Monta vuotta ovat Ochorin miehet olleet äitelänä komediana Afrikan
siirtomaamurhenäytelmässä. Nyt ei enää voida nauraa ochorilaisille.
Eikä yön pikkutunneilla kalatulien ääressä keskusteleva pieni unelias
seurue saata ilostua kuullessaan tarinoita Ochorista ja ochorilaisista.
Kaikki tämä on tapahtunut Liberian hallituksen suosiollisella
myötävaikutuksella, vaikkakaan Liberian hallitus ei ole siitä tietoinen.
Kaikella kunnioituksella Liberian tasavaltaa kohtaan sanon, että
monrovialaiset, Liberian pääkaupungin asukkaat, ovat suuria
valehtelijoita ja varkaita luonnostaan.
Kerran, sanottakoon se valtion kunniaksi, hankittiin sotalaiva
— muistaakseni sen lahjoitti joku laivanomistaja, joka ei siitä
välittänyt. Hallitus nimitti kolme amiraalia, neljätoista kapteenia ja
niin monta upseeria kuin laivaan sopi, ja kaikilla oli mitä loistavin
virkapuku. Hallitus aikoi nimittää myös miehistön, mutta laiva ei
ollut tarpeeksi suuri, että siihen olisi mahtunut upseerien lisäksi
ainoatakaan miestä.
Kerran tämä mustan tasavallan pieni sotalaiva meni merelle, amiraalit
ja kapteenit lämmittivät ja ohjasivat sitä — tämä jälkimmäinen oli
uutta ja viehättävää.
Takaisin satamaan tultaessa eräs amiraali sanoi:
— Nyt on minun vuoroni pitää perää, ja otti ruorin.
Laiva törmäsi kariin sataman suulla ja meni pohjaan. Upseerit
pelastuivat helposti, sillä monrovialaiset uivat kuin kalat mutta
merivesi pilasi heidän kauniit pukunsa. Esitykseen, että ryhdyttäisiin
laivaa pelastamaan, hallitus viisaasti sanoi:
— Ei, emme luule sen olevan tarpeellista.
— Me tiedämme, missä se on, sanoi presidentti (hän istui
Hallituspalatsissa syöden sardiineja sormineen), — ja jos joskus sitä
tarvitsemme, on hyvä tietää sen olevan niin lähellä.
Asiassa ei olisi tehty mitään enempää, mutta Britannian amiraliteetti
sanoi, että hylky oli laivankululle vaarallinen, ja määräsi hylyn
paikalle pantavaksi poijun.
Liberian hallitus murisi jotakin kulungeista, mutta painostuksesta
(luulen sotalaiva »Dwarfin» kapteenin, joka oli kirpeäkielinen mies,
sanoneen jotakin) he suostuivat, ja paikalle asetettiin kellopoiju.
Se soi kauniisti ja rauhoittavasti — poijun kello nimittäin — ja
monrovialaiset pitivät sitä kulunkien veroisena.
Mutta kaikki monrovialaiset eivät ole v. 1821 vapautettuja
amerikkalaisia orjia, jotka ovat asettuneet Liberiaan. On myös
kansalaisia, joita liberialaiset sanovat »alkuasukkaiksi», ja näistä
huomatuimpia ovat krulaiset, jotka eivät maksa veroja, kiusaavat
hallitusta ja niistävät silloin tällöin virallisen tasavallan nenää.
Poijun paikoilleen asettamisen jälkeisenä päivänä Monrovia heräsi
huomaten, että täydellinen hiljaisuus vallitsi lahdella huolimatta
korkeasta merenkäynnistä. Kello oli vaiti, ja kaksi ent. amiraalia,
jotka myivät kaloja rannalla, lainasi veneen ja souti tarkastamaan.
Selitys oli yksinkertainen: kello oli varastettu.
Liberian tasavallan presidentti sanoi kiivaasti;
— Tulkoon Belsebubi, joka on kaiken synnin alku ja juuri, varastelevien
krulaisten päälle!
Toinen kello asetettiin. Se varastettiin samana yönä. Pantiin vielä
yksi kello, ja veneellinen amiraaleja asetettiin vartioimaan sitä. He
istuivat läpi yön keinuen aalloilla ja yksitoikkoinen kling-klang-klong
oli musiikkia heidän korvissaan. Se soi koko yön, mutta aamulla
varhain, pimeänä hetkenä ennen auringon nousua, kellon ääni tuntui
heikkenevän.
— Veljet, sanoi yksi amiraaleista, — olemme kulkemassa kellolta
poispäin.
Mutta selitys oli se, että kello oli kulkenut heistä poispäin, sillä
puolinaisiin toimenpiteihin kyllästyneinä krulaiset olivat ottaneet
koko poijun mukaansa kelloineen ja kaikkineen, eikä vielä tänäkään
päivänä ole paikalla merkkiä osoittamassa, missä kohdin Monrovian
satamassa muinainen sotalaiva mätänee.
Tämän varkauden suunnittelija ja toimeenpanija oli muuan Bosambo,
jolla oli kolme vaimoa. Näistä yksi, syntyään kongolainen ja uskoton,
ilmoitti asiasta poliisille, ja muodollisuuksien mukaan Bosambo
vangittiin ja vietiin korkeimpaan oikeuteen, jossa hänet havaittiin
syylliseksi »varkauteen ja valtionkavallukseen» ja tuomittiin kymmenen
vuoden pakkotyöhön.
He veivät Bosambon vankilaan, ja Bosambo haastatteli mustaa vartijaa.
— Ystäväni, sanoi hän, — minulla on metsässä suuri ju-ju, ja jos sinä
et heti laske minua vapaaksi, sinä ja vaimosi kuolette kurjan kuoleman.
— Sinun ju-justasi minä en tiedä mitään, sanoi vartija mietteliäästi. —
Minä saan kaksi dollaria viikossa vartijantoimestani, mutta jos lasken
sinut vapaaksi, en saa mitään.
— Tiedän paikan, johon on kätketty paljon hopeaa, sanoi Bosambo
ylpeästi. — Sinä ja minä menemme siihen paikkaan, ja me tulemme
rikkaiksi.
— Jos sinä tiesit, missä on hopeaa, miksi varastit kelloja, jotka
ovat messinkiä ja melkein arvottomia? kysyi hänen mielikuvitukseton
vartijansa.
— Huomaan, että sinun sydämesi on kivinen, sanoi Bosambo ja meni
metsäalueelle hakkaamaan puita valtion laskuun.
Neljä kuukautta tämän jälkeen sai Sanders, Isisin, Ikelin ja Akasavan
maiden pääkomissaari, monistetun kuvauksen ja ilmoituksen:
»Sille, jota tämä koskee.
Tiedustellaan — H. Y. Liberian Presidentin julkaisemalla kuulutuksella
Bosambo Krulaista, joka pakeni pakkotyölaitoksesta lähellä Monroviaa,
tapettuaan vartijan. Hänen otaksutaan tulevan teidän maitanne kohti.»
Seurasi kuvaus.
Sanders pani asiakirjan muiden samanlaisten joukkoon — ne eivät olleet
harvinaisia tapauksia — ja ryhtyi jälleen pohtimaan ikuista Ochorin
arvoitusta.
Nyt, niinkuin aina, ochorilaiset olivat pahassa pulassa. Koko Afrikassa
ei ole niin onnetonta kansaa kuin ochorilaiset. Fingot, jotka olivat
orjia nimeltään ja tavoiltaan, olivat julmia kuin masait verrattuina
ochorilaisiin.
Sanders oli hieman kärsimätön, ja kolmimiehinen lähetystö, joka
oli matkannut päämajaan valittamaan kansan vaivoja, tapasi hänet
epäystävällisenä.
Hän puhutteli heitä parvekkeellaan.
— Herra, ei kukaan jätä meitä rauhaan, sanoi yksi. — Isisiläiset,
ngombilaiset kaukaisista maista, kaikki tulevat luoksemme vaatien sitä
ja tätä, ja me annamme peloissamme.
— Mitä te pelkäätte? kysyi Sanders kyllääntyneenä.
— Pelkäämme kuolemaa ja kipua ja polttamista ja vaimojemme ryöstämistä,
sanoi toinen.
— Kuka on päällikkönne? kysyi Sanders hurjana.
— Minä olen päällikkö, sanoi vanhanpuoleinen mies, jolla oli
leopardinnahka yllään.
— Mene takaisin kansasi luo, päällikkö, jos todellakin olet päällikkö
etkä vanha hävytön akka; mene takaisin ja vie mennessäsi jumala —
voimakas jumala — joka katsoo sinun etujasi ja vartioi sinua niinkuin
minä. Tämä jumala sinun pitää asettaa kyläsi laitaan niin, että aurinko
puolen päivän aikana tulee olemaan sitä vastapäätä. Merkitse paikka,
johon sinun on se asetettava, ja puolen yön aikana sinun pitää se
menoin ja uhritoimituksin asettaa paikalleen. Ja sen jälkeen sinun ja
sinun kansasi ryöstäjät joutuvat tämän jumalan vihan alaisiksi.
Sanders sanoi tämän hyvin vakavasti, ja lähetystön jäsenet olivat hyvin
liikutuksissaan. Mutta enemmän he olivat liikuttuneita, kun Sanders
ennen heidän lähtöään antoi heille paksun seipään, jonka päähän oli
kiinnitetty lauta. Lautaan oli piirretty merkkejä.
He kantoivat aarrettaan kuusi päivää metsän läpi ja kuljettivat sitä
kanootissa neljä päivää ylös jokea, kunnes tulivat Ochoriin. Siellä
se kuun valossa ja uhraten yhden vuohen sijasta kaksi (varmuuden
vuoksi) asetettiin siten, että taulu salaperäisine kirjoituksineen oli
keskipäivällä aurinkoon päin.
Uutiset kulkevat takamaissa nopeasti, ja Isisin ja Akasavan kylissä
kerrottiin pian, että ochorilaiset olivat valkean taikavoiman
erityisessä suojeluksessa. He olivat aina olleet suojatut, sillä
moni mies, joka oli viehättynyt tappamaan ochorilaisia, oli kuollut
valkoisen miehen käden kautta.
— Minä en usko, että Sandi on tehnyt tämän, sanoi Akasavan päällikkö.
— Mennään joen poikki ja katsotaan omin silmin, ja jos he ovat
valehdelleet, pieksämme heitä kepeillä, vaikkakaan emme voi tappaa
yhtään miestä Sandin ja hänen hirmuisuutensa vuoksi.
Niin he menivät joen yli ja marssivat, kunnes tulivat Ochorin kaupungin
näkyville, ja ochorilaiset kuullessaan akasavalaisten olevan tulossa
pakenivat metsiin ja kätkeytyivät tapansa mukaan.
Akasavalaiset etenivät, kunnes tulivat maahan pystytetylle seipäälle
ja näkivät laudan, johon oli piirretty »paholaisen merkit».
Sen edessä he seisoivat hiljaa ja peloissaan, ja sitä palvottuaan ja
uhrattuaan sille kanan (joka oli ochorilaisten laillista omaisuutta) he
palasivat.
Tämän jälkeen tuli joukko Isisistä, ja heidän täytyi kulkea Akasavan
kautta.
He toivat näille lahjoja ja viettivät yön akasavalaisten luona.
— Mitä on tämä puhe Ochorista? kysyi isisiläisten päällikkö, ja
Akasavan päällikkö kertoi hänelle.
— Voit säästää matkan itseltäsi, sillä me olemme nähneet sen.
— Sen, sanoi Isisin päällikkö, — uskon vasta nähtyäni.
— Se on pahaa puhetta, sanoivat akasavalaiset, jotka kokoontuivat
neuvotteluun. — Nämä Isisin koirat sanovat meitä valehtelijoiksi.
Kuitenkaan ei tullut verenvuodatusta, ja aamulla isisiläiset jatkoivat
matkaansa.
Ochorilaiset näkivät heidän tulevan ja kätkeytyivät metsään, mutta
varovaisuus oli tarpeeton, sillä isisiläiset lähtivät heti takaisin.
Muut kansat tekivät pyhiinvaellusretkiä Ochoriin, ngombit, bokelit ja
metsän pikkumiehet, jotka olivat niin arkoja, että tulivat yöllä, ja
ochorilaiset alkoivat tuntea suuren tärkeytensä.
Sitten Bosambo, krulainen ja suuri seikkailija, ilmestyi näyttämölle
kuljettuaan kahdeksansataa mailia villejä maita hartaasti toivoen, että
aika pimentäisi Liberian hallituksen muistin ja toisi hänet sattumalta
maahan, jossa rieska ja hunaja vuotaa.
Bosambo oli eläissään kokenut monia. Hän oli ollut kyökkimestarina
Elder Dempster linjalla, koulumestarina lähetyskoulussa — hän oli
ylpeä siitä, että hän omisti kirjan »Pyhimysten elämä», tunnustus
edistyksestä — hänen varastossaan oli hieman englannin kielen taitoakin.
Vieraanvarainen Ochori otti hänet vastaan sydämellisesti, ruokki häntä
manokilla ja sokeriruo'olla ja kertoi hänelle Sandin taikuudesta.
Syötyään Bosambo käveli seipään luo ja luki kirjoituksen: