Loppumattomasti hän niitä tarkasteli sillä objektiivisuudella, johon
olemme varsin taipuvaiset silmäillessämme luonnon laajoja näköaloja.
Hänestä melkein näytti, että nuo tapaukset ja kokemukset, jotka näin
johtuivat hänelle mieleen, eivät koskeneetkaan häntä itseään, vaan
jotakin toista, niin hämmästyttävän tarkasti ja terävästi hän saattoi
seurata pitkin matkaa omien tekojensa ja tunteittensa yhtenäistä
sarjaa. Hänen elämänsä taulun näin hänen eteensä levetessä hänessä
syntyi toinenkin tunne, joka oli hänelle vallan uusi, tunne, jonka
esiintyminen ihmisessä osoittaa hänen joutuneen elämän huippukohtaan,
josta laskeutuminen alkaa, johon nuoruus loppuu ja josta vanhuus
ja haudantakainen ranta alkaa häämöttää. Hänelle kävi selväksi,
että hän oli _elämänsä elänyt_, että hän jo oli onnettarelta saanut
osansa, olipa se sitten hyvä tai paha, että hän oli kokenut kaiken,
mitä elämässä on kokemista, sekä surun että ilon, ja että hän
varsinkin oli kannettavakseen koonnut tarpeeksi vastuunalaisuutta
lyhytaikaisen tulevaisuutensakin varaksi. Pitkältikö sitä vielä
oli kestävä? Sittenkuin hän oli oppinut Henrietteä rakastamaan,
muutamia kuukausia sitten, hän oli elpyvän nuoruutensa innostuksessa
unhottanut muinaiset rakkauskokemuksensa. Entinen avionrikkoja ja
elostelija oli kadonnut, ja sijaan oli astunut nöyrä ja rakastunut
sulhanen, vakavan neitosen vakava ihailija. Hän oli täydellä todella
luullut juoneensa nuoruuden lähteestä ikuista nuoruutta. Kuinka
olikaan hän voinut sellaista kuvitella, kun hän oli niin vanha, kun
hänellä oli kannettavanaan entisyytensä muistojen taakka, noiden
muistojen, jotka tällä hetkellä tuntuivat hänestä niin läheisiltä,
että melkein olivat hänen kätensä kosketeltavissa? Näistä hän siirtyi
niihin tapauksiin, joista hänen kohtalonsa nykyinen käänne johtui.
Juuri se, mikä niissä oli ollut mahdotonta edeltäpäin arvata, sai
hänet valtavimmin huomaamaan käsittämättömän sallimuksen niissä
suorittaman ohjaustyön. Hänet valtasi uudelleen tuo tunne, joka oli
hänessä kerran kohonnut hänen Monrealella vietetyn yönsä kestäessä,
se nimittäin, että on olemassa salaperäinen, rikoksellisten onnea
kadehtiva kostonhenki, jonka uhkaava käsi yhä on ojona. Turhaan
hänen järkensä vastusteli sellaista ajatusta. Olihan hänkin, oman
aikansa lapsena, asettunut sen filosofian ja tieteen kannalle, joka
kieltää kaitselmuksen ohjauksen maailman menossa ja tietysti vielä
suuremmalla syyllä yksilön halvassa ja vähäpätöisessä kohtalossa.
Francis koetti itselleen todistaa, että kaikki oli ollut vain
satunnaista niissä ristiriitaisissa tapauksissa, joita hän ei voinut
paeta. Satunnaista oli ollut, että rouva Scilly ja rouva Raffraye
kumpikin olivat sairastuneet samaan tautiin, satunnaista sekin, että
kaksi lääkäriä sadan peninkulman matkan päässä toisistaan kumpikin
oli sairaalleen määrännyt talvenviettopaikaksi saman kaupungin,
vaikka on niin monta muutakin tarkoitukseen sopivaa paikkaa olemassa;
satunnaista oli ollut, että matkakäsikirjojen ohjeet olivat johtaneet
kummankin naisen samaan hotelliin, satunnaista että pikku Adèle niin
hämmästyttävästi muistutti Julie siskoa, että luuli tämän ilmielävänä
näkevänsä. Satunnaista oli ollut, että Henrietten epäluulot olivat
heränneet, että ne olivat varmistuneet hänen kohdatessaan pienokaisen
puutarhassa ja vihdoin niin masentavasti osoittautuneet oikeiksi
hänen vahingossa kuuntelemansa tunnustuksen kautta. Mieletöntähän
olisi ollut otaksua, että jokainen tämän tapausverkon silmukoista
olisi ollut kostoa harjoittavan, korkeamman voiman kutoma. Ja eihän
tuossa kostossa ollut täydellistä oikeuttakaan, koska se kohtasi
hänen lemmittyänsäkin, joka ei kumminkaan ollut mitään rikosta
tehnyt. Näin hän mietiskeli kohdataksensa yhtä voittamattomana ja
eheänä tuon vakuutuksen, että hän vain pelkästä tietämättömyydestä
selitti satunnaisiksi kaikki ne todelliset ja salaperäiset
vaikuttimet, joista hänen onnessaan tapahtunut käänne oli johtunut.
Jos hän jätti lukuunottamatta sen, mikä koski Henrietteä, niin
täytyihän hänen myöntää, että, mitä häneen itseensä tuli, kaikki oli
täydelleen ansaittua. Mitä merkitystä on tuossa sanassa "sattuma",
kun mahdollisten tapauksien kirjavasta sarjasta yksin ne tapahtuvat,
jotka tapahtuisivat, jos niiden jakeleminen olisi kaikkivaltiaan
tuomarin tehtäväksi annettu. Sitähän ne vain olivat toimittaneet, nuo
toinen toistaan seuraavat sattumat, että olivat asettaneet vastakkain
hänen nykyisyytensä ja entisyytensä, puhtauden ihanteen, johon hän
pyrki, jota hän tavoitteli, ja hänen tahraantuneen menneisyytensä.
Omat tekonsahan hän vain oli nähnyt ruumistuneina toiselta puolen
naisessa, jonka rakastajana hän oli ollut, ja toiselta puolen
lapsessa, joka oli heidän liitostansa syntynyt. Eikä tuo nainen
mitään kostontuumaa hautonut, eikä tuo lapsi tietänyt häntä isäkseen.
Heidän vain tarvitsi näyttäytyä, ja heti oli hänen entisyytensä,
josta hän oli luullut kokonaan vapautuneensa, kohonnut hänen
eteensä. On siis totta, ettei voi elämäänsä uudelleen elää. On siis
totta, että menneisyytemme yhä meitä vainoo tulevaisuudessammekin.
Onko siinä rikosta, että koettaa, huomattuansa oman kurjuutensa ja
pyrittyänsä niin rehellisesti sen loasta puhdistautumaan, valmistaa
uutta kevättä itselleen hakemalla toisen puhtaasta ja lempeästä
sydämestä sitä, mitä ei enää omasta sydämestään löydä eikä toivo
vastakaan löytävänsä? Onko ainoatakaan miestä, joka olisi elänyt
niin, ettei hänen tarvitsisi punastua kihlattunsa edessä, jos tämä
kihlattu on mitä Henriette oli, kihlattu morsian sanan todellisessa
merkityksessä, puhdas neitonen, jolle voi sanoa sydämensä pohjasta:
"Sinua olen hakenut harhaan eksyessänikin"? Tästä tilinteostaan, jota
Francis ei olisi voinut tarkemmin toimittaa kuolemankaan lähestyessä,
hänelle kävi selväksi, ettei hänellä ollut oikeutta verrata itseään
noihin muihin miehiin. Hän näki nyt kihlausliittonsa kaiken
luonnottomuuden yhtä selvästi kuin hän oli ollut sokea Henrietteen
sitoutuessaan. Epäilemättä hän oli ollut täysin rehellinen
lupautuessaan Henriettelle, mutta kaikesta huolimatta oli siinä
ollut hänen entisyyttänsäkin hiukkasen, tuossa hänen päätöksessään
liittää sammuva nuoruutensa tuohon nuoruuden sarastukseen. Hänen
kuumeentapaisessa innostuksessaan tätä liittoa solmiessaan oli ollut
ikäänkuin liian virkeiden muistojen pakenemista. Rakkautta hän oli
rakastanut enemmän kuin rakastettua. Paulinen aikaisen haaveilijan
viimeisiä toiveita siinä oli ollut, niin voimakkaita, että ne häntä
itseänsäkin huumasivat. Viidenneljättä vuoden iässä hän oli yhä vielä
sama haaveilija. Tuo sama kiihkeä tunnenautintojen tapaileminen,
mielenliikutuksien himoaminen oli hänet sitonut Henrietteen niinkuin
ennen toiseenkin. Hän oli astunut avioliittoa kohti samoin kuin
ennen avioliitonrikkomiseen, tuon saman rakkauden rakastamisen
ajamana, joka kummassakin tapauksessa oli hänessä tukehduttanut
omantunnon äänen. Epäröimättä hän nyt itseään tuomitsi. Epäröimättä
hän tunnusti itselleen, ettei hänellä ollut oikeutta mennä kihloihin,
ennenkuin oli täysin selvillä siitä, ettei häntä enää vihat eivätkä
omantunnonvaivat liittäneet Paulineen, ja sitten -- ja ennen kaikkea
-- ettei hänellä ollut mitään velvollisuuksia pikku Adèlea kohtaan.
Ummessa silmin hän oli tuon uuden tunteen valtaan heittäytynyt, ja
siinä oli hänen rikoksensa Henrietteä kohtaan. Hän oli kääntänyt
katseensa pois sydämensä kurjuudesta, joka olisi voinut hänelle
muistuttaa, ettei hänen vapautensa ollut niinkään taattu. Voi, eihän
hän edes tiennyt, olivatko nuo entiset tunteet niin täydellisesti
sammuneetkaan! Nyt hän ymmärsi, mutta liian myöhään, että muutamat
henkiset taudit kieltävät onnetonta uhriansa tartuttamasta tautiansa
toiseen sieluun. Hänen kuritta kehittynyt sielunsa, jossa ei ollut
tahdonlujuutta ja joka häilyi kaikkien vaikutuksien alaisena, oli
menettänyt sen itsensähillitsemisvoiman, joka yksin oikeuttaa
vakavan ja sitovan välipuheen tekemiseen. Tästä seurasi, että
hänen sielussaan, samoin kuin on laita muutamissa turmeltuneissa
elimistöissä, haavat eivät voineet kasvaa umpeen. Jo ensimäinen
koettelemus oli hänelle tämän todistanut. Paulinen koskettamisesta
syntynyt haava vuoti vieläkin. Olisiko hänen isänrakkautensa niin
voimakkaasti herännyt vain siitä, että hän näki lapsen, jos ei hänen
sydämessään vielä olisi tuo toinen haava vuotanut? Peilatessaan
oman sydämensä syvyyksiä hän huomasi tunne-elämänsä hajanaisuuden,
ja tämä sai hänet kauhusta värisemään. Unhotusta hakeakseen hän
silloin koetti siirtää katseensa pois itsestään mahtavaan näköalaan,
joka hänen edessään leveni, mutta siinäkin hän vain tapasi itsensä.
Hän näki kaukana siintävän Calabrian meren, jonka ulappa välkkyi
auringon paisteessa. Laivoja liiteli sen pinnalla, täysin purjein,
Afrikassa syntyneitten tuulien ajamina. Keinuen ne kulkivat,
aaltojen pieksäminä, niinkuin hänenkin purtensa oli intohimojen
pieksämänä kulkenut, ja kun hän oli tahtonut laineitten niin kovasti
heittelemästä venheestään nousta rannalle pystyttääkseen siihen
majansa, hän oli sattunut sellaiseen maahan, missä maanjäristys oli
kaikki kumoon kaatanut. Siinä hän nyt virui onnensa pirstaleiden
keskellä odottaessaan lopullista häviötänsä, jos ei hän Henrietten
anteeksiannosta saisi viimeistä pelastuksen mahdollisuutta...
Pelastus siinä oli kyllä, mutta oliko siinäkään terveyttä? Voisiko
hänen onneton lemmittynsäkään hänelle suoda sydämen rauhaa, kun oli
tuo lapsi, tuo pikku tyttö, jonka isä hän tiesi olevansa? Ja jos tuo
avioliitto toteutuisi, voisiko hän silloinkaan, kun nojasi päänsä
vaimonsa povea vasten, unhottaa toisen kiusaantuneesta povesta
kohonnutta hätähuutoa, kuolemaa tekevän viattomuudenjulistusta,
joka oli niin ilmeisesti tosi ja joka väitti, ettei onneton ollut
ansainnut murtavaa iskua? Voisiko hän unhottaa poloisen riutunutta ja
surkastunutta ruumista, jota hän oli sylissään kantanut tuona tuskan
hetkenä ja joka oli todisteena hänen toimittamastaan pyövelintyöstä?
Voisiko hän unhottaa mennyttä elämäänsä, itseänsä unhottaa? Oi,
tulipatsas, joka maan kohdusta ilmaan kohoaa luoden hävitystä
ympärilleen, tuntuu kyllä kauhistuttavammalta kuin ihmissieluun
kätketty liekki, joka kenenkään näkemättä kuihduttaa sydämen onnen.
Mutta tämän tuottamat salaiset tuhotyöt, jotka eivät mitään näkyviä
jälkiä jätä, ovat sittenkin traagillisimmat ja vastustelevat
voimakkaimmin painajaisen houreesta kohonnutta ajatusta, että taivas
olisi tyhjä, maailma tuomaria ja lohduttajaa vailla!
* * * * *
Vaivoin olivat vierineet nuo surulliset hetket, viikon päivät
verkalleen venyneet näissä mietteissä. Rouva Scilly'n lupaama
odotusaika oli lopussa, ja sen kestäessä ei Francis ollut saanut
kreivittäreltä kuin yhden kirjeen, joka vielä kehotti toivoon ja
rohkeuteen. Muuten hän ei ollut kuullut mitään Palermosta eikä
tulevaisuuttansa koskevista asioista. Muutamat ihmiset yhä piintyvät
sallimususkossaan, kuta vakavampia, heidän etuansa koskevia asioita
on tekeillä. Francis'ssakin kaikki yksinäisyyden synnyttämät
ajatukset yhä vain tiivistivät sitä fatalismin usvaa, jossa hän
hapuili. Ja mahdotontahan hänen olikin itse missään suhteessa
kohtalonsa kulkua suunnata, kun hänen näin oli täytynyt luovuttaa
ohjakset toisten käsiin ja itse heretä toimettomaksi. Olisiko hän
voinut Henrietten vastarintaa voittaakseen löytää liikuttavampia
sanoja kuin tuo vakava ja hurskas äiti, joka antamalla hänelle
anteeksi oli tyttärelleen todistanut, minkä verran katuva ansaitsi
sääliä? Hän luotti melkein taikauskoisesti tähän jaloon naiseen, jota
hän oli luullut niin leppymättömän ankaraksi ja joka päinvastoin
oli hänelle osoittanut niin suurta laupeutta; ja vaikka hänen
sisällinen väristyksensä kävi yhä tuskallisemmaksi, kuta pitemmälle
viikko kului, hän sittenkin vielä toivoi sen verran lievennystä
huoliinsa, kuin hänen ylipäänsä oli sallittu toivoa. Mutta kun hän ei
kahdeksannen päivän aamuna saanut kreivittäreltä mitään sähkösanomaa,
jossa olisi ollut hänelle kehotus iltajunassa saapumaan, hänen
pelkonsa alkoi käydä niin tuskaiseksi, että hänen täytyi itse
sähkösanomalla tuota vastausta kiirehtiä. Mihin mielentilaan hän
joutuikaan, kun hän vastaukseksi tähän sähkösanomaansa sai kehotuksen
odottamaan samana päivänä Palermosta lähetettyä kirjettä. Rouva
Scilly ei siis heti voinut kutsua häntä takaisin. Hän ei sanallakaan
kosketellut lopullista ratkaisua eikä sitä tulosta, minkä hän oli
puoltajatoimessaan saavuttanut. Olivatko äidin neuvot ja varoitukset
siis rauenneet tyhjiin? Vai olisiko Henriette pyytänyt pitempää
miettimisaikaa? Mikä salaisuus piili tuon äänettömyyden takana? Kyllä
Francis jo luuli tuntemiskykynsä tylsyneen kuusi viikkoa kestäneen
hirvittävän rauhattomuuden aikana. Mutta vaikka hän oli suuresti
kärsinyt, niin ei hän sittenkään koskaan ollut niin kärsinyt kuin
sinä yönä, joka oli tuon sähkösanoman tulon ja kirjeen saapumisen
välillä. Kun hän vihdoinkin, yökautisen kuumeen kestettyään, sai
kirjeen käteensä, kuinka vapisikaan hän kuorta avatessaan. Hän
näki, että siinä oli aivan lyhyt kirje rouva Scilly'ltä ja toinen,
sulkematon kirjekuori, jossa ei ollut mitään osoitetta. Ensimäiset,
rouva Scilly'n kirjoittamat sanat hämmästyttivät häntä niin suuresti,
että hänen täytyi istuutua, ja silmät kyynelten sumentamina hän
luki nuo muutamat lauseet, jotka olivat ratkaisevat niinkuin
kuolemantuomio ja joissa käsialakin osoitti lähettäjän valtavaa
mielenliikutusta:
"En voi kirjoittaa Teille mitään tänään, rakas Francis. Olen
epätoivoissani. Tähän suljettu kirje, jonka olen ottanut
lähettääkseni, ilmoittaa Teille, mitä olen huomannut Henrietten
ajattelevan. Kaikki mitä äiti voi sanoa tyttärelleen kumotaksensa
hänen päätöksensä, vaikkapa oman henkensä kaupalla, sen olen
hänelle sanonut. Kaikki on tyhjiin rauennut. Ylihuomenna
lähdemme täältä Tunisiin ja sieltä Algeriin. Ennen lähtöäni
toivon jaksavani lähettää Teille seikkaperäisen selonteon
viimeisestä, Teitä koskevasta keskustelustamme ja niistä syistä,
jotka ovat hänet tähän purkamiseen johtaneet. En vieläkään voi
suostua pitämään niitä peruuttamattomina, yhtä vähän kuin voin
suostua katsomaan ratkaiseviksi hänen uskonnollisesta kiihkosta
syntyneitä tuumiansa, joihin pelkään vasten tahtoani johtaneeni
hänet. Toisia tietoja olin toivonut voivani Teille lähettää,
ja kun ajattelen, mitä mahtanettekaan tuntea sillä hetkellä,
jolloin nämä rivit Teille saapuvat, niin liikutukseni käy niin
valtavaksi, etten voi tänään Teille muuta sanoa kuin tämän
vakuutuksen, johon tahtoisin panna koko sydämeni: ajattelen Teitä
niinkuin äiti poikaansa.
_Louise Scilly_."
Nuori mies luki yhä uudelleen nämä lauseet, jotka olivat niin lyhyet,
mutta joissa hän huomasi niin vilpitöntä ja sääliväistä ystävyyttä,
että jos ei se kyennyt hänen puoliansa pitämään, niin vastarinta
varmaankin oli voittamaton. Mitä mahtoikaan tuo toinen kirje
kätkeä? Hän ei uskaltanut sitä avatakaan, niin suuresti hän pelkäsi
kouraantuntuvaa todistetta Henrietten tunteiden muuttumisesta. Jo
ensimäisestä sanastahan oli käyvä selville, kuinka täydellinen tuo
muutos oli, siitä nimittäin, miksikä Henriette häntä kirjeessään
nimittäisi. Mutta täytyihän hänen kumminkin lopuksi avata kirje,
ja sen sisällys vihdoinkin sammutti hänen toivonsa liekin, joka
kreivittären kirjeestäkin huolimatta vielä oli heikosti palanut.
Henriette kirjoitti:
"Olen rukoillut Ristiinnaulitun kuvalta rohkeutta voidakseni
kirjoittaa mitä minun täytyy sille, jonka nimeä kerran uneksin
saavani kantaa, sille, jota olen rakastanut niinkuin en koskaan
enää ole rakastava, ja hänen tulee tietää, että vaikka minut
hänestä erottaa mitä peruuttamattomin päätös, niin hän on aina
äitini jälkeen oleva sydäntäni lähinnä. Hänen tulee tietää, ettei
hänen morsiamestaan enää tässä maailmassa toisen morsiameksi
ole. Tahdon pysyä hänelle uskollisena aina hautaan saakka,
vaikka tosin en maailman käsityksen mukaan. Mutta voin itsestäni
sanoa, kuten opetuslapsilleen sanoi taivaallinen ystäväni ja
lohduttajani, jonka kuva on tässä edessäni: 'En ole enää tästä
maailmasta.' Jos minulla ei olisi velvollisuus täytettävänä
hellää ja hurskasta äitiäni kohtaan, niin sanoissani voisi olla
enemmän todellisuutta, mutta ei enemmän totuutta. Tässä hengessä
tämä kirjeeni on kirjoitettu, ja tahtoisin että se, jonka käsiin
se muutamien tuntien kuluttua joutuu, ottaisi sen samoin vastaan,
että hänessä sitä lukiessa heräisi tuo outo tunne, joka suopi
arvoa ja juhlallisuutta kuolleen käskylle. Minulla on kenties
oikeus tätä vaatia, sillä jos kärsimys pyhittää kuoleman, niin
minä luulen, että olen kärsinyt niin paljon kuin ihminen voi
kärsiä. Ainakaan en koskaan ole voinut suurempaa kärsimystä
kuvitella.
Vaikka nämä ovat kovia sanoja kuunnella ja vielä kovempia
sanoa, niin minun täytyy niissä pysyä, sillä minun tulee puhua
niinkuin puhuisin itselleni, niinkuin omatuntoni vaatii.
Niin, tämä kärsimys on ollut kauhea, sillä minun on äkkiä,
ilman valmistusta, ollut pakko tunnustaa, että kuukausmääriä
olin elänyt unelmassa ja etten tietänyt mitään hänestä, jota
rakastin, en mitään hänen entisyydestään ja tuskinpa mitään
hänen luonteestaankaan. Hän oli pitkien vuosien kestäessä
tuntenut toisia tunteita, kokenut iloja ja suruja, joista minä
en mitään tiennyt. Hänen muistoaan painoivat sellaiset teot,
joihin en olisi voinut luulla kunnon miehen kykenevän ja jotka
vielä tälläkin hetkellä tuntuvat minusta niin mahdottomilta
uskoa, että jos eivät niiden surkeat seuraukset minua niin
armottomasti ruhjoisi, niin en vieläkään niitä todeksi uskoisi,
vaan vieläkin luulisin niitä hirvittävän unelman houreiksi. Minä
en hänen arvostelijaksensa kohoa. Minä en häntä tuomitse. Olen
äitini sanoista ymmärtänyt, ettei hän ole nuorista miehistä
ainoa, jonka entisyys kätkee sellaisia salaisuuksia, vaan että
useimmat päinvastoin ovat hänen kaltaisiansa. Olin luullut
häntä muita paremmaksi. Olin ollut niin ylpeä hänestä, niin
ylpeä hänen sielunsa jaloudesta, niin täydellisesti vakuutettu
siitä, että olisin voinut tietää hänestä kaikki, seurata hänen
elämäänsä tunti tunnilta, hetki hetkeltä, ennen niinkuin nytkin
-- niin, tietää hänestä kaikki, saadakseni vain jokaisesta
hänen teostaan, jokaisesta hänen pyrinnöstään yhä enemmän
rakkauden, kunnioituksen, ihailun aihetta. Ah, olinhan kumminkin
lukenut kirjoista, joita minun olisi pitänyt uskoa, ettei
maailman rakkaus muuta tarjoa kuin surua ja pettymystä; olinhan
lukenut, että on mieletöntä panna toivonsa ja luottamuksensa
kehenkään muuhun kuin Vapahtajaan. Sen sijaan, oi Jumalani,
että olisin tätä neuvoasi noudattanut, kiitin sinua joka päivä
siitä, että yksin minä olin saanut rakastettavakseni ystäviä,
jotka eivät luottamustani ja toivoani pettäneet. Rakas, hyvä
Jumalani, jos sokeasta ylpeydestä sen tein, niin kyllä olenkin
rangaistukseni saanut! Olen nähnyt hänen valehtelevan, nähnyt
lemmittyni valehtelevan. Olen kuullut hänen tunnustavan tekoja
niin häpeällisiä, etten voi niitä unhottaa. Sain tietää, että
hän oli minua viikkomääriä pettänyt, osoittamatta minulle
senkään vertaa ystävyyttä, että olisi itse tunnustanut ja
siten säästänyt minulta tuon kauhistavan yllätyksen. Hän oli
jakavinansa meidän yksinkertaisen ja rauhallisen elämämme, vaikka
tämän ohessa salaa eli toista elämää. Tekopyhyyttä oli jokainen
hänen hymynsä, jokainen hänen katseensa, jokainen hänen sanansa
kokonaisen kuukauden kestäessä. En minä mustasukkaisuudesta
kärsi, vaikka minun kyllä on kauheata ajatella, että hän on samat
sanat muillekin sanonut eikä vain minulle, että hän on toista
rakastanut, niinkuin olen luullut hänen minua rakastavan, ja
ettei asia mitenkään, ei mitenkään ole muutettavissa. Mutta tässä
ei kumminkaan ole pahimman tuskani aihe. Siinä se on, etten enää
voi kunnioittaa häntä, jota en ole herennyt rakastamasta.
Jos olen näin eksynyt valittamaan huoliani kirjoittaessani
sille, josta ne ovat lähteneet, niin en sitä tee kapinallisessa
mielessä, sillä olen suostunut kantamaan ristini. Vaan olen
sen tehnyt tietäen, että hän yksin voi huoliani lievittää
käyttäytymällä niin, että voin ajatuksissani häntä kohdella,
ellen niinkuin ennen, niin ainakin toisin kuin nyt. En minä
suinkaan tahdo kapinoida kärsimyksiäni vastaan: luulenpa
päinvastoin että niitä siunaan, jos niistä voi jotakin hyvää
koitua kolmelle onnettomalle, joista kaksi on rikoksellista
ja kolmas viaton. Vaikka minä sanoessani itseni irti hänestä,
jolle olin lupautunut, olen hänellekin antanut täyden vapautensa
takaisin, ja vaikka hänen ei siis tarvitse välittää tästä
viimeisestä pyynnöstäni, jonka olen aikonut hänelle lausua,
niin tiedän kumminkin, ettei kaikki ole ollut valhetta siinä
hellyydessä, jota hän on sanonut tuntevansa minua kohtaan,
ja ettei hän tätä viimeistä harrasta pyyntöäni hylkää...
Hänellä on kuljettavana tie, joka ei enää ole minun tieni,
mutta jossa, elköön hän sitä unhottako, kaikella sydämelläni,
kaikilla rukouksillani tahdon häntä seurata. Jos hän on voinut
luulla tahtoessaan antaa minulle elämänsä, että tuo elämä oli
hänen omansa, niin ei hän nyt ainakaan voi sitä luulla. On
olemassa lapsi, hento ja heikko tyttönen, jolla olisi oikeus
turvautua häneen, jos hänkin tietäisi kaikki. On olemassa
onneton nainen, jonka hän on syössyt kurjuuteen. Ei ole minun
soveliasta sanoa sen enempää, mutta jos kerran kuulisin,
että se, joka on ollut kihlattuni, on sovittanut mitä tuosta
hirveästä menneisyydestä vielä on ollut sovitettavissa,
niin siunaisin, toistan sen vieläkin, siunaisin sitä iskua,
joka erottaessaan meidät antoi hänelle tilaisuuden täyttää
ehdottoman, välttämättömän velvollisuutensa. Luotan niin suuresti
tuohon raamatunlauseeseen: 'Mitä ikinä te anotte Isältä minun
nimessäni, sen hän antaa teille', etten voi epäilläkään ettei
niin olisi käyvä. Olen päinvastoin täydellisesti vakuutettu,
että nuo kaksi sielua, jotka ovat toisilleen niin paljon pahaa
tehneet, pelastuvat siten, että tunnustavat vastuunalaisuutensa
kolmatta kohtaan, joka on ollut heidän koettelemuksensa ja
josta heille kenties lunastus koituu. Niin, olen rukoillut,
että se tapahtuisi huolimatta kaikista esteistä, jotka nyt
näyttävät kumoamattomilta. Ainoa este, joka minusta riippuu,
on nyt hävinnyt, koska liittomme on ratkaisevasti purettu. Ja
toisetkin kyllä häviävät, sitä en epäile, ja sinä päivänä en ole
kyyneliäni katuva. Olen kumminkin niitä paljon vuodattanut ja
hyvinkin katkeria. Mutta onhan ihmisiä, jotka antavat henkensä
pelastaaksensa sen, jota rakastavat. Voi kai samalla ilolla
tarjota kyynelensä sen hyvän lunastamiseksi, mikä on kalliimpi
katoavaista elämäämme. Semmoisiksi lunnaiksi olen tahtonut
tarjota tuskani. Sentähden olen luullut velvollisuudekseni
paljastaa todelliset ajatukseni ja tunteeni. Kiitän Jumalaa, että
olen sen jaksanut tehdä.
_Henriette Scilly_."
Tämä viaton ja kaunistelematon kirje, johon lapsi parka oli tahtonut
panna sydämestään kaiken, mikä suinkin oli mahdollista, erosi niin
suuresti siitä, mitä Francis oli odottanut, että hänen täytyi lukea
se useampia kertoja, ennenkuin tajusi olevansa täydessä tolkussaan.
Unennäköä se ei sittenkään ollut. Henrietten käsiala siinä oli, hänen
hieman avuttomat ja jäykät puhetapansa, kun hänen piti ilmaista
ajatusta, joka oli hänestä vaikea selittää, hänen tuntemistapansa
varsinkin ja hänen melkein sairaloinen tunteellisuutensa, joka oli
herkkä vähimmillekin vivahduksille. Hän oli käyttänyt kolmatta
persoonaa, jottei hänen olisi tarvinnut pahoittaa Francis'n
mieltä käyttämällä uutta nimitystä, sillä hän arvasi Francis'n
tätä pelkäävän. -- Hänen uskonnollinen hartautensa, kärsimyksissä
ristinkantamiskiihkoksi kehittyneenä, oli hänet johtanut tähän
hurjaan haaveiluun, herättänyt hänessä tuon mielettömän tuuman
kehottaa lemmittyänsä menemään entisen rakastajattarensa kanssa
naimisiin. Niin, epäilemättä hän oli katkeria kyyneliä vuodattanut
jo kuvitellessaankin sellaista liittoa. Ja mikä hellyys tuossa
rakkaudentunnustuksessa, joka häneltä pääsi samassa hetkessä,
jolloin hän ainiaaksi luopui tämän rakkauden tuottamasta suloudesta,
vaikka hän vieläkin olisi voinut sitä nauttia!... Ainiaaksiko?...
Ajatellessaan että tämä kirje, josta virtasi viattoman ja
ihanan sielun valtavaa viehätystä, oli samalla jäähyväiskirje.
Francis tunsi joutuvansa sellaisen epätoivon raivon valtaan, joka
nostaa meidät kapinaan kuolemaakin vastaan. Se oli tuollainen
silmitön vimmanpuuska, joka pakottaa uhrinsa heittäytymään laivaan,
rautatievaunuun, hevosen selkään. Hänen täytyy lähteä liikkeelle
viipymättä, ajasta ja matkasta huolimatta, hänen täytyy rientää,
saapua kaipaamansa luo määräajan kuluessa. Avojaloin hän sellaisina
hetkinä juoksisi vaikkapa palavilla hiilillä joutuakseen ajoissa
puristamaan ystävän kättä, päästämään epätoivoisen huutonsa: "Elä
lähde, elä minua hylkää!..." Voimattomaksi useimmiten tuo huuto
jää, eikä se välttämätöntä eroa estä. Mutta ilmoille sen kumminkin
täytyy päästä. Francis katsoi kelloonsa. Vähän vailla kaksitoista.
Messinasta Palermoon kulkeva juna, joka pysähtyi Cataneen, lähti
kahden aikaan. Kymmenen aikaan hän oli saapuva Continentaliin.
Rouva Scilly ja Henriette olivat sanoneet lähtevänsä ylihuomenna,
aamusella. Olihan hänellä siis aikaa viimeiseen otteluun...
Pitkiltä hänestä tuntuivat nuo kaksi tuntia, hitailta sisilialaisen
pikajunan pyörät, kun hän oli noussut vaunuun. Lentää sen olisi
pitänyt, kiitää niinkuin linnut, jotka avaruutta halkovat. Vaununsa
avonaisesta ikkunasta hän näki niiden liitelevän, itse istuessaan
kalvavien huolien maahan sitomana. Ja sitten, kun yö oli pimeyteensä
upottanut maisemakuvatkin, jotka yksitoikkoisina hänen ikkunansa
ohitse vilahtivat, niin ettei hän niilläkään voinut ajatuksiansa
viihdytellä, mitkä kamalat aavistukset kohosivatkaan silloin
pimeyden tyhjyydestä häntä kiusaamaan, niin että hän vihdoin
kuvitteli sellaistakin, että juna suistuisi raiteilta tai tapaturma
keskeyttäisi matkan, ennenkuin hän ehti määräpaikkaansa! Hurjan
kärsimättömyytensä houreissa hän meni niin pitkälle, että kun hän
vihdoinkin huomasi onnellisesti saapuneensa perille ja astuvansa
Palermon asemasiltaa, tämä luonnollinen asia tuntui hänestä
odottamattoman hyvältä enteeltä. Vihdoinkin hän oli päässyt samaan
kaupunkiin kuin Henriette, päässyt häntä näkemään.
* * * * *
Näissä mielettömissä matkoissa, joihin ryhdymme intohimoisen
tunteen pakosta, sentähden ettemme enää kestä eroa, on aina
lopulla hyydyttävä pettymyksen hetki, se nimittäin, joka lähinnä
seuraa perilletuloa. Päästyämme matkamme päähän kärsimättömyydestä
vavisten, järki melkein sekaisin palavan innostuksemme kiihkosta,
me törmäämme noita pieniä aineellisia esteitä vastaan, jotka
uudestaan erottavat meidät siitä, jota rakkautemme etsii meidän noin
vimmatusti rientäessämme. Francis'hin nämä pienet hermostuttavat
esteet vaikuttivat sitä tuskastuttavammin, kun hänen oli kestettävä
palvelijainkin sanattomia huomautuksia. Ensiksikin siinä oli
Continentalin ovenvartia, jonka ilmeinen hämmästys pistoksena tunki
nuoren miehen vuotavaan sydänhaavaan. Hänen elämänsä draama, joka
oli kehittynyt hotellin, uteliaisuutta ja juoruja vilisevän talon
keskellä, ei voinut kokonaan jäädä palvelijain huomaamatta. Nayrac
tiesi sen jo edeltäpäin, ja tämä häntä vaivasi. Mutta enemmän vielä
tuo tunne yltyi hänen tavatessaan Vincentin, jonka hän kohta käski
luokseen pyytääkseen häntä toimittamaan kreivittärelle kiireessä
kyhätyn kirjelipun. Hänen pitkän kihlausliittonsa lämpimänä aikana
tuon vanhan sotamiehen tuttavallinen ystävyys oli häntä suuresti
miellyttänyt. Nyt sitävastoin uskollisen palvelijan kasvoissa
kuvastuva neuvottomuus ja hämmästys uudisti hänessä tuon tunteen,
että hänen sydämensä herkimmät ja arimmat salaisuudet olivat heitetyt
palvelijakunnan pohdittaviksi. Ja sitten, kuinka kaikki nyt oli
muuttunut! Ennen hän oli astunut rouva Scilly'n salonkiin niinkuin
omaansa, lupaa pyytämättä, ja nyt hänen täytyi vieraana ilmoittautua!
Hän oli palannut huoneeseensa odottamaan kirjeensä vastausta. Osaston
palvelijan tehdessä hänen vuodettaan ja toisen sytyttäessä tulta
Francis muisteli, miltä tämä huone oli näyttänyt hänen saapuessaan
tänne ensimäisen kerran Parisista kihlattuansa tapaamaan, kuinka
se silloin, kukkasien koristamana, oli iloisesti hänelle hymyillyt
aamun sinertävässä kirkkaudessa. Kuinka ikävältä näyttikään se
nyt kynttilöiden valossa ja epäjärjestyksessään, hänen siihen nyt
odottamatta palattuansa. Ja miksikä Vincent niin kauan viipyi?
Vihdoinkin kunnon mies palasi ilmoittamaan, että kreivitär odotti.
Mitä olisikaan hän antanut saadaksensa tietää, oliko Henriettekin
siellä!... Mutta hänen ei johtunut mieleenkään sellaista kysyä.
Etehisen ovi jo hänelle aukeni, sitten salin ovi. Tuon suuren,
paljastetun huoneen tyhjyys kouristi hänen sydäntänsä niinkuin äsken
hänen omankin huoneensa kolkkous. Yksi ainoa lamppu valaisi sen
alastomuutta, jonka silmiä loukkaava prameus kävi niin tuntuvaksi
nyt, kun siinä ei enää ollut noita naisellisesti aistikkaita pieniä
koristeita, jotka olivat antaneet sille elävän muotonsa. Kaikki oli
kadonnut: haalea väriset kankaat, jotka olivat verhonneet uutuudesta
loistavia, punaisella päällystettyjä huonekaluja, muotokuvat, jotka
painoivat persoonallisen leimansa vähimmänkin pöydän tai kuvahyllyn
nurkkaan, pienet koristekalut, jotka tässä satunnais-asunnossa
johtivat mieleen oman kodin lämpöä, kirjat, jotka iltapuhteiden
pituutta sulostuttivat, kukkavihkot, joiden järjestämisessä
Henrietten viehättävä kauneusaisti ilmeni. Keskellä tätä Francis'n
mielestä kammottavaa kolkkoutta seisoi kreivitär, mutta yksin, kasvot
levottomuudesta väristen.
-- "Ah, lapsi raukkani", sanoi hän astuen nuorta miestä vastaan,
"ette siis ole kirjeitämme saanut?..."
-- "Siksi että olen ne saanut minä olen tullut", vastasi tämä.
"Tahdon puhua neiti Scilly'lle vielä kerran. En voi erota hänestä
näin, eikä hänkään voi syytetyltä kieltää oikeutta puolustautua...
Rukoilen teitä, pyytäkää häntä ottamaan minut vastaan, viideksi
minuutiksi vain, teidän läsnäollessa... Sitten, lupaan sen kunniani
kautta, en enää koetakaan häntä lepyttää, päättäköön mitä tahansa,
mutta armosta, kerran vielä, viimeisen kerran..."
-- "Voi", vastasi äiti päätänsä pudistaen, "olen juuri itse koettanut
häntä siihen taivuttaa, äsken, kun kirjelippunne sain... Te ette
tiedä, minkä horjumattoman päätöksen olen kohdannut. Hän väitti,
ettei hän enää aikonut mennä huoneestaan ulos, ennenkuin oli aika
lähteä laivalle. Enhän kumminkaan voi häntä pakottaa puhumaan teille,
ja te kai olette liiaksi hienotapainen voidaksenne häntä kadulla
lähestyä julkisesti, vastoin hänen tahtoansa... Kuulkaa, Francis",
jatkoi hän, "jos olen todellakin ollut teille hyvä, niinkuin
viime kirjeessänne sanoitte, jos te minua kohtaan tunnette sitä
kiitollisuutta, jota väitätte tuntevanne, niin minä nyt puolestani
teitä rukoilen, antakaa meidän mennä koettamatta häntä tavata. Siitä
vain syntyisi häpäiseviä juttuja. Ja sitäpaitsi asia voisi johtaa
mitä turmiollisimpiin seurauksiin. Hän on ollut niin sairas! Hän on
vieläkin perin hermostunut! Ah, elkää häntä minulta surmatko, ja
hyödyttä vielä, sillä, vannon sen teille, ja onhan minulla oikeus
vaatia että uskotte, hän kuolee, ennenkuin suostuu päätöksestään
luopumaan; aika yksin voi häntä taivuttaa..."
-- "Mutta", jatkoi nuori mies, "lupaattehan, että saan hänelle
kirjoittaa... Suostuttehan toimittamaan hänelle kirjeeni, ennenkuin
hän lähtee..."
-- "Olen sitäkin ajatellut, saatte minua uskoa", sanoi äiti, "ja
olen kysynyt häneltä, mitä hän tekisi, jos saisi teiltä kirjeen. --
'Polttaisin sen lukematta', vastasi hän..."
-- "Hyvä Jumala", vaikeroi Francis heittäytyen tuolille ja tuijottaen
avuttomasti tähän synkkään huoneeseen, jossa hän oli niin monta
onnellista hetkeä nähnyt, "minne nyt olen joutuva! Hirveästi olen
kärsinyt näinä viimeisinä päivinä, mutta elin sittenkin toivosta. En
voinut suostua siihen ajatukseen, että kaikki olisi lopussa meidän
kesken, ilman yhtäkään sanaa, ainoatakaan sanaa, yhtä ainoatakaan..."
-- "Täytyy vieläkin toivoa", sanoi äiti, "täytyy toivoa ja luottaa
minuun..."
XIII.
LUVATUN MAAN TOINEN RANTA.