Kun Sanders kuuli alaisensa kuolemasta, ei hän raivostunut eikä
alkanut kiroilla. Hän istui leveällä kuistillaan päämajassa, kun
pölyinen sanantuoja saapui. Hän nousi huulet yhteenpuristettuina
ja kulmat rypyssä sormien kirjettä — se oli Tollemachelta, Bokarin
poliisipäälliköltä — ja alkoi kävellä verannalla.
— Poikaparka, poikaparka! sanoi hän vain.
Hän ei lähettänyt viestiä Olarille; hän ei valmistellut kostoretkeä;
hän jatkoi asiakirjain kirjoittamista, hausain katsastusta,
päivällisensä syömistä, niinkuin Carter ei olisi koskaan elänyt eikä
kuollut. Kaiken tämän kertoivat Olarin vakoojat, ja päällikkö oli
kiitollinen.
Kun Lukati oli kahdensadan mailin päässä päämajasta, villin ja vuorisen
taipaleen takana, ei ollut helppoa varustaa retkikuntaa, ja Britannian
hallitus, niin rikas kuin se onkin, ei voi kuluttaa sataatuhatta puntaa
alivirkamiehensä kuoleman kostamiseen. Sanders tiesi tämän vallan
hyvin, joten hän käytti aikansa ottamalla selville Carterin murhaajain
nimet. Kun hänellä oli ne tiedossaan, hän meni seitsemänkymmenen mailin
päähän viidakkoon poppamies Kelebin luo, jonka nimi oli tunnettu koko
rannikolla Dakarista aina itäisen Togo-maan rajoille asti.
— Tässä ovat niiden miesten nimet, jotka ovat tehneet minulle häpeän,
sanoi hän, — mutta eritoten Olari, Lukatin kansan päällikkö.
— Tahdon lukea loitsut Olarille, sanoi poppamies, — hyvin pahat
loitsut, ja näille miehille. Maksu on kuusi puntaa.
Sanders antoi rahan ja »pudotti» kaksi viinapulloa ja palasen oikeaa
kangasta. Sitten hän palasi päämajaan.
Eräänä yönä kävi kuiske Lukatin kylän läpi, ja miehet kertoivat uutista
väristen kauhusta ja silmäillen taaksensa.
— Olari, päällikkö, on kirottu!
Olari kuuli uutiset naisiltaan ja tuli majastaan ulos kuunvaloon
kauheasti hourien.
Seuraavana päivänä hän sairastui ja viidentenä päivänä hän oli vähällä
kuolla tuskiin, samoin kuin ne kuusi miestä, jotka olivat avullisina
Carterin tappamisessa. Että he eivät kuolleet, ei ollut poppamiehen
vika, joka selitti matkan hänen ja hänen uhriensa välillä olevan liian
pitkän.
Sanders puolestaan oli tyytyväinen sanoen, että tuskatkin olivat
halpoja ja että hänelle tuottaisi tyydytystä vielä kirjoittaa »finis»
Olarille omalla kädellään.
Viikko tämän jälkeen Abibu, Sandersin paras palvelija, sairastui.
Kuumeesta ei ollut merkkiäkään, mies alkoi vain muuten kuihtua.
Tiedusteltuaan Sanders sai selville, että Abibu oli suututtanut
poppamies Kelebin ja että tohtori oli lähettänyt hänelle
kuolemansanoman.
Sanders vei viisikymmentä hausaa viidakkoon ja haastatteli poppamiestä.
— Minulla on syytä luulla, sanoi hän, — että sinä et ole taitava
miesten tappamisessa.
— Herra, sanoi Kelebi puolustellen, — minun taikani eivät mene vuorien
yli, muuten Olari ja hänen ystävänsä olisivat kuolleet.
— Olkoon sen laita miten tahansa, sanoi Sanders, — puhun nyt
läheisemmästä taiasta, ja sanon sinulle, että sinä päivänä, jona Abibu
kuolee, minä hirtän sinut.
— Isä, sanoi Kelebi painavasti, — jos niin on, niin Abibu jää elämään.
Sanders antoi hänelle punnan ja ratsasti takaisin päämajaan tavaten
palvelijansa tervehtymässä.
Kerron tämän palan Sandersin historiaa, koska se on omiaan kuvaamaan,
miten Sanders vietti suurimman osan elämästään ja koska siten paremmin
voi arvostella aseman huvittavuutta jalosuk. George Tacklen tullessa.
Sanders oli aamiaisella talonsa parvekkeella. Paikaltaan hän näki
puutarhansa kauneuden läpi palan laveaa, henkäilevää, öljymäistä merta,
joka levittäytyi kultaisen auringon polttavan paahteen alla. Kolmen
mailin päässä oli höyrylaiva (vain viisisylisessä vedessä), ja Sanders
tunsi sen kaukoputkellaan Elder Dempster-linjan laivaksi, joka toi
tavallisesti hänen kuukausipostinsa. Kun hänen pöydällään ei vielä
ollut yhtään kirjettä, vaikka laiva oli ollut siellä jo kaksi tuntia,
hän oli kiitollinen, sillä hän oli jo elänyt loppuun sen kaihoisan
elämänosan, jolloin kirjeet ovat iloisia tapahtumia.
Kun ei ollut kirjeitä, ei hän odottanut vieraitakaan, joten jalosuk.
Georgen ilmestyminen puutarhaan oli hämmästyttävä.
George huolittelihe, tarkisti hattunsa ja hankaili tahroja puhtaasta
valkeasta puvustaan ja astui kuistin ylimmälle portaalle.
— Terve! sanoi tulija. — Nimeni on Tackle — George Tackle. — Hän
hymyili, niinkuin liiat sanat olisivat olleet vaarallisia kuulijan
mielenkiinnolle.
Sanders kumarsi (se oli hänelle liiaksi juhlallista). Hän arveli, että
tulija odotti sitä.
— Olen tutkimusmatkalla, jatkoi jalosuk. George. Kuten epäilemättä
olette kuullut, isäni on »Courier»-nimisen sanomalehden omistaja, joten
katsoin parhaaksi tulla katsomaan asiaa itse. En epäile lainkaan,
etteikö koko juttu olisi liioiteltu...
— Odottakaapa, sanoi Sanders, joka hieman aavisti. Luullakseni olette
jonkinlainen sanomalehden kirjeenvaihtaja?
— Juuri.
— Että olette tullut tutkimaan.
— Alkuasukkaiden kohtelua ja sen sellaista, sanoi jalosuk. George
helpottuneena.
— Ja onko alkuasukkaiden kohtelussa jotakin vikaa? kysyi Sanders
makeasti.
Herrasmies otti arvokkaan muodon.
— Tiedätte — sanomalehtikertomukset — lähetyssaarnaajat, hän nopeasti
sanoi hämmästyen joltisestikin todetessaan, että juuri tämä mies jos
kukaan oli vastuussa niistä teoista, joita hän oli tullut tutkimaan.
— En lue koskaan sanomalehtiä, sanoi Sanders, — ja...
— Tietysti, keskeytti George innokkaasti, — käännämme kaiken hyvin,
mikäli se teitä koskee.
— Kiitoksia paljon! — Sandersin kiitollisuus oli hieman väkinäistä,
mutta hän ojensi kätensä. — No niin, toivotan teille onnea —
kertokaapa, miten pääsette alkuun.
George Tackle oli kuin puulla päähän lyöty.
— Mutta, anteeksi, sanoi hän, — heittäkää pois tuollaiset. Mihin minä
asetun?
— Tännekö?
— Niin, sanokaa, minun arkkuni on rannalla! Minä ajattelin...
— Ajattelitte, että majoitan teidät?
— Niin, ajattelin, että...
— Että kävisin teidän kaulaanne ja toivottaisin teidät tervetulleeksi?
— Ei juuri, mutta...
— No, sanoi Sanders käärien huolellisesti ruokaliinansa, — en ole
läheskään niin iloinen teidän tulostanne.
— Luulen niin, sanoi hra George rehennellen.
— Koska olette minun vastuullani — vihaan liikaa vastuunalaisuutta.
Pystyttäkää telttanne mihin tahdotte — mutta minä en osoita teille
minkäänlaista vieraanvaraisuutta, niinkuin näytte toivovan.
— Ilmoitan tästä hallitukselle, sanoi George uhittelevasti.
— Ilmoittakaa siitä minun isoäitini neititädille, sanoi Sanders
kohteliaasti.
Puoli tuntia myöhemmin hän näki jalosuk. George Tacklen palaavan
laivalle, joka oli tuonut hänet Isisi Bassamiin, ja nauroi. George
menee hallitukseen ja saa siellä kokea myrskyn, jonka rinnalla Saharan
samumit ovat Arabian länsituulosia.
Sanders oli sekä hämmästynyt että loukkaantunut. Hänen alueellaan
ei ollut koskaan ollut puhettakaan julmuuksista, ja hän oli
kummissaan, sillä hän ei aavistanut, mitkä huhut olivat tuoneet
»erityiskirjeenvaihtajan» tutkimusmatkoille — olisiko se johtunut
Olarin rankaisemisesta?
— Mene nopeasti laivalle ja vie kirje sille herralle, joka juuri lähti
täältä, sanoi hän palvelijalle ja kiiruhti kirjoittamaan paperilappua:
— Olen pahoillani, kirjoitti hän, — olin Teille melkein raaka —
tietämättä, mitä pahusta täältä haitte. Ylenmääräinen uteliaisuus
kehoittaa minua tarjoamaan Teille asunnon majassani siihen asti, kunnes
saatte tilaisuuden toimittaa tutkimuksenne.
Jalos. George luki tämän tuntien itsetyytyväistä mielihyvää.
— Oikea tapa kohdella näitä miehiä, sanoi hän Elder
Dempster-kapteenille, — on osoittaa heille, ettei olla aivan tyhjästä
kotoisin. Luulen hänen nöyrtyneen.
Elder Dempster-kapteeni, joka tunsi Sandersin, hymyili salaa, mutta ei
puhunut mitään. Toistamiseen erityiskirjeenvaihtajan matkatavarapaljous
sälytettiin hyökyveneeseen, ja hra George viittasi jäähyväiset laivassa
oleville ystävilleen.
Elder Dempster-laivuri, joka nojasi komentosillan kaiteeseen, katseli
mainingeissa nousevaa ja laskevaa venettä.
— Siellä menee mies, joka hakee rettelöitä, sanoi hän, — enkä ottaisi
vastatakseni puolestakaan siitä sopasta, mitä hän keittää. Onko se
siunattu ankkuri ylhäällä, herra Simmons? Puoli vauhtia eteenpäin,
kurssi länsi, herra, mikä onkaan nimenne...
Se oli voittokulku H. J. Georgelle. Kymmenen virkapukuista
poliisimiestä odotti rannalla ottaakseen haltuunsa hänen tavaransa, ja
Sanders tuli puutarhan veräjälle vastaanottamaan häntä.
— Asia on niin... aloitti Sanders kömpelösti, mutta mahtava hra George
viittasi kädellään.
— Antakaa menneiden, sanoi hän, — olla menneinä.
Sanders oli hämmästynyt, mutta enemmän hän hämmästyi, kun
kirjeenvaihtaja ei enää ruvennut puhumaan koko asiasta.
— Koska olen teidän vieraananne, sanoi hra George jalosti, — tunnen,
että on parempi, jos kuulustelen riippumattomia henkilöitä. Aion mikäli
mahdollista koettaa asettua teidän sijaanne, ottaa selvän kaikista
vallinneista olosuhteista...
— Oh, ottakaa ryyppy, sanoi Sanders karkeasti, — väsytätte minua.
— Katsokaas, sanoi hän myöhemmin, — kysyn teiltä vain kahta asiaa.
Missä otaksutaan näiden raakuuksien tapahtuneen?
— Lukatin alueella, sanoi H. J. George.
Olari, ajatteli Sanders. — Kuka oli uhri?
— Niitä oli monta, sanoi kirjeenvaihtaja ja otti esiin muistikirjansa.
— Ymmärrätte, että mieluummin olisin keskustelematta kanssanne tästä
asiasta, mutta kuten tahdotte. Hän luki:— Wastambon Efembi.
— Oh! sanoi Sanders, ja hänen kulmansa kohosivat.
— Matsembin Kabindo.
— Herra varjelkoon! sanoi Sanders.
Hra George luki kuusi muuta tapausta, joista jokainen tasoitti rypyn
Sandersin otsalta.
Kun luetteleminen oli loppunut, sanoi komissaari hitaasti:
— Voin ilmoittaa teille erään asian, joka säästää teiltä paljon vaivaa.
— Olen sitä mieltä, ettette puhuisi mitään, sanoi hra George
parhaimmalla tuomarintyylillään.
— Sangen hyvä, vastasi Sanders poistuen ja viheltäen päivällistä.
Aterian aikana hän sanoi kirjeenvaihtajalle:
— Tällä asemalla on lukuisia miehiä, jotka ovat minun ystäviäni.
En halua salata teiltä totuutta — täällä on O'Neill, joka palvelee
hausaväessä, tohtori Kennedy, tutkimusjoukkueen päällikkö, ja puoli
tusinaa muita. Ettekö halua kuulustella heitä?
— He ovat teidän ystäviänne?
— Mitä parhaita ystäviä.
— Sitten, sanoi hra George, — lienee parasta, että en näe heitä.
— Kuten haluatte, sanoi Sanders.
Neljän hausan saattamana ja mukanaan viisikymmentä naapurikylistä
pestattua kantajaa hra George painui sisämaahan, ja Sanders katseli
hänen lähtöään.
— En voi tietenkään taata teidän henkeänne, sanoi hän erottaessa, — ja
minun täytyy huomauttaa teille, että hallitus ei vastaa teille matkan
varrella sattuvista vahingoista.
— Ymmärrän, sanoi hra George, — mutta minua ei pelotella. Minä
polveudun...
— Huomaan sen, keskeytti Sanders hänen sukumuistelonsa. — Mutta
viimeinen matkailija, joka 'syötiin' viidakossa, oli d'Argy, ja hän
polveutui Vilhelm Valloittajasta.
Kirjeenvaihtaja valitsi suoran tien Lukatiin ja saapui kolmen päivän
päästä Mfabon kylään, jossa asui kuuluisa poppamies Kelebi.
George pystytti telttansa kylän ulkopuolelle ja meni neljän hausansa
saattamana tervehtimään päällikköä, mikä oli hänen ensimmäinen
erehdyksensä, sillä hänen olisi pitänyt kutsua päällikkö luokseen; ja
jos hän meni jonkun luo, hänen olisi pitänyt mennä poppamiehen luo,
joka oli suurempi mies kuin neljäkymmentä päällikköä yhteensä.
Jonkin ajan kuluttua hän huomasi kuitenkin istuvansa kyykyllään maassa
poppamiehen majan edessä keskustellen Sierra Leonesta tuomansa tulkin
välityksellä tämän kuuluisan henkilön kanssa.
— Sano hänelle, sanoi George tulkilleen, — että olen suuri valkoinen
päällikkö, jonka sydän vuotaa verta alkuasukkaiden puolesta.
— Onko komissaari hyvä mies? kysyi George.
Poppamies, muistellen Sandersilta saamaansa kohtelua, sanoi:
— Ei!
— Miksi? kysyi George innokkaasti. — Lyökö hän ihmisiä?
Hän ei vain lyönyt ihmisiä, selitti poppamies avoimesti, vaan oli
tapauksia, että hän poltti heitä elävältä.
— Tämä on vakava syytös, sanoi George pudistaen päätään varoittavasti,
mutta siitä huolimatta hän kirjoitti muistikirjaansa: »Haastatellut
Kelebiä, arvossapidettyä alkuasukastohtoria, joka kertoo:— Olen koko
ikäni asunut tällä alueella enkä ole koskaan tavannut niin julmaa
miestä kuin Sandi (Sanders). Muistan tapauksen, jolloin hän hukutti
miehen; hänen nimensä olen unohtanut; toisen kerran hän poltti
arvokkaan alkuasukkaan elävältä, kun tämä kieltäytyi opastamasta häntä
ja hänen hausojaan metsän läpi. Muistan myös, miten hän kerran poltti
koko kylän aiheuttaen asukkaille suuren vahingon.
»Alueen koko kansa huokaa hänen ikeensä alla, sillä kerran toisensa
jälkeen hän tulee vaatien rahaa ja viljaa, ja jos hän ei saa, mitä
vaatii, hän pieksää asukkaita, kunnes he huutavat ääneen.»
(Melkein luulen, että tämä oli totta, sillä Sanders ei hevillä saanut
kerätyksi majaveroa, joka oli saatava hallitukselle.)
George pudisti päätään, kun hän lopetti kirjoituksensa.
— Tämä, sanoi hän, — näyttää hyvin pahalta.
Hän pudisti poppamiehen kättä, ja tämä iäkäs villi näytti
hämmästyneeltä ja kysyi jotakin bomongoksi.
— Ettekö paiskaa hänelle jotain, sanoi tulkki.
— Paiskaa hänelle?
— Anna hänelle lahjaa — viinapulloa?
— En suinkaan, sanoi George. — Hän saa olla tyytyväinen siihen, että
hän palvelee ihmisyyttä, että hän auttaa vajonneita ihmisiä.
Poppamies sanoi jotakin, mutta tulkki oli kyllin viisas jättääkseen sen
kääntämättä.
* * * * *
— Miten tutkimukset edistyvät? kysyi hausakapteeni viikkoa myöhemmin.
— Mikäli minä huomaan, sanoi Sanders, — hän kokoaa sellaista
kuolonsaalisluetteloa, että sen rinnalla suuren ruttoajan luettelot
näyttävät terveyskylpylän ilmoitukselta.
— Missä hän nykyisin on?
— Hän on mennyt Lukatiin, ja minä olen huolissani, — ja Sanders
näyttikin siltä.
Hausakapteeni nyökkäsi, sillä kaikenlaisia tietoja oli tullut
Lukatista. Siellä oli saatu hyvä sato, ja hyvä sato tuo laiskuuden,
ja laiskuus tuo pahat ajatukset. Siellä oli myös tanssittu
paholaistansseja, ja Bokarin alueen hiljaiset miehet, jotka asuvat
Lukatin naapureina, olivat kadottaneet naisia.
— Olen saanut vapaat kädet kukistaa kapinan alueellani, sanoi Sanders,
— ja merkit viittaavat kapinaan. Mitä sanotte? Ilmoitammeko ja pyydämme
apuväkeä, vai luotammeko onneemme?
— Se on teidän niskoillanne, sanoi hausakapteeni, enkä halua neuvoa
teitä. Jos asiat menevät sekaisin, saatte potkut; mutta jos asia olisi
minun, niin menisin kuin ammuttu — tietysti.
— Sataneljäkymmentä miestä, mutisi Sanders.
— Ja kaksi konekivääriä, ehdotti toinen.
— Lähdetään, sanoi Sanders ja puolta tuntia, myöhemmin viesti kulki
hausariveissä, ja Sanders kirjoitti viestiä päällikölleen kaukaiseen
Lagokseen.
* * * * *
George, sanottakoon se, ei ajatellut muuta kuin olevansa tervetullut
Lukatin kylään.
Päällikkö Olari oli tervehtinyt häntä kohteliaasti ja kertonut
hänelle tarinoita Sandersin raakuudesta — tarinoita, niinkuin George
kirjoitti, »jotka, jos olivat tosia, ovat kuolemanisku brittiläiselle
rehellisyydelle mustissa siirtomaissa».
Mitä tämä oikein tarkoitti, en voi arvata.
George oli kuukauden vieraana Lukatissa. Hän oli ajatellut viipyä
enintään kolme päivää, mutta aina oli ollut syitä hänen viipymiseensä.
Kerran kantajat karkasivat, toisen kerran tiet eivät olleet
turvalliset, kerran Olari pyysi häntä jäämään näkemään nuorten miesten
tanssia. George ei tietänyt, että hänen nelimiehinen hausajoukkonsa
oli levoton, koska hänen tulkkinsa — samanlainen hullu kuin hän
itsekin ei voinut tulkita ennustuksia. George ei tietänyt sellaisen
tanssin merkitystä, johon ainakin kuusi poppamiestä otti osaa, eikä
sen rappeutuneen majan tarinaa, joka oli kylän laidassa. Jos hän olisi
vaivautunut tutkimaan majaa, hän olisi löytänyt pöydän, tuolin, vuoteen
ja pöydältä raportin, pölyn ja sateen tuhriman, joka alkoi:
»Minulla on kunnia ilmoittaa Teidän Ylhäisyydellenne, että alkuasukkaat
yhä edelleenkin jatkavat toimeliasta ja rauhallista elämäänsä!»
Sillä, tässä majassa oli elänyt Carter, alikomissaari; ja alkuasukkaat,
joilla on oma käsityksensä kuolemasta, eivät olleet kajonneet mihinkään.
Kuukausi läheni loppuaan, kun George haistoi isäntänsä äänessä
jonkinlaista julkeutta ja villien kohtelussa jotakin tunkeilevaa.
Tanssit olivat nyt jokaöisiä, ja tahdikas jalkojen töminä, keihäiden
kalistaminen ruokokilpiä vasten ja tanssijain laulun loppumaton
melu pitivät hänet valveilla läpi yön. Sanantuojia tuli Olarin luo
päivittäin hyvin kaukaa, ja kerran hän heräsi keskellä yötä huutoihin.
Hän hyppäsi ylös vuoteestaan ja veti syrjään telttansa oviverhon ja
näki kuutta alastonta naista raahattavan kylän läpi — Bokariin tehdyn
ryöstöretken saalis. Hän pukeutui tuskan ja kauhunhien valuessa selkää
pitkin ja meni päällikön majaan, onneksi ilman tulkkia, sillä se, mitä
päällikkö sanoi, olisi tuottanut hänelle halvauksen.
Aamulla tuon epämiellyttävän tapauksen jälkeen hän marssitti neljä
hausaansa ja vielä saatavissa olevat kantajansa ja valmistautui matkaan.
— Herra, sanoi Olari, kun vaatimus oli tulkittu, mieluummin toivoisin
sinun jäävän. Maa on täynnä pahoja ihmisiä, ja minulla on vielä sinulle
paljon kertomista Sandin pirullisuudesta. Sitä paitsi, sanoi päällikkö,
tänä yönä on sinun kunniaksesi suuri tanssi.
Hän osoitti kolmea orjaa, jotka pystyttivät suurta paalua keskelle
kylän katua.
— Tämän jälkeen annan sinun mennä, sanoi Olari, — sillä sinä olet minun
isäni ja minun äitini.
Hra George epäröi, kun yhtäkkiä kadun kumpaankin päähän ilmestyi kuin
taikaiskusta kaksikymmentä matkalla nuhrautunutta hausaa. He seisoivat
hetken asennossa, hajaantuivat sivuillepäin, ja kummankin joukon
keskellä kiilsi konekiväärin vesivaippa.
Päällikkö ei sanonut mitään, katsoi vain ensin toiseen suuntaan ja
sitten toiseen, ja hänen ruskeat kasvonsa muuttuivat likaisenharmaiksi.
Sanders asteli hitaasti ryhmää kohti. Hänen partansa oli ajamaton,
hänen pukunsa oli okaitten repimä, kädessä hänellä oli pitkäpiippuinen
pistooli.
— Olari, sanoi hän hiljaa, ja päällikkö astui esiin.
— Luulen, Olari, sanoi Sanders, — että sinä olet ollut päällikkönä
liian kauan.
— Herra, isäni oli päällikkönä ennen minua, ja sitä ennen hänen isänsä,
Olari sanoi kasvot vääristyneinä.
— Entä Tagondo, minun ystäväni? kysyi Sanders käyttäen Carterista hänen
alkuasukasnimitystään.
— Herra, hän kuoli, sanoi Olari, — hän kuoli mongotautiin — aivan
tautiin.
— Varmaan, sanoi Sanders nyökäyttäen päätään, varmaan sinä kuolet
samaan tautiin.
Olari katseli ympärilleen etsien pakotietä.
Hän näki hra Georgen katsovan toisesta toiseen hämmästyneenä ja
heittäytyi kirjeenvaihtajan jalkoihin.
— Herra, sanoi hän, — pelasta minut tästä miehestä, joka vihaa minua!
George ymmärsi asian; hänen tulkkinsa sanoi hänelle lopun; ja kun
hausapalvelija ojensi kätensä tarttuakseen päällikköön, hän työnsi sen
pois, sillä hän oli jo unohtanut päällikköä kohtaan tuntemansa pelon.
— Kuulkaahan, Sanders — sanon, että olette jo rangaissut tätä raukkaa
tarpeeksi!
— Ottakaa tuo mies, kersantti, sanoi Sanders terävästi; ja hausa
tarttui Olariin ja heitti hänet menemään.
— Saatte vastata tästä! karjui jalosuk. George Tackle pyhän vihan
vallassa.
Hän hypähti eteenpäin, mutta hausa tarttui häneen ja pysäytti hänet.
— Siitä, mitä olette tehnyt, sanoi kirjeenvaihtaja (tämä tapahtui
kuukautta myöhemmin, ja hän oli menossa kotimatkalla olevalle
höyrylaivalle), — saatte vastata!
— Haluan vain huomauttaa teille, sanoi Sanders, että jollen olisi
saapunut viime hetkessä, olisitte te saanut vastata — he olivat
aikeissa uhrata teidät seuraavana yönä. Ettekö nähnyt paalua?
— Se on valhe! sanoi toinen. — Tiedoitan kautta Englannin teidän
töitänne. Teidän alueenne tila on sivistyksen tahra!
* * * * *
— Ei ole epäilemistäkään, sanoi tuomari, joka istui oikeutta Sandersin
jutussa »Courieria» ym. vastaan, että syytetty Tackle kirjoitti joukon
häväiseviä ja herjaavia kirjoituksia, ja minun nähdäkseni raskauttavin
asianhaara jutussa on se, että kun hän oli menossa tutkimaan Lukatissa
vallitsevaa asiaintilaa, hän ei edes ottanut selvää, missä Lukati
oli. Kuten teille on sanottu, arvoisa lautakunta, on Länsi-Afrikassa
kokonaista neljä Lukatia, ja se, jonne vastaajan piti mennä, oli
Togo-maassa. En tiedä, miten hän erehtyi menemään Britannian
Länsi-Afrikan Lukatiin saksalaisen Togo-maan Lukatin asemesta, mutta
osoittaakseen täydellisesti viattoman brittiläisen viranomaisen
syyllisyyttä hän on esiintuonut joukon todistamattomia väitteitä,
joista jokainen on kantajaa häpäisevä, mutta vielä enemmän häpeällinen
sille sanomalehdelle, joka suuressa tietämättömyydessään julkaisi ne.
Lautakunta tuomitsi Sandersille maksettavaksi
yhdeksäntuhattaseitsemänsataaviisikymmentä puntaa.