Henriette ajatteli: "Mutta jos nyt minä uhraudun ja tämä uhri
osoittautuu hyödyttömäksi? Jos nyt minä auttamattomasti puran
kihlausliittomme saadakseni hänelle tilaisuuden antautua
täydellisesti velvollisuuksilleen tätä naista ja tätä lasta kohtaan,
jotka hän on ihmeen kautta uudelleen tieltänsä tavannut, ja jos
tuo nainen hänet hylkää niinkuin jo kerran on hänet hyljännyt?..."
Tuon ajatuksen johdosta hän vasten tahtoansa tunsi sydämessään ilon
kuohahtavan. Mutta tästä häntä omatunto heti alkoi soimata. Toinen
mystiikan kuumetta osoittava oire on omantunnon herkkyys, joka
onnettomalta kieltää toivon lohdutuksen. Vähimmänkin lievennyksen
nauttiminen tuntuu kavallukselta, kun kerran on, kuten kiihkoisin
pyhimysnainen on sanonut, "suostunut yksinomaan kärsimään ja
kuolemaan". Henriette ei olisi pahimmankaan rikoksen kiusausta
vastaan taistellut tarmokkaammin kuin hän taisteli sitä luonnollista
ilon tunnetta vastaan, joka hänen sydämessään heräsi siitä
ajatuksesta, että tuo tuuma voisi raueta tyhjiin voittamattoman,
hänestä riippumattoman esteen tähden. "Ei", päätti hän käyttäen
äitinsä äskeisiä sanoja, mutta aivan toisessa merkityksessä, "Jumalan
käsi on tässä ohjaamassa, ja mahdotontahan on, että tuo uhraus,
jonka hän niin selvästi minulle osoittaa, menisi hukkaan... Häneltä
minun tulee pyytää apua voidakseni suorittaa sen lunastustyön, johon
hän on minut kutsunut niin mahtavasti, etten voi peräytyä... Jos
minulla vain olisi voimia mennä kirkkoon käydäkseni ripillä ja Herran
ehtoollisella, niin olisimme kaikki pelastetut!..."
Siinäkin oli muuan rouva Scilly'n tavallisia lauseita, mutta
Henrietten mielessä sekin sai aivan toisen merkityksen. Hänen halunsa
lähestyä alttaria saadakseen siitä ylenluonnollista apua oli niin
valtava, että kun tohtori Teresi kolmantena päivänä tuli häntä
katsomaan, hän tapasi hänet ylhäällä ja täysin puettuna ulosmenoa
varten. Kun Henriette pyysi häneltä lupaa mennä kirkkoon, niin
tohtori heti suostui kreivittären suureksi hämmästykseksi.
-- "Hän palajaa sieltä terveenä", vastasi tohtori Teresi kreivittären
vastaväitteisiin, kun he pääsivät kahdenkesken. "Hän kuvitteli
olevansa sairas, nyt hän kuvittelee paranevansa. Hermotautista ei saa
estää, kun hän päättää itseänsä parantaa..."
* * * * *
Fysiologian tutkijalle se hengenhätä, jossa Henriette oli järkensä
menettää, ei ollut muuta kuin hermokohtaus, johon nuori tyttö oli
sairastunut niinkuin hän siitä paranikin "subjektiivisen hypnotismin
ilmiön" vaikutuksesta. Tämän selityksen olisi tohtori epäilemättä
antanut äidille, jos hän olisi luullut tämän kykenevän uudenaikaisen
tieteen oppisanastoa käsittämään. Sellaisten tieteellisten
hypoteesien heikkous on siinä, etteivät ne meille selitä, mitkä
sielun pohjalla toimivat vaikuttimet sellaisia ilmiöitä aikaansaavat.
Miksikä muutamissa ajatuksissa on lohdutusta ja jalostamisvoimaa?
Miksikä turvaudumme muutamina hetkinä niihin eikä muihin? Mikä
vaikuttaa sielussa sitä sankarimaisuutta, joka marttyyriksi
kehittää? Mitä rukouksessa tapahtuu ja mitä armo on, mitä tuo
rauhan lahja, joka suo meille onnea ihmisluonnon perusvaistojenkin
pettäessä? Tieteellä, olkoon se minkä nimellinen tahansa, joka
selittää henkisenkin elämämme pelkäksi koneen toiminnaksi, on vielä
nuo kysymykset vastaamattomina edessään. Se voi seurata ajatuksen
jaksoja. Se voi määritellä fyysillisten olosuhteiden vaikutuksia.
Mutta sen täytyy tunnustaa neuvottomuutensa sellaisten ilmiöiden
sattuessa, jotka nähtävästi eivät johdu mielenvikaisuudesta eivätkä
ruumiillisesta sairaudesta, koska järki niistä huolimatta tuntuu
olevan täydellisessä tasapainossaan, henkinen terävyys kunnossaan
ja ruumiillinen terveys täydelleen palannut, niinkuin se joskus
uskovaisille palajaa heidän nauttiessaan pyhää sakramenttia. Kun
Henriette oli polvillaan tuomiokirkon pienen kappelin nurkassa,
otsa käsien varassa, otettuansa vastaan pyhän ehtoollisen, hän
tunsi sieluunsa virtaavan valontulvan, joka johtui synninpäästön
vaikutuksesta, minkä kautta hän tunsi vapautuneensa vähimmistäkin
synneistä, ja nauttimansa Kristuksen ruumiin ja veren vielä
valtavammasta vaikutuksesta. Ääretön hellyyden tunne täytti hänen
sydämensä, ja tällä sanomattoman hartauden hetkellä, jolloin hän
niinkuin ainakin ripillä käydessään tunsi täydellisesti yhtyneensä
ulkoapäin häneen tulleeseen voimaan, hän kohosi aivan haltioihinsa
mielikuvituksessaan syntyneen näyn johdosta, näyn, joka pian hälveni,
mutta jossa oli tarpeeksi lakkauttamaan hänen sielunsa väristyksen.
Hän oli näkevinänsä kentän ja sen keskellä Vapahtajan, kasvot
verisinä, hartiat ristin painamina, vaeltamassa Pääkallon paikan
kamalaa tietä. Herra kääntyi, ja samoin kuin pyhän evankeliumin
liikuttavan kertomuksen mukaan taivaallisen Herran katse sattui
Pietariin, tuntui se nyt sattuvan häneenkin, hänelle _varmuutta_
luvaten. Vaikkei sanaakaan lausuttu, puhuivat nuo katseet hänelle
selvää kieltänsä. Ne sanoivat, että hänen oli sallittu lunastaa
lemmittynsä sielu. Ne lupasivat hänelle, ettei mitään hukkaan menisi
hänen kyynelistään, hänen rakkaudestaan, hänen uhrauksestaan. Näky
katosi, mutta nuori tyttö oli tehnyt päätöksensä ja tehnyt sen
niin suurella ilolla, että hän ensimäisen kerran petti äitinsä
tarkkanäköisyyden. Kun Henriette palasi kirkosta, kirkasti sellainen
onnenheijastus hänen kasvojansa, että kreivitär suuteli häntä sanoen:
-- "Kuinka olenkaan onnellinen! Näen että olet antanut anteeksi!..."
-- "Olen, äiti, totta on, että olen antanut anteeksi." Äiti jatkoi:
-- "Silloin kai saan hänelle kirjoittaa?"
-- "Sanoitte, että olen vapaa päättämään itse", sanoi nuori tyttö
hänen kysymystänsä kierrellen. "Päätökseni on tosin tehty ja
ainiaaksi. Mutta se ei ole sellainen kuin luulette... Olen antanut
herra Nayrac'ille anteeksi, mutta minusta ei koskaan tule hänen
vaimoansa."
-- "Mahdotonta", huudahti äiti. "Ethän toki niin ajatelle! Sinähän
rakastat häntä. Hän rakastaa sinua. Teitä ei ole erottamassa muu kuin
tuo hänen entisyytensä virhe, joka ei kuitenkaan voi koko teidän
tulevaisuuttanne turmella..."
-- "Toistan vielä, ettei minusta tule hänen vaimoansa", sanoi
Henriette, "ja se on yhtä totta, kuin ettei sydämessäni ole mitään
vihaa häntä kohtaan. Näettehän, että puhun teille hourailematta,
kiihottumatta, vihastumatta... Mutta päätökseni on järkähtämätön..."
Äiti ei vastannut alussa mitään. Hän ymmärsi, että tätä horjumatonta
tahdonlujuutta ei käynyt sanoilla voittaminen. Hän hämmästyi sitä ja
peljästyi, niinkuin ainakin se, joka törmää päätöstä vastaan, jonka
hän huomaa voittamattomaksi, ymmärtämättä sen perustetta. Hän ei
uskaltanut sen enempää tyttäreltään kysyä, jottei tarvitsisi kuulla
hänen lausuvan vieläkin vakavampia sanoja, ja hän sanoi:
-- "Olenhan tosin antanut sinulle vapauden päättää, mutta jos vielä
sinulta pyytäisin yhden viikon miettimisaikaa, ennenkuin ilmoitan
päätöksesi Francis'lle?..."
-- "Viikon tai enemmänkin, niinkuin vain tahdotte", vastasi
Henriette. "Minun vain on kauemmin kärsiminen, sillä tunnustan, että
minusta on hirveätä jäädä Palermoon keskelle näitä muistoja. Minä
vain puolestani pyytäisin teiltä kaksi asiaa, jos tahtoisitte olla
hyvä nyt niinkuin ainakin..."
-- "Mitkä sitten, lapsi raukkani?" sanoi rouva Scilly. "Tiedäthän,
että antaisin viimeisen verenpisaranikin sinun onnestasi..."
-- "No niin", sanoi nuori tyttö, "pyytäisin, että ensiksikin
lähtisimme Sisiliasta pois tämän viikon kuluttua..."
-- "Siihen mielelläni suostun", vastasi äiti. "Olihan minun lupa
valita joko Palermo tai Alger. Lähdemme täältä suoraan laivalla
Tunisiin. Matkahan ei ole rasittava nyt, kun olen terve, ja
käsitänhän liiaksikin hyvin, ettet voi enää täällä viihtyä, koska
minunkin olisi täällä paha ollakseni... Entä toinen pyyntösi?..."
-- "Tahtoisin", sanoi Henriette, "liittää kirjeen siihen kirjeeseen,
jolla aiotte ilmoittaa herra Nayrac'ille, että annan hänelle hänen
sanansa takaisin..."
-- "Siinäkin asiassa lupaan noudattaa mieltäsi", vastasi kreivitär,
"mutta toivon vasten tahtoasi, että saan kirjoittaa Cataneen aivan
toisenlaisen kirjeen ja että kolmin saamme lähteä Algeriin..."
-- "Tiedän, ettei niin ole käyvä", vastasi nuori tyttö; ja kun
hän tarttui äitinsä käteen sitä kiitollisesti suudellakseen, tämä
huomasi, ettei hänellä enää ollut sormessaan kihlasormuksen sinistä
safiiria.
XII.
ONNENSA RAUNIOILLA.
Kokonainen viikko! Seitsemän kertaa kaksikymmentäneljä tuntia
samanlaista tuskallista levottomuutta täynnä kuin hänen täällä
kaukana Palermosta ennenkin viettämänsä tunnit, siinä se, mitä
Francis'lle ilmoitti rouva Scilly'n kirje, joka oli kirjoitettu
päivää sen jälkeen, kuin Henriette oli päätöksensä äidilleen
ilmoittanut. Mutta tässä epävarmuudessa oli vielä toivolle sijaa, ja
nuori mies oli täysin suora vastatessaan niinkuin vastasi:
"Kiitän Teitä, että olette minulle voittanut jo tämänkin viikon
ajaessanne asiaani niin suurella ystävyydellä. Tiedänhän,
että minulla on Teissä harras puoltaja näinä päivänä, joiden
hirvittävää tuskaa koetan kestää. Toivon jaksavani kestää. Voimat
eivät onnettomuudessa niinkään petä kuin luulisi, varsinkaan ei,
kun tämä onnettomuuden takana vielä piilee sellaisen lohdutuksen
mahdollisuus..."
Koko hänen sydämensä ilmeni näissä muutamissa lauseissa. Niissä oli
toivottomuutta ja rohkeutta, nöyrää alistumista ja kuumeentapaista
levottomuutta, ja näiden sekavien tunteiden vuoksi hänen olisi
käynyt mahdottomaksi kestää elämää muunlaisessa ympäristössä kuin
tässä omituisessa kaupungissa, johon olosuhteet olivat hänet
kahlehtineet. Hän muisteli sittemmin jonkinlaisella mielihyvällä
pitkiä ja yksinäisiä matkojaan Catanen jylhäluontoisella alueella,
joka leviää suunnattoman tulivuoren ja meren rannan välillä. Elämän
ahdistavina ratkaisuhetkinä meitä ympäröivä luonto vaikuttaa meihin
joko tyynnyttävästi tai ärsyttävästi, riippuen siitä, onko sisällinen
mielentilamme sen kanssa sopusoinnussa vai ei. Yhtä masentavasti
kuin Palermon selkeä ja hymyilevä taivas oli vaikuttanut häneen
hänen sisällisten taistelujensa ja ahdistavien tuskiensa aikana,
yhtä täydellisesti Etnan karut vuoriseudut soveltuivat hänen
nykyisten ajatuksiensa kanssa yhteen. Tässä harmoniassa oli hänelle,
jos ei odotuksen kalvavan kuumeen lauhtumista, niin ainakin sitä
tyyntymistä, jonka meissä vaikuttaa yksinäisyys kaihoamme kuvaavan
maiseman keskellä. Hänen oli tapana heittäytyä ajurin vaunuihin ja
mainita joku nimi, mikä hyvänsä, sillä hän tiesi varmaan, että,
ajoipa minne tahansa, hän saapui johonkin paikkaan, jossa hänen oli
hyvä viipyä ja unelmoida. Niin pian kuin hän joutui kaupungista ulos,
tiesivät seudut hänen ympärillään kertoa muinaisten ja nykyisten
tulenpurkauksien mahtavia tarinoita. Siinä oli mustia paasia,
vuoren purkamia kivettyneitä laavavirtoja, jotka ulottuivat meren
rannalle asti ja joihin siniset aallot särkyivät yksitoikkoisesti
kohisten. Siinä oli rotkoja, missä kasvoi suunnattoman suuria
aloe- ja kaktuskasveja tummien kalliolohkareiden ja muinaisen
tulivirran jättiläiskokoisten, kiveksi hyytyneiden laineiden
sekasorrossa. Siinä oli viinipuita, nuoren tammen paksuisia, mustasta
tuhkapellosta kasvaneita. Ja yhä vain hiekkaa ja laavaa, laavaa
ja hiekkaa vuorotellen, todisteita tulivuoren keskeytymättömästä
työstä, _Mongibello-vuoren_, kuten sitä sisilialaisten puoleksi
arabialaisella murteella nimitetään. Tästä maaperästä, jota
syvällä urisevat tulenhenget yhäti hätyyttävät maanjäristyksellä,
nousee joka taholla rehevässä runsaudessa oranssi-, sitruuna- ja
kastanjapuita, puhkeaa kirjavakukkaisia puutarhoja, kohoaa heleä
värisiä huviloita, ikäänkuin kuvatakseen elämän itsepintaista
taistelua vuoren hirviömäistä, hehkuvaa kitaa vastaan, jonka ilman
kirkkaana ollessa huomaa, savun peittämänä, valkeina hohtavien
lumihuippujen yläpuolella. Peninkulmia nuori mies näin ajeli
hukuttaen katseensa näihin avaruuksiin, joissa vuosisatojen halki
luonto, synnytystuskien kouristamana, yhä jatkaa luomisen työtä, ja
tämä traagillisesti särkynyt seutu tuntui hänestä silloin hänen oman
halvan kohtalonsa jättiläismäiseltä kuvalta. Niinkuin näiden ruusuja
kasvavien puutarhain, näiden hedelmiä kypsyttävien puistojen, näiden
vaaleiksi maalattujen huvilain yli tulivirta äkkiä saattoi vyöryttää
hehkuvat laineensa kuivaten polttavalla hengityksellään taimet ja
puistot, hukuttaen kiehuvaan kuohuunsa talot, peittäen hedelmättömien
laavakenttien alle seudun, johon ihmistyö luuli onnekkaan ja
turvallisen kotilieden rakentaneensa, niin oli entisyyden kidasta,
josta hän oli luullut tulen ainiaaksi sammuneen, kohonnut hävityksen
tulva, joka poltti ja raiskasi sen onnen keitaan, missä hän jo
luuli löytäneensä suojan sammuneelle nuoruudelleen; eivätkä
jylhät, kallioiset erämaat, missä hän aikansa kuluksi harhaili,
olleet autiommat kuin hänelle häämöttävä tulevaisuus, jos kohtalo
hävitystyönsä loppuun suoritti. Tuossa melkein ylenluonnollisessa
yhtäläisyydessä tämän seudun ja hänen oman onnettoman kohtalonsa
välillä oli hänelle jonkinlainen katkera nautinto, jota hän yhä
pyrki lisäämään etsien yhä karumpia ja yksinäisempiä paikkoja. Hän
laskeutui vaunuistaan ja meni johonkin kohtaan, josta hän yhtaikaa
saattoi nähdä vuoren ja kaukana siintävän meren. Siinä hän heittäytyi
pitkälleen tulivuoren muinoin siihen viskaamalle kalliolohkareelle,
ja keskellä tätä erämaan yksinäisyyttä hän vajosi loppumattomiin
haaveiluihin.
* * * * *