osoitti mitä suurinta lujuutta tärkeinä ratkaisuhetkinä, ilmaisi
nyt katkonaisin sanoin hämmästyksensä nuoren miehen kamalan ja
odottamattoman tunnustuksen johdosta. Silloin hän äkkiä huomasi
Francis'n kasvojen vääntyvän, hänen silmänsä jäykästi tuijottavan
ja hänen kätensä osoittavan jotakin kauhistuttavaa. Hän kääntyi
seuraten Francis'n käden liikettä ja huomasi, että ovi, joka salista
vei hänen huoneeseensa, oli raollaan. Hän muisti varmaan sulkeneensa
sen tullessansa sisälle ja tehneensä sen huolellisesti niinkuin
ainakin se, jolla on aikomus puhua salaisista asioista. Sitten oli
keskustelu alkanut ja oli syössyt heidät kummankin, sekä hänet että
Francis'n, valtavaan liikutukseen, sellaiseen, joka tuntuu meiltä
riistävän kaiken havaintokykymme. Kenenkä käsi oli avannut tuon
oven, heidän puhuessansa asioista, joista vähinkin olisi voinut olla
seurauksiltaan turmiollinen sille, jota he kumpikin ajattelivat
katsoessaan toisiinsa, nimeä kumminkaan mainitsematta? Kummassakin
oli samassa hetkessä sama kamala mielikuva syntynyt: Henriette, joka
tuli estääkseen rouva Scilly'tä lausumasta liian ankaria nuhteita,
joka väänsi lukkoa ja kuuli kihlattunsa kauheat tunnustukset. Mutta
jos hän oli jäänyt noita tunnustuksia kuuntelemaan, hän, joka
oli itse hienotunteisuus ja jota sellainen urkkiminen varmaankin
kauhistutti, niin siihen ei voinut olla muuta syytä kuin että hän
jo ensimäisiä sanoja kuullessaan oli niin hämmästynyt, ettei voinut
päästää vähintäkään huutoa, vähintäkään liikettä tehdä. Kumpikin,
sekä syytön että syyllinen, huomasi samassa hetken välähdyksessä
traagillisen ratkaisun mahdolliseksi, ja tämä sai heidät kummankin
kauhusta värisemään. Sellaista kyllä tapahtuu todellisuudessakin,
että voi kuolla sanan iskusta yhtä varmaan kuin pistoolin
laukauksesta tai miekan pistosta. Äidillä oli vihdoinkin enemmän
rohkeutta kuin sulhasella. Hän sanoi:
-- "Menen sinne." Ja hän meni tuota ovea kohti, aukaisi sen kädellä,
joka vapisi niinkuin kahdeksankymmenvuotiaan, ja näki edessään surun
ja kauhun, melkeinpä hulluuden kuvan. Nuori tyttö seisoi siinä,
seinään nojaten, hervottomana kauhistuksesta, liikkumatta, puhumatta,
silmät jäykkinä ja ilmeettöminä, suu auki. Äiti päästi huudon ja
ottaen Henrietten syliinsä kantoi hänet hänen huoneeseensa rakkauden
palauttamilla, kymmenkertaisiksi paisuneilla voimilla. Ensi hetkessä
ei nuori mies koettanutkaan heitä seurata. Hän oli itsekin ikäänkuin
lamautettu tuskansa suuruudesta. Hän kuuli kelloja soitettavan, ovia
avattavan ja suljettavan, kiireesti kuljettavan. Hän ei tointunut
täydellisesti tajuamaan, mitä hänen ympärillään tapahtui, ennenkuin
näki pelästyneen palvelijattaren töytäävän saliin hajusuolapulloa
etsien. Hän kysyi:
-- "Mitä on tapahtunut?"
-- "Neiti on hyvin sairas", vastattiin hänelle, "ja Vincent on
juossut tohtoria noutamaan."
-- Hyvä Jumala! Hän ei siis ollut kuollut!
X.
PUHDAS OMATUNTO.
Onnettomuuden tapauksessa on, kun olemme sitä edeltäpäin liiaksi
pelänneet, jonkinlainen huumaus, jonkinlainen lievitys. Francis
oli kokenut sen sillä hetkellä, jolloin ovi sulkeutui äidin ja
tyttären jälkeen, näiden saatua niin jyrkällä ja hirveällä tavalla
tiedon hänen entisyytensä suruista ja hairahduksista. Tämä omituinen
lauhtumisen, melkeinpä rauhan tunnelma murtavan onnettomuuden
jälkeen on ihmiselle niin luonnollinen, että se painaa leimansa
niin hyvin historian kuuluisiin ratkaisukohtauksiin kuin yksityisen
vähäpätöiseen kohtaloon. Keisari Napoleon, joka Waterloon taistelun
jälkeen nukkui pitkää, monituntista unta, on siitä esimerkkinä,
joka on sitä mieltäkiinnittävämpi, se kun koskee erästä historian
mahtavimmista persoonallisuuksista. Lujinkaan sielu ei näet voi
loppumattomiin kestää epävarmuuden kidutusta, ja auttamattomat
onnettomuudet ainakin siinä suhteessa ovat meille lievennykseksi,
että ne vapauttavat meidät siitä. Mutta mihin hintaan ne sen
tekevät!... Myöhemmin, huomenna kenties tai muutamien hetkien
kuluttua, me jo kaipaamme tuota epävarmuutta, jossa kuitenkin oli
toivolle sijaa. Me sanomme, jos kohta toisin sanoin, samaa kuin
äskenmainittu keisari St. Helenan kallioisella rannalla istuessaan:
"Monta vuotta sitten nousin tällaisena päivänä laivaan purjehtiakseni
Elbasta pois. Pilviä oli taivaalla... Parantuisin, jos nyt ne
pilvet näkisin!" Mikä juhlallinen huokaus, johon kaikista suurimman
kotikaihon katkeruus ja voimattomuus purkautuu!... Francis'kin --
olkoonpa sitten vertauksemme mahtavan Caesarin kukistumisen ja
merkityksettömän rakkausunelman hälvenemisen välillä liian rohkeaksi
katsottava -- kaipasi sittemmin montakin kertaa niitä katkeria
päiviä, jolloin hän vielä oli luullut mahdolliseksi sulkea omaan
sydämeensä tunnonvaivojensa ja tuskansa salaisuuden. Mutta tällä
hetkellä hän tunsi vapautuneensa hirveästä taakasta. Hänen ei enää
tarvinnut valehdella. Hän oli selvinnyt häpeällisten petoksiensa
sokkelosta, ainiaaksi. Hänellä ei ollut enää mitään salattavaa,
ei kreivittäreltä eikä Henrietteltä. Jäätyänsä yksin saliin hän
käveli edestakaisin ihmetellen sitä rauhallisuutta, millä hän
uskalsi tarkastaa kauheata asemaansa, joka kumminkin siinä suhteessa
tuntui entistä huokeammalta, että se oli selvä ja suora. Professori
Teresi'n saapuessa ja kulkiessa salin poikki päästäksensä Henrietten
huoneeseen Francis vasta tunsi uusien, häntä uhkaavien vaarojen
ensimäisen aavistuksen. Jo heti sisilialaisen tohtorin läpitunkeva
katse vaivasi häntä melkein sietämättömästi, ja tämä tunnelma yhä
yltyi tohtorin palatessa Henrietten luota. Tämä älykäs mies oli kai
jo monesta merkistä huomannut, että nyt oli vakavista asioista puhe
kihlattujen kesken.
-- "Mitä luulette neiti Scilly'n terveydentilasta?" ehätti
Francis sanomaan estääksensä toista kysymyksiä tekemästä. "Vähän
pahoinvointia vain, eikö niin?"
-- "En voi tarkalleen sanoa ennenkuin huomenna", sanoi tohtori.
"Hermokohtaus, josta en voi päästä selville... Sellaisille herkille
luonteille liian kovat henkiset täristykset ovat todellista myrkkyä.
Kreivitär sanoi minulle, että tämä kohtaus oli seurauksena ikävästä
uutisesta, joka hänelle liian varomattomasti ilmoitettiin. Varoitan
teitä, herra Nayrac, niinkuin varoitin hänen äitiänsä. Tämä lapsi on
suojeltava vähimmältäkin liikutukselta, jos mahdollista. Muuten hän
teiltä häviää päivä päivältä, toistan sen vieläkin, niinkuin häntä
myrkytettäisiin..."
Näissä sanoissa ei ollut kuin hämärä viittaus, ja ne eivät missään
suhteessa poikenneet niistä varoituksista, joita sairaan parasta
harrastavan lääkärin on lupa antaa niille, joille hoito on uskottu.
Mutta tohtorin näihin sanoihin panema paino ja hänen kasvojensa ilme
niitä lausuessaan ilmaisi tarpeeksi Francis'lle niiden salaisen
merkityksen. Nähtävästi tohtori syytti häntä tästä Henrietten
arveluttavasta tilasta ja arvosteli ankarasti hänen käytöstänsä,
vaikka ei sitä tuntenutkaan. Mitä sitten rouva Scilly, joka
tarkalleen tiesi mitä ajatella. Mitä oli kavalan sulhasen kestettävä
tämän puolelta, hän kun oli kosiessaan sitoutunut tekemään nuoren
tytön onnelliseksi ja nyt jo lävisti hänen sydämensä? Tuo hellä äiti,
joka tunti sitten oli sanonut rakastavansa häntä äidin rakkaudella,
kiitollisena niistä tunteista, jotka olivat hänen kauttansa nuoren
tytön sydämessä heränneet, mitä sanoja tämä äiti nyt oli lausuva
ja minkä näköisenä? Francis'n ei tarvinnut kauan näitä kysymyksiä
harkita. Tuskin oli neljännestuntiakaan kulunut tohtori Teresi'n
lähdettyä, kun kreivitär tuli sisälle. Hänen tulonsa herätti
Francis'ssa ensimäisen suloisen tunteen, joka pitkiin viikkoihin oli
hänen osakseen tullut. Noista tosin sangen huolestuneista kasvoista
hän luki huolien alta sääliä, naisen syvää ja jalomielistä sääliä
rikoksellista, mutta onnetonta miestä kohtaan. Ei, Henrietten
äiti ei valehdellut, kun sanoi rakastavansa häntä niinkuin äiti
poikaansa rakastaa, sillä vaikka hänellä olisi ollut oikeus, miltei
velvollisuuskin armottomasti tuomita kavaltajaa, lahjoitti hän
kuitenkin vielä armeliaisuudessaan hänelle, ellei anteeksiantoansa,
ainakin myötätuntoisuutensa. Jo hänen ensimäinen sanansa oli tätä
myötätuntoisuutta täynnä, kun hän luontevasti ja hienosti sanoi:
-- "Jätin Henrietten muutamaksi minuutiksi yksin, koska arvasin
teidän levottomuutenne sangen suureksi ja koska tämä minua vaivasi
kesken omia huolianikin... Ja sitten minun täytyy pyytää teitä
lupaamaan jotakin..."
-- "Ah, mitä ikinä tahdotte, mitä ikinä hän tahtoo!..." vastasi
nuori mies. "Olen valmis tottelemaan teitä kaikessa. Olin siihen
valmis jo ennenkuin olitte minulle osoittanut tätä hyvyyttä, josta
koko elinaikani olen oleva teille kiitollinen..." Hän tarttui
rouva Scilly'n käteen, ja tuolle valkealle, hienolle kädelle hänen
kyynelensä vierivät hänen jatkaessaan: "Rukoilen teitä, olkaa hyvä
vastakin! Elkää minulta salatko mitään. Sanokaa kaikki, mitä hän on
sanonut. Mitä hän on kuullut? Mitä hän tietää? Mitä hän ajattelee?"
-- "Voi", vastasi äiti, "jospa hän olisi voinut minulle puhua. En
silloin itse olisi tässä levottomuuden tulessa... Mitäkö hän on
kuullut teidän tunnustuksestanne? Kylliksi tietääksensä kaikki, siitä
olen varma. Hänen koko ruumiinsa väristys, joka ei ole lakannut,
sittenkuin otin hänet syliini, osoittaa tarpeeksi sen... Mitäkö hän
ajattelee? Jumalani, jospa itse tietäisin sen!... Kun koettelin
kysellä häneltä, ennenkuin tohtori Teresi saapui, hän ei vastannut,
vaan alkoi sen sijasta nyyhkyttää niin rajusti, että heti herkesin
kysymästä, ja tuo kunnon tohtori on niin ankarasti meitä varoittanut
hänen rauhaansa häiritsemästä, etten ole enää uskaltanut tehdä
vähintäkään viittausta siihen, mitä hän on kuullut. Minä yksin,
näettekös, tiedän, missä määrin hän on viaton. Semmoinen kuin hän
oli ensimäisen kerran ripillä käydessään, semmoinen hän oli tänä
aamuna kaksi tuntia sitten, ennenkuin onnettomuudeksemme te teitte
tunnustuksenne ja minä sitä kuuntelin muistamatta, että olimme liian
lähellä häntä... Olin niin ylpeä tästä hänen viattomuudestaan, siitä,
että olin voinut hänet säilyttää niin valkeana, niin puhtaana, niin
ihailevan rakkauden arvoisena! Ja kun ajattelen, että hänelle on
näin paljastettu elämän törkeimpiä nurjia puolia, etten arvannut
hänen tahtovan estää minua teille puhumasta, vaikka mihin hintaan
hyvänsä, etten arvannut, että hänen piti tulla! Ikäni kaiken olen
hänet näkevä sellaisena, kuin hänet tapasin tuolta oven takaa, josta
hän ei, sen avattuansa, jaksanut tulla sisälle... Jospa edes olisimme
kuulleet hänen sitä avaavan! Mutta -- myöhäistähän sekin olisi ollut!
Yhdessä sanassakin on kylliksi samentamaan sielun pohjaa myöten. Ja,
toistan sen teille, koko teidän tunnustuksenne hän on kuullut. Olen
lukenut sen hänen silmistään. Hyvä Jumala, mitä hän liekään siitä
ymmärtänyt!..."
-- "Mutta kun minun nimeäni mainitsitte, niin hän kai vastasi...?"
kysyi nuori mies arasti. Kreivittären valitus oli hänestä niin hirveä
nuhde, ettei häntä olisi voitu pahemmin soimata, ja hän koetti sitä
tällä kysymyksellään keskeyttää, koettaessaan samalla tiedustella,
minkälaiset olivat nyt Henrietten tunteet häntä kohtaan. Olihan koko
hänen tulevaisuutensa siitä riippuvainen.
-- "Mitäkö hän vastasi, kun teidän nimeänne mainitsin?" kertoi
äiti. "Ei mitään siihenkään. Hän vain sulki silmänsä niin tuskaisen
näköisenä, etten uskaltanut enää sen enempää sanoa... Ja juuri
sentähden", jatkoi hän nähtävästi hämillään, "niiden liikutuksien
tähden, joihin teidän täälläolonne asiain näin ollen aina antaisi
aihetta, tahtoisin teitä pyytää ajaksi..."
-- "Poistumaanko?" keskeytti Francis säikähtäen. "Ettehän toki
käskene minua lähtemään pois, ettehän? Palata Parisiin ja jättää
teidät tällaiseen tilaan, se olisi liian vaikeata."
-- "Parisiinko, en", sanoi kreivitär. "Mutta teidän täytyy lähteä
Palermosta pois ja muualla odottaa sen keskustelun tulosta, johon
minun on ryhdyttävä Henrietten kanssa. Täällä emme voi tapojamme
muuttaa emmekä muuttuneiden olosuhteiden tähden myöskään jatkaa
yhteiselämäämme entiseen tapaan. Lähtekää Cataneen huomenna,
ensimäisessä pikajunassa. Siellä olette vain muutaman tunnin matkan
päässä. Jos kirjoitan teille aamusella, voitte jo iltasella olla
täällä. Jos Henriette tietäisi teidän olevan täällä, kymmenen askelen
päässä, jos hän saliin tullessaan milloin tahansa voisi teidät
kohdata, jos hänen täytyisi pelätä, että voitte tavata tuon naisen
-- anteeksi, mutta täytyyhän meidän ajatella kaikkea -- niin eihän
hän koskaan voisi tasapainoaan saavuttaa. Tehkää mitä äidinvaistoni
kehottaa minua teiltä pyytämään. Lähtekää... Tiedänhän, että se
on teille suuri, kova uhraus, mutta teidän tulee siihen suostua
rakkaudesta häneen..."
-- "Te siis toivotte voivanne kutsua minut takaisin? Te siis
toivotte, että hän voi antaa minulle anteeksi? Te ette siis luule,
että olen kadottanut kaikki oikeuteni hänen rakkauteensa? Tämä toivo
sydämessä minä jaksan kestää vaikka mitä. Lähden huomenna, suurella
surulla tosin, suurella tuskalla, mutta luottaen tuohon anteeksiannon
mahdollisuuteen, koska te, hänen äitinsä, ette ole minua tuominnut..."
-- "Ei niin, Francis parka", jatkoi kreivitär pudistaen harmahtavaa
päätänsä. "Elkää liikoja toivoko elkääkä arvostelko tytärtäni minun
mukaani. Minun asiani ei ole teitä tuomita eikä synneistä päästää.
Valehtelisin, jos en teille sanoisi, että mielestäni rikoksenne
on sangen suuri. Mutta olen liiaksi nähnyt teidän kärsivän,
jotten luulisi, että kadutte ensiksikin ja sitten että rakastatte
Henrietteä. Että hänkin, rakastaa teitä rakkaudella, joka on käynyt
hänelle elämänehdoksi, siitä olen nyt saanut todisteen. Siksi en minä
voi, vaikka uskomanne salaisuudet ovatkin sangen vakavaa laatua,
ottaa teidän liittoanne purkaakseni... Kaikesta, mitä olette sanonut,
olen päättänyt -- suurella surulla, sekin täytyy minun tunnustaa --
etten todellakaan teitä täydellisesti tuntenut. Jos olisin päivää
ennen kuin pyysitte minulta Henrietteä vaimoksenne tietänyt minkä
nyt tiedän, olisin epäilemättä kohdellut teitä ankarammin kuin
nyt, kun onneton tyttäreni on antanut teille sielunsa hartaudella,
josta hänellä ei itsellään ole aavistustakaan... Äsken kun häntä
katselin, tohtoria odottaessani, ymmärsin sen liian hyvin, näin sen
liian selvästi... Jos olisi velvollisuus teitä erottamassa", jatkoi
hän hetken vaiti oltuaan, "niin luulen, ettei tyttäreni surukaan
voisi minua estää sanomasta teille kummallekin: velvollisuus on
täytettävä -- ja minä käyttäisin kaiken valtani erottaakseni teidät
toisistanne. Mutta minun täytyy tunnustaa, etten sitä velvollisuutta
näe. Te ette voi tehdä pikku Adèlen hyväksi mitään muuta kuin mihin
hintaan tahansa estää häntä saamasta aavistusta äitinsä rikoksesta.
Lapsen äiti on näkynyt käsittävän asian samoin kuin minä, koska hän
ei tahdo tietää teistä mitään. Tuosta entisyydestä ei siis ole muuta
jäljellä kuin rikoksienne muisto, niiden rikoksien, jotka olette
ennen intohimosta ja nyt heikkoudesta tehnyt. Luulen että rakkautenne
on tarpeeksi tosi, tarpeeksi luja, tarpeeksi jalo takaamaan
avioliitollenne onnen... Luulen niin, mutta minähän en ole Henriette.
Kun äsken sanoin teille, ettei teidän tule liikoja toivoa, ettei
teidän tule arvostella tytärtäni minun mukaani, sanoin teille yhdellä
sanalla, mitä nyt olen koettanut teille selittää teitä loukkaamatta.
Kun on minun ikääni joutunut, on jo elämässä oppinut, että virheet,
sellaiset kuin teidän, eivät välttämättömästi edellytä sydämen
turmelusta, vaan että, surkeihin yhteiskuntaoloihimme ja nykyajan
kasvatukseen katsoen, mies voi niistä virheistä huolimatta pysyä
kunnian miehenä... Henriette ei ole vielä siihen ikään joutunut."
-- "Luulette siis, ettei hän voi antaa minulle anteeksi?" kysyi
Francis vavisten.
-- "Sitä en ole sanonut", vastasi kreivitär, "ja toivon päinvastoin,
että hän voi... Mutta minun täytyy, ollakseni suora teitä kohtaan,
valmistaa teitä sellaiseenkin tapaukseen, että tuossa nuoressa
sydämessä olisi tapahtunut auttamaton käänne, että siinä olisi kaikki
hukkunut pettymykseen. Jos hän omalla tavallaan sanoisi minulle,
ettei hän tahdo tulla teidän vaimoksenne, niin minä en voi siihen
päätökseen mitään..."
-- "Mutta käskettehän kai minut takaisin", huudahti Francis, "jotta
itse saisin tilaisuuden ajaa asiani, jotta voisin hänelle selittää..."
-- "Tuo selitys on äidin tehtävä", keskeytti rouva Scilly. "Olenhan
osoittanut ja osoitanhan vielä tälläkin hetkellä teille niin paljon
ystävyyttä, että voitte luottaa sanaani, kun lupaan sanoa teidän
hyväksenne kaikki, mitä voi ja saa sanoa ja mitä itse ette voisi
ettekä saisi sanoa. Teidän kesken ei ole sanaakaan siitä vaihdettava;
hänen on vain antaminen anteeksi, teidän katuminen, ilman sanoja..."
-- "Tottelen teitä", sanoi nuori mies hetken vaiettuaan. Sitten hän
uudestaan tarttui jalon naisen käteen ja suudellen sitä vieläkin
kerran lisäsi: "Uskoessani teille kaikki onneni mahdollisuudet uskon
ne sille, jota maailmassa enimmän kunnioitan..."
-- "Ah", huudahti äiti, "jos olisitte aikaisemmin minuun luottanut,
jos olisitte jo ensi päivänä minulle puhunut, kuinka paljon huolta
olisi teiltä silloin kummaltakin säästynyt!..."
* * * * *
Sellainen keskustelu ei ollut omiansa tekemään Francis'n lupaamaa
lähtöä hänelle helpommaksi. Vaikka hän tuottikin täydellisesti
rouva Scilly'n uhrautuvaan ystävyyteen, tuntui hänestä sanomattoman
vaikealta heretä toimettomaksi, muitten pelatessa sitä peliä, jonka
tappio tai voitto merkitsi hänelle niin paljon. Mutta kreivittären
esittämät syyt osoittivat hänelle liian selvään, mitä olosuhteet
häneltä vaativat, niin että hän alistui. Hänen järjestäessään
yksin matkatavaroitaan välttääksensä siten uskollisen Vincentin ja
muitten palvelijain tutkivia katseita -- nämä olivat tietysti jo
saaneet asiasta vihiä -- hän mielessään tarkasteli tuon keskustelun
tärkeimpiä kohtia, ja kuta enemmän hän niitä tarkasteli, sitä
selvemmin hän huomasi, että kreivitär oli oikeassa. Ei, heidän
yhteiselämänsä tavat olivat sellaiset, ettei hän voinut jäädä saman
katon alle kuin Henriette, tämän sairautta yhä yllyttämättä. Ei, hän
ei voinut itse asiaansa ajaa lausumatta sanoja, joita hän ei olisi
saanut lausutuiksi sille, jonka viattomuutta hän ei koskaan voinut
ajatella hartaudesta vapisematta. Oikein oli rouva Scilly nämä kaksi
asiaa arvostellut, ja oikeassa hän oli ollut siinäkin, ettei äidin
tunteilla ollut mitään tekemistä tyttäressä vaikuttavien tunteiden
kanssa. Sellaisen loukkauksen johdosta Henrietten neitsyellisessä ja
arassa sielussa rakkaus varmaankin kielsi antamasta anteeksi, kun
sitävastoin kreivittären sielussa lämpimänä ja virkeänä pulppusi
sääliväisyyden lähde, josta anteeksiantoa valui kaikille niille,
jotka hänen tytärtänsä syvästi rakastivat. Juuri se, mikä nuoren
tytön sielussa oli Francis'lle tuntematonta, ei sallinut hänen jäädä
tänne, samalla kuin se yhä enemmän lisäsi lähdön katkeruutta. Ja
sittenhän tämä lähtö ei ainoastansa erottanut häntä Henriettestä.
Istuessaan huoneessaan matkavalmistuksien päätyttyä hän ajatteli,
ettei hän kenties koskaan enää saisi nähdä sitä lasta, jonka tähden
hän oli tähän viimeiseen surkeaan heikkouteensa langennut. Jos
Henriette antaisi anteeksi, niin hän tekisi sen sillä nimenomaisella
ehdolla, että he lähtisivät Palermosta pois ja että hänelle vastedes
Pauline Raffraye niinkuin pikku Adèlekin olisivat ikäänkuin
kuolleet. Kreivitär oli hänelle jotensakin selvään sanonut, että
hänen velvollisuutensa oli ehdottomasti luopua kaikesta yhteydestä
entisen rakastajattarensa kanssa. Voi, tuo sama veren ääni, joka oli
hänelle niin mahtavasti puhunut hänen silloin puutarhassa saamansa
hämmästyttävän isyydentiedon johdosta, se vielä tälläkin hetkellä
vastusteli. Hänen surunsa lemmitystä erotessa ei häntä estänyt lasta
kaipaamasta, ja kun hän seuraavana aamuna viiden aikaan kahden
hevosen vetämissä vaunuissaan hiljalleen kiersi Continentalin
nurkkaa, asemalle mennessään, hän tunsi selvään, ettei ollut
muuttunut yksikään niistä ristiriitaisista tunteista, jotka olivat
johtaneet hänet tähän ahdinkoon. Hän suri tytärtään yhtä paljon kuin
Henrietteä.
-- "Erota kummastakin!..." vaikeroi hän kääriytyen vaippaansa
talviaamun purevaa kylmyyttä torjuakseen. "Siinäkö rikos on, että
rakastan heitä kumpaakin? Olisiko siinä rikosta, jos olisin ollut
Paulinen kanssa naimisissa ja sitten leskenä nainut Henrietten?
Ei suinkaan. Näiden tunteiden yht'aikaisessa olemassaolossa ei
ole mitään rikosta. Muualta se on haettava. Mahdottomuus sovittaa
ne yhteen on vain rangaistukseksi katsottava. Kuinka kova onkaan
tuo rangaistus! Suuremmatkin rikoksentekijät kuin minä ovat
tahraantuneesta entisyydestään suoriutuneet. Ja minua tuo entisyys
vainoo, aina se vain uudelleen minut tapaa, uudelleen minua
ahdistaa... Enkö siis milloinkaan voi parantua? En, en milloinkaan.
Miksikä täytyykään minun näin kovasti kärsiä, koska en kuitenkaan voi
mitään tehdä, en kerrassaan mitään lapsen hyväksi? Jumala, kunhan
minun edes olisi sallittu vielä jotakin tehdä Henrietten hyväksi!..."
* * * * *