ilme. Hän tunsi, että näiden kyynelten mukana kauhu suli tuosta
sydämestä, jota suru niin raskaasti painoi. Onneton palasi elämään
niinkuin se, joka on pudonnut viidenkymmenen metrin korkeudesta ja
alkaa tointua ensimäisen huumauksen ja pyörtymyksen valekuolemasta.
Ensimäinen tuskan huuto, jonka hän päästää koettaessaan liikkua,
on samalla elämään elpymisen huuto. Sattuvampaa vertausta tuskin
lieneekään kuvaamaan tosimaailman vaikutusta sieluun, joka
äkkiarvaamattoman tiedon johdosta lankeaa ihanteensa kukkulalta,
kuin äkillinen putoaminen syvänteen pohjaan. Se Francis, jonka
Henriette oli ihanteeksi kohottanut, ei ollut sama kuin se, jonka
tuo törkeä tunnustus oli niin heikoksi, niin rikokselliseksi,
niin raukkamaiseksi osoittanut. Väli oli pitkä toisesta toiseen,
yhtä pitkä kuin väli unelmien yläilmoista, missä nuori tyttö oli
liidellyt, siihen kurjuuden kuiluun, missä hän nyt siipirikkona
rapisteli, yhtä pitkä kuin väli mielikuvituksesta kokemukseen,
innostuksesta pettymykseen, Alppien huimaavilta huipuilta syvyyden
pelottavaan kitaan. Kaikkienhan meidän tulee tuohon samaan koetukseen
alistua, kun meidän on jättäminen jalojen ihanteiden avaruudet,
joihin ensimäinen innostuksemme meidät kohotti, laskeutuaksemme
keskinkertaisen onnen maailmaan, missä meidän tulee toimia. Mutta
tämä putous tavallisesti tapahtuu vähitellen, toisesta pienestä
pettymyksestä toiseen, niin ettemme kovinkaan korkealta lankea. Sitä
ei sallimus suonut Henriettelle. Häntä ei mikään enne valmistanut
iskua kestämään; äkkiä häneltä toiveitten häikäisevä taivaanranta
pimeyteen verhoutui. Hän itki tässä, poski äitinsä kättä vasten
painettuna, itki pitkään, loppumattomasti, unelman hälvenemistä,
unelman, joka oli niin lapsellisen naiivi, että se Henriettenkin
vilpittömässä ja valitsemalla valitussa piirissä olisi saanut hänen
viimetalviset seurustelu- ja tanssiaistuttavansa hymyilemään. Mutta
jos on olemassa sellaista itserakkauteen perustuvaa lapsellista
naiivisuutta, joka tällaisen hymyn ansaitsee, on toisenlaistakin,
joka perustuu vaatimattomaan luottamukseen, ympäristömme täydelliseen
rehellisyyteen, ja jolle olisi keksittävä uusi nimi. Tätä
viimeksimainittua lajia oli Henrietten unelma. -- Sellaista hän
oli unelmoinut ja sellaista hän itki: avioliittoa miehen kanssa,
joka ei ollut koskaan toista rakastanut, niinkuin hänkään ei
ollut koskaan rakastanut eikä toiste rakastaisi ketään muuta; --
pitkien, suloisien vuosien viettoa aina kuolemaan saakka ystävän
rinnalla, joka ei häneltä mitään salannut, ei nykyisyydestään eikä
entisyydestään, niinkuin ei hänkään mitään salaisuutta peitellyt;
-- ehdotonta antautumista toiselle, joka kykeni hänen omaatuntoansa
ohjaamaan, jonka siveyskäsitteet ja kaikki ajatukset olivat hänenkin
ajatuksiansa, jonka vähimmissäkin teoissa oli hänelle yhä enemmän
rakkauden ja ihailun aihetta. Sellaisen unelman hän oli luullut
toteutuvan, nähnyt toteutuvan, niin täydellisesti oli Francis,
halusta miellyttää sekä itseään että lemmittyään, mukautunut hänen
unelmiensa mukaiseksi. Tunnenautintojen tapaileminen, joka oli
nuoren miehen erikoiselle luonteelle ominaista, oli saanut hänet
vaistomaisesti noudattamaan sellaisia tapoja, jotka takasivat hänelle
ja Henriettelle syvintä sielun hekumaa. Voi, mitä täydellisempi hän
oli ollut miellyttämistaiteen harjoittajana, sitä katkerammin oli
Henrietten nyt itkeminen. Sitä suuremmalta täytyi hänestä näyttää
siveellisen rappion tuossa miehen luonteessa, jota hän oli luullut
unelmansa mukaiseksi. Inhoon, jota nuoressa neitosessa avioliiton
ja rakkausliiton rikkoja herätti, yhtyi toinenkin inhon tunne,
inho arvottoman teeskentelyn johdosta, johon hän luuli entisen
lemmittynsä syypääksi, tämä kun muka tekopyhyydessään oli keksinyt
tämän ovelan keinon uudestaan pyrkiä hänen suosioonsa lähettämällä
hänelle ihanan taideteoksen. Ja äidilleen, joka yhä koetti häntä
viihdytellä lohduttavilla sääliväisyyden sanoilla, hän vastasi,
purkaen ensimäisen ja ainoan kerran sanoihin ne kapinalliset tunteet,
joita ensimäinen tutustuminen elämän kovuuteen aina meissä synnyttää.
-- "Ei, liiaksi minä kärsin ja sitä en ole ansainnut... Jos olisin
ollut tottelematon lapsi, jos olisin tahtonut vastoin teidän
tahtoanne mennä kihloihin, äiti, taikka jos olisin tahtonut mennä
naimisiin hankkiakseni itselleni rikkautta tai arvoa tai oikeutta
nauttia maailman huvituksia, niin olisin ansainnut rangaistuksen,
eikä siinä olisi mitään vääryyttä ollut... Mutta Jumala, joka on
kaikkitietäväinen, hän tietää, kuinka lujasti olin päättänyt täyttää
velvollisuuteni. Jumala ei siis olekaan hyvä, koska niin kovasti
minua kohtelee?..."
-- "Surkeata on minun kuulla sinun noin puhuvan", keskeytti äiti,
"tai oikeammin sanoen, surkeata on minusta huomata, että tunteesi
ovat sellaiset! Ja voitko sinä tietää, eikö tämä koettelemus, joka
sinun nyt on kestettävä, olekin sinulle onneksi? Niinpä juuri,
onneksi... Ajattele, jos olisitte, Francis ja sinä, tavanneet tuon
naisen ja tuon pienen tytön naimisiin mentyänne ja jos olisit silloin
saanut kuulla sen, minkä toissa päivänä kuulit? Etkö olisi ollut
silloin pahoillasi, ettei sinulle tätä surkeata asiaa ilmaistu
sinun vielä vapaana ollessasi, ennenkuin olit koko elinajaksesi
sitoutunut?..."
-- "Olipa ennen tai jälkeenpäin", sanoi nuori tyttö, "mitä asia siitä
paranee? Millä olen ansainnut, että tämä isku minua kohtaa siinä,
mikä minulla on maailmassa kalleinta, tuossa rakkaudessani, joka oli
ylpeyteni, elämäniloni, toivoni kaikki?..."
-- "Liiaksi kallis kai se sinulle oli, lapsi raukkani", vastasi
äiti vakavalla äänellä. "Mihin olisimme joutuneet, niin sinä kuin
minäkin, jos viisitoista vuotta sitten olisin onnettomuudeksemme
ajatellut niinkuin sinä nyt ajattelet istuessani, tiedäthän kenen,
kuolinvuoteen ääressä. Olihan hänkin minun ylpeyteni, elämäniloni,
toivoni kaikki. Enemmänkin vielä hän minulle oli, koska sinä olit
hänen tyttärensä ja koska olisin hänen apuansa tarvinnut sinun
kasvatuksessasi... Mutta minä olen tämän epätoivon voittanut,
sentähden että _uskoin_, ja missäpä olisi ero uskon ja uskottomuuden,
hurskauden ja jumalattomuuden välillä, jos ei tuossa uskossa olisi
meille lohdutusta ja apua suruissamme. Kun iltasella rukoilet: 'Isä
meidän, joka olet taivaassa', mitä merkitystä on noissa sanoissa,
jos et ajattele, että se, jolle näin puhut, hoitaa sinua yhtä
suurella hellyydellä kuin isäsi sinua hoitaisi, jos hän olisi elossa?
Kun sanot: 'Tapahtukoon sinun tahtosi...', mitä se merkitsee, jos
nouset kapinaan jo ensimäisen koettelemuksen johdosta, jos julkeat
jumalallisen tahdon arvostelijaksi asettua. Kun evankeliumista
luet, että kaikki hiuskarvamme ovat lasketut, mitä merkitystä
mielestäsi on tuossa lauseessa, ellet usko, ettei mikään tapahdu,
joka ei ole sallittu, punnittu, määrätty tuolla ylhäällä?... Sanoin
sinulle äsken, että antaisit kyynelten vuotaa silmistäsi; sanon
sinulle nyt, että antaisit rukousten vuotaa sydämestäsi. Niin,
rukoilkaamme yhdessä, ettet koskaan enää sellaisia tunteita tuntisi
kuin ne, joita äsken huomasin sinun tuntevan... Rukoilkaamme, jotta
oppisit ymmärtämään, että Jumalan käsi on tässäkin ohjaamassa...
Kaikkiallahan se on, tiedäthän sen. Rukoilkaamme, että hän armosta
soisi sinun edes muistaa sen..."
Näin turvautuessaan tyttärensä uskonnollisiin tunteihin kreivitär
poikkesi monta vuotta sitten suunnittelemastaan ohjelmasta.
Eroavaisuus hänen ja hänen tyttärensä luonteen välillä ei missään
suhteessa ollut tuntuvampi kuin tässä sisällisestä taipumuksesta
riippuvassa asiassa. Ohje, jota rouva Scilly elämässään noudatti,
oli järki. Vaikka hän oli vilpittömästi uskonnollinen ja sangen
harras kristitty, hän ei tuntenut sitä kuumeentapaista innostusta,
joka johtaa valtaamansa uhrit marttyyrin kärsimystä tavoittelemaan.
Hänelle uskonto oli ohjenuorana, siveellisenä tukena, lohduttavana
ja vahvistavana toivona. Henriettessä taas, joka siinä suhteessa
muistutti isäänsä, urhoollista sotilasta, urhojen suvusta lähtenyttä,
innostus oli elämän vaikuttimena. Hän oli niitä sieluja, jotka
panevat koko tuntemiskykynsä niiden aatteiden palvelukseen, joiden
vallassa he ovat. Mystiikka on se uskonnollisuuden muoto, johon
sellaiset luonteet välttämättömyydellä taipuvat, sillä mystiikka on
juuri siinä, että voimme kaikesta sydämestämme rakastaa sitä, minkä
lujasti koko sielustamme uskomme. Vaikkei rouva Scilly ollut niin
tarkoin itselleen selvittänyt tätä henkisen suunnan eroavaisuutta,
joka oli hänen ja hänen tyttärensä välillä, hän oli Henriettessä
huomannut jo hänen viidennestätoista ikävuodestaan alkaen näitä
yltiöpäisyyden oireita, niin tuntuvia, että hän oli säikähtänyt.
Siihen aikaan Henriette oli niin itsepintaisesti pyrkinyt
hunnunkantajaksi, että kreivitär oli siitä lähtien pannut kaikki
voimansa liikkeelle lieventääkseen hänen liiallista hartauttansa
tai paremmin sanoen kohdistaaksensa sen toisaanne. Senkin tähden
hän oli niin suuresti iloinnut tyttärensä kihloihin menemisestä,
sillä siihenhän hänen luostariinmenotuumansa ainiaaksi raukesivat.
Lieneekö koskaan ollut äitiä, todellisesti uskovaistakaan -- Monikan
kaltaisia, pyhyyteen innostuneita naisia lukuun ottamatta --,
joka olisi antanut tyttärensä Jumalalle taistelutta ja tuntematta
inhimillisen hellyytensä vastustamattomasti nousevan kapinaan.
Mutta kuinka olisikaan kreivitär voinut noita entisiä pelkojansa
muistaa kuullessaan lapsensa surunahdistamasta rinnasta kohoavan
tuon epäilevän, melkeinpä Jumalaa herjaavan huokauksen. Hän ei
siis epäröinyt koettaessaan ensimäisen kerran vedota tyttäressä
niin mahtavasti vaikuttavaan uskonnolliseen taipumukseen. Hän
ei ymmärtänyt, minkä vaarallisen voiman hän laski valloilleen,
kun tällaisena hetkenä ohjasi sinnepäin tuon kymmenkuukautisesta
suunnastaan syöstyn haaveilevan sielun polttavan toimintakiihkon.
Puhuttuansa hän päinvastoin salaa iloitsi sanojensa vaikutuksesta.
Tuo sairas sydän oli heti vastannut, hänen vedotessaan ainoaan
tunteeseen, joka suo lievennystä rakkauden surulle. Äiti tahtoi
yhä lisätä puheensa vaikutusta siirtymällä sanasta toimeen, ja hän
polvistui tyttärensä vuoteen ääreen, niinkuin tämä oli joka ilta
vuosikausia polvistunut hänen vuoteensa ääreen. Vakavalla äänellä
hän lausui sen rukouksen, jonka ensimäisiä sanoja hän äsken oli
tyttärelleen muistuttanut, sitten _Enkelin tervehdyksen_ ja vihdoin
sen litanian, jossa rukoillaan Vapahtajalta lievennystä hänen
oman vaivansa ja uupumuksensa nimessä, hänen kuolemantuskansa ja
kärsimyksensä nimessä, hänen ristinsä ja avuttomuutensa nimessä, ja
tätä tehdessään äiti tunsi levottomaan sydämeensä hiljaa hiipivän
tyttärelle toivomansa lohduttavan rauhan sitä tuntuvampana kuin tämä,
rukouksen päätyttyä, hänelle sanoi:
-- "Kuinka hyvältä nyt tuntuu, äiti! Olette pelastanut minut
itsestäni. Tunnen, että olette tehnyt oikein johtaessanne mieleeni
sen, joka ei milloinkaan petä..."
-- "Ja minä", huudahti äiti suudellen lastansa, "minä olen jälleen
löytänyt tyttäreni!..."
Tätä kreivittären iloa, joka näin puhkesi sanoihin ja suudelmaan, ei
kauan kestänyt. Jo iltapuolella samana uudenvuodenpäivänä, joka oli
sovinnontoivossa alkanut, hän huomasi tyttärensä katseen pohjalla
jotakin läpitunkematonta, joka sai hänet uudelleen levottomana
kysymään:
-- "Ethän vain ole sairaampi?..."
-- "En, äiti", vastasi Henriette ja lisäsi: "Päinvastoin, en ole
pitkään aikaan voinut näin hyvin..."
Nämä oudot sanat eivät kreivitärtä rauhoittaneet; päinvastoin ne
herättivät hänen epäluulonsa, niin ettei hän hetkeksikään herennyt
tytärtänsä tarkastamasta, vaan piti silmällä jokaista hänen
liikettänsä, jokaista hänen kasvojensa ilmettä tämän iltapäivän
kestäessä ja seuraavanakin päivänä, jolloin Henriette jo jaksoi
nousta vuoteestaan. Vaikka lääkärin tarkastukset osoittivat kuumeen
kadonneen ja vaikka nuoren tytön jokaisessa lauseessa, niinkuin koko
hänen käytöksessäänkin, ilmeni jonkinlainen rauhallisuus, niin äitiä
yhä pelotti tuo silmien pohjalla piilevä liekki ja tuo selittämätön
ilme, joka ei sallinut hänen mennä pitemmälle, kun hän uudestaan
tahtoi asiata kosketella. Yhä suuremmaksi hänen levottomuutensa
kasvoi hänen tyttärensä kiertelevien vastauksien johdosta, kun hän
toisen päivän iltana koetti puhua Francis'sta.
-- "Pyydän teitä, äiti", sanoi Henriette, "elkäämme koskeko siihen
asiaan. Kehotittehan minua tarkoin miettimään vastaustani. Kun olen
tehnyt päätökseni, sanon sen teille, mutta nyt en voi siitä puhua.
Se veisi minulta kohta pois sen rauhan, jonka olen teidän avullanne
jälleen saavuttanut..."
* * * * *
Rouva Scilly ei uskaltanut itselleen myöntää, että se, mikä häntä
pelotti, oli juuri tuo outo levollisuus, tuo äkkikäännös tyttären
käytöksessä, jota hän ei olisi voinut niin täydelliseksi toivoa eikä
niin salaperäiseksi arvata. Tälläkin kertaa hänen äidinvaistonsa
oli oikeassa, kun hän pelkäsi tuon kiihottuneen sielun taipuvan
päätökseen, jossa ei anteeksiantoa ollut. Ja äiti olisi monesta
syystä tätä anteeksiantoa toivonut. Hän oli kuullut, että rouva
Raffraye oli muuttanut pois, ja Francis'lta oli hän saanut toisen
kirjeen, joka puhui syvästä surusta, lämpimästä rakkaudesta
Henrietteen. -- Mutta hän oli kosketellut kieltä, jonka värähdykset
eivät olleet niin helposti hallittavissa kuin hän oli luullut, ja
vasta liian myöhään hän sen huomasi. Elävät sanat, joilla hän oli
koettanut kiusaantuneelle muistuttaa kristinopin ydinajatuksia,
niinkuin esimerkiksi luottamusta taivaalliseen isään, olivat heti
nuoren tytön mielessä synnyttäneet katumuksen tunteen, joka on
niin luonnollinen lujauskoisille, jotka rakkauden sokaisemina ovat
hetkeksi uskostaan eksyneet. Henriette oli siis koonnut kaikki
voimansa yhtyäksensä äitinsä rukoukseen, ei ainoastaan huulillaan,
vaan koko olennollaan. Hänen sairaloinen tunteellisuutensa
oli noussut kuohuksiin hänen lausuessaan kirkon määräämät
rukoukset Ihmisen Pojalle, rukoukset, joiden takaa häämöttää tuo
toinen dogmi: maailman syntien lunastaminen karitsan uhrilla,
virheiden ja rikoksien sovittaminen viattoman ja vapaaehtoisen
teurasuhrin verellä, saastaisuuden vapahtaminen itse puhtauden
marttyyrikuolemalla. Surunvoittoisen ja lohduttavan litanian sanoja
lausuttaessa oli tässä murtuneessa sielussa sarastanut uuden
ajatuksen päivä, joka yhä kohosi ja kirkastui, kunnes valoonsa
hukutti tuon sielun. Nuorelle tytölle tuntui äkkiä selvinneen häntä
kohdanneitten iskujen ylenluonnollinen merkitys. Sitäkö hän oli
jumalattomassa vihassaan valittanut, että hän, vaikka olikin itse
viaton, oli määrätty kärsimään toisen rikoksien rangaistusta? Niinkö
hän oli tehnyt, vaikka hänelle oli aivan toista opetettu, aina siitä
lähtien kuin hän alkoi omakseen saada kristinopin armolahjan? Onhan
ensimäinen velvollisuutemme noudattaa tuon jalon uhrin esimerkkiä,
Jumalaksi tulleen Ihmisen Pojan, ristiinnaulitun meille tarjoamaa
pyhää esimerkkiä. Tämän ajatuksen johdosta oli nuoren tytön katseessa
syttynyt tuo outo tuli, joka äitiä kammotti. Pimeys, jossa hän oli
avutonna haparoinut, oli hälvennyt, ja häikäisevässä valossa ilmeni
hänelle uusi mahdollisuus, _lunastuksen_ mahdollisuus, mahdollisuus
sovittaa sen miehen synnit, joka hänen mielestään oli niin suuri
rikoksentekijä -- ja jota hän rakasti!
* * * * *
Lunastaa! -- Siitä lähtien kuin tuo sana kohosi Henrietten mielessä
tietoisuuteen, se piintyi hänen tajuntaansa, ja kaikki hänen
ajatuksensa rupesivat kiertämään tuota hämärää ja häilyvää käsitettä,
josta uhrautumisen käsite vähitellen kohosi. Hämäränä ja häilyvänä
tämäkin alussa esiintyi, mutta nopeasti se kehittyi yhä selvemmäksi,
sellaisten tunteiden järkähtämättömällä johdonmukaisuudella. Alussa,
kun äidin sanat vielä soivat nuoren tytön korvissa, tuo uhraus
esiintyi hänen mielessään kohtaloonsatyytymisen velvollisuuden
muodossa. Niin, hänen oli tyydyttävä kohtaloonsa, rohkeasti
kärsittävä kärsimyksensä, ja tämä kärsimyksensä hänen tuli tarjota
Jumalalle Francis'n velkataakan sovitukseksi. Hetkinä, jotka
lähinnä seurasivat tuota ratkaisevaa keskustelua, hän koetti
harjaantua katsomaan onnettomuuttansa suoraan silmiin, kestämään
kiduttavimpiakin mielikuvia, jotka hänessä sen johdosta heräsivät,
kääntämättä katsettansa pois, ja joka kerta kun hänelle muistui
mieleen viime päivien tapauksista joku erityisen kipeä kohta, hän
sitä karttamatta pakottautui tarkastamaan sen vähimpiäkin seikkoja.
Hän ikäänkuin työnsi puukon sydämeensä ja käänteli yhtämittaa
sen kärkeä haavassa ajatellen: "Jumala näkee minut. Hän tietää,
kuinka suuresti minä kärsin. Hän näkee, kuinka nöyrästi alistun
tähän kärsimykseen, kuinka sitä siunaan, voidakseni siten sovittaa
tuon onnettoman rikokset..." Silloin hän mielessään saneli jonkun
rukouksen, ja niinä hetkinä hän hymyili rakkaalle äidilleen tuota
marttyyrinhymyä, josta rouva Scilly aina niin säikähti. Täten hänen
hermojännityksensä johonkin määrään lauhtui, ja hän saattoi nukkuakin
yöllä virkistävää ja rauhallista unta, jota hän ei ollut voinut
siitä lähtien, kun oli kuullut sulhasensa hirveän tunnustuksen. Kun
hän tästä unestaan heräsi muistaaksensa heti, tuskasta vavahtaen,
onnettoman asemansa kaikki kidutukset, niin hän toisti sen sanan,
jonka oli hiljaa itselleen kuiskannut edellisenä iltana tuntiessaan
vaipuvansa uneen: "Lunastaa! Minun täytyy lunastaa hänet!..." Mutta
oliko hänen ajatuskykynsä hänen levätessään terottunut, niin että
hän kykeni huomaamaan, mitä tämä sovittamisvelvollisuus häneltä
vaati, vai johtuiko hänen mieleensä, että hänen oli piakkoin
kieltävästi vastattava äidilleen; olipa miten oli, ainakaan hän ei
nyt tyytynyt yhtä hämärästi käsittelemään uhrauksensa muotoa...
Lunastaa. Lunastaahan hän tahtoi. Oliko kärsimisessä tarpeeksi?
Hänen pakottautuessaan niinkuin edellisenäkin päivänä ajattelemaan
niitä tapauksia, jotka olivat hänet tähän kurjuuteen saattaneet,
hän näki selvemmin mielessään ne henkilöt, jotka siihen liittyivät,
tuon rouva Raffrayen, jota Francis oli rakastanut, ja tuon lapsen,
joka oli heidän lapsensa. Hän näki tuon naisen, hänen kuumeen
kalvamat kasvonsa, hänen kalpeutensa, hänen taudin hivuttaman
vartalonsa. Hänen kihlattunsa entinen rikostoveri oli kenties
kuoleva, hyljättynä, toivottomana! Ja kuka oli tuon onnettoman
tähän äärettömään kurjuuteen saattanut, ellei Francis, joka oli
kiduttanut häntä niinkuin oli tunnustanut, hyljännyt hänet sitten
ja kieltäytynyt uskomasta lasta omakseen. Ja lapsi, tuo hento ja
herkkä pieni raukka, kuka ottaisi hänestä huoliakseen, kun hän
orvoksi joutuisi. Kenen oli vastattava hänen kohtalostaan, jos
hän niin onnettomaksi tuli, ellei taaskin Francis'n? Olihan hän
lapsen isä. Olihan hän antanut sille elämän olosuhteissa, jotka
tekivät hänen velvollisuutensa lasta kohtaan sitä sitovammiksi,
koska lapsi oli niiden takia suurempien vaarojen alainen. Näitä
surkeita kuvia silmäillessään Henriette vastoin tahtoansa loi
katseensa toiseenkin kuvaan, tulevan kotinsa kuvaan, jos hän antaisi
kihlatulleen anteeksi. Hän kuvitteli mielessään olevansa hänen
vaimonsa. Tietysti ei siinä enää voinut olla sitä onnea, jota hän
ennen oli siitä toivonut, mutta onneahan se kuitenkin oli, koska
hän sai pitää lemmittynsä luonansa, ja lemmityn läsnäolo, olipa se
kuinka kiduttava tahansa, tuo mukanaan ilon, joka voittaa pahimmatkin
huolet. Lunastaa? Mitä hän lunastamisesta puhui, kun ei hän eikä
hänen kihlattunsa missään suhteessa voinut korjata sitä pahaa, mihin
nuori mies oli syypää? Oliko se korjattavissa? Ja miten? -- Oli vain
yksi mahdollinen keino, ja kun se iski Henrietten mieleen, niin hän
peräytyi kauhistuneena ja hänen tahtonsa horjui hänen huomatessaan
tämän velvollisuuden suunnattomuuden, kovimman velvollisuuden, mikä
ikinä voi lempivän naisen täytettäväksi asettua.
-- "Mahdotonta", vaikeroi hän. "Minä en voi! Hyvä Jumala, ethän
sitä minulta vaadi?... Ethän olisi sallinut minun rakastaa häntä,
niinkuin häntä rakastan, tahtoaksesi että antaisin hänet toiselle?..."
Mielikuva, jonka hän näin kauhistuen työnsi luotaan, näytti
hänelle Francis'n sovittamassa mitä vielä oli sovitettavissa hänen
entisten virheittensä, avioliitonrikkomis- ja hylkäämisrikoksensa
turmiollisista seurauksista; -- Francis'n, hänen Francis'nsa,
laillisesti valtuutettuna sanomaan pikku Adèlea tyttärekseen ja
pitämään hänestä huolta isän tavalla; --- Francis'n uhraamassa koko
elämänsä sen haavan parantamiseen, josta onneton Pauline Raffraye
hänen tähtensä kitui, antamalla hänelle nimensä sen oikeuden
nojalla, että Pauline nyt oli vapaa. Avioliiton mahdollisuus
tuon naisen ja tuon miehen välillä -- naisen, jota hän vastoin
tahtoansa vihasi intohimoisen rakkauden entisyyttäkin kadehtivalla
mustasukkaisuudella, ja miehen, jota hän halveksimisestaan huolimatta
yhä rakasti, -- oli hänestä niin luonnoton, niin kauhea ajatus,
että se oli vähällä syöstä hänet uudelleen siihen mielettömään
epätoivoon, jonka hänen uskonsa yksin oli voittanut. Hetkeksi
nämä mietteet keskeytyivät, kun tohtori tuli ja huomasi hänet sen
verran paremmaksi, että salli hänen nousta vuoteesta. Mutta kohta
tohtorin mentyä nuori tyttö tarttui uudestaan niitten päästä kiinni,
sillä juuri tuon mielikuvan äärettömässä kidutuksessa oli jotakin
puoleensavetävää. Mystillisen kiihotuksen ensimäisiä tunnusmerkkejä
on juuri tuo itsensäkiduttamishalu, taipumus luontonsa silpomiseen,
joka ilmenee keskiajan erakon veristä kiihkoa uhkuvassa lauseessa:
"Ristin kantamisessa on elämän tarkoitus, ja jatkuvata kuolemaa on
elämä kaikki." Vaikka Henriette vain oli aivan tavallinen nuori tyttö
ja vaikka hänen vain oli kestettävä ylen tavallista koettelemusta,
jota tuhannet ovat kestäneet siihen hukkumatta, hän oli samassa
mielentilassa kuin kuoleman tuskia tavoitteleva munkki, jonka
sydämestä tuo juhlallinen huokaus kohosi.
-- "Kuinka olenkaan raukkamainen ja heikko", ajatteli hän äkkiä.
"Tässähän ei tule kysymykseen minun onnettomuuteni suuruus. Minä
olen valittu Francis'n vapahtamisen välikappaleeksi. Ja sen tehtävän
tahdon suorittaa..." Näin oli tämä kiihottunut sielu jo kaitselmuksen
ennaltamääräykseksi muuttanut äitinsä yksinkertaisen ja vakavan
kehotuksen nöyrään alistumiseen, ja rohkeasti hän palasi siihen
tuumaan, jota vastaan, sen ensimäistä kertaa esiintyessä, koko hänen
luontonsa oli noussut kapinaan. "Jos ei minua tässä olisi", ajatteli
hän, "jos Francis olisi tavannut rouva Raffrayen ja hänen tyttärensä
esimerkiksi kaksi vuotta sitten, eikö hän itse panisi kaikkia
voimiansa liikkeelle hankkiakseen itselleen isänoikeudet? Sehän olisi
hänen velvollisuutensakin. Mikä häntä nyt estää tämän velvollisuuden
täyttämisestä? Lupaus minulle, jota hän ei olisi koskaan antanut ja
jota en minä olisi koskaan ottanut vastaan, jos olisin tietänyt sen,
minkä nyt tiedän..."