koskaan mitään tietää, säästi häneltä kiduttavan tutkistelun, kun
hän kuuden tienoissa vihdoinkin palasi pieneen saliin, joka oli niin
kauan ollut hänen onnensa suojana. Siinä oli kaikki entisellään.
Sama kodikas lämpö, joka muutamia viikkoja sitten oli pystynyt
hänen sielustaan karkoittamaan Pauline Raffrayen tulon herättämät
kauheat kuvat, virtasi nytkin häntä vastaan. Samat lamput, samoihin
paikkoihin asetettuina, levittivät vienosti verhottua valoansa saman
korkean varjostimen ummistamaan ympyrähuoneeseen, kirkastivat sen
haalistuneita, vanhanaikaisia kankaita, vihreälehtisiä kasveja,
etelämaisia kukkia, ja valaisivat samoja lempeitä naistenkasvoja,
jotka kuvastivat niin paljon hellää osanottoa. Mutta voi! Lumous ei
ollut enää tarpeeksi valtava tyynnyttämään hänen sydämensä riehuvia
myrskyjä. Tällä kertaa hänen niin läheiseltä näyttävä, mutta
sittenkin saavuttamattomiin siirtynyt rakkausonnensa tenhovoima
ei tehnyt vähintäkään vaikutusta häneen. Hän palasi pitkältä ja
rajulta kävelymatkaltaan tehtyänsä päätöksen, joka ei sallinut hänen
sillä tavalla heltyä. Hän oli päässyt selville siitä, että jos hän
tahtoi paeta sitä painajaista, joka häntä päivä päivältä yhä enemmän
kiusasi, hänen oli lähdettävä pois Palermosta, ja heti. Hän ei enää
voinut rehellisesti, vilpittömästi vastata itsestään tämäniltaisen,
käytöksensä jälkeen, ja varsinkaan ei, kuultuansa sen hätähuudon,
minkä oli tänään kuullut. Se huuto oli tunkenut niin syvään hänen
sydämeensä, että hänen piti päästä kärsimään yksin ja vapauteen --
ainoa lievennys muutamille sielumme tuskille, joille ei parannusta
ole. Hänen saapuessaan Sisiliaan oli melkein päätetty, että hänen
sielläolonsa kestäisi tammikuun 20 tai 25 päivään. Nyt oli joulukuun
27 päivä. Tammikuun 2 päivänä, heti uudenvuoden juhlan jälkeen, hänen
oli oltava merellä, vapautettuna yhtä alentavasta kuin tuskallisesta
asemastaan, ennenkuin se ehti muuttua traagilliseksi. Kun hän vain
kerran pääsisi pois, saisivat asiat, kaukaa katsottuina, hänen
ajatuksissaan luonnollisen valaistuksensa. Ainakin se oli ainoa
mahdollinen keino. Tämä kiireinen lähtö oli hänestä tuntunut niin
välttämättömältä, että hän oli heti ryhtynyt sitä valmistamaan
menemällä rouva Scilly'n lääkärin luo kiskoakseen häneltä, jos
mahdollista, määräyksen ilmastonmuuton tärkeydestä. Hän oli luetellut
lääkärille muutamia taudin oireita, jotka hänen mielestään olivat
omiansa antamaan aihetta sellaiseen määräykseen. Tuliko lääkäri
petetyksi? Sitä Francis, ei saanut koskaan tietää, tämä kun oli
niitä jäykkä- ja teräväkasvoisia sisilialaisia, joissa itämaalainen
hidasluonteisuus yhtyy italialaisten valppaaseen älykkyyteen. Mutta
hän vavahti kuullessaan lauseen, johon tämä valheneuvottelu päättyi:
-- "Teidän lähtönne ei varmaankaan kohtaa vastusta noiden naisten
puolelta, koska neiti Scilly jo tuntui olevan teidän terveydestänne
levoton. Hän puhui minulle siitä toissa aamuna..."
Henriette siis jo huomasi hänen häiriintyneen mielentilansa. Oli siis
aika lähteä Palermosta pois, ennenkuin nuori tyttö pääsisi tämän
mielihäiriön todellisten syiden perille taikka rupeaisi jotakin
sensuuntaista epäilemään. Tällä hetkellä nuoren tytön havainnot
olivat siinä suhteessa edulliset, että ne tekivät Francis'lle
petoksen toimeenpanon helpommaksi. Hän luotti siis täydellisesti
tuumansa menestymiseen, kun hän saapui huoneeseen, missä häntä
odottivat äiti ja tytär, joiden rakkaudesta hän oli niin monta
todistetta saanut.
Hän alkoi:
-- "Olette varmaankin olleet levottomat minun tähteni? Teidän täytyy
antaa minulle anteeksi. Minun oli niin paha olla, ja kun toivoin
raittiista ilmasta virkistystä, menin kävelemään. Kävelin kauan,
kauan... Pahoinvointini ei helpottanut, ja kun sitä jo on muutamia
päiviä kestänyt, päätin totella teitä." Hän kääntyi Henrietten
puoleen ja jatkoi: "Menin professori Teresi'n luo. Palvelija kehotti
minua odottamaan, koska tohtorin muka piti heti palaaman kotiin.
Mutta odotusta kesti enemmän kuin tunnin..."
-- "Saitteko edes häntä tavata ja tarpeeksi puhutella?" kysyi rouva
Scilly.
-- "Onnekseni", vastasi nuori mies, "tai paremmin ehkä
onnettomuudekseni..." Äiti ja tytär katsoivat yhtä aikaa häneen
niin ilmeisesti säikähtyneinä, että nuori mies tunsi tunnonvaivansa
lisääntyvän. Hän jatkoi, kääntyen tällä kertaa kreivittären puoleen:
-- "Rauhoittukaa", sanoi hän, "mitään vaarallisempaa tautia hän ei
ole minussa huomannut... Vaikka minä puolestani luulen, että se
on vakavaa kyllä... Lääkärin mukaan olen vain pahan vaikutuksen
alaisena, niinkuin täällä sanotaan, ja sellaista on näillä seuduin
parasta ajoissa vastustaa, jollei tahdo sairastua kuumeeseen. Sanalla
sanoen, tohtori on sitä mieltä, että minun on lähdettävä täältä
pois..."
-- "Täältäkö pois!..." huudahti Henriette.
-- "Niin, luulen sen välttämättömäksi...", vastasi Francis.
-- "Ja milloin?" kysyi Henriette.
-- "Tietysti ei ennen tammikuun ensimäistä päivää. En ole tahtonut
kuulla puhuttavankaan siitä, että alkaisin vuoteni ilman teitä. Mutta
tohtori ajattelee, että olisi hyvä -- niin, tärkeätä -- että lähtisin
viimeistäänkin toisena tai kolmantena..."
Nuori tyttö katsoi häneen hänen puhuessaan. Francis ei voinut kestää
noiden kauniiden sinisilmien sanatonta valitusta. Sellaista tuskaa
hän ei ollut niissä koskaan ennen nähnyt. Se vaikutti häneen aivan
fyysillisesti, samoin kuin jos hän olisi vääntänyt tuon hennon
lapsukaisen käden sijoiltaan ja sen luut olisivat katketessaan
naksahtaneet. Tuo lähtö, joka äsken, hänen koettaessaan yksin
päästä riehuvista ajatuksistaan voitolle, oli hänestä näyttänyt
välttämättömältä velvollisuudelta, tuntui nyt niin kovalta, että se
häntä kauhistutti. Mutta isku oli tehty. Hän ei enää voinut peräytyä.
Hänen oli nyt vain pantava parastansa rohkaistaksensa Henrietten
mieltä. Minne hän olisi joutunutkaan, jos hän olisi aavistanut,
ettei Henrietten levottomuus aiheutunutkaan tohtorin määräyksestä.
Ensimäisen kerran, sittenkuin Francis oli tähän luottavaiseen käteen
kihlasormuksen pannut, Henriette epäili hänen rehellisyyttään.
Henriette ei häntä uskonut. Ja sittenkään ei nuoren miehen tunteissa
ollut vilppiä, kun hän hartaasti sanoi:
-- "Kuinka ikävätä luopua näistä viimeisistä kauniista päivistä.
Eihän se ole kuin kahden kuukauden ero, ja sittenkin, kuinka kovalta
se tuntuu!..."
* * * * *
Ei, Henriette ei häntä uskonut. Turhaan Francis pitkin iltaa puhui
kaipauksestaan ja surustaan lempeydellä, jossa ei ainakaan valhetta
ollut, hän ei voinut haihduttaa sitä surunvoittoista ilmettä, joka
oli Henrietten kasvoille painunut tämän odottamattoman lähtöuutisen
johdosta. Yhtä vähän hänen onnistui sammuttaa sitä vähäistä liekin
alkua, joka oli nuoren tytön sydämessä syttynyt ja josta ennen pitkää
oli paisuva intohimon ja mustasukkaisuuden tulipalo. Ja sokeana hän
pitkin tätä iltaa hautoi omia tuskiansa, huomaamatta että hänen
edessään nuori tyttö häneltä salasi ensimäisen epäluulonsa. Rakkauden
vaisto on siksi mahtava, sen järjestä riippumattomat havainnot siksi
valtavat, että Henriette oli lukenut valheen Francis'n kasvoilta
ja huulilta yhtä selvään, kuin jos hän olisi ollut hänen äskeisten
sisällisten taistelujensa todistajana. Hän tiesi, että Francis'n
lähtöön oli muita syitä kuin hänen äsken esittämänsä. Mutta mitä?
Kun hän iltasella huomasi olevansa yksin huoneessaan, koko yö
edessään tämän äkkiä kohonneen probleemin harkitsemista varten,
kuinka hän silloin itkikään! Kuinka hän taisteli vapautuakseen
tuosta epäluulosta, joka jo oli kieltämättömäksi todennäköisyydeksi
kasvanut! Kuinka hän koetteli itselleen vakuuttaa, että hän panetteli
rakastettuansa, kun saattoi uskoa häntä sellaiseen petokseen
kykeneväksi! Oi, nuo epäluuloiset taistelut epätoivoa vastaan,
kukapa rakastava ei olisi niitä tuntenut! Ne eivät estä meitä yhä
epäilemästä, kun olemme kerran vierineet toisesta pettymyksestä
toiseen ja epäluulon tietä joutuneet siihen tienristeykseen, missä
_tiedämme_, että meitä on petetty. Ja kun me omistamme tämän tiedon,
joka on meissä selvinnyt ikäänkuin ilmestyksen, eläimellisen vaiston
kautta, niin itsetiedoton ja vastustamaton se on, täytyy meidän
myöskin mihin hintaan tahansa, vaikkapa henkemme uhalla, päästä
selville siitä, _kuinka_ meitä on petetty. Tietysti viaton ja
puhdas nuori tyttö oli kokonaan niiden aseiden puutteessa, joita
sellaisella epäluulolla tavallisesti on käytettävänään. Hänestä ei
ollut viekkaaksi kysyjäksi eikä taitavaksi tiedustelijaksi. Vielä
vähemmän hän pystyi niihin törkeihin menettelytapoihin, jotka kyllä
tyydyttävät totuudenkiihkoamme, mutta häpäisevät rakkauttamme:
liikkeiden väijymiseen, kirjesalaisuuden rikkomiseen, palvelusväeltä
urkkimiseen. Hänellä ei ollut mustasukkaisuutensa käytettäväksi
muuta kuin tuo ennestäänkin herkkä tunteellisuus, jota päiväkausia
kestänyt mielenahdistus yhä oli terottanut, ja tuo kiduttava taito
arvata sydämellänsä, mitä järki ei kyennyt tajuamaan, ei selittämään
eikä edes otaksumaankaan. Hän vietti siis tämän rauhattoman
yönsä koettamalla itselleen vakuuttaa, ettei iltapäivän kuluessa
mikään muu ollut voinut taivuttaa Francis'ta tähän lähtöön kuin
sähköteitse saapunut kutsumus, josta ei oltu hänelle mitään virkattu.
Kirjeitä oli kyllä aamusella tullut. Ne oli tavan mukaan tuotu
sekaisin saliin, Francis oli niinkuin ainakin avannut omansa mitä
suurimmalla välinpitämättömyydellä. Nähtävästi hän aamusella oli
ollut, ellei iloinen, ainakin aivan tyyni. Henriette tiesi melkein
täsmälleen, milloin muutos oli tapahtunut. Se oli niinä hetkinä,
jotka kuluivat heidän aamiaispöydästä noustuansa, siihen asti, kun
he kokoontuivat uudelleen yhteiseen saliin. Näytti siltä, että tällä
ajalla joku odottamaton uutinen oli häirinnyt Francis'n rauhaa. Tuo
sähkösanoma-arvelu tuntui niin johdonmukaiselta, sopi niin hyvin
kaikkeen, mitä nuori tyttö tiesi otaksua, että hän vastoin tahtoansa
siihen pysähtyi. Francis oli sitten mennyt ulos vastatakseen. Hän oli
itse tahtonut viedä vastauksen Macqueda-kadun sähkösanomatoimistoon.
Juuri siinä kaupunginosassa asui professori Teresi, sama lääkäri,
joka muutama päivä sitten oli niin leikkisästi ja luotettavasti
häntä rauhoittanut, kun hän lemmittynsä terveyttä tiedusteli. Ja
kahden vuorokauden kuluttua, vaikkei mitään uutta taudin oiretta
ollut huomattavissa, sama lääkäri määräsi, että Francis'n oli heti
lähdettävä Palermosta pois. Mutta oliko mahdollista, että nuo
kaksi miestä, joita hän oli tottunut niin suuresti kunnioittamaan,
olisivat voineet tehdä tällaista salaista sopimusta keskenään?
Turhaan Henriette koetti vastata, ettei niin ollut. Hän koetti panna
tähän vastaukseensa nuoren ja vilpittömän sielunsa koko tarmon,
sillä ihmissielun epäileminen, olipa kysymys kenestä tahansa,
tuotti hänelle tuskaa, ja lemmittynsä epäileminen heitti hänet
epätoivon valtaan. Mutta hän ei voinut päästä voitolle tästä sydämen
horjumattomasta vakaumuksesta, joka oli hänelle, heti Francis'n
astuessa saliin, ilmoittanut: "Nyt hän aikoo valehdella", ja heti
Francis'n lausuttua ensimäiset sanansa: "Nyt hän valehtelee..."
Kun hän seuraavana päivänä tämän unettoman yön kidutuksen jälkeen
tapasi lemmittynsä, niin tuo sama kumoomaton vakaumus kohosi hänessä
vielä armottomampana jo heidän vaihtaessaan ensimäistä katsettaan.
Francis valehteli hänelle. Millä tavalla? Missä suhteessa? Miksi?
Tämä toinen sisällinen havainto tuntui hänestä niin hirveältä,
että hän varmaankin olisi puhunut tuskastansa Francis'lle, ellei
tämä olisi pitkin päivää koettanut välttää kahdenkesken-oloa hänen
kanssaan. Onnettoman lapsen täytyi siis tämän loppumattoman päivän
pitkinä tunteina tyytyä lemmittynsä kasvojen tutkimiseen. Hän
pani tähän tutkisteluun kaiken, petosta epäilevän naisen kiihkeän
tarkkaavaisuuden. Hän oli äärimäisiin asti kiihottunut, niinkuin
ainakin se, joka niin sanoaksemme hipaisee totuuden rajaa, joka
vainuaa, aavistaa sitä ja joka ei saa rauhaa, ennenkuin on sen
nähnyt, sitä kosketellut. Sellaisina hetkinä aistinten herkkyys käy
melkein ylenluonnolliseksi, siihen määrään ne terottuvat. Nuori
tyttö, kokemattominkin, erottaa silloin ammatti-havainnontekijän,
kasvonilmeiden tutkijan, rippi-isän tarkkanäköisyydellä vähimmänkin
ajatuksen tai liikutuksen ilmeen niissä kasvoissa, joita hän näin
tarkastaa. Aina siihen hetkeen saakka, jolloin he kaikki kolme
istuutuivat päivällispöytään, Henriette ei kumminkaan mitään
erityistä huomannut sulhasensa asennossa ja hänen kasvojensa
ilmeessä. Siinä vain kuvastui alituinen huoli lieventää lemmityltä
äkkiarvaamattoman lähdön katkeruutta. Mutta kesken tätä päivällistä,
joka oli Henriettelle alkanut saman piintyneen, yhä vain väistyvän
arvoituksen tuskissa, tapahtui jotakin, sangen yksinkertaista, sangen
luonnollista tosin, mutta seurauksiltaan arvaamattoman tärkeätä. Oli
sattunut eräs noita muutaman minuutin kestäviä vaitiolon hetkiä,
jotka näinä viime päivinä olivat käyneet yhä tavallisemmiksi heidän
piirissään. Kreivitär keskeytti sen vihdoin sanoen:
-- "Tuon sievän pikku Adèlen äiti kuuluu olevan hyvin huonona... Hän
kuuluu vuokranneen erään Englantilaisessa puutarhassa sijaitsevan
huvilan ja hänen piti muuttaa sinne tänään... Mutta hän ei ole
jaksanut..." Millä muulla hetkellä tahansa Francis'n vavahdus
tämän uutisen johdosta olisi luultavasti jäänyt nuorelta tytöltä
huomaamatta. Mutta hänen nykyisessä hermostuneessa mielentilassaan
tuo nähtävän liikutuksen ilme heti herätti hänen huomiotansa.
Nuoren miehen kädet olivat vavahtaneet. Hänen kasvojensa piirteet
olivat pinnistyneet. Hänen katseensa oli oudon tutkivana kiintynyt
kreivittären kasvoihin. Ja jokainen, joka niinkuin Henriette tunsi
hänen äänensä vähimmänkin vivahduksen, olisi siinä huomannut
vaikeasti hillityn liikutuksen käheyden, hänen vastatessaan. Sillä
Francis tahtoi vastata, maksoi mitä maksoi, estääkseen vähimmänkin
epäluulon heräämisen, olipa sitten tämä herääminen kuinka vähän
luultava tahansa. Hän tunsi Paulinen tarpeeksi hyvin tietääkseen,
että tämä kyllä osasi estää palvelijatartansa puhumasta eilisestä
tapauksesta. Mutta onhan yleisesti tunnettu asia, että siitä lähtien
kuin rikoksentekijät ovat tahtoneet rikoksensa salata, paha omatunto
on heidät pakottanut liialliseen teeskentelyyn, joka sekin tavallansa
on varomattomuutta, Francis'n olisi ollut paljon parempi olla ääneti
kuin puhua sillä äänellä, millä hän lausui nuo mitättömät sanat: --
"Raukkaa! Onko teille kerrottu, milloinka käänne on tapahtunut?...
Eikö pikku tyttö toissa päivänä väittänyt, että hänen äitinsä voi
paremmin?..."
-- "Siinä tilassa, missä hän on", sanoi kreivitär, "kaikki voi
muuttua muutamissa päivissäkin..."
-- "Onko hänellä edes hyvä lääkäri?" kysyi Francis vielä.
-- "En tiedä", vastasi rouva Scilly. "Hänellä oli Teresi ensin
kun hän tänne tuli. Sitten yhtäkkiä hän kääntyi toiseen, tuohon
englantilaiseen, jota teidän vihamiehenne don Ciccio suosittelee..."
Englanninkiihkoisen hotellinomistajan mainitseminen antoi Francis'lle
tilaisuuden kääntää toisaalle tuon keskustelun, jonka jokainen
sana, jokainen tavukin vihloi hänen sydäntänsä. Hän osasi nyt taas
täydellisesti hillitä itseään. Mutta varjo, joka äkkiä kreivittären
sanojen johdosta oli synkistänyt koko hänen olemustansa, oli ollut
Henriettelle yhtä näkyvä kuin pöydässä palvelevan Vincentin käden
varjo kristalliastioista hohtavalla pöytäliinalla. Kieltämätöntä
oli, että Francis oli hämmästynyt, kun oli kuullut rouva Raffrayeta
ja hänen sairauttansa mainittavan. Mutta tämä seikka oli niin
uusi, nuoren tytön oli niin vaikea sitä sovittaa kaikkeen
siihen, mitä hänen hurjimmatkin ajatuksensa viime aikoina olivat
mahdollisena pitäneet, että hän sen huomasi, tekemättä siitä mitään
johtopäätöstä. Jos hän olisi ollut kokeneempi, niin tähän havaintoon
olisi hänen mielessään heti liittynyt muisto tuosta omituisesta
yhdennäköisyydestä, jonka hän jo ensi päivänä oli huomannut Adèlen
ja Julie Nayrac'in muotokuvan välillä. Tästä mielleyhtymyksestä
olisi kenties syttynyt kipinä, joka olisi hänelle valaissut sen
murhenäytelmän salaperäistä juonta, missä hän itse tietämättään
näytteli viattoman uhrin osaa, onnettoman Ifigeneian, joka on
tuomittu muitten rikoksia sovittamaan. Mutta hän oli vielä kokematon
nuori tyttö kaikissa muissa suhteissa paitsi tunteensa herkkyydessä,
ja joskin Francis'n liikutus heidän naapurinsa nimeä mainittaessa
hänestä tuntui uudelta salaisuudelta, joka liittyi muihin häntä
ahdistaviin ja masentaviin salaisuuksiin, ei se hänelle sen enempää
sinä iltana ilmaissut.
Seuraavana aamuna, toisen rauhattoman yön jälkeen, hän nousi,
mieli niin raskaana, että hän lapsellisessa hurskaudessaan
päätti turvautua ainoaan lääkkeeseen, jossa hänen mielestään oli
lievennystä hänen suurelle surulleen. Hän päätti käydä ripillä
ja Herran ehtoollisella. Hänellä oli Palermossa rippi-isänä eräs
ranskalainen lähetyssaarnaaja, joka aina aamusella oli tuomiokirkossa
tavattavissa. Hän meni siis kirkkoon, palvelijattarensa seuraamana,
jo puoli seitsemän aikaan, joutuakseen kotiin, ennenkuin hänen
äitinsä heräisi. Mutta huolestuneessa mielentilassaan hän ei
muistanutkaan, että oli sunnuntai, siis ainoa päivä, jolloin ei isä
Mongeron ollut siellä. Hänen mielipahansa tämän vastoinkäymisen
johdosta oli niin suuri, ettei jumalanpalvelus hänelle tällä kertaa
tuottanutkaan sitä sisällistä rauhaa, jota hän tavallisesti tunsi
täytettyään uskonnolliset velvollisuutensa. Hän palasi siis kirkosta
tyytymättömänä itseensä, ja haihduttaakseen raittiissa ilmassa yhä
lisääntyvää hermostumistaan hän päätti hiukan kävellä, varsinkin
kun sää oli mitä loistavin. Viime päivien tuulet olivat lakaisseet
pois pilvet taivaalta, jonka kirkkaus nyt oli häikäisevä. Nuori
tyttö seurasi Marinan rantaa katsellen lahden lakeita laineita,
jotka vieläkin vaahtopäisinä kohosivat eilispäivän myrskyjen
muistoksi. Mutta maiseman kauneus ei voinut hänen huomiotansa
kiinnittää, yhtä vähän kuin rukouskaan äsken oli sitä voinut. Hänen
lapsellisesti taipuvainen luonteensa oli tavallisesti ympäristön
kanssa täydellisessä sopusoinnussa, suli, niin sanoaksemme, yhteen
sen kanssa, mutta tätä mukautumiskykyä lamautti tällä kertaa hänen
yhä jatkuva huolensa siitä selittämättömästä muutoksesta, joka oli
tapahtunut hänen sulhasensa luonteessa, ja noista odottamattomista
lähtöpuuhista. Ja hän säpsähti niinkuin unesta heräävä, kun äkkiä
kuuli vanhan Margueriten sanovan:
-- "Nyt saamme tietoja rouva Raffraye parasta. Tuossa neiti Adèle
tulee meitä vastaan vanhan Annetten kanssa samalla puolella katua
kuin mekin..."
Henriette huomasikin lapsen noin kolmenkymmenen askelen
päässä. Samassa hän hämmästyksekseen näki, että hoitajatar
tarttui pienokaisen käteen ja vei hänet kadun poikki toiselle,
Butera-palatsin ihanan penkereen puoleiselle käytävälle. Tuon
odottamattoman käännöksen tarkoitus oli niin ilmeisesti selvä, että
Marguerite hetkeksi hämmästyneenä pysähtyi ja sanoi neidillensä:
-- "Luulisipa melkein heidän pelkäävän..."
-- "Näkivätköhän he meitä?" sanoi Henriette. "Oletko siitä varma?..."
-- "Yhtä varma kuin että te olette tuossa", vastasi palvelijatar.
Sitten hän jatkoi: "Rouva Raffraye on kenties huonompana, ja heistä
on tukalata siitä puhua, tai kenties heillä on kiire kirkkoon..."
Vaikkei Henriettestä kumpikaan syy tuntunut hyväksyttävältä, ei
hän huolinut sanoa siihen mitään. Lapsenhoitajan omituinen käytös
oli hänen jo ennestäänkin kiusaantuneessa mielessään vaikuttanut
oudon ahdistuksen, josta heti oli kohonnut seuraava ajatus: "Tuo
palvelija ei itsestään noin tekisi. Hän tottelee käskyjä. Olisiko
rouva Raffraye siis pahoillaan siitä, että lapsi toissa iltana
puhui meille?..." Hän vajosi tämän johdosta syviin mietteihin.
Niinkuin on tavallista tällaisina hetkinä, hänen tajuntansa
teki hänen tahdostaan riippumatonta työtä muovaillen hajanaisia
aineksia, vetäen itsetiedottomista perusteista yhtä itsetiedottomia
johtopäätöksiä, jotka yhtyen vastustamattomasti toisiinsa
vähitellen kohosivat tietoisuuteen. Francis'n kasvoissa kuvastunut
hämmästys, jonka hän oli huomannut tuon naisen nimeä mainittaessa,
palasi hänen mieleensä. Vaikkei hän mitenkään voinut arvata, mitä
yhteyttä oli näiden kahden asian välillä, riitti jo yksin niiden
yht'aikainen olemassaolo omituisella tavalla lisäämään hänen
mielenahdistustaan. Sillä palattuansa kotiin äitinsä ja sulhasensa
luo hän ei uskaltanut tätä pientä tapausta mainita, niinkuin hän
olisi muuten tehnyt. Jos häneltä olisi kysytty syytä tähän, niin
hän ei kenties olisi voinut selittää, miksikä tuon asian kertominen
oli hänestä vastenmielistä. Se johtui epäilemättä siitä, että tämän
nimen tuottama uusi hämmästyksen vavahdus Francis'n kasvoissa
olisi sattunut häneen niin kipeästi, ettei hän olisi voinut sitä
kestää, ja hän tiesi varmaan, käsittämättä miksi, että äskeisen
kohtauksen kertominen olisi tuottanut sellaisen tuloksen. Tämä
aamu kului häneltä aina puoli kahteentoista asti taistelussa noita
hänen sielussaan heränneitä mielettömiä, epämääräisiä ja sekavia
epäluuloja vastaan. Hän oli yksin kotona, sillä rouva Scilly oli
nyt vuorostansa mennyt kirkkoon Francis'n seuraamana. Unelmiinsa
vajonneena Henriette sattui nojaamaan päänsä puutarhalle päin
olevaa salin ikkunaa vasten. Hän huomasi silloin eräällä puutarhan
käytävällä pikku Adèlen leikkimässä, niinkuin lapsen oli tapana
kauniina aamuina. Kirkas aurinko kultasi pienokaisen hiuksia ja
valoi sädevirtansa suljetun tarhan aina yhtä vihreille palmupuille
ja yhtä raittiille ruusuille. Kuinka olikaan Henriette rakastanut
tätä puhdasta sädeloistoa, kun se hänen onnensa päiviä kultasi,
ja kuinka näyttikään se nyt välinpitämättömästi hänen huoliansa
kohtelevan! Mutta hänen ajatuksensa ei tällä kertaa pysähtynyt tuohon
kaihomieliseen vertaukseen. Hänen hajamielisesti katsellessaan
pikku tytön liikkeitä hänen johtui äkkiä mieleensä, että hänellä
nyt ainakin oli tilaisuus hankkia varmuutta siitä, oliko hänellä
todellakin syytä niin suuresti kiusaantua tämänaamuisesta omituisesta
kohtauksesta, joka oli häneen niin kipeästi sattunut. Kenties hän
siten onnistuisi poistamaan edes yhden noista levottomuuden aiheista.
Hänen vain tarvitsi mennä puutarhaan hankkiakseen selkoa siitä, oliko
hän pettynyt vai oliko rouva Raffraye todellakin kieltänyt tytärtään
hänelle puhumasta. Että sellainen tuuma itsestään syntyi hänen
mielessään, vaikka hän luonteeltaan oli sangen hillitty ja tasainen,
osoitti jo selvään, kuinka pitkälle hänen tuntemattomalla alueella
liikkuva mielikuvituksensa oli joutunut petosta epäilevän rakkauden
kivisellä tiellä. Kenties oli hän myöskin sellaisen toimimistarpeen
vallassa, joka muutamina kiihotuksen hetkinä pakottaa meitä ryhtymään
vaikka mihin hurjaan seikkailuun, ikäänkuin tahtomme kärjistyminen
johonkin määrättyyn ja tuntuvaan asiaan, olipa se sitten mikä
tahansa, tuottaisi meille lievennystä. Ainakin on varmaa, että jos
hän ei olisi ollut sangen ankaran liikutuksen vallassa, hän olisi
kauan epäillyt, ennenkuin näin heittäysi suin päin tuntemattoman
varaan mennessään yksin puutarhaan. Ikäänkuin varataksensa itselleen
tekosyyn hän otti kirjahyllyltä erään englantilaisen romaanin,
jonka hän oli hotellin kirjastosta lainannut. Kahdessa minuutissa
hän oli jo suuressa, tyhjässä kirjastosalissa, missä joulukuusi
vielä ojenteli sammuneita oksiansa. Sinne hän pysähtyi vain siksi
että pani kirjansa pois hyllylle; sitten hän meni ikkunaovesta ulos
puutarhaan. Adèle sattui juuri silloin olemaan suurella käytävällä,
joka aukeni Henrietten eteen, niin kiintyneenä peliinsä, ettei
hän kuullut nuoren tytön lähestymistä. Henriette muisti itsekin
olleensa yhtä mieltynyt samaan "neulapeliin", johon kaikki pikku
tytöt ovat ihastuneet. Hartaasti pienokainen koetti, heittämällä
kummipalloansa, siirtää niin sanotut neulansa maahan piirretyn kehän
ulkopuolelle. Pallo kimmahti ketterästi pikku tytön kämmentä vasten,
ja koko hänen sievä ruumiinsa osoitti mitä suurinta jännitystä, kun
hän loistavin silmin tähysteli pallon lentoa. Hänen sieraimensa
laajenivat, ja hänen kasvonsa ilmaisivat innokasta elämäniloa, joka
äkkiä muuttui pelon vavahdukseksi, kun hän huomasi neiti Scilly'n
edessään. Lentäen punaiseksi lapsi rupesi mitään sanomatta kokoamaan
maasta pelitarpeitansa, heittäen tuskaisen katseen hoitajaansa
ikäänkuin häneltä suojelusta pyytääkseen. Mutta pahaksi onneksi ei
tällä kertaa lasta valvonutkaan uskollinen Annette, joka kyllä olisi
osannut estää vaarallisen lähestymisen, kun sitävastoin Catherine,
joka tällä hetkellä oli Annetten sijaisena, ei tietänyt rouva
Raffrayen kiellosta mitään. Ollen sitäpaitsi hiukan kuuro ja kokonaan
käsityöhönsä kiintyneenä Catharine ei edes huomannutkaan, että hänen
pikku neitinsä puheli vieraan kanssa. Ja Henriette sanoi:
-- "Hyvää päivää, neiti Adèle. Kuulin äitinne olevan hyvin sairaana.
Toivon, että hän nyt voi paremmin..."
-- "Kiitos, neiti", vastasi pienokainen, "paljon paremmin." Hänen
äitinsä mielipaha, hänen palatessaan jouluaaton vietosta, ja
Annetten varoitukset olisivat estäneet häntä vastaamasta, ellei hän
olisi nuorta tyttöä kohtaan tuntenut niin suurta ihailunsekaista
myötätuntoisuutta, että hänen kävi liian vaikeaksi kylmyydellä
kohdella uutta ystäväänsä. Hän oli niin hämillään, että leikkikalut
putosivat hänen käsistään sitä myöten kuin hän niitä kokoili.