Hän ei hämmästynyt, vaan tuli takaisin syvissä mietteissä.
— Tämä taika, sanoi hän päällikölle, — on hyvä taika. Minä tiedän sen,
sillä minulla on valkean miehen verta suonissani.
Todistaakseen tämän hän häväisi aivan viattoman Sierra Leonessa
palvelevan brittiläisen virkamiehen tekemällä hänet isäkseen.
Ochori oli syvästi liikuttunut. He kaivoivat esiin tarinoita omista
urotöistään, jotka alkoivat siitä, että Tiganobeni, suuri kuningas,
tuli ammoisina aikoina pohjoisesta ja hävitti kaiken maan Isisiin asti.
Bosambo kuunteli — tarinan kertominen vei kaksi yötä ja niiden välisen
päivän, sillä Ochorin virallisella kertojalla on vain yksi kertomatapa
— ja kun se oli lopussa, Bosambo sanoi itselleen:
— Näitä ihmisiä minä olen etsinyt kauan. Minä jään tänne.
Ääneen hän kysyi:
— Ja miten usein Sandi tulee tänne?
— Kerran vuodessa, herra, sanoi päällikkö, — kahdentenatoista
kuukautena tai vähän myöhemmin.
— Milloin hän kävi viimeksi?
— Kun nykyinen kuu on täysi, kolme kuukautta sitten; hän käy suurien
sateiden jälkeen.
— Sitten, sanoi Bosambo jälleen itsekseen, — minä olen turvassa
yhdeksäksi kuukaudeksi.
He rakensivat hänelle majan, istuttivat hänelle banaanitarhan ja
kylvivät hänelle siemenen. Sitten hän pyysi vaimokseen päällikön
tytärtä, ja vaikka hänellä ei ollut millä maksaa, tuli tytär hänelle.
Muut kansat huomasivat, että vieras asui Ochorissa, sillä uutiset
leviävät nopeasti, mutta sitten, kun hän meni naimisiin, ja vielä
päällikön tyttären kanssa, oli miehen pakosta oltava ochorilainen, ja
sellaisena tuli tieto päämajaan. Sitten Ochorin päällikkö kuoli. Hän
kuoli äkkiä joihinkin tuskiin, mutta sellaiset kuolemat ovat yleisiä,
ja hänen poikansa rupesi hallitsemaan. Lyhyen hallitusajan jälkeen
poikakin kuoli, ja Bosambo kutsui koolle vanhat ja viisaat miehet ja
maan päämiehet.
— Näyttää siltä kuin Ochorin monet jumalat olisivat tyytymättömiä
teihin, sanoi hän, — ja minulle on unessa sanottu, että minä tulen
Ochorin päämieheksi. Sen vuoksi kumartakaa minua tavan mukaan, ja minä
teen teidät suuriksi miehiksi.
Luonteenomaista ochorilaisille oli, ettei kukaan vastustanut, vaikka
joukossa oli kolme miestä, jotka tapoja noudattaen olisivat voineet
vaatia päällikkyyttä.
Sanders kuuli uudesta päälliköstä ja hämmästyi.
— Etabo? kertasi hän (siten Bosambo nimitti itseään). — En muista
miestä — saako hän miehiin selkärankaa; en tiedä, kuka hän on.
Bosambossa oli selkärankaa, juonia tai molempia.
— Hänellä on hyvin omituisia tapoja, ilmoitti alkuasukasvakooja
Sandersille. — Joka päivä hän kokoaa kylän miehet ja panee heidät
kävelemään _pelebin_ (pöydän) ohi, jolla on monta munaa. Hänen
komentonsa mukaan jokainen mies ohikulkiessaan ottaa munan niin
nopeasti, ettei yksikään silmä sitä näe. Ja jos mies on kömpelö tai
särkee munan tai on hidas, tämä uusi päällikkö panee häpeän hänen
päällensä piesten häntä.
— Se on leikkiä, sanoi Sanders; mutta eläissään hän ei ollut nähnyt
sellaista leikkiä. Uutinen toisensa jälkeen tämän uuden päällikön
hullutuksista tuli hänen korviinsa. Joskus hän vei ochorilaiset yöllä
ulos ja opetti heille sellaisia asioita, joista he eivät ennen olleet
tietäneet mitään. Siten hän opetti heille, millä tavalla heidän piti
ottaa vuohi niin, ettei se voinut huutaa. Ja myös sen, miten he
voivat ryömiä vatsallaan tuuma tuumalta aikaansaamatta mitään ääniä.
Ochorilaiset tekivät kaiken tämän muristen ääneensä vääryyttä ja
ankaraa työtä vastaan.
— Minä repeän, ennen kuin ymmärrän tätä! sanoi Sanders rypistäen
kulmiaan, kun viimeiset tiedot tulivat. — Joillekuille muille se olisi
sodan merkki, mutta ochorilaiset!
Huolimatta käsityksistään ochorilaisten sotakuntoisuudesta hän piti
hausansa valmiina.
Mutta sotaa ei tullut. Sen sijaan akasavalaiset valittivat, että
»metsässä oli paljon leopardeja».
Leopardeista ei haittaa, ajatteli Sanders, ja akasavalaiset olivatkin
kyllin hyviä metsästäjiä lopettaakseen tämän jupakan ilman apua.
Seuraava tieto oli hälyttävä. Kahdessa viikossa nämä leopardit olivat
vieneet kuusikymmentä vuohta, kaksikymmentä säkkiä suolaa ja paljon
norsunhampaita.
Leopardit syövät vuohia, ja ehkäpä on hienostuneita leopardeja, jotka
eivät syö vuohia suolatta, mutta leopardit eivät vie norsunhampaita
edes hammastikuikseen. Sanders kiiruhti niin ollen jokea vastavirtaan,
koska pikkuasiat ovat tärkeitä seudulla, jossa ihmiset pureksivat
hyttystä, mutta nielevät kokonaisen karavaanin.
— Herra, se on totta, sanoi Akasavan päällikkö hieman järkyttyneenä. —
Nämä vuohet katoavat yö yöltä, vaikka me vartioimme niitä, samoin suola
ja norsunluu, koska me emme niitä vartioineet.
— Mutta leopardit eivät vie näitä esineitä, sanoi Sanders vihaisena. —
Ne ovat varkaita.
Päällikön ällistys oli suuri.
— Kuka voisi varastaa? hän kysyi. — Ngombi on kaukana, samoin Isisi.
Ochorilaiset ovat hulluja ja pelkureita.
Sitten Sanders muisti munaleikit ja ochorilaisten yölliset toimitukset.
— Tahdon puhua tämän uuden päällikön kanssa, hän sanoi ja meni joen
poikki samana päivänä.
Lähettäen sananviejän ilmoittamaan tulostaan hän odotti kahden mailin
päässä kylästä, ja neuvonantajat ja viisaat miehet tulivat häntä
vastaan tuoden kalaa ja hedelmiä.
— Missä on päällikkönne? kysyi Sanders.
— Herra, hän on sairas, he sanoivat surullisesti.
— Tänään hän tuli sairaaksi, ja hän kaatui maahan voihkien. Olemme
kantaneet hänet majaansa.
Sanders nyökkäsi.
— Haluan nähdä hänet, hän sanoi.
He johtivat hänet päällikön majan ovelle, ja Sanders meni sisään.
Oli hyvin pimeä, ja pimeimmässä nurkassa makasi sairas mies. Sanders
kumartui hänen ylitseen, koetti hänen valtimoaan, tunnusteli niskasta
korvan takaa unitaudin merkkejä, mutta ei havainnut mitään oireita.
Mutta paljaalla olkapäällä, kun hänen sormensa hipoivat miehen lihaa,
hän tunsi omituisen säännöllisen arven, sitten hän löysi toisen ja
pääsi selville niistä. Liberian hallituksen vankien polttomerkki oli
hänelle tuttu.
— Arvelin sitä, sanoi Sanders ja potkaisi voihkivaa miestä lujasti.
— Tule ulos valoon, Monrovian Bosambo, sanoi hän; ja Bosambo nousi
kuuliaisesti ja seurasi komissaaria ulos majasta.
He seisoivat toisiaan katsellen useita minuutteja; sitten Sanders sanoi
Pippurirannan murteella:
— Mieleni tekee hirttää sinut, Bosambo.
— Se on sinun ylhäisyytesi vallassa, sanoi Bosambo.
Sanders ei sanonut mitään, vaan naputteli kepillään kenkänsä kärkeä ja
katseli ajattelevana maahan.
— Kun sinä olet tehnyt näistä varkaita, niin voitko tehdä heistä
miehiä? kysyi hän hetken kuluttua.
— Luulen, että he voivat tapella nyt, sillä he ovat ylpeitä
ryöstettyään Akasavan, sanoi Bosambo.
Sanders puri keppinsä päätä niinkuin miettivä mies tekee.
— Ei varkautta eikä murhia, hän sanoi. — Päälliköt ja päällikön pojat
eivät saa enää kuolla äkkiä, hän lisäsi merkitsevästi.
— Herra, tapahtuu, niinkuin haluat.
— Mitä tulee varastamiinne vuohiin, ne saatte pitää, samoin hampaat ja
suolan, sillä jos te viette ne takaisin Akasavaan, niin akasavalaisten
vatsa tulee täyteen vihaa, ja se merkitsisi sotaa.
Bosambo nyökkäsi hitaasti.
— Sitten sinä saat jäädä, sillä huomaan sinut toimeliaaksi mieheksi, ja
Ochori tarvitsee sinunlaistasi. Mutta jos...
— Herra, sydänvereni kautta teen kuten toivot, sanoi Bosambo, — sillä
minä olen aina toivonut saavani olla brittiläisten alainen päällikkö.
Sanders oli puolimatkassa päämajaan, ennen kuin hän kaipasi
kaukoputkeaan ja ihmetteli, minne oli voinut pudottaa sen. Samalla
hetkellä Bosambo näytteli kiikaria ihmetteleville miehilleen.
— Tästä päivästä eteenpäin, sanoi Bosambo, — ei enää saa nostaa vuohia
eikä varastaa mitään. Olen luvannut sen Sandille, ja rakkautensa
merkiksi hän antoi minulle nämä taikalasit, jotka tuovat esineet
lähelle, katsokaa.
— Herra, sanoi yksi neuvonantajista, — tunsitko Suuren?
— Minulla on syytä tuntea hänet, sanoi Bosambo ylhäisesti, — sillä olen
hänen poikansa.
Onneksi ei Sanders tietänyt mitään tästä keskustelusta.