mieleen junan kiitäessä kauas Palermosta pois ja aamuauringon
valaistessa lainehtivaa, milloin harmaalle, milloin sinipunervalle
vivahtavaa merta, ruskeita kukkuloita, sitruuna- ja öljypuiden
peittämiä tasankoja, hänen olisi pitänyt tähän samaan aikaan rouva
Scilly'n kanssa astua Henrietten huoneeseen. Tämän surunvoittoisen
päivän valo, jäähyväishymyä muistuttava valo, ja nuoren tytön
kalpeus tuntuivat olevan liikuttavassa sopusoinnussa. Hänen kauniit
silmänsä olivat täynnä kuumeen hehkuvaa tulta, joka paremmin kuin
kalpeus ilmaisi lapsi paran sielussa riehuvaa myrskyä. Kreivitär,
joka pitkin yötä oli miettinyt, mistä löytää sanoja, tarpeeksi
helliä, houkutellakseen lempeältä sairaalta vastausta, huomasi
olevansa yhtä voimaton kuin ennenkin tätä vastausta saamaan, kun oli
kohdannut noiden silmien katseen. Muuttunut oli tuo katse. Vuorokausi
sitten oli noissa silmäterissä päilynyt elämästä tietämättömän
selkeä taivas. Toisia ajatuksia nyt niissä kuulsi. Äiti istuutui
vuoteen ääreen, missä lepäsi tuo vaaleatukkainen lapsi, jota hänen
huolehtiva hellyytensä vuosien vieriessä oli vaalinut. Nyt kouristi
tytärtä kärsimys, jonka syvyyttä äiti ei uskaltanut tutkia. Niinkuin
edellisenäkin iltana, puhuessaan sille, jota hän yhä vielä toivoi
saavansa pojakseen sanoa, hän oli nytkin täysin selvillä siitä, että
hänen tyttärensä oli kuullut kaikki, mutta hän ei voinut arvata,
minkä verran tuo nuori, tahraton olento oli ymmärtänyt. Mahdotontahan
äidin oli epäröimättä lausua sanoja, jotka niin suuresti erosivat
niistä, joita he tähän asti olivat tottuneet keskenänsä vaihtamaan.
Ja ne eivät sittenkään olleet vältettävissä, nuo sanat, sillä
tunnustus, joka vahingossa ja valmistamatta oli joutunut nuoren tytön
korviin, oli ollut niin ratkaiseva, ettei siinä ollut epäilemiselle
sijaa, ja samalla muodoltaan niin vajavainen, ettei nuorta tyttöä
käynyt jättäminen sen hämärän ja pelottavan vaikutuksen valtaan.
Rouva Scilly ei ollut erehtynyt. Lapsi parka olisi ollut vallan
kykenemätön urkkimaan sulhasensa salaisuuksia, vaikka ne niin läheltä
koskivatkin hänen rakkausonneansa. Hän oli pysähtynyt raolleen
avaamansa salin oven taa sentähden, että hän juuri sitä avatessaan
oli kuullut nämä hirveät sanat: "En luullut olevani lapsen isä --
olin vakuutettu etten ollut...", sen miehen lausumina, johon pyhimmät
lupaukset sitoivat hänet. Ja loppu oli seurannut paljastaen hänelle
peittelemättä sen jatkuvan valheen, jolla tuo mies oli häntä näinä
viime viikkoina viihdytellyt. Mutta se, mikä oli ollut murtavaa
tuossa kauhussa, jonka kuumeesta hänen silmänsä vieläkin paloivat,
oli hänen lapsellisen mielensä hirveä ja törkeä tutustuminen himojen
salaiseen elämään, joka aina jää käsittämättömäksi arvoitukseksi
vähimmänkin kainolle naiselle hänen impenä ollessaan, saatikka sitten
nuorelle tytölle, jota oli niin tarkasti vaalittu kuin Henrietteä.
Mutta hän oli jo yli kahdenkymmenen vanha, ja sillä iällä ei
suurinkaan viattomuus enää ole täydellistä tietämättömyyttä. Siinä
on niin arkaluontoinen, niin epämääräinen puolihämärän ilmiö, että
sitä on melkein mahdoton määritellä. Kuinka esittää tarkasti kuvaavin
sanoin tätä hämärää sukupuolivaistoa, tätä aivoissa herännyttä,
nukkuvassa mutta täydellisessä organismissa tapahtuvan kehitystyön
sekavaa kaikua? Mikä analyysi on kyllin hieno, ilmoittamaan niitä
aavistuksia, jotka viattomimmassa nuoressa tytössä heräävät
esimerkiksi läheisen ystävättären naimisiinmenon johdosta, kun hän
yhä käy tämän ystävättären luona niinkuin ennenkin, astuu hänen
huoneeseensa, puhuu hänen kanssaan yhtä tuttavallisesti ja vapaasti,
näkee hänen vihdoin tulevan äidiksi. Kaikki tuollaiset naista
koskevat seikat, jotka nuori tyttö tulee huomaamaan, herättävät
hänessä aavistuksen, joka häntä melkein pelottaa. Näissä liian
herkissä, liian aroissa sieluissa syntyy outo väristys tuon miehen ja
vaimon välisen salaperäisen yhteyden johdosta, josta yhteydestä uusi
elämä saa alkunsa, lapsen elämä, joka jo edeltäpäin herättää immen
povessa äidin sydämen. Mitä avioliiton ulkopuolella solmittuihin
liittoihin tulee, niistä ei useimmilla ole aavistustakaan, ja
jos joku vaarallinen sattuma keskusteltaessa tai lukiessa heille
ilmoittaa, että vaimo voi laiminlyödä velvollisuutensa, niin se
tavallisesti johtaa heidän mieleensä vain varomattoman keimailun eikä
suinkaan sentapaisia asioita kuin ne, mitkä Francis oli esittänyt
niin selvin sanoin, ettei mikään epäilys asian luonteesta voinut
tulla kysymykseen, ja sittenkin niin salaperäisesti viitaten, että
Henrietten ajatus kauhistuneena peräytyi. Ja tätä kauhua vielä lisäsi
se huuto, jolla äiti oli Francis'n tunnustukseen vastannut: "Kun
hän minulta kysyy, mitä minun tulee hänelle vastata!..." tuskainen
huuto, joka yhä soi hänen korvissaan. Hän oli joutunut siihen tilaan,
missä emme enää kestä ajatusta, että ystävämme meille valehtelevat
säästääksemme meitä. Mutta kenen puoleen hänen sitten oli käännyttävä
saadakseen selitystä tuohon hirveään salaisuuteen, jonka perille hän
oli niin odottamattomasti päässyt, ellei oman äitinsä, tuon hyvän ja
luotettavan äidin, jonka hän näki äänetönnä istuvan vuoteen ääressä
tänä usvaisena auringonnousuhetkenä? Sellainen äänettömyys oli täynnä
sitä hellyyttä, josta Henriettellä oli lukemattomia todisteita.
Säälivää, hyväilevää hellyyttähän se oli sekin, ettei äiti tahtonut
kajota hänen tuskaansa, ettei hän tahtonut koskea yhtäkään hänen
olentonsa särkyneistä kohdista... Ja sanomattomaksi liikutuksekseen
äiti näki noiden sinisilmien, joiden äänetön tuska oli häntä niin
suuresti pelottanut, kääntyvän häneen päin ja saavan ilmeen, jota
hän ei ollut niissä nähnyt sittenkuin edellisenä päivänä. Hän ei
hetkeäkään epäillyt tämän katseen merkitystä. Se osoitti samoin kuin
kasvoille äkkiä kohonnut punakin, että kerälle kertynyt suru oli
sydämestä purkautuva. Mitä oli äidin vastattava? Miettiessään yön
ja aamuhetket kaikki tätä asiaa äiti oli nähnyt ainoastaan yhden
keinon vaikuttaa tähän kipeään sieluun. Hän oli päättänyt vastata
yksinkertaisesti ja suoraan kaikkiin tyttärensä kysymyksiin. Hän
ei olisi itse pannut näitä kysymyksiä vireille, sillä hän tiesi,
mitä vastaukset hänelle maksoivat, mutta toiselta puolen hän piti
velvollisuutenaan rohkeasti käydä niihin käsiksi, jos tarvis
vaati, sillä niissä oli ainoa keino tuntuvasti auttaa tolaltansa
horjahtanutta onnetonta.
-- "Äiti, ettehän uskonut, että varsin kuuntelin?... Te jätitte
minut yksin. Tuo keskustelu pelotti minua, kun olitte niin lähellä ja
puhuitte asioista, jotka koskivat minua. Tahdoin estää teitä siitä...
Menin ovelle ja avasin sen, koputtamatta, niinkuin ainakin. Te ette
kuulleet minun tulevan, ja sitten en voinutkaan mennä edemmäksi.
Vapisin niin, että minun täytyi nojautua seinään. Jalkani olivat kuin
katkenneet..."
Hänen silmänsä olivat uudestaan painuneet umpeen, ja hänen huulensa
värisivät hänen kosketellessaan tuota kipeätä muistoa. Äiti siveli
hänen vaaleita kiharoitansa hitaalla ja höllällä liikkeellä sanoen:
-- "Ei sinun tarvitse puolustautua. Tunnenhan sinut tarpeeksi hyvin
tietääkseni, ettet olisi voinut sellaiseen halpaan keinoon ryhtyä...
Ja vaikka olisitkin sen tehnyt, niin minulla ei olisi voimia torua
sinua. Rangaistuksesi olisi mielestäni ollut tarpeeksi suuri.
Hyvä Jumala", lisäsi hän, "tiesinhän, ettei minulla maailmassa
ollut mitään sinua rakkaampaa. Mutta en sittenkään tiennyt, kuinka
suuresti sinua rakastin, ennenkuin suljin sinut syliini sen huoneen
kynnyksellä, missä isku sinua kohtasi. Näethän, etten ole sinulta
mitään kysynyt. Olen kunnioittanut sinun suruasi. Ja vieläkin
kunnioitan. Hoidan sinua niinkuin tahdot. Sinun vain tulee muistaa,
että olen luonasi..."
-- "Äiti kulta", vastasi nuori tyttö sulkien polttaviin käsiinsä
äidin käden. Sitten, oltuansa hetken ääneti, hän jatkoi hehkuvin
poskin, hiljaa, ikäänkuin häveten: "Äiti kulta, niinkö hän sanoi,
että pikku Adèle on hänen tyttärensä?..."
-- "Oikein olet kuullut", sanoi kreivitär, joka huomasi, ettei lapsi
raukka uskaltanut lausua sitä kysymystä, joka hänen sydäntänsä
poltti. "On hirveä asia, että nainen voi olla naimisissa ja saada
lapsen, joka ei ole hänen miehensä lapsi... Mutta kun pääset maailmaa
tuntemaan, niin saat nähdä, että semmoista tapahtuu liiankin usein.
Sinä, joka olet niin harras kristitty, muista tänään ja vastakin,
mitä Vapahtajamme sanoi langenneelle naiselle: 'En minäkään sinua
tuomitse'..."
-- "Ja kumminkin", jatkoi Henriette, "pikku Adèle kantaa toisen
miehen nimeä. Hänhän puhui minulle isästään silloin jouluaattona, kun
hän kysyi, luulinko että hän tuntisi isänsä taivaassa... Jos tuo mies
eläisi, niin hän kai uskoisi lapsen omakseen?..."
-- "Epäilemättä", sanoi rouva Scilly.
-- "Ja äiti tietäisi, ettei niin ole, eikä sanoisi sitä hänelle?
Tuo mies saisi suudella pienokaista hänen nähtensä, eikä hän panisi
vastaan? Kun lapsi rukoilee iltarukouksensa, äiti kai kehottaa
häntä rukoilemaan isänkin puolesta, niinkuin tekin minua kehotatte?
Eikö hän siis pelkää Jumalaa, joka tietää kaikki?... Mikä hirveä
nainen!..."
-- "Epäilemättä hän kärsii siitä paljon", vastasi kreivitär,
"niinkuin hän kärsisi nähdessään miehensä, jonka hän on pettänyt,
suutelevan tätä pientä tyttöä. Näethän, ettei hän ole niin paha,
koska hän leskeksi ja vapaaksi jouduttuaan näyttää eläneen
nuhteettomasti. Jos tietäisit, kuinka moni eksyy luvattoman
rakkauden teitä vaeltamaan sokeudesta, joka johtuu heidän piirissään
vallitsevista mielipiteistä, yhteiskuntaolojen kieroudesta, uskonnon
puutteesta, huonoista esimerkeistä, joskuspa myöskin heidän miehensä
kovuudesta! Ja sitten, kun heidän silmänsä aukeavat näkemään heidän
heikkoutensa seurauksia, on jo myöhäistä. He ovat hukassa..."
-- "Heidän sokeutensa ei voi kuitenkaan mennä niin pitkälle, etteivät
he huomaisi että heidän täytyy valehdella...", vastasi Henriette. "Ja
vaikkapa naisella olisikin puolustuksenaan se, minkä mainitsitte,
niin voiko mies sillä puolustautua... Rouva Raffraye ei eronnut
miehestään, eikö niin?..."
-- "Ei", vastasi äiti.
-- "Ja _hän_", kysyi nuori tyttö hyvin hiljaa kuiskaten, "tunsiko hän
tuon miehen?..."
-- "Hän ei ole siitä mitään sanonut", vastasi äiti, "mutta tietysti
kai."
-- "Hän siis kävi hänen luonansa, puristi hänen kättänsä, istui hänen
pöytäänsä?"
-- "Elä sellaisilla mielikuvilla itseäsi kiduta", jatkoi rouva
Scilly. "Sinä tiedät, että hän on tehnyt sangen suuren rikoksen,
ja olkoon siinä sinulle kylliksi. Elä kiinnitä huomiotasi kaikkiin
noihin syrjäseikkoihin, joista sinulle ei voi olla muuta kuin
vahinkoa, koska ne estävät sinua harjoittamasta armeliaisuutta ja
punnitsemasta asiaa kohtuudella..."
-- "En voi olla sitä tekemättä", vastasi nuori tyttö painolla, joka
ilmaisi, minkä verran hänen rakkaudessaan oli intohimon synkkää
kiihkoa... "En voi. Näen heidät liian selvästi. Näen kuinka he
sanovat rakastavansa toisiaan. Näen heidät..."
Hän painoi silmänsä lujasti umpeen. Ainoa fyysillinen kuva, jolla
hän viattomuudessaan tiesi mustasukkaisuuttansa ravita, johtui hänen
mieleensä: hän näki Francis'n suutelevan Paulinea ja hän toisti: "Hän
sanoi rakastavansa häntä niinkuin on sanonut minuakin rakastavansa.
Ja hän tiesi tuon naisen pettävän, valehtelevan. Kuinka voi rakastaa,
kun on syytä halveksimiseen. Ja hän rakasti häntä sittenkin, niinhän
hän sanoi. Ah, en enää ihmettele, että hän on kyennyt valehtelemaan
minulle, niinkuin hän on valehdellut jo kauan, koska hän on kyennyt
tuntemaan niin halpoja, niin häpeällisiä, niin alhaisia tunteita..."
-- "Niin tuskallisia myöskin...", keskeytti äiti. "Tuo lemmityn
halveksiminen, josta puhut, on rakkausrikoksien rangaistus, kauhea
rangaistus. Olethan kuullut hänen tunnustavan, että tuo halveksiminen
johti hänet epäilemään rakastamansa naisen uskollisuutta ja sitten
lasta epäilemään, omaa lastansa... Hän ajatteli, että koska tuo
onneton oli miestänsä pettänyt hänen hyväkseen, niin hän kai osasi
hänetkin pettää. Hän ei luullut omakseen tuota pikku tyttöä,
jonka kasvot niin selvään ilmaisevat tätä sukulaissuhdetta, että
sinäkin siitä hämmästyit, niinkuin hän siitä itse hämmästyi lapsen
nähdessään. Mutta sellainen masentava piirteiden yhtäläisyys on
aivan satunnainen, ja satunnaiseksihan on katsottava sekin, että hän
niin monen vuoden jälkeen tapasi äidin ja lapsen. Ajattele noita
vuosia ja kuinka hänen sydäntänsä mahtoi kirvellä joka kerta, kun
hän muisti tuon pienen tytön ja kun hänen täytyi ajatella: 'En voi
koskaan tietää, onko hän minun lapseni.' Ajattele hänen omantuntonsa
soimauksia, kun hänelle selveni tuo tieto. Ja ajattele, miltä hänestä
mahtoi tuntua tavata heidät, kuinka hirveältä, kun siinä olisi voinut
ja pitänyt olla niin suurta suloutta. Muista hänen liikutustansa
sinä jouluaattona, johon äsken viittasit... Minä en tätä kaikkea
sinulle muistuta puolustaakseni häntä, teen sen vain näyttääkseni
sinulle, että jos hänen rikoksensa ovat olleet suuret, niin hän on
saanut maksaakin niistä korkean hinnan, ja että hän ansaitsee sitä
sääliä, jota soisin sinun hänelle osoittavan samoin kuin minäkin...
Täydelleen hänen on täytynyt velkansa maksaa, siitä voit olla
vakuutettu, kun hänelle on isyydentieto selvinnyt sillä tavalla..."
-- "Ah, äiti", huudahti Henriette, "siinä sinä juuri satutit
kipeimpään kohtaan. Olen epätoivoissani siitä, että hän on minulle
valehdellut, että hän on voinut rakastaa arvotonta naista. Mutta
voisin antaa hänelle anteeksi kummankin. Voin uskoa, että hän on
tahtonut säästää minulta huolta, voin uskoa, että hänellä on ollut
nuoruudessaan kiusauksia, joita minä en ymmärrä. Elämässähän on
niin paljon sellaista, josta minä en tiedä mitään. Voin uskoa
olevani kohtuuton, jos liian ankarasti arvostelen häntä. Mutta
tässä kohdassa en voi olla kohtuuton. En, en ole kohtuuton. Ei ole
kiusausta niin suurta, että se oikeuttaisi näin hirveätä asiaa:
ettei hän vuosimääriin ole nähnyt eikä edes koettanutkaan päästä
näkemään tätä pientä tyttöä. Te olette syyttänyt häntä hirveästä
asiasta sanoessanne, että hän on sattumalta tavannut lapsensa...
Sattumaltako? Eikö hänen velvollisuutensa olisi ollut tehdä mitä
ikinä voi tehdä päästäksensä asian perille, ennenkuin antausi sen
hirveän vaaran alaiseksi, että oman lapsensa hylkäsi? Kun minun
täytyy ajatella, että hänellä on omallatunnollansa sellainen
armottomuus tuota pientä raukkaa kohtaan, hänellä, jota minä
niin suuresti kunnioitin, jota luulin niin jalomieliseksi, niin
hienotunteiseksi!... On kansan ihmisiä, jotka kasvatikseen ottavat
raakojen vanhempien kadulle paneman lapsen, ja hän ei edes ole
koettanutkaan hankkia selvyyttä tämän lapsen syntyperästä, vaikka
pelkkä näkeminen oli kylliksi kumoamaan kaikki epäilykset. Väittihän
hän itse, että näkeminen oli kylliksi."
-- "Hän voi vielä silläkin puolustautua, ettei lapsi häntä tarvinnut,
ettei hänellä edes ollut oikeuttakaan lasta lähestyä. Äitihän oli
siinä..."
-- "Ja jospa tuo äiti olisi ollut lapselle paha? Jos
olisivat kumpikin, sekä äiti että lapsi, joutuneet köyhiksi ja
puutteenalaisiksi? Jos äiti olisi kuollut ja pienokainen joutunut
kovien vierasten käsiin? Jos..."
-- "Sinulla ei ole oikeutta sellaisia mahdollisuuksia kuvitella",
keskeytti rouva Scilly. "Mehän emme ollenkaan tiedä, mitä hän olisi
tehnyt, jos pienokainen, sen sijasta että oli rikkaan hemmoteltu
lapsi, olisi ollut köyhä ja onneton..."
-- "Hänkö?" sanoi Henriette. "Hän ei olisi sitä edes tietänytkään."
Tällä kertaa ei kreivitär vastannut. Hänen tyttärensä arvosteluissa
oli sitä ankaruutta, joka ei siedä tinkimistä ja jota meidän on
sangen vaikea vastustella, vaikka siinä meidän mielestämme olisikin
liiaksi, koska emme uskalla kajota tuohon siveyden kukkaan, joka
on todellisesti rehellisten luonteiden voima ja kaunistus. Äiti
tiesi nyt minkä oli tahtonut tietää. Henriette oli kyllä kuullut
sulhasensa koko tunnustuksen ja ymmärtänyt siitä niin paljon, kuin
hänen tietämättömyytensä fysiologisesta elämästä salli. Hänen
rehellinen luonteensa kohosi nuoruuden leppymättömyydellä sitä
siveyden tinkimistä vastaan, jota tämä surkea asia edellytti. Rakkaus
yksin vastustamattomassa jalomielisyydessään saattoi olla tarpeeksi
mahtava voittamaan tämän ankaruuden ja parantamaan jalouden ja
totuuden unelmasta heränneen sydämen syvän ja verisen haavan. Mutta
tällä hetkellä ei tuo särkynyt sydän rakkaudesta muuta tuntenut
kuin kärsimystä. Rouva Scilly sai siitä todisteen, kun hän tahtoi
jatkaa tätä keskustelua hetken vaiti oltuaan, ei nyt puolustaakseen
Francis'ta Henrietteä vastaan, vaan ilmoittaakseen nuorelle tytölle,
mihin toimiin hän oli luullut velvollisuudekseen ryhtyä:
-- "Elkäämme tuohon surkeuteen enää koskeko", alkoi hän uudestaan.
"Puhutaan nyt siitä, mitä minä olen tehnyt... Tohtori Teresi käski
suojella sinua vähimmältäkin liikutukselta. Ajattelin sentähden, että
olisi parasta sekä herra Nayrac'ille että sinulle, ettei teidän enää
tarvitsisi toisianne tavata hotellielämämme ahtaissa oloissa, ja
pyysin häntä lähtemään pois..."
-- "Onko hän mennyt?..." kysyi Henriette, ja liikutuksen jäljet
kävivät hänen kasvoissaan vieläkin huomattavammiksi. Äidistä tämä
ennusti sitä anteeksiantoa, johon hän järkevyydessään oli heti
tahtonut johtaa tytärtään. Hän vastasi koettaen häntä rauhoittaa
uudella hyväilyllä.
-- "Hän ei ole lähtenyt Parisiin tietysti. Hän on Catanessa ja
siellä hän odottaa, mitä sinä tahdot tulevaisuudestanne päättää...
Olen sanonut hänelle, että aioin sinulle puhua niinkuin olen
puhunut ja etten suinkaan tahtonut rajoittaa rikkomisvapauttasi,
jollet enää itsestäsi löytäisi niitä tunteita, jotka ovat sinut
häneen liittäneet. Vaikka niin pitkälle menneen liiton purkaminen
tosin on sangen vakava asia, niin toistan sen sinulle, olet vapaa,
täysin vapaa... Minä vain toimitan hänelle vastauksesi, johon hän
jo edeltäpäin alistuu, vastustelematta, niinkuin minäkin siihen
alistun... Pyydän sinua vain malttamaan mieltäsi. Kun on kysymys
päätöksestä, josta koko elämämme onni riippuu, niin emme voi
koskaan liiaksi asiata punnita. Koeta siis miettiä. Tänään", lisäsi
hän hellästi suudellen tytärtänsä, "emme enää huoli puhua noista
asioista, jotka vain yhä enemmän meitä vaivaavat, kuta useammin
niihin palajamme... Olet nyt liian sairas. Nyt tahdon vain sinua
tuuditella, hemmotella, hyväillä, niinkuin olisit vieläkin tuo pikku
tyttö, joka niin ahkerasti työskenteli pöytänsä ääressä lukusalin
ikkunan luona. Muistatko häntä ja kuinka hän kiltisti totteli, kun
kehotin häntä ahkerasti lukemaan läksyjänsä. Nyt minä sinua kehotan
samalla hellyydellä ahkerasti hoitamaan terveyttäsi. Tottelethan
minua nyt niinkuin ennenkin?..."
-- "Koetan totella, rakas äiti", vastasi nuori tyttö painaen otsansa
äidin huulia vasten ja viipyen siinä asennossa pitkään, ikäänkuin
nauttiakseen kauan tuon suudelman rauhoittavaa vaikutusta, "koetan
totella kaikessa, mutta ethän kuitenkaan tahtone kieltää minua
suremasta, kun minun pitää sellaista ajatella hänestä, jota niin
suuresti rakastin."
XI.
KÄRSIMYKSEN TIE.
Huolimatta noista rohkaisevista sanoista, joilla rouva Scilly
oli koettanut lapsensa mieltä asettaa, ei äiti paran murheessa
ollut paljonkaan enemmän toivoa kuin hänen tyttärensäkään surussa
iltapäivän ja sitä seuraavan päivän kuluessa. Ensiksikin ei sairaan
hermostuneessa mielentilassa tapahtunut mitään muutosta. Hän oli yhä
niinkuin oli ollut koko ajan, aina tuosta ratkaisevasta kohtauksesta
alkaen, syömättä, nukkumatta, itkemättä. Koko hänen elimistönsä
tuntui ikäänkuin lakanneen toimimasta hirvittävän tunnustuksen liian
äkillisen iskun johdosta. Tohtorin ilmeinen neuvottomuus kauhistutti
rouva Scilly'tä, ja hän rupesi pelkäämään, että tuo kamala ja
odottamaton kohtaus oli järkyttänyt hänen tyttärensä elinjuuria.
Hänen oli itsensä ollut niin vaikea koota elämän rohkeutta oman
suuren koettelemuksensa aikana, että hän tiesi surun voivan tappaa
hitaasti ja varmasti kuin mikä hyvänsä myrkky. Vuodenaikakin lisäsi
hänen alakuloisuuttansa. Hän kaipasi tuota onnen kirkkautta, jossa
hän oli toivonut saavansa viettää vuoden loppupäivät, yhtä paljon
kuin hän kaipasi aurinkoa, -- sillä ilma oli muuttunut sateiseksi
ja vettä valui virtana, lakkaamatta, ehtymättä, niinkuin ainakin
etelämaissa tähän aikaan vuotta. Kuinka olikaan tuo rankkasateen
yksitoikkoinen kohina sopivana säestyksenä niille tuskaisille
ajatuksille, joita uudenvuoden alkava onnittelukirjeiden tulva
äidin mielessä herätti. Niitä tuli Parisista, heidän yhteisiltä
tuttaviltaan, kirjeitä täynnä noita onnentoivotuksia, jotka tuntuvat
jokapäiväisiltä vain, kun ei mikään erityinen ole sydäntämme
painamassa. Mutta kun suuri suru salaa kalvaa mieltämme, niin nuo
onnentoivotukset tuntuvat meistä katkeralta ivalta, jonka iskut vain
lisäävät haavamme vuotoa. Nuo kirjeet puhuivat rouva Scilly'lle
leppeän rauhan lääkkeestä, jota kihlattujen onni salli hänen
nauttia. Nuo varomattomat rivit sanoivat kadehtivansa häntä, kun
hän oli voinut antaa rakkaiden lapsiensa puhtaalle lemmelle niin
valoisan ja lämpimän kehyksen. Niissä, kuten sähkösanomissakin,
jotka niitä seurasivat, sana "onni" yhä uudelleen toistui. Maailma,
jota ihmisvihaajat sanovat niin kohteliaan armottomaksi, ei ole
milloinkaan niin armoton kuin silloin, kun se ei itse tiedä mitään
armottomuudestaan. Näinä kahtena päivänä kreivitär tunsi näiden
kirjeiden ja sähkösanomain ahdistavan vaikutuksen niin syvästi,
ettei hän antanut niitä tyttärelleen luettaviksi, säästääkseen
häneltä niiden katkeruuden. Eikä Henriette niitä pyytänytkään. Hän
ei tuntunut tietävän mitään ajan kulusta, ja tuo kiinteä katse, joka
yhä paloi hänen silmissään, ei sallinut hänen nähdä piirongilla
olevaa rasiaakaan, jossa oli kirjaimet F. N. ja joka sisälsi hänen
niin huolellisesti Francis'lle valmistamansa uudenvuodenlahjan.
Vaikka tuo omituinen merkkipäivän unhottaminen jossakin määrin
oli eduksikin, niin se lisäsi kreivittären pelkoa. Hän ei edes
tiennyt, uskaltaako vai eikö palauttaa tytärtänsä todellisuuden
tajuntaan toivottamalla hänelle onnea uudenvuodenpäivän aamuna,
ja oli jo vähällä jättää hänet unhotuksen rauhaan, kun eräs asia,
joka oli helposti odotettavissa, sai hänet vieläkin ryhtymään
nuoren miehen puoltajaksi. Jo heti aamusella hän sai Francis'lta
kirjeen, joka nähtävästi oli lähetetty erityisen asiamiehen kautta,
sillä siinä ei ollut postileimaa, ja joka tietysti puhui vain
surusta ja kaipauksesta. Sen mukana seurasi pitkä ja litteä rasia,
missä oli sen nimi ja osoite, josta ei nuori mies enää tietänyt,
oliko hän vielä hänen morsiamensa. Äiti avasi sen liikutuksesta
ja uteliaisuudesta vapisevalla kädellä. Huone täyttyi kukkasten
tuoksulla. Rasia oli suuria orvokkeja täynnä, ja niiden keskellä
oli pieni terrakottakuva, tuollainen hieno muinaisajan taiteen
mestariteos, jommoista hän muisti ihailleensa kerran nuorten kanssa
Palermon museossa käydessään. Se esitti hunnutettua naista, joka
sirosti, miltei kärsivän näköisenä, kallisti suuren kukkasseppeleen
painaman pienoisen päänsä. Hoikan ruumiin hennot piirteet kuulsivat
ohuen kankaan läpi. Kaihomielinen hymy väreili posken ja hienojen
huulien ilmeessä. Kuluneen värityksen melkein sammunut hohde loi
haaleat vivahduksensa vaatteen poimuihin, ja tämä ihana kuva, jossa
ilmeni kaksikymmentä vuosisataa takaperin sykkimästä lakanneen
sydämen kauneusunelma, näytti vielä liikuttavammalta näitten alati
nuorien, synkkäväristen ja tuoksuvien kukkaskupujen kantamana,
kietomana, tuudittamana. Tämä niin yksinkertaisella tavalla tarjottu,
kallisarvoinen lahja muistutti niin lempeästi aikoja sitten
haihtuneen rakkausonnen puhtaimpia hetkiä! Rouva Scilly'hin, joka oli
ainoastaan tämän onnen heijastusta nauttinut, tuo hellyys teki syvän
vaikutuksen. Kauan hän mietti, vuorotellen kirjettä lukien ja siroa
sisilialaista kuvaa katsellen, kunnes vihdoin sanoi ääneen: "Täytyy
koettaa..." Ottaen rasia kansineen hän meni Henrietten huoneeseen
ja pani ne mitään sanomatta hänen vuoteelleen. Nuori tyttö huomasi
Francis'n käsialan kannessa ja samassa hän näki kukkasvuoteellaan
lepäävän kalpean terrakottakuvan. Sen hienon, nuokkuvan pään häilyvä
hymy sattui hänen silmiinsä samana hetkenä kuin orvokkien tuoksu
kosketti hänen sieraimiaan. Liian tuntuvaksi hänelle silloin kävi
kadonneen onnen muisto ja sulhasen, jonka seurassa hän oli suloisia
hetkiä nauttinut ihanan Sisilian saarella. Täysilehtiset ja raittiit
orvokit puhuivat hänelle kävelymatkoista puutarhoissa, etelän talven
tenhoavan lumouksen helmassa, ja hieno kuva hänelle muistutti
hänen lapsellisen intelligenssinsä heräämistä, kun hän ensi kerran
tässä saaressa, jossa Plato oli orjana käyskennellyt, oli tavannut
antiikkisen taiteen iäti elävät aarteet, jaloimman taiteen, mikä
koskaan on ihmiselämälle ihannetta tarjonnut. Kuinka olikaan hän
tuota luontoa ja taidetta ihaillut, ihaillut puutarhoja, missä
orvokit, sellaiset kuin nämäkin, tuoksuivat ruusujen, mimosain ja
narsissien rinnalla, museosaleja kohokuvineen, pronssiveistoksineen
ja temppelinjäännöksineen, tuhansine pyhine muistoineen, jotka yhä
vielä uhkuvat kuolematonta kauneutta. Kuinka suuresti olikaan hän
tätä valon maailmaa rakastanut! Kuinka olikaan hän sitä rakastanut,
sentähden että hän siinä rakasti valitsemaansa elämän toveria! Ja
nyt oli tämä onni hävinnyt. Tuo räikeä erotus hänen äskettäin vielä
omistamansa onnen ja nykyisten huolien välillä vaikutti hänessä
silloin sellaisen surunpurkauksen, että kyynelet kohosivat hänen
silmiinsä ensimäisen kerran näiden katkerien päivien kuluessa, ja
näiden kyynelten läpi hän yhä näki suloisen kuvan hymyilevän ja yhä
hän hengitti vienojen kukkien tuoksua, kunnes työnsi luotansa kamalan
lahjan vaikeroiden:
-- "Ah, se koskee minuun liian kipeästi! Liiaksi kärsimystä se
tuottaa!..."
-- "Itke, lapseni", vastasi hänelle rouva Scilly, "itke, eläkä koeta
kyyneleitäsi pidättää... Itke itseäsi, itke häntä, niin voit häntä
sääliä ja antaa hänelle anteeksi, ja siinä on teille pelastus..."