Neapelista Palermoon ja Tunisiin kulkeva, sisilialaisen
laivaosakeyhtiön höyrylaiva, oli lähtenyt merelle, harmaalle,
liikkumattomalle ja kylmälle, ikäänkuin kuolleelle merelle, vieden
mukanaan kreivittären ja hänen tyttärensä. Viisi viikkoa oli kulunut
siitä, kun Francis, aallonmurtajalla seisten, oli nähnyt tuon laivan
etenevän, tasaisesti ja hitaasti poistuvan niinkuin päivätkin,
niinkuin tunnitkin, yhtä auttamattomasti kadoten. Jumala, kun täytyy
nähdä rakastettunsa noin lähtevän, saamatta hänelle kertoa kuinka
suuresti häntä rakastaa, puristamatta hänen kättänsä, sanaakaan
sanomatta! Sillä Henriette oli pysynyt päätöksessään, ja nuoren
miehen oli täytynyt heittää jäähyväisensä tuolle poistuvalle laivalle
vain, joka pienenemistään pieneni, kunnes siitä ei enää ollut
jäljellä muuta kuin aukean ulapan ja aavan taivaan avaruuden rajalla
liikkuva piste. Tuolle savuhahtuvalle vain, joka hajosi elottomaan
ilmaan, hän oli saanut eron katkeruuden kertoa. Sen mukanahan hän
näki saavuttamattomiin hälvenevän siunatun rakkausonnensa sulouden,
vilahdukselta näkemänsä paratiisin, Luvatun maansa autuuden... Ja
viiden viikon kuluttua hän saman aallonmurtajan kaiteeseen nojaten
näki toisen laivan lähtevän samasta satamasta, yhtä verkalleen ja
tasaisesti etenevän... Se oli iltasella, helmikuun loistavan päivän
sammuessa, kirkkaan maiseman vähitellen synkistyessä. Iltahämärässä
aallonmurtajaa vasten särkyvät laineet tuntuivat kolkosti kohisevan,
niinkuin toisenkin poistuessa tumman sinipunervan, melkeinpä
mustan veden pinnalla ja hajoitellessa savuansa samaan äänettömään
avaruuteen. Mutta taivaanrannalla mailleen menevä aurinko,
kullassa ja purppurassa kylpien, tarjosi satumaisen näyn,-- ja
vaikka nuoren miehen katse oli syvää kaihoa täynnä, hänen laivan
kulkua tähystäessään, oli siinä kumminkin pohjalla kaukaisen,
taivaanrannalla hehkuvan kirkkauden heijastus, toivon kipinä
äärettömän kaihomielisyyden keskellä, lämmön leyhkä värisyttävässä
yössä, johon hänen kohta oli koko luonnon keralla vaipuminen, kun
illan rusko sammui ja loittoneva laiva kokonaan häipyi näkyvistä.
* * * * *
Francis näki sen yhä edemmäksi siirtyvän, tuon laivan, niinkuin
hän oli toisenkin nähnyt, ja hän kuuli aaltojen valittavan ja
nyyhkyttävän, niinkuin nyyhkytti hänen omassa povessaankin tuo
pohjaton kaiho. Raskaampi, kolkompi vielä oli tämä lähtö kuin toinen.
Sillä tuo siropiirteinen laiva, jonka hieno köysitys kuvastui
laskevan talvipäivän kirkkautta vasten, keinutti kannellaan hänen
tytärtänsä, hänen omaa herttaista Adèleansa, joka siellä seisoi
mustiin puettuna kolmen naisen keskellä. Rouva Raffrayen kaksi
uskollista palvelijaa siinä oli hänen kanssaan, mutta kolmas ei
ollutkaan rouva Raffraye. Ennenkuin laiva lähti liikkeelle, oli
rannalla seisoja nähnyt lastaajain nostavan kannelle ja siitä
laskevan ruumaan kamalamuotoisen esineen, jota ei pieni tyttö
nähnyt, koska matkatoverit silloin pidättivät häntä laivan toisessa
päässä... Se oli ruumisarkku, missä lepäsi tuo onneton, jonka kurjana
rakastajana Francis oli ollut, jonka tähden hän oli niin suuresti
kärsinyt ja jota hän itse oli niin armottomasti kiduttanut, jota hän
oli leppymättömällä julmuudella vuosimääriä paennut ja jonka hän
jälleen oli tavannut, kuullakseen hänen haudan partaalta rukoilevan
hiukan oikeutta. Voi, miten oli oikeus nyt pantava täytäntöön,
kun rukoileva siinä nukkui jäykkänä ja liikkumatonna, mykkänä
ja kuurona lautojen välissä? Yhtä vienosti ja surunvoittoisesti
laivaa tuudittavat laineet kuolleelle lauloivat laulujansa kuin
rannalta katsojallekin, mutta niitä ei kuunnellut tuo matkaaja,
joka palasi kotimaahansa kalmiston ikuista unta nukkumaan. Eihän
hän lapsensakaan ääntä kuullut, kun tämä häntä luoksensa kutsui, ei
kiduttajansa huokausta, kun tämä, otsa käsiin painuneena ja sydän
tunnonvaivojen kalvamana, häneltä haudan tuolta puolen rukoili sitä
anteeksiantoa, jonka itse oli häneltä kieltänyt, häntä uskottomaksi
luullessaan. Ah, miksikä he olivatkaan niin myöhään tavanneet
toisensa! Tuo kohtaaminen oli toiselta riistänyt onnen, antamatta
toiselle mitään muuta kuin entisyyden myrkkyä, joka katkeroitti
hänen elämänsä viimeiset hetket. Koston vainaja kyllä oli saanut,
koska hän epäilemättä oli kuullut, että hänen entisen rakastajansa
kihlausliitto oli ainiaaksi purettu. Mutta oliko siinä millä korvata
hänen yhdeksänvuotisen yksinäisyytensä kyyneleitä? Oliko siinä millä
lieventää niitä tuskia, jotka olivat vähitellen hänen elämänsä
loppuun kuluttaneet, niin ettei onnettomasta enää, hänen yhtyessään
entiseen lemmittyynsä, ollut muuta jäljellä kuin tuo kalpea varjo,
joka oli Francis'n sylissä värissyt ja jonka kosketuksen tämä luuli
tuntevansa vielä tälläkin hetkellä, lähettäessään yhä lisääntyvien
laineitten takaa myöhäisen katumuksensa huokauksen?
* * * * *
Yhä kauemmaksi oli laiva väistynyt, mutta aavalle merelle jouduttuaan
se ei kääntynytkään Afrikkaa kohti kuten tuo edellinen; suoraan se
suuntasi kulkunsa Italiaan ja Neapeliin päin, yhä syvemmälle se
sukelsi laskevan auringon purppuraan, joka nyt jo peitti puolet
äärettömästä taivaanrannasta. Räikeänä vastakohtana oli kyllä
taivaan kuolematon kirkkaus tuolle naisen ruumisarkulle, jota laiva
nyt kantoi yli synkkien vesien, mutta nuoren miehen sydämessä ei
enää ollut sitä toivotonta surua kuin viisi viikkoa sitten...
Tunsihan hän vieläkin yhtä syvästi kihlauksen purkautumisen ja
tunnonvaivojen katkeruuden, mutta hänessä oli tapahtunut kehitys,
joka salli hänen tällä hetkellä suoristautua ja kohdistaa katseensa
tuohon häikäisevään taivaanrantaan, niinkuin hän sen kohdisti omaan
kohtaloonsa. Viisi viikkoa sitten, kun hän tässä samassa paikassa
katseli sitä laivaa, joka vei häneltä Henrietten, hänen ruhjottu
rakkautensa nousi voimattomaan kapinaan. Se vaati häntä toimintaan,
ajamaan kihlattuansa takaa, kirjoittamaan hänelle. Nyt sitävastoin
hän oli alistunut. Nyt hän oli ymmärtänyt, että näin hänen oli
sovittaminen vääryytensä Paulinea kohtaan. Sitä varten hän nyt oli
hyljättynä, poissa tuon suoran ja lempeäluonteisen nuoren tytön
luota, jonka viimeinen kirje oli ollut hänen ainoa luettavansa eron
hetkestä lähtien; -- ja tuo kirje, jonka sivuille nuoren tytön
puhtaat sinisilmät olivat niin viljalti vuodattaneet kyyneliä, oli
ikäänkuin tartuttanut häneenkin tuota uhrautumiskiihkoa... Hän
vaipui taas muistoihinsa. Nähtyänsä _Regina Margheritan_ katoavan
Pellegrino-vuoren punertavan niemekkeen taa hän oli palannut
Continentaliin, jossa hän oli järjestänyt kaikki omaa lähtöänsä
varten, sillä hän ei tahtonut päivääkään enää viipyä hävinneen
onnensa näyttämöllä. Hän oli antanut viedä kaikki tavaransa toiseen
hotelliin. Sitten hän halusi nähdä tyttärensä kerran vielä, ennenkuin
lähti Palermosta pois. Sitä varten hän meni etsimään Villa Cyane'ta,
jonka osoitteen hän oli postitoimistosta saanut. Helposti hän sen
löysi; puitten takana se piili, Englantilaisen puutarhan perällä.
Ja muutamalla puutarhan käytävällä hän sitten odotti tunnin,
kaksi, kolme tuntia, kunnes näki lapsen. Pienokainen tuli talosta
ulos, hoitajansa taluttamana, toisella kädellään pidellen suurta
nukkeansa. Pienen poikkipäin kulkevan käytävän varrella olevasta
piilopaikastaan Francis oli huojuvan bamburuoiston läpi katsellut
lapsen kävelymatkaa. Huomatessaan pienokaisen vakavat liikkeet,
joista tavallinen vilkkaus oli kokonaan kadonnut, ja vanhan Annetten
huolestuneet kasvot hän oli ajatellut: "Onkohan äiti huonompana?..."
Tuo ajatus oli kouristanut hänen sydäntänsä samalla tavalla kuin
tuona onnettomana jouluaattonakin. Liian hirvittävää hänestä oli
ollut ajatella, että tuo hento ja suloinen lapsi kenties täällä,
niin monen peninkulman päässä kodistaan, menettäisi lapsuutensa
ainoan turvan, eikä hän ollut voinutkaan lähteä sinä iltana niinkuin
oli päättänyt. Hän oli palannut uuteen hotelliinsa ja siellä
vieläkin kerran lukenut kihlattunsa erokirjeen. Hän oli luullut
silloin kuulevansa lemmittynsä äänen, lemmittynsä, joka ei häntä
enää kunnioittanut, luuli näkevänsä hänen silmänsä ja päätti viipyä
ollakseen saapuvilla tarpeen vaatiessa, niinkuin Henriette varmaankin
olisi käskenyt.
* * * * *
Ja hän oli jäänyt. Päivät olivat seuranneet toinen toistaan oudompina
vielä kuin hänen Catanessa viettämänsä. Hänellä ei nyt enää ollut
lohdutusta siinä toivossa, että kirje kutsuisi hänet takaisin
kadonneen kihlatun luo. Kirjeet, joita rouva Scilly yhä hänelle
kirjoitti, saivat hänet vihdoinkin ymmärtämään, että Henrietten
päätös oli järkähtämätön. Hän huomasi, että tässä oli kysymys
todellisesta lupausuhrista ja että häntä siis oli Henriettestä
erottamassa se, mikä hurskaan ihmisen sielussa on voittamattominta,
horjumattominta. Jos hän ei siis vielä voinutkaan ehdottoman eron
ajatukseen alistua, niin hän kumminkin alkoi katsoa tätä koetusta
tuon omituisen kirjeen kannalta, jonka sisällöstä hän osasi
ulkoa yksin vähimmätkin lauseet. Vaikkei hän voinutkaan omaksua
katolilaista näkökantaa, hänkin alkoi himmeästi erottaa kaitselmuksen
salaperäistä viittausta tuossa kostottarien kateuden pelossa, joka
oli hänet vallannut heti kun hän palattuansa siltä kävelymatkalta,
jonka kestäessä onnettomuuden aavistus ensimäisen kerran oli
häneen iskenyt, oli hotellin etehisen asukasluettelosta lukenut
Pauline Raffrayen nimen. Henrietten kirjeessä niin voimakkaasti
esitetty ajatus, että hänen velvollisuutensa ennen kaikkea oli
pyhittää elämänsä tuolle pikku tytölle, selveni vähitellen hänen
tunnossaan. Kaikkien hänen kävelymatkaansa päämaalina oli nyt muuan
Englantilaisen puutarhan kaitainen käytävä, jossa hän bamburuokojen,
mimosa- ja ruusupensaiden keskellä kenenkään näkemättä sai tähystellä
Villa Cyane'n porttia. Jo aamusella hän sinne meni ja odotti sykkivin
sydämin, että tuo portti -- rautaristikko, jonka sisäpuolella oli
maalatut sälekaihtimet, -- kääntyisi saranoillaan ja että hänen
Adèlensa näkyisi. Joka kerta hän yhä uudistuvalla jännityksellä
ajatteli: "Onkohan hän nyt äitinsä kanssa?..." Hän pelkäsi sitä, --
sillä kovalta hänestä nyt tuntui Paulinen näkeminen!... Hän toivoi
sitä, -- sillä sehän olisi osoittanut, että tuo hirveä tauti oli
hetkeksi helpottanut!... Ja sitten hänen yksinäisyyden kiihottama
mielikuvituksensa, joka yhä haki ravintoa Henrietten salaperäisyyttä
uhkuvasta kirjeestä ja jota yhä tunnonvaivat hätyyttivät, alkoi
rakennella mitä mielettömimpiä, mahdottomimpia ja haaveellisimpia
tuulentupia. Niin, huolimatta heidän viime kerralla vaihtamistaan
sanoista, huolimatta kasaantuneesta vihasta ja katkeruudesta ja
vuotavista sydänhaavoista hän ajatteli mahdolliseksi, että hänen
entinen rakastajattarensa suostuisi hänen kanssaan naimisiin,
ennenkuin kuoli, antaakseen hänelle laillisen oikeuden lapseen, ja
että hän sitten voisi lapsensa kanssa mennä Henrietten luo, kestetyn
koetuksen puhdistamana, vapaana vihdoinkin antautumaan sen rakkauden
valtaan joka yhä hänessä eli. Mitä hulluuden houreita, kun hän ei
edes uskaltanut näyttäytyäkään lapsensa tiellä, pelosta että Pauline,
saatuansa siitä tiedon, kieltäisi häneltä katselemisenkin köyhän
hyväilyn, hänen viimeisen ilonsa, hänen isänrakkautensa kurjan ja
riittämättömän ravinnon...
Laiva yhä vain loittoni... Yhä synkemmäksi kävi valittava meri.
Francis eli mielikuvituksessaan kaksi viimeistä viikkoansa. Hän
muisti tavanneensa Villa Cyane'n portilla Paulinen lääkärin
virkaveljen, tohtori Teresi'n, joka oli kutsuttu neuvotteluun. Kuinka
olikaan hänen ollut vastenmielistä lähestyä tätä miestä, jonka
muisto niin läheisesti liittyi hänen kihlauksen purkamis-draamansa
viimeisiin kohtauksiin. Mutta hän oli voittanut vastenmielisyytensä
ja saanut tohtorilta kuulla, että loppu lähestyi ja ettei rouva
Raffrayella ollut kuin muutamia päiviä, kenties muutamia tunteja
elettävänä. Näinkö Pauline lähestyi kuolemaansa, antamatta hänelle
anteeksi? Kuinka hänen nyt kävi mahdolliseksi lähestyä lasta, tuota
lasta, jonka Pauline kumminkin tiesi hänenkin omakseen? Jospa hänen
vielä olisi sallittu kerran päästä entisen lemmittynsä puheille,
häntä rukoillakseen, hänelle vannoakseen, että hän tahtoi kaiken
elämänsä pyhittää orvolle!... Mutta kuinka hänet päästettäisiin
kuolevan luo, kun hänen ei edes ollut sallittu osoittaa jokapäiväistä
kohteliaisuutta käymällä tässä huvilassa, jota hän nyt kiersi,
kiersi, tuntikausia, yhä peläten, että hänet huomattaisiin? Vihdoin
hän oli uskaltanut ryhtyä viimeiseen yritykseen. Nähdessään kerran
Annetten, sen palvelijan, joka oli Adèlen kanssa sattunut näkemään
hänet sairaan vuoteen vieressä, astuvan portista ulos, hän oli
häntä lähestynyt tiedustellakseen rouva Raffrayen terveyttä. Tämä
oli hänelle vastannut niin katkerasti itkien rouvansa läheistä
kuolemaa, ettei edes jaksanut kysyä Francis'lta mitään rouva ja neiti
Scilly'stä... Kuinka olikaan hän sitten vavissut ajatellessaan,
että Pauline, saatuansa tämän tietää, kieltäisi palvelijattarensa
vastedes hänelle puhumasta!... Mutta kieltoa ei kuulunut. Hän oli
tavannut Annetten toisenkin kerran pikku Adèlen seurassa. Sillä
kertaa hän oli puhunut kummallekin, ja lapsi oli katsonut häneen
tutusti, ja vanha palvelijatar oli vastannut hänen kysymyksiinsä.
Mitä olikaan hän tuntenut sivellessään silloin arasti lapsen hienoja
ja vaaleita kiharoita, jokapäiväinen ystävyydenosoitus, joka tässä
perustui mitä syvimpään rakkauteen. Tuo seikka, ettei häntä kielletty
lähestymästä, tuntui hänestä sisältävän anteeksiannon toivoa. Ja
totta olikin, että muutos oli tässä suhteessa tapahtunut sairaan
sydämessä, ennenkuin hän itse meni taivaalliselta tuomariltansa
anteeksiantoa anomaan. Francis sai melkein heti siitä todisteen, joka
vakaannutti hänen elämänsä suunnan ja antoi hänelle uutta toivoa.
Tuo toivo se esti hänen sydämensä kokonaan särkymästä, kun hän
hyökysillan kaiteeseen nojaten katseli laivan katoamista. Laivasta
ei ollut enää jäljellä kuin piste vain avaruudessa. Mutta Francis
seurasi sitä yhä ajatuksissaan. Hän näki tyttärensä nukkuvan sohvalla
suuressa hytissä, jonka hän itse oli saanut lapselle valita. Ensi
kerran hän oli saanut pitää hänestä huolta tavalla, jota hän ei ollut
uskaltanut ajatellakaan silloin, kun hän viisi viikkoa sitten niin
syvästi oli tuntenut yksinäisyytensä. Ja tämä oli tapahtunut mitä
yksinkertaisimmalla, jos kohta surkealla tavalla. Muutamia päiviä
sen jälkeen kuin hän oli puhutellut Annettea ja pikku tyttöä, hän
oli kuullut, että Adèlen täti Besançonista oli saapunut Palermoon.
Kovasti oli hänen sydäntänsä kouristanut, kun hän itseltään kysyi:
"Minkähänlainen hän on?" Francis oli nähnyt hänen kävelevän lapsen
kanssa Englantilaisessa puutarhassa, mutta hänen liikutuksensa oli
niin suuri, ettei hän vieraan kasvoista voinut mitään päättää.
Rouva de Raynal -- se oli rouva Raffrayen vanhemman sisaren nimi
-- ei ollut missään suhteessa Francis'n onnettoman rakastajattaren
näköinen. Hänellä ei ollut tämän solakkaa vartaloa eikä hänen hienoja
piirteitänsä; hänen kasvonsa olivat noita sileitä, rauhallisia,
melkeinpä ilmeettömiä kasvoja, jotka kertovat tasaisen elämän
hitaasta ja yksinkertaisesta kulusta. Noiden arvokkaasti piirrettyjen
ryppyjen takana saattoi piillä mitä ahtainta pikkumaisuutta yhtä
hyvin kuin harvinaista sydämen jaloutta tai lapsellista ja viatonta
hyväntahtoisuutta. Onneksi Adèlelle ja onneksi myöskin nuorelle
miehelle vastatulleen luonne oli viimeksimainittua lajia. Kuultuansa
kuoleman vihdoinkin lopettaneen kaksi viikkoa kestäneen hengenlähdön
tuskat Francis uskalsi ryhtyä viimeiseen koetukseen, lähestyä tätä
naista. Kun hän ei ollut näinä viimeisinä aikoina nähnyt Adèlen
tulevan huvilasta ulos oli hän monta kertaa käynyt Villa Cyane'n
portilla saamassa tietoja palvelijoilta. Näiden tiedustelujen
jälkeen, jotka palvelijain silmissä teki oikeutetuiksi hänen kerran
Paulinelle muka tarjooma apunsa tämän pyörtyessä, ei ollut missään
suhteessa sopimatonta, että hän Paulinen kuoltua kirjoitti rouva
Raynalille. Olisihan hän tahtonut tämän kuolemansanoman johdosta
rientää Paulinen huoneeseen, langeta polvilleen hänen vuoteensa
viereen ja pyytää häneltä anteeksi niiden kärsimyksien nimessä,
joihin hän oli niin nöyrästi alistunut. Hän olisi tahtonut sitten
ottaa lapsen mukaansa, viedä hänet pois, ryöstää omansa takaisin.
Mutta hänen täytyi tyytyä kirjoittamaan kuolleen sisarelle
jokapäiväisen kohteliaisuuskirjeen, jossa hän kansalaisena tarjousi
olemaan tuntemattomalle apuna niissä monissa sekavissa toimissa,
joihin tämän oli ryhtyminen kuolemantapauksen johdosta vieraan maan
kaukaisessa sopukassa. Mikä olikaan hänen liikutuksensa, kun hän
vastaukseksi kirjeeseensä sai seuraavat sanat: "_Rakkaan vainajan
suusta olen saanut tiedon, että Te, herra Nayrac, olitte Julie
Archambaultin veli, sisareni ystävättären, jota olen liian vähän
tuntenut_..." Mitä kyyneliä vuodattikaan Francis lukiessaan tätä
lausetta, joka oli niin yksinkertainen, mutta joka julisti hänelle
elämästä eronneen anteeksiantoa. Sillä kirje tietysti loppui
kehotukseen käymään Villa Cyane'ssa. Hänellä oli siis mahdollisuus
lähestyä lasta, ensin täällä ja sitten vastaisuudessakin -- ja
Pauline oli kuollessaan sen sallinut.
* * * * *
Tämä toivo, että hänen oli sallittu yhä pitää orpoa silmällä, se se
piti nuoren miehen pystyssä tänä uutena eron hetkenä. Tuon surun
ja kiireisen lähdön kirjavissa puuhissa hän oli koettanut kaikin
tavoin olla Paulinen sisarelle avuksi siten ansaitakseen häneltä
kiitollisuutta. Itsestään rouva Raynal oli lausunut toivomuksen, että
Francis kotimatkallaan muutamaksi päiväksi pysähtyisi Besançoniin,
jottei tuttavuus tähän päättyisi. Itsestään rouva Raynal oli pyytänyt
Francis'ta toimittamaan hänelle hänen matkatavaransa, jotka hänen
oli täytynyt jättää jälkeensä kiireisen lähdön takia. Eron hetkellä
isän oli sallittu painaa tyttärensä kalpealle poskelle suudelma,
eikä hänen liikutuksensa silloin mitään kenellekään ilmaissut. Ja
se probleemi, joka hänelle hänen rikoksiensa tähden oli annettu
ratkaistavaksi, kävi hänelle vihdoinkin selväksi: hänen elämäntyönsä
oli tästä lähtien kohdistuva lapseen. Hänen tuli yhä enemmän lähestyä
sitä perhettä, jolle Adèle oli uskottu. Hitaasti, varovasti hänen
tuli pyrkiä sen suosioon, jottei koskaan epäluulon tahra saastuttaisi
vainajan nimeä. Olihan hän nyt vapaa viettämään elämänsä missä
hyvänsä, koska hän ei ollut mihinkään sidottu. Olihan hänellä
tilaisuus asettua asumaan lähelle tytärtänsä ostamalla itselleen
maatilan Besançonin läheisyydestä. Lapsi kasvaisi, ja isän oli lupa
olla syrjästä katsomassa, salaa häntä suojelemassa, jos suojelusta
tarvittiin, valmistamassa hänelle iloa muuta iloa itselleen
pyytämättä... Eihän siinä ollut tunnustetun perheen onnea -- sitä
onnea, jota hän oli uneksinut saavansa nauttia Henrietten rinnalla.
Eihän siinä ollut isyyden jaloa ylpeyttä ja isänrakkauden nautintoja.
Mutta siinä oli sittenkin enemmän kuin hän oli ansainnut... Ja laivan
yhä etäämmälle häipyessä hän oli näkevinään taivaan äärimäisellä
reunalla, jonka auringon viimeiset säteet sytyttivät tuleen, valoisan
rannan, purppurasta kohoavan kultaisen kukkulan, jota kohti tuo laiva
kulki, ja tuossa näyssä kuvastui hänelle uudessa muodossa Luvattu
maa, autuuden ranta, johon hänen oli vastedes kulkunsa suunnattava.
Puhtaan Henrietten sankarimainen uhraus ei siis ollut hukkaan mennyt.
Itsekästen himojen tyydytystä tavoitteleva mies, se joka halusi
tunnenautintoja, olivatpa ne vaikka muiden tuskilla maksettavat, oli
hänessä kuollut, ja suudellen Catanessa saatua kirjettänsä, joka oli
ollut hänelle lunastuksen välikappaleena, hän kuiskasi sydämensä
pohjasta kiitoksen tuolle jalolle ystävälle, joka oli hänelle tien
neuvonut. Tuossa suudelmassa oli toivoa, että tämä kenties sittenkin
kerran suostuisi astumaan hänen rinnallaan, hänen matkansa vaivoja
huojentamaan. Siinä oli se vakuutus, että jos heidät lupausuhri
erottikin ainiaaksi toisistaan, niin loitolla pysyvä ei häneltä
kieltäisi kunnioitustansa nyt, kun hän tiesi tuon kunnioituksen
ansaitsevansa, kun hänessä oli vastuunalaisuuden ja omantunnon käsite
kohonnut tietoisuuteen, kun hänellä ei muuta elämän pyrintöä ollut
kuin rikoksiensa tuottamien surujen lievittäminen.