Luulin jo, että meistä oli jouluaattona tullut ystävät..."
Nuoren tytön ääni oli käynyt niin lempeäksi, ettei lapsi voinut
olla häneen katsomatta. Hänen hellä pikku sydämensä oli nähtävästi
ristiriitaisten tunteiden täyttämä, ja kun hän ei osannut valehdella,
hän vastasi liikuttavalla suoruudella:
-- "Minua toruttaisiin, jos kertoisin, että olemme puhelleet... Äiti
ei tahdo, että minä puhelen niinkuin toissa iltana..."
-- "Vai niin", sanoi Henriette. "Äitiä täytyy totella... Hyvästi."
Hän tiesi nyt, mitä hän oli tahtonut tietää, eikä hän ollut siitä
sen enempää edistynyt. Jos Adèlen äiti kielsi lasta puhumasta
vieraille, niin mitä se koski Francis'n lähtöä. Hän ei arvannut,
kuinka oikealle jäljelle hänen vaistonsa oli hänet johtanut, kun hän
mihin hintaan hyvänsä oli tahtonut lähestyä Adèlea. Mutta se oli
kohta hänelle selvenevä. Kun hän kääntyi lähteäksensä toistettuansa
vieläkin: "Hyvästi", niin herttainen pienokainen tarttui hänen
käteensä ikäänkuin estääkseen häntä vielä lähtemästä ja sanoi hänelle
lempeästi rukoillen:
-- "Oletteko nyt suuttunut?..."
-- "En ollenkaan", vastasi Henriette pakottautuen hymyilemään.
-- "Olettehan", väitti lapsi. Sitten hetken epäröityään, hän jatkoi:
"Teidän ei pidä suuttua äitiin... Hänhän ei tunne teitä... Mutta nyt
kaikki kenties muuttuu." Ja hän lisäsi lämpimästi: "Silloin olisin
mielelläni teidän ystävänne..."
Tämän lauseen salaperäinen viittaus oli niin tuntuva, että se heti
herätti nuoren tytön huomiota. Hän vastasi: "Kaikkiko muuttuisi,
ja miksi? Eihän äitinne nyt sen enempää minua tunne, ja kun aiotte
lähteä pois..."
-- "Niin", sanoi lapsi älykkäästi, "mutta äiti tietää kyllä, että
te olette hänen kihlattunsa..." Nuori mies, jonka Adèle oli nähnyt
kumartuvan tajuttoman äidin vuoteen ylitse ja jota tämä sitten oli
pelastajanaan kiittänyt, oli alati näinä viime päivinä ollut lapsen
mielessä. Ja luottavaisen viattomana hän lisäsi: "Odotatteko häntä
nyt? Tuleeko hän tänne?"
Hienotunteisen luonteen on äärettömän vastenmielistä kuulla
lapsen suusta salaisuuksia, joiden tärkeyttä pienokainen ei vielä
viattomuudessaan käsitä. Mutta vaikka Henriette Scilly olikin
luonteeltaan liian hieno voidakseen tunnonvaivatta sellaiseen tekoon
alentua, hän oli myöskin pitkien päivien levottomuudesta niin
kiusaantunut, ettei hän voinut olla pyrkimättä sen asian perille,
johon pienokainen viittasi.
-- "En oikein tiedä, ketä tarkoitatte", sanoi hän. "Te kysytte,
odotanko sulhastani, herra Francis Nayrac'ia?..."
-- "Niin", vastasi pienokainen toistaen hiljaa pari kolme kertaa tätä
nimeä ikäänkuin painaakseen mieleensä sen jokaisen tavun. "Francis
Nayrac, Francis Nayrac..."
-- "En nyt häntä odota", vastasi Henriette, Ja hän jatkoi, sydän
kirvelevänä oman kysymyksensä tärkeydestä: "Olette siis tutustunut
häneen? Olette kenties puhutellut häntä?"
-- "En toki", sanoi Adèle, "pelästyin liiaksi, kun näin äidin
vuoteella makaavan, niin kalpeana, niin kalpeana, näin..." Ja hän
ummisti herttaiset silmänsä, jotka olivat nähneet tuon surkean
kohtauksen. Sitten, tietämättä minkä kouristavan tuskan hänen
sanansa tuottivat hänen kuulijalleen, hän jatkoi, tietämättömyytensä
ja ikänsä julmuudella: "Ja herra Nayrac oli yhtä pelästynyt kuin
minäkin, hän vapisi näin... Hän mahtaa olla hyvin hyvä..."
-- "Sehän tapahtui toissa päivänä, eikö niin?" kysyi Henriette.
-- "Niin, toissa päivänä", sanoi pikku tyttö, ja hämmästyneenä
Henrietten kysymyksen kiihkeydestä hän jatkoi vuorostaan: "Varmaankin
olette vieläkin minuun suuttunut?..."
-- "Kahta käydessäkö?" jatkoi neiti Scilly.
-- "Miksikä minulta kysytte, koska tiedätte sen?... Nyt oikein
pelotatte minua...", sanoi Adèle yhä enemmän ihmetellen Francis'n
morsiamen selittämätöntä hämmästystä tämän kertomuksen johdosta.
Vaikka tämän viimeksimainitun liikutus todellakin oli ääretön, tajusi
hän, että hänen täytyi katkaista tämä keskustelu. Hän olisi muuten
voinut purskahtaa itkuun pienokaisen nähden taikka tehdä hänelle
häpeällisiä kysymyksiä. Hänen onnistui hillitä itseään ja hän sanoi
hiljaisesti:
-- "En ole suuttunut... Jos teitä torutaan, niin teidän tulee sanoa,
että minun syyni se oli, koska minä teitä puhuttelin... Ja nyt
nauttikaa kauniista ilmasta..."
Hän ei enää voinut siihen sanaakaan lisätä. Hänen oli liian paha
mieli. Mitä hänelle oli kerrottu Francis'sta, oli tuhat kertaa
kauheampaa kuin hän oli voinut ajatellakaan. Francis oli ollut
taintuneen rouva Raffrayen vuoteen vieressä mielenliikutuksesta
vapisevana eikä ollut siitä hänelle mitään puhunut. Tuo asia tuntui
hänestä uskomattomalta, mielettömältä. Ajatus, että tämä Francis'n
niin oudosti salaama kohtaus oli sattunut samaan aikaan kuin nuo
odottamattomat lähtöpuuhat, oli hänelle niin tuskallinen, että hän
vähällä oli juosta Francis'ta vastaan häneltä selitystä vaatimaan.
Ja sittenkin hän, totellen hienon luonteensa vaistoa, odotti
aina kello kahteen asti sopivaa tilaisuutta tähän selitykseen,
joka hänestä kumminkin tuntui yhtä tärkeältä kuin hengittäminen.
Sellainen hillitsemistaito intohimon ilmituleen leimahtaessa osoittaa
todellista luonteen jaloutta. Vaikka hänen kihlattunsa teeskentely,
josta hän nyt oli saanut yhtä äkkiarvaamattoman kuin kieltämättömän
todisteen, häntä niin suuresti oudostutti ja huolestutti, hänen
kunnioituksensa lemmittyä kohtaan oli kuitenkin niin täydellinen,
ettei hän voinut otaksua mitään rikosta tämän salaamisen syyksi.
Hänen kaltaisensa nuori ja vilpitön olento on niin taipuvainen
viattomaan luottamukseen, että se joskus joutuu petetyksi, mutta sen
sijaan tämä luottamus varjelee sen halpamaisuudelta, antaa sille
niin suuren siveellisen kauneuden ja on niin monta vertaa parempi
inhimillisen varovaisuuden kurjuutta, että on parempi joutua sen
kautta petetyksi. Henrietten kotona odottaessa Francis'n tuloa
ja asiaa miettiessä hänelle selveni, että nuoren miehen käytös
arvattavasti johtui hänen sydämelleen sangen arkaluontoisista
syistä. Ja hän rakasti tuota sydäntä yhtä paljon kuin hän sitä
kunnioitti. Hän tunsi, että olisi armotonta kovuutta pakottaa nuorta
miestä puhumaan kreivittären kuullen. Hänen onnistui siis hillitä
levottomuutensa kuumetta, ja kun Francis tuli, niin nuori tyttö
istuutui pöytään kuten ainakin koettaen tekeytyä rauhalliseksi ja
kestäen äitinsä ja sulhasensa ystävällisiä pieniä nuhteita hyljätyn
ruokalajin tai koskemattoman viinilasin johdosta, jollaiset hellät
nuhteet ovat onnellisen kodin ihanaa lapsellisuutta. Mitä ivaa
siinä on, kun sydäntä sellainen huoli painaa kuin Henriettellä oli!
Vaikka tiesi minkä tiesi, täytyi hänen vielä vaikeroimatta kuunnella
seuraavia hänen vieressään vaihdetuita sanoja:
-- "Marguerite kertoi minulle, että sairas naapurimme voi
paremmin...", sanoi rouva Scilly.
-- "Voikohan hän kohta muuttaa huvilaansa?" kysyi Francis. Kuinka
välinpitämättömästi hän puhui tuosta naisesta, aivan kuin hän ei
olisi häntä koskaan tuntenut. Kuinka tuo valhe Henrietten sydäntä
viilsi. Sellainen teeskentely on valheista pahin; se on tekojen
valhetta, koko olemuksen valhetta. Kuulla lemmittynsä valehtelevan,
tietää, että noiden rakkaiden silmien takana piilee ajatus, joka
meiltä salataan, sielu, joka meitä pettää, huomata tätä tekopyhyyttä
voimatta sanallakaan sitä vastustaa, mikä kidutus! Vasta paljon
myöhemmällä, aamiaisen jälkeen, kun hänen äitinsä oli mennyt
valmistamaan kirjeitänsä postiin lähetettäviksi, hän pääsi purkamaan
kiihotuksensa ja hän sanoi Francis'lle, joka hänkin nousi lähteäkseen:
-- "Jääkää, minulla on teille puhumista..."
IX.
HERÄÄVÄ VAISTO. (Jatkoa.)
Se kiihko, millä Henriette lausui nämä sanat, tärisytti häntä
sydänjuuria myöten. Hänen jalkansa vapisivat, niin että hänen täytyi
istuutua. Francis, seisoen hänen edessään, katseli häntä, itse
mitä katkerimman liikutuksen vallassa. Sellainen liikutus valtaa
hänen kaltaisensa heikot ja hellätunteiset luonteet, jotka eivät
uskalla olla ehdottomasti rehellisiä eivätkä myöskään voi pettää
siitä tunnossaan kärsimättä. Hän näki, hän tunsi kituvan tuon
uskollisen sydämen, jonka hän oli lävistänyt ja joka nyt, hän tiesi
sen, viattomassa suoruudessaan aikoi hänelle paljastaa vuotavat
haavansa. Kun sellaisen liikutuksen aikaansaa nainen, jota emme enää
rakasta, on se jo niin vaikea kestää, että monet arkaluontoiset
miehet, mieluummin kuin suostuvat kuuntelemaan kiduttamansa
uhrin hätähuutoja, yhä vain siirtävät tuonnemmaksi rakkausliiton
rikkomisen, jota kumminkin ovat vuosimääriä toivoneet koko
nuoruutensa tarmolla. Mutta kun rakastamme sitä naista, joka meidän
tähtemme kärsii, rakastamme intohimoisella rakkaudella, kun ääni,
jonka valitus vihloo korviamme, on lemmittymme ääni, niin tuo valitus
tunkee olentomme sisimpään ja värisyttää sen arimpia ja herkimpiä
kieliä. Ei ole silloin niin lujaa päätöstä, joka estäisi meitä
lieventämästä tuota huokausta, pyyhkimästä noita kyyneliä, sitomasta
tuota haavaa, jonka verenvuotoa emme uskalla katsoa. Francis'kin oli
samassa tuokiossa polvillaan kihlattunsa edessä ja puristi hänen
käsiänsä epätoivoisesti rukoillen:
-- "Rauhoittukaa, Henriette", sanoi hän, "jos minua rakastatte! Te
tuotatte minulle liiaksi tuskaa... Hyvä Jumala, kuinka te värisette
ja olette levoton, ja minun tähteni!... Katsokaa minua, näettehän
kuinka teitä rakastan. Kuunnelkaa, kuinka koko sydämeni teille puhuu!
Vastatkaa tekin minulle sydämenne kautta... Minun lähtönikö teitä
noin huolestuttaa?... Mutta luuletteko, ettei se minulle tuota
huolta? Minusta tuntuu niin kovalta lähteä teidän luotanne, etten voi
koskaan siihen suostua, jos minun täytyy teidät jättää tällaiseen
tilaan... Hyvä Jumala! Ette edes vastaa", huudahti hän, kun Henriette
yhä oli ääneti ja yhä enemmän värisi. Ja unhottaen kaikki eilispäivän
mietteensä, ristiriitaiset tunteensa ja sisälliset taistelunsa,
unhottaen kiduttavat tuskansa ja kurjat valheensa, sekä nykyiset että
ne, joihin tiesi vastaisuudessakin lankeavansa, hän vain ajatteli,
miten voisi noihin jäykästi tuijottaviin silmiin sytyttää ilon
välähdyksen. "Tahdotteko, etten lähdekään", sanoi hän, "että jään
teidän luoksenne aina siihen asti kuin olimme ensin päättäneet?...
Vähät minä taudista... Enhän minä ole sairas, tuskinpa tulenkaan.
Kunhan vain te olette onnellinen, kunhan vain hymyilette minulle
niinkuin ennen, niin kaikki voimani palajavat, terveyteni kokonaan...
Jos sitä minulta pyydätte, niin sanokaa yksi sana vain, yksi ainoa,
niin lupaan teille kaikki. Lupaan jäädä luoksenne... Mutta elkää enää
väriskö, elkää kärsikö enää! Lemmittyni ainokainen, elä enää kärsi..."
Hän oli pannut näihin sanoihin, jos ei koko sydäntänsä, niinkuin
hän oli sanonut, niin ainakin sen, mikä siinä oli jalointa ja
ylevintä. Ajattelematta, melkein tahtomatta hän oli koettanut täyttää
Henrietten huulilta muka lukemansa pyynnön, ennenkuin tämä oli
ennättänyt sitä lausuakaan. Ja kun nuo suloiset, värisevät huulet
soivat hänelle tuon niin hartaasti pyydetyn hymyn, hän ei voinut
arvata, minkä vastauksen ne hänelle valmistivat. Henriette irroitti
kätensä, sulki niitten väliin lemmittynsä kasvot ja kallistui niitä
katsoakseen, ja silloin hänenkin silmissään, noissa silmissä, joissa
oli tähän asti ollut niin selkeätä tasapainoa ja sopusointua,
hehkui ensimäisten kärsimyksien ja heränneen intohimon tuli. Hänen
liikutuksesta värisevistä kasvoistaan virtasi ääretön kiitollisuus
tuosta sääliväisyyden osoitteesta, jota hän lapsellisuudessaan luuli
hellyyden osoitteeksi. Ja kiitollisuuden sulattava lämpö kasvoissaan
ja liikkeissään hän sanoi vihdoinkin:
-- "Kiitos, Francis, oma Francis'ni! Oh, minkä painavan huolen otatte
tuosta pois!" Ja hän osoitti poveansa. "Kuinka olettekaan minulle
hyvä! Kuinka suuresti minua rakastatte! Onko siis totta, ettei teillä
ollut lähtöönne muita syitä, joita tahdoitte minulta salata?...
Tietysti teidän on lähdettävä, koska tohtori on niin määrännyt",
väitti hän uudestaan hymyillen. Ja sitten hän lisäsi, äänessään
hiukkanen lapsellista ylpeyttä: "En minä ole niin peräti rohkeutta
vailla, ja kun kerta teidän terveytenne vaatii, että lähdette pois,
niin olisihan minun puoleltani anteeksiantamatonta heikkoutta, jos
en rohkeasti suostuisi tähän eroon... Te olette erehtynyt minun
suhteeni, jos olette luullut, että pidätän teitä täällä kurjasta
itsekkäisyydestä, pyytääkseni teitä minun tähteni uhraamaan omat
etunne. Ei teidän lähtönne minua niin huolestuttanut. Se vain, etten
tiennyt oikeata syytä siihen taikka etten luullut sitä tietäväni.
Ja sitten, etten teitä ymmärtänyt... On niin hirveätä epäillä, kun
rakastaa!..."
-- "Nyt en minä vuorostani teitä ymmärrä", keskeytti nuori mies.
Silminnähtävää oli, sitä ei voinut kieltää, että Henriette jotakin
epäili. Francis tunsi sydämensä nytkähtävän. Eikä hänen tarvinnut
kauan olla noiden epäluulojen luonteesta kahden vaiheella, sillä
suoraluonteinen nuori tyttö ei koettanut viekastella.
-- "Tietysti ette voi minua ymmärtää", vastasi hän Francis'n
huudahdukseen, vieläkin hymyillen. "Olen ollut hullu... Sen minä nyt
huomaan, kun olen jälleen teidät löytänyt. Sillä minä olen teidät
jälleen löytänyt. Koko sydämeni lämpeni, kun äsken puhuitte minulle
noin. Te kiskaisitte pois tuon verhon, joka nyt vähän aikaa on
tuntunut meitä erottavan. Se kuuluu oudolta, mutta minusta tuntui,
ettette enää ollutkaan sama kuin ennen. Sanalla sanoen, tiesin
ettette sanonut minulle koko totuutta, mutta nyt sen sanotte, eikö
niin? Nythän te minulle selitätte sen, minkä olette minulta salannut
ja miksikä sen salasitte! Ja minä pääsen tuosta painajaisesta... Se
on minua niin suuresti kiusannut näinä viime päivinä, että jos teidän
olisi pitänyt mennä pois, ennenkuin sain teitä näin puhutella, niin
en tiedä minne olisin joutunut. Kärsin liiaksi..."
-- "Mitä minun tulee teille selittää?" sanoi Francis melkein
sammuneella äänellä ja jatkoi sitten: "Kysykää te", niin ilmeisesti
hämillään, että nuori tyttö heti tunsi särkyvän tuon innostuksensa,
joka oli hänen rakkaudellensa uutta lämpöä ennustanut.
-- "Kuinka oudosti taas minulle puhutte!" sanoi hän. "Koska minua
rakastatte, ettekö voisi minulta säästää noiden kysymyksien
kidutusta?... Minusta on niin kovaa näyttää epäilevältä..." Ja
sitten hän jatkoi tarmolla, joka ilmaisi sitä lujuutta, mihin
ehdottomasti rehelliset luonteet ratkaisevina hetkinä pystyvät:
"Mutta tottahan on, että olen epäillyt. Tarkastin teitä eilen pitkin
päivää, niinkuin en ole koskaan ennen sitä tehnyt, niin suuresti
minua kiusasi se ajatus, ettette ollut suora minua kohtaan. Te
erositte minusta niin oudosti perjantaina. Ja kun palasitte, sangen
myöhään, oli kasvoissanne... valhetta." Hänen äänensä kävi kovaksi
hänen lausuessaan tätä viimeistä sanaa ja jatkaessaan: "Voi, suokaa
anteeksi, täytyyhän minun sanoa teille kaikki, mitä sydämeni hautoo,
kaiken kurjuuden, joka tästä havainnostani johtui... Äkkiä äiti puhui
teille tuolla ylhäällä olevasta naapuristamme, rouva Raffrayesta,
herttaisen pikku ystävämme äidistä. Luulin huomaavani, että
säpsähditte. Olin näet semmoisessa mielentilassa, että vähimmätkin
asiat paisuivat tärkeiksi, paisumistaan paisuivat. Ihmettelin
suuresti teidän hämmästystänne tuntematonta naista mainittaessa. En
olisi kuitenkaan sitä ajatellut, ellen olisi tänä aamuna tavannut
kadulla pikku Adèlea hoitajansa kanssa. Minusta näytti, että hän
koetti minua vältellä, ikäänkuin hänen äitinsä olisi kieltänyt häntä
minulle puhumasta... Mieletöntähän se on, mutta en tiedä, kuinka
tulin yhdistäneeksi rouva Raffrayen kiellon vavahdukseen, jonka olin
luullut teissä huomaavani... Lopuksi, äsken kun olin yksin... Satuin
näkemään lapsen, joka oli puutarhassa leikkimässä, enkä voinut olla
menemättä häntä puhuttelemaan... saadakseni tietää... Hyvä Jumala,
kuinka minua hävettää!" sanoi hän, painaen otsansa käsiensä varaan.
"Niin, menin puutarhaan, puhelin hänelle, ja se, mitä hän minulle
sanoi, säikytti minua niin hurjasti, että minun piti pyytää teiltä
selityltä; heti, tuossa paikassa... Rukoilen teitä ristissä käsin,
päästäkää minut tästä tuskasta! Olipa teillä mikä syy tahansa salata
meiltä, äidiltä ja minulta, että tunnette rouva Raffrayen, että
olette häntä auttanut hänen pyörtyessään, niin sanokaa se minulle,
tuo syy... Ajatelkaa, että olen teidän kihlattunne, että minusta
on tuleva teidän vaimonne, että olen oikeutettu tietämään teistä
kaikki, niinkuin teilläkin on oikeus tietää minusta kaikki... Mutta
minä en tahdo tähän oikeuteen vedota, rakkautemme nimessä minä teitä
rukoilen, lämpimän onnemme nimessä, kärsimykseni nimessä... Niin,
toistan sen vieläkin, liiaksi olen kärsinyt, kun olen teissä valhetta
epäillyt..."
Sitä myöten kuin Henriette esitti viattoman kertomuksensa äänellä,
jonka värähtelevä liikutus loi eloa ja pontta yksinkertaisimpiinkin
lauseisiin, kun hän sanoiksi virkki sydämensä itsestään kohonneet
haikeat aavistukset, taistelunsa, liiaksikin terävät havaintonsa ja
lopuksi mainitsi omasta mielestään häpeällisen rikoksensa, hän näki
Francis'n kasvojen muuttuvan kalman kalpeiksi ja vastustamattoman
kauhun herpaisevan niiden jo päiväkausia kestäneen jännityksen.
Se mitä Francis oli enimmän pelännyt, nimittäin että Henriettessä
heräisi aavistus hänen suhteistaan Paulineen, oli nyt tapahtunut. Ja
kuka oli Henriettessä herättänyt tämän aavistuksen, joka oli niin
vaarallinen heidän yhteisen onnensa tulevaisuudelle, kuka oli ollut
tämän ilmiannon välikappaleena? Tuo viaton lapsi, jonka Francis oli
vuosia sitten hyljännyt, tuo herttainen ja lempeä pikku tyttö --
hänen tyttärensä -- jonka pelkkä oleminen saman katon alla kuin hän
oli hänessä vaikuttanut sellaisen hämmennyksen ja jonka näkeminen oli
juurineen päivineen kiskonut pois hänen kerran tekemänsä päätöksen,
jossa hän oli niin kauan horjumattomasi pysynyt. Että tuon lapsen
vielä oli oltava itsetiedottomana vaikuttimena hänen elämänsä
murhenäytelmän ratkaisevaan kohtaukseen, se seikka oli omiansa
kehittämään hänessä viimeaikaisten tapauksien johdosta heränneen
sovittamispakon tunteen vielä valtavammaksi. Ei ollut hänestä
koskaan ennen Nemesis niin armottomalta näyttänyt kuin tänään. Ei
ollut hänestä koskaan niin mahdottomalta tuntunut entisyydestä
vapautuminen, tuosta entisyydestä, joka hänet yhä uudelleen tapasi,
niinkuin nousuvesi tapaa onnettoman, joka ei ole ajoissa paennut,
kaataen hänet hyrskyihinsä, kun hän koettaa nousta, kietoen hänet
kuohuihinsa, kun hän juoksee, sokaisten hänet räiskeellänsä,
kun hän hakee kalliota, mihin nojautua, tukehduttaen kohinaansa
hänen hätähuutonsa. Tuoko tunne, että hän oli välttämättömän
koston käsissä, hänessä lamautti kaiken hänen puolustuskykynsä?
Vai tekopyhyyden äitelyyskö se joskus, kun meitä liian kiivaasti
ahdistetaan, saattaa meidät yhdessä tuokiossa luopumaan lukuisien ja
taitavasti sepitettyjen valheiden tuloksesta? Oliko hänestä kauheata
yhä edelleen pettää niin suoraa, niin vilpitöntä, niin aseetonta
raukkaa kuin Henriette tuntui olevan, vai huomasiko hän, että
hänen oli mahdotonta puolustautua mainitsematta Paulineakin tässä
puolustuksessaan? Vai oliko kenties hänelle selvinnyt, ettei ratkaisu
nyt ollut vältettävissä ja että hänen oli käytettävä viimeistä
mahdollista tilaisuutta pelastaa mitä vielä hänen tunteittensa
kunniasta oli pelastettavissa? Ainakin hän, sen sijaan että olisi
alentunut häpäiseviin ja hyödyttömiin vakuutuksiin, vastasi kolkoksi,
kovaksi ja kuivaksi muuttuneella äänellä:
-- "Aivan totta on, että tunnen sen henkilön, jonka äsken
mainitsitte, totta myöskin, että olin toissa päivänä hänen
huoneessaan häntä auttamassa, ja totta sekin, että minun olisi
pitänyt sanoa se teille, sekä äidillenne että teille... Mitä niihin
syihin tulee, jotka ovat minua siitä estäneet, elkää vaatiko minulta
selitystä. Minä en sitä teille anna. En voi sitä teille antaa..."
-- "Ette voi!" toisti Henriette. "Ja nyt te vuorostanne vapisette,
kalpenette, pelkäätte!... Ne ovat siis vakavia, nuo syyt. Ne
mahtavat koskea teitä sangen läheltä, koska näytätte olevan
tuollaisessa tilassa... Hyvä Jumala!" jatkoi hän, "tuo hulluus valtaa
minut uudestaan. Rukoilen teitä, Francis, rukoilemalla rukoilen!...
Vannokaa edes, ettette tuntenut tuota naista ennen sitä päivää,
ettette ennen ole häntä tavannut. Vannokaa se minulle. Tahdon teitä
uskoa. En sitten enää pyydä teiltä mitään... Voin kaikki kestää,
mutta en tuota ajatusta..."
-- "Olen jo sanonut, etten voi teille vastata", sanoi nuori mies.
-- "Olette siis hänet tuntenut...", jatkoi Henriette epätoivoisesti.
"Ja hän on tullut tänne. Me olemme teidän kuullen hänestä puhuneet,
ja te ette ole virkkanut mitään... Nyt minä muistan, että aina
siitä päivästä alkaen, jolloin tuo nainen saapui Palermoon, te
aloitte muuttua. Voi, hyvä Jumala", huudahti hän, puristaen
kätensä vastakkain epätoivoisella liikkeellä, "varjele minua
mustasukkaisuudesta... Se on liiaksi häpeällistä..."
-- "Hillitkää itsenne, Henriette", keskeytti nuori mies
säikähtyneenä. "Kuulen äitinne tulevan. Teen mitä voin antaakseni
teille selitystä... Mutta suokaa minulle se armo, ei hänen
kuultensa!..."
Tuo häpeällinen huudahdus, joka kehotti nuorta tyttöä salaamaan
asiata äidiltään, oli viimeinen raukkamaisuus, johon Francis teki
itsensä syypääksi. Täytyy sanoa hänen puolustuksekseen, että hänen
voimansa, niin ruumiilliset kuin henkisetkin, olivat lopussa ja
että hänestä tuntui vallan mahdottomalta tällä hetkellä kestää
kreivittären tutkintoa Henrietten tutkinnon lisäksi. Hän ei ollut
erehtynyt, sillä rouva Scilly astuikin sisälle, kädessä vasta
kirjoitettu kirje. Hän oli luullut tyttärensä niinkuin Francis'nkin
olevan itsekunkin omassa huoneessaan, niinkuin heidän oli tapana,
melkeinpä sääntönäkin, tähän aikaan päivästä. Hän siis suuresti
hämmästyi, kun huomasi heidät yhdessä äänettöminä, nähtävästi
hänen tulostaan hämillään ja vielä kesken katkenneen keskustelunsa
liikutuksesta värisevinä. Hän ei kuullut heidän viimeisiä sanojansa,
mutta heidän asennostaan jo kävi hänelle selväksi, että hän oli
sattunut tulemaan myrskyisen kohtauksen aikana. Ja mikä olisi voinut
tämän myrskyn aiheuttaa, ellei Henrietten valitus Francis'n äkillisen
lähdön vuoksi. Rouva Scilly torui heitä kumpaakin hellyydellä, jonka
alla piili veitikkamaista hymyä, sillä hän oli jo, hemmottelevana
äitinä, miettinyt miten saisi säästetyksi tyttäreltään tuon eron,
josta tämä näytti olevan niin suuresti pahoillaan.