sitten hän jatkoi, pudistaen harmahtavaa päätänsä: "Missä tilassa
minä teidät tapaan, ja siitä ei ole neljännestuntiakaan kuin teistä
erosin. Ja tiedättehän, ettei teidän ollut lupa olla kahdenkesken.
Rangaistukseksi tulee teidän nyt tehdä täydellinen tunnustus.
Mistä te puhuitte, tai oikeammin, mistä te riitelitte?... Sinä et
vastaa, Henriette, ja te, Francis, ette virka mitään... Ikäänkuin
en olisi jo aavistanut, mitä ette uskalla minulle sanoa! Sinä,
Henriette, et ole äskeisiä varoituksiani noudattanut. Et ole voinut
malttaa mieltäsi, vaan olet nuhdellut Francis'ta hänen lähdöstään,
ja hänen mielipahansa on yhä sinun pahaa mieltäsi lisännyt, ja te
olette kumpikin olleet väärässä. Olin aikonut valmistaa teille
yllätyksen", jatkoi hän näyttäen kirjettänsä, "ja olen kirjoittanut
Girgenti'in vuokratakseni asunnon tammikuun kolmannesta päivästä...
Ettekö ymmärrä? Kun huomasin, kuinka onnettomat olette olleet näinä
viimeisinä päivinä tämän lähdön johdosta, tahdoin minäkin puhua
tohtori Teresi'lle. Juuri tänä aamuna olen hänet tavannut. Hän sanoi
teidän kyllä olevan sairaan, Francis parka, mutta lisäsi, että
hänen mielestään tautinne on myös suureksi osaksi mielikuvitusta
vain ja että vähäinenkin ilmanalanmuutos on täydellisesti riittävä
palauttamaan teidän terveytenne. Emme siis annakaan teidän mennä
yksin Parisiin, vaan otamme teidät mukaamme tuolle huvimatkalle, joka
jo niin kauan on meitä houkutellut ja jonka tohtori jo minullekin
lupaa. Menemme katsomaan Girgenti'ä, Catanea, Taorminaa ja Syracusaa,
ja siinä aika kuluukin aina tammikuun 20 tai 25 päivään asti. Ja
teiltä ei siten kummaltakaan mene päivääkään hukkaan... Ellei
nyt tämä tuuma kirkasta nyrpeitä kasvojanne, niin teidän mahtaa
olla hyvinkin hauskaa kiduttaa toisianne. Kas niin, hymyilkää nyt
toisillenne, ja olkoon sitten sillä hyvä..."
Kreivittären tähän matkaehdotukseen panema leikkisä suopeus oli
liian räikeänä vastakohtana nuoren tytön ja hänen kihlattunsa
mielenahdistukseen, varsinkin kun nämä olivat ja kauan salaa tuota
matkaa toivoneet, vaikkeivät olleet tahtoneet siitä mitään puhua,
kun pelkäsivät pahoittavansa rakkaan sairaan mieltä. Francis'n
varsinkin oli liian vaikea kuunnella tätä puhetta sen suusta, joka
häntä lapsekseen sanoi. Se sai hänet muistamaan tuota kodin lämpöä,
perhe-elämän mutkattomuutta ja sydämen puhtautta, kaikkea sitä,
minkä viehättävää suloutta hän oli puolen vuotta saanut nauttia
ja minkä arvon hän vasta nyt oikein tajusi, kun hänen nykyisen
asemansa koko hataruus hänelle ilmeni Henrietten hermostuneessa
tunteenpurkauksessa, joka oli äidin hellistä sanoista johtunut. Tyttö
parka, jonka mieli vielä kuohui äskeisen keskustelun johdosta, heltyi
siitä liian syvään. Hän purskahti äkkiä rajuihin nyyhkytyksiin ja
huudahti epätoivoissaan, katkerien kyynelien vuotaessa:
-- "Kuinka hyvä olettekaan, äiti, ja kuinka suuresti minä teitä
rakastan! Mutta en enää voi tätä surua kestää... Ah, kuinka olenkaan
onneton, liian onneton..."
-- "Mitä surua?" sanoi äiti. "Liian onneton? Mikä sinua sitten
vaivaa? Francis, mikä häntä vaivaa?..."
Ja hän sulki lapsensa syliinsä ja viihdytteli häntä rinnallaan
tuhlaten hänelle hellyyden sanoja, kunnes näki, ettei tämä itkun ja
surun kohtaus niin vähällä asettunut. Hän sanoi silloin Francis'lle
pakottaen Henrietten nousemaan ja melkein kantamalla vieden hänet
ovelle: "Avatkaa minulle, ystäväni. Saatan hänet omaan huoneeseensa
ja autan hänet vuoteelle lepäämään. Tehän odotatte täällä, eikö niin?"
Rouva Scilly'n suljettua salin ja oman huoneensa välisen oven
jatkaaksensa sitten matkaansa Henrietten huoneeseen nuori mies
heittäysi melkein hervottomana tuolille nojaten kyynärpäätään
pöytää vasten. Tuossa samassa paikassa hän oli niin monta kertaa
Henrietteä katsellut, tämän kumartuessa kirjaa tai kirjelippua
lukeakseen ja auringon kullatessa hänen vaaleita kiharoitansa. Ja
nyt oli hänen lemmittynsä kadonnut suljetun oven taa, ja siellä
kai hän uskalsi vielä hellemmin kuin sulhasensa nähden painautua
äitinsä syliin. Kuinka mahtoikaan tuo äiti kauhistua kuullessaan,
minkä oudon keskustelun johdosta hänen lapsensa oli sellaiseen
epätoivoon joutunut! Huoneessa vallitsevassa hiljaisuudessa kellon
säännöllinen naksutus kävi äkkiä Francis'lle kuuluvaksi. Heilurin
ei tarvinnut montakaan kertaa käännähtää, ennenkuin rouva Scilly
oli palaava hänen luokseen tutkiakseen häntä niinkuin Henriette
oli tutkinut. Mitä hänen oli vastattava? Oliko hänen toistamiseen
kiellettävä, kun häneltä selitystä pyydettiin, vai oliko keksittävä
uusi valhe? Olihan hänellä käsillä valhe, joka voisi hänet pelastaa,
mutta se oli valheista kunniattomin. Voisihan hän nimittäin sanoa,
että hän oli ennen tuntenut rouva Raffrayen, mutta ettei hän
tahtonut uudistaa suhdettansa häneen, koska tiesi hänet maineeltaan
sangen epäilyttäväksi, ja että hän tahtoi estää häntä tutustumasta
rouva Scilly'hin. Hän siis ottaisi syyttääkseen Paulinea juuri
nyt, kun tämän epätoivoiset viattomuuden vakuutukset vielä soivat
hänen korvissaan. Ja oliko hän silläkään pelastettu? Eikö hänen
ollut heti rakennettava toista valhetta tämän perustalle? Olihan
selitettävä, miksi hän oli käynyt sairaan huoneessa ja kuinka hän
oli sinne tullut. Voi, kuinka hän olikaan jo kyllästynyt näihin
alituisiin petoksiin, joista toinen välttämättömyydellä johti
toiseen! Kuinka häntä varsinkin kyllästytti tuo ajatus, että kun
hän oli tämän niemekkeen kiertänyt, jos sitä kävisi kiertäminen,
niin hän toiselta puolen heti tapasi oman sydämensä myrskyjä.
Sittenkuin hän oli päättänyt lähteä, hän oli liiankin selvästi
tuntenut, ettei matkakaan enää voisi hänen haavaansa parantaa, tuota
haavaa, jonka isyyden masentava tieto oli hänen sydämeensä iskenyt.
Hänestä oli jo heti tätä päätöstä tehdessään tuntunut sanomattoman
katkeralta ajatella, ettei hän koskaan enää saisi nähdä pikku
Adèlea -- yhtä katkeralta kuin oli hänestä tuntunut ja vieläkin
tuntui kalvava katumus hänen entisen rakastajattarensa sydäntä
vihlovan viattomuusväitteen johdosta. Sanotaanhan kuitenkin, että
lempivässä sydämessä kaikki häviää paitsi itse lempi. Sen oli hänkin
uskonut, ennen, kihlausliittonsa ensimäisen innostuksen aikana, ja
nyt hän jo kauhukseen huomasi, että kun hänen tuli rakkauttansa
puolustaa, hän ei voinutkaan olla ottamatta lukuun muitakin tunteita,
jotka olivat tähän rakkauteen soveltumattomat. Tämän siveellisen
rappionsa huomattuaan hän tunsi itseänsä kohtaan todellista inhoa.
Hän muisti nähneensä Paulinen ja Henrietten itkevän kumpaisenkin
yhtä toivottomasti, entisen kurjan rikostoverinsa ja nykyisen
neitsyellisen ystävänsä, ja siinä oli ollut vain kaksi päivää väliä.
Ja hän vaikeroi kätkien kasvonsa käsiinsä: "Minusta ei siis muuksi
ole kuin itkettäjäksi!..." Sellaisessako mielentilassa hänen siis oli
kierrettävä ja teeskenneltävä, kun kreivitär palasi häneltä vaatimaan
välttämätöntä selitystä, joka paljastaisi hänen viimeaikaiset surkeat
hairahduksensa! -- Mutta aika oli jo kulunut. Salin ovi aukeni
uudestaan, ja rouva Scilly oli hänen edessään. Francis kohotti
päätänsä kuunnellakseen mitä hänelle sanoi tuo ääni, joka yhä oli
yhtä ystävällinen, yhtä luottavainen tälläkin hetkellä.
"Henriette on nyt vähän asettunut. Olen voinut jättää hänet yksin...
Mutta, Francis, kuinka toruisinkaan teitä, jos en näkisi, kuinka
valtava teidän oma liikutuksenne on. Olen usein teille sanonut,
ettette voi koskaan tarpeeksi hellävaroen häntä kohdella. Hän on niin
äärettömän herkkätunteinen, ja hänen terveytensä ei ole kehuttava.
Mitä olette hänelle sanonut, joka on voinut hänet sellaiseen tilaan
saattaa?..."
-- "Hän ei siis itse ole sitä teille kertonut?..." kysyi Francis.
-- "Ei", vastasi äiti. "En ole häneltä saanut sanaakaan muuta kuin
aina vain tämän saman lauseen: 'Se on lopussa, hyvä Jumala, se on
lopussa!' Ja sen hän sanoi itkien, niin että oli nyyhkytyksistä
katkeamaisillaan. -- Mikä on lopussa, minä kysyin, ja miksikä? --
Silloin hän herkesi minulle puhumasta. Näin, että hän pani kaikki
voimansa liikkeelle hillitäkseen itseään, ja kun hänestä erosin,
niin kaikki hänen ajatuksensa koskivat vain teitä. Hän pyysi, etten
teitä nuhtelisi, etten teiltä mitään kysyisi... Kuinka hän teitä
rakastaakaan, ja kuinka suuri olisikaan rikoksenne, jos hänet
tekisitte onnettomaksi!..."
Lempeä lapsi oli siis kesken tuskiansakin jaksanut häntä ajatella.
Hän oli totellut lemmittynsä kehotusta ja salannut asian äidiltään.
Ja tuo äiti, mitä ehtymätöntä hyvyyttä, mitä luottamusta hän
osoitti sille, joka niin vähän sitä ansaitsi. Hän ei näyttänyt
vähääkään epäilevän, että vakavampi virhe olisi voinut hänen
tyttärensä kihlatun mieltä saastuttaa. Ja tämä oli kumminkin niin
suuresti rikkonut, oli niin kavalasti laiminlyönyt sen ehdottoman
rehellisyyden, johon hän oli kihloihin mennessään sitoutunut. Rouva
Scilly jatkoi yksinkertaisesti:
-- "Kas niin, Francis, ettehän tahtone vuottanne lopettaa, teidän
ja Henrietten ensimäistä vuotta, tuollaisilla kohtauksilla. Jos on
ollut väärinkäsitystä teidän kesken, niin teidän on päästävä siitä
selville... minunkin tähteni", jatkoi hän heltyneellä äänellä.
"Mitä olen voimia kerännyt täällä auringon ja teidänkin avullanne,
koska tiesin ja tunsin teidät onnellisiksi, se on pian mennyttä, jos
minun pitää nähdä Henriette sellaisena kuin hänet äsken jätin ja
teidät sellaisena kuin nyt. Rakastan teitä kumpaakin niin suuresti,
sekä teitä että häntä! Ystävyyteni teitä kohtaan on vilpitön. Olen
mielestäni hiukan oikeutettu teiltä onnea vaatimaan... Kas niin,
tehkää nyt tunnustuksenne", päätti hän tarttuen nuoren miehen käteen
ja puristaen sitä.
-- "Kunpa voisin!..." huudahti tämä sydäntä särkevällä äänellä.
Kun äänettömyys tuntuu meistä tukahuttavalta, niinkuin se oli
hänestä tuntunut jo pitkinä aikoina, niin tällainen hienotunteinen
ystävällisyys liikuttaa meitä liian syvään. Me olemme niin suuresti
säälin tarpeessa, että aukaisemme sydämemme ovet selälleen
ottaaksemme vastaan tarjona olevaa, ja kun kerran näin olemme
toiselle avautuneet, niin tunnustus, jota emme mitenkään tahtoisi
tehdä, vuotaa itsestään meidän huuliltamme, niinkuin kyynelet
vuotavat silmistämme, vastustamattomasti. Mitä rouva Scilly'hin
tuli, todisti Francis'n päästämä huuto hänelle sen, minkä hän jo
oli arvannut, nimittäin ettei tässä nyt ollut puhe noista pienistä
rakkauskinoista, jommoisille lapsellisuuksille vanhemmat ihmiset
huoahtaen hymyilevät. Heidän välillänsä oli kysymys vakavammista
asioista, joista hän ei ollut mitään aavistanut. Hän istuutui nuoren
miehen viereen päästämättä hänen kättänsä ja toistaen pyyntönsä,
sillä hän arvasi naisenvaistollaan, että nuori mies oli hänelle
luovuttava salaisuutensa, jos hän vain tiesi taitavasti asettaa
sanansa:
-- "Jos voisitte?... Mutta ettekö ole poikani? Enkö minä ole
teidän äitinne?... Onhan minulla teitä kohtaan äidin hellyys. Ja
hellävaroen kuin äiti voin tunnustustanne kohdella. Jos todellinen
äitinne olisi täällä, viipyisikö silloin tuo ryppy otsallanne,
tuo suru silmissänne, tuo äänettömyys huulillanne, tuo taakka
sydämellänne?... Ei, te sanoisitte hänelle: Äiti, minulla on suru.
Ja hän teitä hoitaisi ja viihdyttäisi, teidät parantaisi."
-- "Elkää minulle noin puhuko!" sanoi nuori mies nousten ja
irroittaen kätensä. "Sananne koskevat minuun liian kipeästi. Ette
tiedä mitä pyydätte ettekä myöskään niiden salaisuuksien luonnetta,
joita luulette voivanne säälillä kohdella. Antakaa minun mennä pois,
paeta Palermosta, Henrietteä paeta, teitä, kaikkea paeta. Siinä on
minulle ainoa mahdollisuus pysyä kunnon miehenä..."
-- "En", vastasi kreivitär, hänkin vuorostaan nousten. "Ei olisi
kunnon miehen tapaista, jos ette nyt minulle sanoisi asiata niinkuin
se on. Minuakin liiaksi vaivaa levottomuus teidän sanojenne johdosta,
ja te ette voi minua tähän tilaan jättää. Kun pyysitte minulta
Henrietten kättä ja kun minä sen teille annoin, muistatteko kuinka
otin teidät kunnioittaen vastaan, kuinka luottavaisesti teitä
kohtelin? Enhän ole milloinkaan missään suhteessa teitä tutkinut.
Olin silloin niinkuin nytkin täydellisesti vakuutettu siitä, että
jos olisi ollut olemassa joku seikka, joka olisi ollut arveluttava
avioliittonne täydelliselle kunniallisuudelle, niin olisitte sanonut
minulle sen. Jos nyt on asioita tapahtunut, olipa mitä tahansa, jotka
oikeuttavat huudahduksia sellaisia kuin äsken päästämänne, niin
olette velvollinen antamaan niistä selityksen kihlattunne äidille.
Avioliittoon ei saa astua semmoinen tuskallisen vakava salaisuus
omallatunnolla... Te puhutte kunniasta. Muutamat hetket ja asemat
eivät muuta kunniata kysy kuin ehdotonta suoruutta. Minulla on oikeus
vaatia teiltä sellaista, ja minä vaadin sitä..."
Hän oli puhunut itsetietoisen pontevasti, niinkuin ainakin äiti,
jonka on puolustettava mitä hänellä on maailmassa kalleinta,
tyttärensä tulevaisuutta. Sillä Francis'n mielettömät sanat olivat
nyt todenteolla herättäneet hänessä pelkoa. Viittaus heidän
keskusteluunsa Francis'n kuusi kuukautta sitten tapahtuneen kosinnan
johdosta kosketti nuoren miehen siveystuntoa sen arimmalta puolelta.
Tuossa ristiriitaisten tunteiden hätyyttämässä, epävarmuuden
kiduttamassa, tunnonvaivojen vainoomassa sielussa tapahtui jyrkkä
käännös, eräs noita äkkikäännöksiä, jotka ovat jalomielisten mutta
heikkojen luonteiden viimeisenä ylpeytenä. Rouva Scilly'n puhuessa
hän oli lähtenyt astumaan edestakaisin huoneessa. Sitten hän äkkiä
pysähtyi ja sanoi alakuloisesti:
-- "Olette oikeassa -- suoruutta kunniani tässä etenkin vaatii, ja
kokonaisen kuukauden olen siinä suhteessa rikkonut sekä teitä että
Henrietteä vastaan. Sitä varten juuri minä tahdoin lähteä täältä
pois, jotten vielä enemmän rikkoisi. Mutta totta on, ettette nyt voi
antaa minun mennä ja etten minä voi erota teistä näin. Te puhuitte
äsken päivästä, joka on minulle pyhä, siitä päivästä, jolloin pyysin
teiltä Henrietteä vaimokseni. Teidän tulee tietää, etten ainakaan
sinä päivänä kunniatani laiminlyönyt. Minä rakastin häntä, hän minua.
Tunsin rintani paisuvan toivon ja rakkauden elähyttävistä voimista...
Luulin olevani vapaa itselleni uutta elämää luomaan..." Hän lisäsi
nähtävästi tuskaisella ponnistuksella: "En ollutkaan vapaa..." Hän
vaikeni; sitten, vastaten rouva Scilly'n liikkeeseen, hän jatkoi:
"Oh, en minä ketään pettänyt, en ketään hyljännyt tahtoessani mennä
naimisiin... Saatte uskoa, että pidin itseäni, pidin tytärtänne liian
korkeassa arvossa voidakseni niin vähässä aikaa siirtyä rakkausliiton
rikkomisesta kihlausliiton rakentamiseen... Ennenkuin Henrietten
tapasin, ei ole elämässäni ollut kuin yksi suhde, joka ansaitsee
rakkauden nimeä. Niin, olen kerran rakastanut intohimoisesti,
mielettömästi erästä naista, joka kihloihin mennessäni ei enää
ollut minulle mitään. Ainakin minä luulin, ettei hän ollut minulle
enää mitään... Vuosia sitten oli tuo entinen rakkauteni sammunut.
Olin vilpitön, aivan vilpitön, luullessani että olin vapaa kaikesta
velvollisuudesta silloista lemmittyäni kohtaan, varsinkin siihen
katsoen, mitä olin hänen tähtensä kärsinyt..."
-- "Elkää jatkako", keskeytti kreivitär, "sehän on nuorten miesten
ainainen tarina. Teillä on ollut joku arvoanne alentava suhde.
Tuo kurja on kuullut teidän aikovan mennä naimisiin. Hänellä on
käsissään teidän kirjoittamianne kirjeitä. Hän uhkaa lähettää
ne teille, lähettää ne Henriettelle. Te tiedätte tuon rakkaan
lapsukaisen äärettömän arkaluontoiseksi. Ja minua luulette sangen
ankaraksi. Olette pelästynyt, mennyt aivan sekaisin ja tahtonut
rientää Parisiin lunastamaan kirjeenne häneltä. Olenko osannut kertoa
teille asianne, ainakin suunnilleen?... Nehän ovat viidenkolmatta
vuoden heikkouksia, joihin te miehet niin helposti lankeatte. Mutta
teillähän ei ollut isää eikä äitiä, ja kun kerran ei ole lasta,
viatonta raukkaa, jonka täytyisi kantaa teidän virheenne kirousta...
Sillä jos olisi ollut lapsi, niin te olisitte sanonut sen minulle,
sen kyllä tiedän..."
Jalo nainen ei näyttänyt itsekään uskovan mitä näin varmuudella
väitti, sillä hän tarkasti tuskaisesti Francis'ta näitä viimeisiä
sanoja lausuessaan. Tämä pudisti päätään vielä toivottomamman
näköisenä ja jatkoi:
-- "Tahdoitte säästää minulta seikkaperäisen tunnustuksen. Kiitän
teitä. Mutta olen alkanut ja tahdon päästä loppuun asti. Lapsi
on, pieni tyttö, ja äiti oli toisen vaimo. Te näette, että olin
oikeassa, kun äsken teille sanoin, ettette aavistanut salaisuuteni
luonnetta vaatiessanne sitä minulta. Te näette, ettette tuntenut
minua ettekä minun entisyyttäni. Sellainen asia on sangen tavallinen,
jopa jokapäiväinenkin siinä piirissä, missä minä olen elänyt.
Ymmärrän, että sen edellyttämät valheet ja petokset kauhistuttavat
teidän kaltaistanne hurskasta naista. Ja sittenkin, jos voisin
seikkaperäisesti teille kuvata tätä kamalaa liittoa, sen katkeria
pettymyksiä, sen mustasukkaisuutta ja epäluuloja, joiden myrkkyä olen
vuosimääriä märehtinyt, kuvata niitä kohtauksia, joiden johdosta
toisistamme erosimme, niin ette minua tuomitsisi, sen minä teille
vannon, pikemmin säälisitte. Epäilin hänen uskollisuuttansa. Ja
hylkäsin hänet. Toistan sen vieläkin, vuosia on sen jälkeen kulunut.
En sano, että olin hänet unohtanut, mutta varmasti uskoin, että
kaikki oli ainaiseksi lopussa..."
-- "Ja te sanoitte, että on olemassa lapsi?" keskeytti kreivitär.
-- "Sanoinhan teille, että epäilin äidin uskollisuutta", vastasi
Francis. "En luullut olevani lapsen isä, tai paremmin sanoen, olin
täydellisesti vakuutettu, etten ollut."
-- "Ja nyt?..."
-- "Nyt tiedän, että olen hänen isänsä..."
-- "Ja milloinka teille on todistettu, että niin on? Äskettäinkö?"
-- "Muutamia viikkoja sitten."
-- "Täälläkö siis?..."
-- "Niin, täällä..."
-- "Olette siis uudistanut suhteenne tuohon naiseen?..."
-- "Olen", vastasi Francis.
-- "Ja te olette voinut sen tehdä!" huudahti rouva Scilly väännellen
käsiään, "kun elitte täällä meidän luonamme, minun luonani, joka
olen antanut teille rakkaimpani maailmassa, tuon puhtaan enkelin
luona, joka, hän puolestaan, on antanut teille koko sydämensä...?
Mutta minkälainen mies te siis olette, kun ette ole ymmärtänyt, että
teidän oli minulle puhuminen, heti kun saitte ensimäisen rivin tuolta
naiselta..."
-- "Hän ei ole minulle kirjoittanut", sanoi Francis.
-- "Onko hän siis... Onko hän siis tullut Palermoon... Oletteko hänet
tavannut?..."
-- "Olen", vastasi Francis.
-- "Tässäkö hotellissa?..."
-- "Niin, tässä hotellissa..."
He katsoivat toisiinsa hetken aikaa puhumatta, nuori mies rukoilevin
silmin, ikäänkuin pyytäen rouva Scilly'tä arvaamaan, mitä hän ei
jaksanut sanoa, tämä, katse täynnä kauhua, ikäänkuin peläten oikein
arvaavansa. Kreivitär keskeytti ensimäiseksi tämän hirveän vaitiolon.
-- "Mutta eihän se voi olla mahdollista. Ettehän olisi sallinut
Henrietten puhua tuolle pienokaiselle, niinkuin hän puhui, jos
lapsi olisi ollut teidän..." Ja kun Francis painoi päänsä alas,
hän huudahti: "Tuo nainen, se on siis rouva Raffraye! Ja lapsi, se
on... Voi onnetonta!..." -- "Nyt tiedätte kaikki", vastasi nuori
mies, "ja te voitte ymmärtää viimeviikkoiset tuskani. Kun luin
tuon nimen: Pauline Raffraye asukasluettelosta hotellin etehisen
seinältä, olin vähällä menettää järkeni pelosta. Luulin, että hän
tuli tänne heittäytyäkseen Henrietten ja minun väliin, temmataksensa
minulta pois pyhän ja puhtaan rakkausonneni tuon surkean menneisyyden
nimessä. Olihan hän tosin ollut rakastajattareni, ja minä olin
törkeästi hänet hyljännyt. Olisihan hänellä voinut olla mielessä
kostaa... Silloin ajattelin teille puhua, niinkuin nyt teille puhun.
Mutta en uskaltanut. Sanoitte minulle äsken, että luulin teitä
ankaraksi. Se on totta, ja totta myöskin on, että kunnioitukseni
teitä kohtaan oli liian syvä. Ajatus, että minun oli kerrottava
teille tuo hirveä avioliitonrikkomisjuttu, oli minulle sanomattoman
vastenmielinen!... Sitten huomasin, että rouva Raffraye koetti
vältellä teitä. Ymmärsin silloin, että hänen tulonsa Palermoon oli
noita outoja sattumia, jotka meistä tuntuvat sallimuksen iskuilta.
Nähtävästi hän siitä kärsi yhtä paljon kuin minäkin. Tunnustus
tuntui minusta sentähden tarpeettomalta. Olin mielestäni niin
voimakas rakkaudessani Henrietteen. Sitäpaitsi en ollut koskaan
nähnyt lasta. Tuo pieni tyttö oli syntynyt sen jälkeen kuin olimme
purkaneet välimme. Toistan vieläkin, etten luullut olevani hänen
isänsä. Kumminkin, täytyyhän minun myöntää, etten ollut siitä aivan
varma... Ja sitten, eräänä päivänä sain tietää -- Henrietten itsensä
kautta --, että lapsi, josta en ollut koskaan tahtonut kuulla
puhuttavankaan tuon epäilykseni tähden ja tuon hirveän mahdollisuuden
tähden, sattuvasti muistutti sisartani. Voitte arvata, mitä tämä
minussa vaikutti. Näin sitten itse pienokaisen. _Oman vereni näin_.
Masentavana ilmestyksenä se minuun vaikutti, yhdellä kertaa vallaten
koko sydämeni. Te kai ette voi muistaa. Erosin teistä mennäkseni muka
pankkiin... Käskin ajaa suoraan hotellin puutarhan ovelle. Astuin
sinne täynnä epäilevää uteliaisuutta, palasin vakuutettuna. Minun
tyttäreni se oli!... Siitä hetkestä lähtien oli onneni mennyttä.
Taistelin, epätoivoisesti taistelin, jotta en enää näkisi tuota
lasta, jonka hyväksi en voinut mitään. Näin hänet uudestaan. Tahdoin
tavata äidinkin. Mikä hirvittävä kohtaus! Hulluksi olin joutua
tunnonvaivoista, kun kuulin tuon naisen, jota olin rakastanut, ah,
mielettömästi, väittävän olevansa viaton -- sellaisella äänellä
väittävän... Jos hän ei ole rikosta tehnyt, jos olen tuominnut
häntä pelkän todennäköisyyden perusteella, mitä olen tehnyt?...
Tuo ajatus tunki teränsä sydämeni särkyneimpään kohtaan. Silloin
päätin lähteä pois. Ja pois olisin lähtenytkin, olisin kenties
pelastettu, jos ei leppymätön sallimus olisi niin suonut, että juuri
tänä aamuna Henriette oli puhellut, kenen kanssa? pikku Adèlen,
joka aivan viattomasti kertoi nähneensä minut äitinsä luona... Kun
sitten äsken, tuossa paikassa, kuulin Henrietten kysyvän, miksikä
olin häneltä salannut tuon käynnin, kun näin, että hän rakkautensa
vaistolla oli arvannut viimeaikaisen kauhean levottomuuteni, kun
minulle kävi selväksi, että kaikki valheeni, kaikki harkintani ja
sisälliset taisteluni eivät voineet tätä turmiollista ja auttamatonta
yhtymistä estää, yhtymistä entisyyteni ja nykyisyyteni, rakkaan
kihlattuni ja tuon onnettoman välillä -- oikeassa olitte, kun hänet
onnettomaksi sanoitte --, silloin ei minulla enää riittänyt voimia
puolustautumaan. Sen verran on minulla vielä ollut kunniantuntoa
jäljellä, että olen uskaltanut olla valehtelematta, kieltäytyen
vastaamasta... Ah, rouva Scilly, auttakaa minua! Nyt kun tiedätte,
mitä olen rikkonut, mitä kärsinyt, pankaa kaikki äidinälynne
liikkeelle estääksenne iskua vaikuttamasta Henrietteen...!"
-- "Voi, onko minun vallassani estää?" vastasi rouva Scilly, hänkin
nähtävästi epätoivoisena. "Kun hän minulta kysyy, mitä minun
tulee hänelle vastata? Ja te ette ole ymmärtänyt, että ensimäinen
velvollisuutenne sellaisessa asemassa oli menetellä juuri niin, ettei
asia joutuisi kihlattunne tietoon, ette ymmärtänyt, että minä yksin
kykenin teitä auttamaan?... Hyvä Jumala, kuinka suuresti olette
rikkonut! Voi poloista lastani!..."