minä ole muuttunut, ettekä huomaa, että itse juuri olette yhä
entisellänne, kun uskallatte tulla halpamaisessa röyhkeydessänne
minua kiduttamaan ja herjaamaan, vaikkei teillä edes enää ole
puolustuksenanne entistä häpeällistä mustasukkaisuuttannekaan...
Olisiko minun pitänyt elää niinkuin olen elänyt yksinäisyydessäni,
toivottomuuden kalvamana, kuluttaen nuoruuteni itkemällä,
törmätäkseni uudestaan tuota kauheata panettelua vastaan?...
Ei, se ei ole totta. Minä en ole teitä pettänyt. Minä en ole
tätä herjausta ansainnut!... Katsokaapa minua silmiin, jos
uskallatte. Onko minulla valehtelijan silmät ja kasvot, onko minulla
valehtelijan ääni? Näkeehän kumminkin, puhuuko ihminen totta vai
ei. Käyhän se toki kasvoista ilmi, muutenhan Jumalasta ei Jumalaksi
olisikaan. Mitä hyötyä minulla nyt olisi valheesta, koska me nyt
viimeisen kerran puhumme toisillemme ja koska ajan teidät ulos,
kuuletteko, ajan teidät ulos!... Mutta totuuden minä teille
sanon, valituksena, huutona se huulilleni kohoaa. En ole koskaan
valehdellut. En ole koskaan pyrkinyt de Quernen suosioon. Ei ollut
rikosta ystävyyssuhteessani tuohon onnettomaan Vernantes'iin. En
käynyt silloin hänen luonaan, niinkuin syyttä väititte. En käynyt.
Minua ette nähnyt hänen ovellansa; toinen siellä kävi. Minä en. En
minä!..." kertasi hän ja lisäsi synkän alakuloisena: "Olen hyvin
sairas. Voin erota täältä huomenna, kenties kuukauden, vuoden
kuluttua. Kuolemaan ei astuta valhe huulilla. Viaton minä olen, sen
minä teille vannon..."
Kun manalan matkalle valmistuva sellaisia väitteitä lausuu
lähestyessään sitä salaperäistä ja pelottavaa maata, missä häntä
odottaa tarkkasilmäinen ja erehtymätön tuomari, on hänen sanoissaan
jotakin juhlallista ja voimakasta, jonka vilpittömyyttä mahdollisesti
myöhemmin voimme epäillä, mutta jonka vaikutusta emme sillä hetkellä
voi vastustaa, olkoon meillä mitä syitä tahansa niitä epäillä.
Francis oli vastikään kohdellut Paulinea ylenkatseella, johon hän oli
luullut olevansa täysin oikeutettu. Koko hänen omanarvontuntonsa oli
siitä riippuvainen, ja sittenkin tuon väitteen totuus tuntui hänestä
nyt niin kieltämättömältä, niin masentavalta, ettei hän löytänyt
muuta vastausta kuin seuraavat sanat, jotka hän lausui koettamatta
edes salatakaan tuskaansa:
-- "Jos on totta, mitä sanotte, miksikä annoitte minun mennä? Miksikä
ette minulle vastannut? Miksikä ette kutsunut minua takaisin? Miksikä
ette ole yhdeksään vuoteen minulle puhunut niinkuin tänään?..."
-- "Miksikö en sitä tehnyt?" vaikeroi Pauline. "Kuinka olisin
voinut? Oletteko unhottanut kaikki, sekä epäluulonne jokapäiväisen
solvauksen, jolla minua kuukausmääriä vainositte, että masentavan
epäilyksenne ja kaiken muun?... Oletteko unhottanut, että olette
minua lyönyt, niin, lyönyt kuin tyttöletukkaa?... Rohkeutta ei riitä
kenellekään sellaista liikanaista julmuutta kestämään. Ja sitten,
olisitteko te minua uskonut? Uskotteko nytkään? Uskonettekohan
tunnin perästä? Onko minulla todisteita mihin vedota? Maksaako
vaivan taistella sellaista kovaonnista sallimusta vastaan, että
olen sattunut käymään kaupungilla juuri sinä päivänä, jolloin
olette nähnyt tuon kurjan astuvan sen ystäväni ovesta sisälle, jota
hulluudessanne luulitte kilpailijaksenne? Yhtäläisyys ryhdissä
ja puvussa!... Siihen epäluulonne perustuivat. Siinä oli teidän
mielestänne syytä kyllin edellyttää mitä kauheinta irstaisuutta,
kohdella minua häpäisevällä ylenkatseella, polkea lempeni lokaan...
Olin epätoivoissani, siinä kaikki. Ja kun tiesin joutuvani äidiksi ja
huomasin olevani yksin, iäksi yksin, oliko minun mahdollista nöyrtyä
niin syvään, että olisin kutsunut teidät takaisin? Ettehän te olisi
lasta uskonut omaksi vereksenne. Nyt sanotte uskovanne. Mutta nyt
on myöhäistä. Te olette liannut, murtanut, lakastuttanut, tappanut
kaiken... Armahtakaa, menkää pois... Rukoilemalla rukoilen, menkää
pois! En kestä enää..."
Hän oli käynyt kalmankalpeaksi näitä viimeisiä sanoja lausuessaan.
Hän painoi kätensä povellensa, ikäänkuin todellakin vetääkseen
haavasta veitsen, jonka kärki oli syvälle kaivautunut. "Minä en voi
hyvin", sanoi hän. Francis ennätti tuskin päästä hänen avukseen. Hän
oli pyörtynyt. Hänen heikontunut elimistönsä ei voinut kestää tämän
keskustelun tuottamia mielenliikutuksia. Säikähtynyt nuori mies
otti hänet syliinsä kantaakseen hänet vuoteelle. Mutta hädästään ja
hämmästyksestään huolimatta hän tunsi pistoksen sydämessään, kun
huomasi kuinka riutunut oli tuo ruumis, jota hän samalla tavalla oli
sylissään kantanut toisina hetkinä, sen ollessa silloin niin nuori,
niin notkea, niin lemmen huumauksesta värisevä. Hän astui sairaan
huoneeseen ja laski tunnottoman kannettavansa vuoteelle. Äkkiä,
hänen paraikaa järjestäessään alkoovissa pieluksia harmahtavien
hiuspalmikkojen alle ja hieroessaan sairaan kylmästä hiestä kosteita
kämmeniä ja kellastuneita, lakastuneita ohimoita, hän kuuli, samoin
kuin Pauline äsken oli kuullut, salin oven aukenevan ja sulkeutuvan,
ja samoin kuin Paulinekin hän säpsähti, vieläpä enemmänkin. Kukahan
siellä liikkui? Hän oli nähnyt Adèlen menevän ulos palvelijattarien
kanssa, ja kun tiesi rouva Raffrayen olevan yksin, hän oli uskaltanut
ryhtyä tähän rohkeaan yritykseen. Nyt hänet hetkeksi valtasi
hirvittävä levottomuus: Olisiko Henriette saanut tietää, minne hän
oli mennyt, ja seurannut häntä tänne? Francis oli eronnut hänestä
niin taitamattomasti, keksimättä muuta tekosyytä kuin että hänellä
muka oli kirje kirjoitettavana, ja Henriette oli katsonut häneen niin
oudosti. -- Niin ei kuitenkaan ollut. Pikku Adèle vain oli palannut
matkaltaan ennemmin kuin oli aiottu, riehuvan sirocco-tuulen ja sen
nostattamien tomupilvien tähden. Hän saapui nyt Annetten seuraamana,
iloisena, kun oli päässyt aikaisemmin kotiin. Juosten hän kulki
salin poikki makuuhuoneeseen, jonka ovi oli jäänyt selälleen. Hän
näki rouva Raffrayen vuoteellaan ja vieressä nuoren miehen, saman,
jonka hän oli juhlassa nähnyt istuvan neiti Scilly'n toisella puolen.
Hän päästi kauhistuksen huudon, heittäytyi äitinsä ylitse ja peitti
hänet kiihkeillä suudelmilla, jotka sairas horroksissaankin tunsi,
sillä ne antoivat hänelle voimia puoleksi nousemaan. Mustasukkaisen
suojeluksen liikkeellä äiti sulki lapsen syliinsä, ja hänen
heräämisensä äidinrakkauden tajuntaan oli niin valtava, että se antoi
hänelle voimia salaamaan mitä tästä traagillisesta kohtauksesta vielä
oli salattavissa. Sillä, katsoen Francis'ta suoraan silmiin, hän
sanoi kehottaakseen nuorta miestä hillitsemään tuskasta vääntyneet
kasvonpiirteensä ja tehdäkseen hänelle mahdolliseksi selittää
täälläolonsa:
-- "Kiitän teitä, että olette auttanut minut kotiin. Teidän avuttanne
en olisi koskaan päässyt portaita nousemaan. Annette, olkaa hyvä ja
saattakaa tämä herra ulos!..."
Ja hänellä riitti tahdonlujuutta, niin että hän saattoi hymyillä ja
nyökäyttää päätänsä kiitokseksi ja jäähyväisiksi. -- Mikä kiitos,
mitkä jäähyväiset, mikä hymy!
VIII.
HERÄÄVÄ VAISTO.
Saapuessaan rouva Raffrayen asuntoon Francis hyvin ymmärsi, että
hänen oli kestettävä kauhea kohtaus, eikä hänellä ollut suurtakaan
toivoa, että se päättyisi sovintoon, niinkuin hän oli kirjeessään
ehdottanut. Hän oli antautunut tähän seikkailuun vaistomaisesti,
mielettömästi, niinkuin kaksintaistelija, joka väsyneenä odotukseen
henkensä kaupalla ryntää esiin vihollisensa miekkaa vastaan, tai,
paremmin sanoen, kuin mielisairas, joka mihin hintaan tahansa
tahtoo vapautua ahdistavasta mielikuvasta. Hän oli joutunut siihen
tunnemyrskyn hetkeen, jolloin äänettömyys tuntuu tukehuttavalta ja
jolloin sielu ja melkeinpä ruumiskin pyrkii purkamaan kiihotuksensa
sanoihin yhtä vimmatusti kuin tukehtumaisillaan oleva haukkoo ilmaa.
Vaikkei hän vähääkään epäillyt, ettei Adèle olisi ollut hänen
tyttärensä, hän tunsi valtavan halun kuulla asian sen suusta, joka
yksin tiesi ehdottoman totuuden, ja kenties toisenkin, edelliselle
vastakohtaisen halun pakottaa tunnustukseen tuon naisen, jonka
ylpeydestä hän ei ollut koskaan päässyt voitolle. Ja sitten, olihan
mahdollista sekin, että äiti olisi heltynyt nähdessään kuinka
vilpittömät hänen tunteensa olivat pikku tyttöä kohtaan, kuinka
hellävaroen hän asiaa kosketteli ja kuinka nöyrästi hän tyytyi
syrjäiseen asemaan. Ja nyt, mikä uusi haava olikaan tuon keskustelun
tuloksena! Nyt hän tiesi Paulinen suljetun oven takana piilevän vielä
kauheamman varmuuden kuin se oli, joka, ilmeten hänelle kamalan ja
odottamattoman yhtäläisyyden johdosta, hänen sydämessään nosti tuon
oudon äänen: "Minun tyttäreni hän on!..." Olihan sallimuksen käsi
silloin tuntunut raskaalta, mutta omantunnon soimausta siinä ei
silloin ollut. Silloin hän oli ollut oikeutettu, niin hän ainakin
oli luullut, siirtämään kavalan rakastajattarensa niskoille kaiken
vastuunalaisuuden siitä, että oli lapsensa hyljännyt. Jos nyt
päinvastoin Pauline olikin viaton, jos Francis oli häntä syyttä
epäillyt, hänet kuolemaan tuominnut ja tuomion täytäntöön pannut,
mitä hänestä itsestään oli ajateltava? Mitä pyövelin virkaa hän
siis vuosien vieriessä oli toimittanutkaan? Olihan siinä tosin
lieventäväksi asianhaaraksi katsottava, että hän, ruhjoten ensi
kädessä oman onnensa, oli uhrinsa iskenyt oman sydämensä kautta,
mutta voiko sillä murhasta puhdistautua? Sillä murhaajan työtä hän
tunsi tehneensä, kun hänen mieleensä muistui tuo riutunut ruumis,
jonka hän oli sylissään kantanut, ruumis, joka oli niin hirvittävän
kevyt ja kuihtunut, tuskinpa muuta kuin luuranko vain, ja jossa
oli juuri sen verran henkeä, että kykeni kärsimään ja kuoleman
kynsissä vääntelemään. Tähän muotoon hänen omantunnonvaivansa
siis vastaisuudessa pukeutuisivat. Sen muotoisina ne jo hänessä
esiintyivät, kun hän paljain päin ja horjuvin askelin laskeutui
portaita alikertaa kohti. Ja erikoisen julmat olosuhteet, joiden
keskellä tämä sisällinen murhenäytelmä kehittyi, tahtoivat, että
hänen piti oleman vain muutaman askelen päässä morsiamensa luota ja
että tämä morsian häntä juuri tällä hetkellä odotti. Tällä kertaa
koettelemus oli liian kova. Keskustelunsa jälkeen Paulinen kanssa
hän ei enää jaksanut teeskennellä. Hänestä tuntui, että nuori tyttö,
olipa kuinka naiivi tahansa, koko hänen esiintymisestään huomaisi sen
mielenliikutuksen, joka häntä värisytti, ja että rouva Scilly'kin
arvaisi kaikki. Nykyisessä tilassaan hän ei enää olisi voinut näiden
naisten kysymyksiä torjua. Olisihan hänen ollut sangen helppo
turvautua samaan valheeseen kuin Paulinekin, joka valhe tuon naisen
puolelta osoitti melkein sankarimaista, äidinrakkauteen perustuvaa
mielenmalttia. Olihan Francis näinä viimeisinä päivinä alinomaa
pettänyt ja kierrellyt. Mutta täytyy antaa onnettomalle nuorelle
miehelle, joka luonteeltaan oli suora, vaikka hän heikkoudesta oli
vilppiin langennut, se tunnustus, että häntä tuon viimeksimainitun
valheen käyttäminen kauhistutti. Siihen turvautumalla hän olisi liian
häpeällisellä tavalla sekoittanut uudistamansa suhteet entiseen
rakastajattareensa nykyisen lempensä jo liiaksikin lakastuneeseen ja
tahrattuun tarinaan. Ja tästä hienotunteisuudesta hänen turmionsa
oli johtuva, sillä puolitiehen ei pysähdy kukaan, joka kerran on
petokseen takertunut. Ellei voi olla kokonaan pettämättä, täytyy
aina ja joka paikassa pettää. Tällä kertaa Francis päätti turvautua
vähimmän urhokkaaseen, mutta hänen kaltaisellensa, liikutuksien
uuvuttamalle sielulle sangen luonnolliseen keinoon. Hän pakeni
siirtääkseen toistaiseksi selityksen, joka ei ollut vältettävissä.
Käytyään huoneestaan hattunsa hän laskeutui ensimäisen kerroksen
portaita alas ja oli tuossa tuokiossa hotellista ulkona. Hän keksisi
kyllä hyväksyttävän tekosyyn poissaoloonsa, kun hän tunnin tai
kahden kuluttua rauhoittuneena palajaisi kotiin. Tavata Henrietteä
nyt, kun toisen ääni vielä soi hänen korvissaan, kun toisen kalpeat
kasvot vielä hänen silmissään kuvastuivat, kun hänen sylinsä vielä
värisi tuon ruumisparan kosketuksesta ja hänen sielunsa ankarain
tunnonvaivojen vastustamattomasta kauhusta, -- ei, mieluummin mitä
tahansa muuta.
Sillä aikaa kuin Francis tänä iltapäivänä harhaili pitkin kaupungin
katuja, jotka tavallisesti olivat niin valoisat, mutta joita nyt
pimitti silmiä sokaiseva, liikkuva ja polttava tomupilvi, nuori
tyttö, jota hän niin hurjasti ja varomattomasti pakeni, kävi
hetki hetkeltä yhä levottomammaksi. Francis ei ollut erehtynyt,
kun oli luullut huomaavansa, että hänen mennessään neiti Scilly
oli häntä tarkastanut, outo ilme palavassa katseessaan. Mutta
jos hän ei olisi ollut niin piintynyt omiin ajatuksiinsa siitä
onnettomasta aamusta asti, jolloin hän oli Continentalin etehisessä
ilmoitustaululta lukenut rouva Raffrayen nimen, hän olisi tiennyt,
ettei Henriette häntä nyt ensimäistä kertaa näin katsonut; kymmeniä
kertoja hän olisi noissa sinisissä silmäterissä tuon oudon ilmeen
tavannut. Hän olisi noissa kirkkaissa, läpikuultavissa silmissä
nähnyt kuvastuvan uuden, yhä yltyvän, tuskaisen tunteen, joka
kokemattomalle sydämelle oli niin vieras, ettei se sitä omakseen
tunnustanut. Itsensä parjaamista se oli ollut, kun Francis näinä
viime päivinä oli ylpeillyt taidostaan salata lemmityltään oman
itsensä. Sellainen tekopyhyys oli hänelle yhtä mahdotonta kuin
Henriettelle täydellinen sokeus. Heidän keskinäinen rakkautensa oli
liian suuri. Tuota tunnetta, joka oli nuoressa tytössä kuluneiden
viikkojen vieriessä kasvamistaan kasvanut, ei voinut epäilykseksi
sanoa. Henriette oli luonteva ja suora. Hän oli aina elänyt
piirissä, joka ei vilppiä eikä teeskentelyä tuntenut. Missä hän
olisi luulevaiseksi oppinut? Ei. Se oli kipeä kaipaus, joka johtui
siitä, että hän aavisti jotakin kieroa suhteessaan sulhaseensa,
kaipaus, joka oli samalla kertaa hämärä ja todellinen. Se vaikutti
hänessä tuskallista hämmästystä ja epäröimistä, niinkuin ainakin
rakkaushäiriöt nuoressa tytössä, jolla on täysin kehittyneen naisen
vilkas tunne-elämä, mutta lapsen tietämättömyys elämän nurjista
puolista. Eihän ole tärkeätä tarkalleen tietää syitä lemmityn
sydämen muuttumiseen kärsiäkseen tästä muutoksesta. Henriette
Scilly ei tietänyt, että tuskin on ainoatakaan miestä; joka ei
olisi nuoruudessaan ollut jonkun rikoksellisen intohimon koetuksen
alaisena. Hän ei tietänyt, että juuri herkkätunteisimmat heistä
panevat rikokseensa enimmän omasta itsestään ja haavoittuvat siitä
niin syvään, etteivät haavat koskaan täydellisesti kasva umpeen.
Hän tiesi vain, että kuukausien kestäessä Francis'n kasvoissa oli
kuvastunut täydellisen onnen kirkkaus ja että nyt hänen katseessaan
lakkaamatta häilyi hehkuvaa kuumetta, hänen hymyssään hermostunutta
levottomuutta, koko hänen olennossaan ilmeisen tuskan tulta. Hän
ei tietänyt, että mies voi valehdella naiselle, jota hän rakastaa,
ja että hänen rakkautensa siitä huolimatta voi olla yhtä suuri,
jopa suuremmaksikin yltyä tunnonvaivojen kiihdyttämänä. Mutta hän
tiesi, ettei hänen ystävänsä hellyydessä enää ollut tuota tasaista
lempeyttä, tuota sulavaa sopusointua, tyventä ja selkeätä rauhaa,
joka lämpimänä oli uhkunut hänen olemuksestaan. Hänestä tuntui, että
näinä viime viikkoina Francis toisin ajoin oli hänestä kaukana,
vaikka olikin hänen luonaan, ja toisin ajoin kohteli häntä niin
tulisesti, että häntä melkein pelotti. Se tapahtui niinä hetkinä,
jolloin onneton pani parastansa asettaakseen suloisen kihlattunsa
itsensä ja mielikuviensa väliin ja tehdäkseen lemmittynsä
elävämmäksi, läheisemmäksi puristamalla pitkään hänen kättänsä,
sulkemalla hänet katseensa vavahtavaan syleilyyn. Henriette ei
myöskään tietänyt, että muutamissa luonteissa ilmenevä katkeruus
ja armottomuus muita kohtaan kaipaa säälivää ymmärtämistä, koska
sellaisia tunteita ilmaisevien ajatuksien ja puheiden alla useimmiten
piilee sisällinen haava. Mutta hän tiesi, että tuo ihana ajatuksien
ja tunteiden yhteys, josta hän oli Francis'n kanssa puhunut heidän
viimeisellä onnellisella kävelyretkellään Villa Tascan puutarhassa,
oli olemattomiin hävinnyt. Heidän ajatuksensa, heidän tunteensa eivät
enää olleet yhteisiä. Lakkaamatta Francis'n pilapuheisiin, kun hän
koetti iloiseksi tekeytyä, sekoittui hieman ivaa, joka Henrietteä
loukkasi. Ennen, kun puhe oli sattunut johonkin heidän yhteisistä
parisilaisista tuttavistaan, Francis oli heistä puhunut suopeudella,
joka Henrietten silmissä oli osoittanut hyvää sydäntä, vaikkei se
muuta ollut kuin onnellisille ja rakastuneille tavallista iloista
välinpitämättömyyttä. Nyt hän sitävastoin käytteli pilkallisia ja
ankaria sanoja, ja hänen tavassaan kiinnittää huomiota milloin
naurettaviin puoliin, milloin epäilyttäviin salatarkoituksiin
ilmeni entinen, ihanteeton elostelija, jommoinen hän oli ollut,
ennenkuin puhdas rakkaus oli hänelle uutta kevättä ennustanut, ja
jommoiseksi hän uudelleen oli muuttumassa Paulinen ja entisyyden
katkerien muistojen vaikutuksesta. Silloin Henriettestä tuntui,
että sen Francis Nayrac'in takana, jota hän rakasti koko sielunsa
hehkulla, piili toinen Francis, jota hän ei tuntenut ja jonka
sydäntä vastaan hän oli itsensä loukkaava, nyt jo loukkasi... Mutta
kaikki nämä vähäiset tunnelmat olivat tunnelmiksi jääneet. Ei ollut
yksikään niistä tietoisuuteen kohonnut sydänväreiden hämärästä ja
sekavasta kehästä, josta emme koskaan varmasti tiedä, eikö se kenties
olekin vain mielikuvituksen tuotetta. Nuori tyttö ei olisi voinut
viitata mihinkään tositapaukseen, jos hänen olisi pitänyt syyttää
kihlattuansa laimenemisesta ja sanoa mistä hän oli sen huomannut.
Suuressa rehellisyydessään hän koettikin itselleen vakuuttaa, että
hän oli väärässä, kun sellaisia tunteita hautoi, ja ettei tuo muutos
ollut muuta kuin mielihouretta vain, hänen valtavan rakkautensa
synnyttämää. Jokaisella vaikutuksellahan on syynsä, ja hän ei mitään
syytä nähnyt siihen muutokseen, joka oli tapahtunut hänen suhteissaan
Francis'hin. Rouva Scilly'n terveys, joka silminnähtävästi vakaantui,
ei voinut antaa aihetta salaiseen levottomuuteen. Itse ei Henriette
ollut koskaan niin hyvin voinut. Mitä Francis'hin tuli, oli
lääkäri, jonka mielipidettä Henriette kerran levottomuuden hetkenä
oli tiedustellut, häntä täydellisesti rauhoittanut. Francis'lla
ei ollut kotimaassaan läheisiä sukulaisia eikä erittäin rakkaita
ystäviä, jotka olisivat voineet tuottaa hänelle huolia. Muutamista
Henrietten läsnäollessa puheeksi sattuneista rahakysymyksistä oli
käynyt selville, ettei nuorella miehellä ollut syytä levottomuuteen
omaisuutensa takia. Näyttihän hän yhtä rakastuneelta yhä ja tuntuihan
hän yhtä kiihkeästi odottavan hääpäivän tuloa. Hänen vähimmätkin
sanansa sitä todistivat. Tämä kaikki oli epäilemätöntä. Henriette
yhä uudelleen kertoi sen itselleen päättäväisesti, itsepintaisesti.
Hän pani kaikki sielunsa voimat liikkeelle hävittääkseen tuon turhan
pelon. Sittenkuin hän oli mitä vilpittömimmin tämän hävitystyönsä
toimittanut, hän vajosi uudelleen vastustamattomaan alakuloisuuteen
tuon ilmeisen muutoksen johdosta, jota hän ei kyennyt määrittelemään,
ei selittämään eikä ymmärtämään, mutta joka sittenkin oli olemassa.
Semmoisessa mielentilassa, kun sydäntämme kalvaa levottomuus, johon
emme mitään tarkoin määrättyä syytä tiedä, vähinkin kieltämätön
tositapaus paisuu melkein traagillisen kohtauksen arvoiseksi.
Se on leikkausveitsen kärki, joka puhkaisee paiseen, niin että
siihen kokoontunut märkä pääsee vuotamaan pois, -- hirvittävän
epämiellyttävä, mutta liiankin sattuva vertaus. Ei mikään vertaus
niin täsmälleen kuvaa ajatuskykymme tuskaisia ponnistuksia piintyneen
mielikuvan voittamiseksi kuin kokonaisen ruumiin tulehtumistyö kipeän
kohdan parantamiseksi. Francis'n omituinen käytös sinä hirveänä
iltapäivänä, jolloin hän oli ollut rouva Raffrayen puheilla, oli
Henriette paralle sellainen ratkaiseva hetki. Korkea hinta oli
lempeän lapsen maksettava kihlausaikansa melkein ylenluonnollisesta
autuudesta. Vanhurskas Jumala! Olisiko siinä perää, että liiallinen
onni on meille synniksi laskettava silloinkin, kun se on luvallinen
onni ja kun olemme jo edeltäpäin suostuneet tämän onnen meille
asettamiin velvollisuuksiin? Siitähän kyllä näyttää tässä maailmassa,
joka todellakin on lankeemuksen maailma, koska puhtaimmatkin siihen
syntyvät sovittamistaakan kantajiksi! Vaikka nuori tyttö oli jo näinä
viime viikkoina tottunut sulhasensa oikulliseen luonteeseen, hän oli
hämmästynyt, kun näki nuoren miehen jyrkästi astuvan sisään yhteiseen
saliin ja kulkevan edestakaisin, tuskin vastaten hänen kysymyksiinsä,
otsa rypyssä ja katse synkkänä. Tämä näet oli tapahtunut silloin
kun Francis oli tavannut Adèle Raffrayen palvelijattarien kanssa
etehisessä ja kun hän epäröi, oliko vai eikö hänen ollut mentävä
Paulinen luo. -- Sitten hän oli äkkiä lähtenyt, sanoen että hänellä
muka oli kiireisiä kirjeitä kirjoitettavina, mutta sanoen sen sillä
tavalla, että Henriette heti huomasi hänen valehtelevan. Kului
tunti, kului kaksi, eikä Francis palannut. Silloin Henriette lähetti
Vincentin häntä hakemaan. Tämä palasi sanoen että herra Nayrac oli
mennyt ulos. Henrietten levottomuus siitä niin suuresti kiihtyi, että
hän käski kysyä ovenvartialta mihin aikaan Francis oli mennyt. Hän
toivoi, että Francis mahdollisesti mennessään oli lähettänyt hänelle
jonkun sanan, jota ei muistettu hänelle toimittaa. Ei mitään. Francis
oli lähtenyt jalkaisin kaupungille päin noin puoli kolmen aikaan.
Nyt kävi kello jo kuutta. Henrietten rauhattomuutta yhä lisäsi
hänen äitinsäkin nähtävä levottomuus, joka puhkesi lakkaamattomiin
kysymyksiin mitä Francis teki. Suloinen lapsi rakasti sulhastaan
liian kiihkeästi, jottei hän olisi kärsinyt siitä ajatuksesta,
että tämän oli kestettävä rouva Scilly'n tutkivia kysymyksiä, ja
rakkautensa johtamana hän keksi vihdoinkin seuraavan vastauksen.
-- "Uudenvuodenpäivähän on tulossa. Epäilemättä hän tahtoo meille
valmistaa jotakin iloista yllätystä... Äiti", jatkoi hän, hellästi
rukoillen, "ethän hänelle ilmoita, että olemme olleet levottomat?
Tiedäthän kuinka suuresti se häntä huolestuttaisi."
-- "Elä pelkää", vastasi rouva Scilly. "En aio häntä torua, vaikka
hän kyllä ansaitsisi sen, olkoon hänellä sitten yllätys mielessä
taikka ei... Ah", jatkoi hän vielä, aavistamatta itsekään, mitä
ivaa näissä hänen viimeisissä sanoissaan oli, "kuinka rakastatkaan
häntä, ja kuinka hyvä, että hänkin sinua rakastaa. Kärsisit liiaksi
muuten!..."