lähestyä tytärtään. Mutta lapsi on minun, yksin minun. Hän ei voi
häntä rakastaa. Hänellä ei ole oikeutta siihen. Eikä hänellä myöskään
ole oikeutta lapsen rakkauteen. Minä en salli, että hän lastani
rakastaa..." Ja ottaen äkkiä pikku Adèlen syliinsä ja puristaen
häntä rajusti sydäntänsä vasten Pauline peitti hänet suudelmilla
ja sanoi: "Rakastathan minua, eikö totta? Sano se minulle vieläkin
kerran! Sano, etkö ole onnellinen minun luonani silloinkin kun olemme
kahdenkesken, talossa, jossa ei muita asu, ja puutarhassa, jossa ei
muita käy. Ja sitten kun paranen, eikö sinusta ole hauskaa palata
Molamboz'hon minun kanssani, aina vain ja yksin minun kanssani..."
-- "Sinun kanssasi aina", vastasi lapsi, jonka kasvoilla kuvastui
syvä ilo ja joka nojatuolista, josta hän oli kurottautunut äitiä
vastaan, nousi vuoteeseen, istuutui siihen ja kyyristyi sairaan
viereen, nojautuen hänen laihaa olkapäätänsä vasten. Ja hän jatkoi
kuiskaten: "Tiedäthän, että kun tulen suureksi, en mene ikinä
naimisiin, vaan jään sinun luoksesi, olen aina vain ja yksin sinun
kanssasi..." Kerraten näin äitinsä sanat hän näytti ymmärtävän,
mitä ei voinut tietää eikä aavistaakaan, että äiti parka pelkäsi
kolmannen tuloa heidän piiriinsä. Pauline ei ollut koskaan selvemmin
huomannut sitä magneettista voimaa, joka yhdisti tämän aikaisin
kehittyneen ja omituisen lapsen häneen, eikä sitä rakkauden ihmettä,
joka sai pienokaisen sydämen vastaamaan hänen oman vanhentuneen
sydämensä tunnelmiin. Hän lakkasi puhumasta, mutta syleili uudestaan
tyttöstä pitkään ja kiihkeästi, ikäänkuin tahtoen siihen syleilyyn
sulkea lapsensa koko elämän, kaikki hänen kehitysaikansa eri asteet
varhaisimmasta lapsuudesta siihen asti, kun hän oli varttunut
täksi suureksi tytöksi, joka yhä oli hänen omansa, yksin hänen.
Niin hän syleili tätä surkastunutta ja heikkoa pikku raukkaa,
surkean rakkauden surkeaa hedelmää, josta hän ennen sen syntymistä
oli luullut, että hän sitä vihaisi niinkuin isääkin vihasi. Mutta
sitten hän oli kuullut lapsen itkevän ja oli antanut sille rintaa,
ja tuntien miten pienokainen hänestä elämän nestettä ammensi hän
tunsi liittyvänsä pyhillä siteillä tuohon hänestä lähteneeseen
elämään. Hän oli uudestaan elpynyt ollakseen heikolle tukena. Ja
hän suuteli vieläkin tuossa jouluaamun suutelossaan kolmivuotista
Adèlea, lasta, joka jo puheli ja juoksenteli ja joka, leikitellen
keväällä Molamboz'n laajassa puistossa, ojensi hänelle täysin käsin
kukkasia, ikäänkuin vaistomaisesti ymmärtäen, että hyljätylle ja
sortuneelle piti tarjota kevättä, toivoa, iloa, kaikkea mikä hymyilee
ja hurmaa ja lupaa... Hän suuteli kuusivuotista tyttöstä, joka jo
osasi lausua rukouksensa hänen vieressään, joka rukoili hänelle onnea
ja joka, kädet ristissä, pitkä valkea paita yllä, muistutti noita
enkelinkuvia, joilla lapsellinen hurskaus hautapatsaita koristaa.
Tuo herttainen pienokainen, haudallehan hän polvistuikin, ainiaaksi
kuolleen naisen haudalle, erään Pauline Raffrayen, joka oli etsinyt
onneansa intohimoisesta rakkaudesta ja joka oli paheiden tieltä
löytänyt häpeätä vain ja epätoivoa. Kaikki nuo pienet tytöt, joita
hän aikain vieriessä oli lapsessaan rakastanut, hän nyt sulki tuohon
suudelmaan, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, ettei kukaan voinut
niitä ryöstää häneltä. Hän painoi ne povellensa, hurmaantuneena
tuosta luulosta, että hän täydelleen omisti toisen sielun, --
valheellinen unelma, jota me kaikki rakkaudessamme tavoittelemme.
Onko se unelma saavutettavissa muuten kuin lapsissamme, kun emme ole
koskaan niistä eronneet? Sellaiset tunnelmat ovat niin valtavat, että
ne antavat meille voimia puolustaa noita rakkaita pienokaisia vaikka
mitä vaaraa vastaan, niin kauan kuin he ovat meidän omamme. Kun
Adèle, heidän vielä vähän aikaa puheltuansa, meni pois, oli Pauline
jälleen rauhoittunut sen verran, että hän kykeni kylmästi, tarkasti
ja terävästi punnitsemaan, kuinka hänen oli meneteltävä Francis'n
suhteen.
-- "Hän ei voi mitään", päätti hän, tarkastettuansa asiaa tällä
kertaa järkevästi eikä rauhattoman yönsä hourailevan kuumeen
kannalta. "Tyttäreni on lain mukaan minun omani, yhtä hyvin kuin
taloni ja rahani. Jos tuo mies nyt katuu, niin sitä parempi.
Kärsiköön nyt hän vuorostaan, se on oikeus ja kohtuus. Minun ei edes
tarvitse hänelle vastatakaan. Sen sijasta on minun vain joudutettava
poismuuttoani. Siinä on vastausta tarpeeksi. Ja jos ei olisikaan,
jos hän yhä vainojansa jatkaa, niin minä tiedän kyllä hänelle
näyttää, etten enää ole sama kuin yhdeksän vuotta sitten. Hänen on
nyt taisteltava äitiä vastaan, ja ellei hän tiedä mitä äidin tahto
merkitsee, niin minä kyllä opetan sen hänelle." Ruoskan iskuna tämä
äidinrakkauteen ja loukatun naisen vihaan perustuva päätös vaikutti
sairaaseen, joka äkkiä tunsi viime päivien voimattomuutensa katoavan.
Jo samana aamuna hän kävi itse Villa Cyane'ssa katsomassa miten
korjaustyöt edistyivät. Hän olisi voinut muuttaa sinne jo vuorokauden
kuluttua, jos ei juhla olisi töitä viivyttänyt. Kehotettuansa
työnjohtajaa vielä enemmän kiiruhtamaan hän palasi kotiin
käskeäksensä palvelijoita heti ryhtymään muuttovalmistuksiin, jottei
hänen tarvitsisi, huvilan valmiiksi jouduttua, viettää päivääkään,
tuntiakaan tässä nyt niin vihattavassa hotellissa. Ei sinä päivänä
eikä seuraavanakaan hän hetkeksikään päästänyt lasta luotaan, syystä
muka että Annette ja Catherine puuhasivat muuttoa. Itse hän vei
Adèlen kävelemään, tietäen varmaan, ettei silloin kukaan uskaltaisi
pienokaista lähestyä. Mutta pian hän huomasi olevansa liian heikko
voidakseen toimittaa tätä jokapäiväistä kaitsemista, joka yksin
tuntui tyydyttävän hänen kateellista äidinrakkauttaan. Joulupäivä,
jonka aamutunnit olivat hänessä nostattaneet sellaisen myrskyn
Francis'n kirjeen johdosta, oli sattunut keskiviikoksi. Lauantaina
muuton viimeistäänkin piti tapahtuman. Kahtena päivänä Pauline oli
ollut lapsen kanssa kävelemässä ensin aamusella ja sitten aamiaisen
jälkeen, ja hän oli siitä niin väsynyt, ettei hän perjantaina
enää kyennyt ajelemaankaan, sitä vähemmän kun sirocco oli alkanut
puhaltaa, hirveä tuuli, joka sisilialaisille muistuttaa Afrikan
läheisyyttä, se kun tuntuu kuljettavan mukanaan hieta-aavikkojen
tukahuttavaa kuumuutta. Oltuansa aamupäivän kokonaan Adèlea
valvomassa hänen huoneessaan ja huomattuansa hänet hiukan kalpeaksi
Pauline ei luullut panevansa lasta minkään vaaran alaiseksi, jos
lähetti hänet ajelemaan kahden palvelijattarensa seurassa huvilaan,
jossa vielä oli hiukan järjestämistä. Kumminkin hän piti tärkeänä
varoittaa Annettea, jolle hän ilmoitti mielipahansa toispäiväisen
keskustelun johdosta, ja sanoi lopuksi:
-- "Minulla on omat syyni erityisesti kieltää teitä antamasta Adèlen
puhutella noita naisia..."
-- "Tietysti minä tottelen rouvaa", vastasi vanha hoitaja, jonka
kasvoissa kuvastui torutun kotikoiran nolostunut ilme. Hän näet
katui virhettään ja pelkäsi tehneensä vielä toisenkin, joka nyt oli
tunnustettava. "Siinä tapauksessa", jatkoi hän, "rouva varmaankin
vielä pahastuu -- enhän minä voinut sitä arvata, kun ne näyttivät
niin hienolta herrasväeltä... Minun täytyy nimittäin sanoa rouvalle,
etten luullut tekeväni pahasti, kun sanoin heidän sisäkölle, että
aiomme huomenna lähteä pois..."
Vaikka Pauline todenteolla oli pahoillaan palvelijansa viattomasta
laverruksesta, koska pelkäsi asian täten liian aikaisin joutuvan
Francis'n tietoon, hän koetti parhaansa mukaan rauhoittaa tunnollista
lapsenhoitajaansa, jonka nähtävä katumus osoitti, ettei hän ainakaan
tahallaan velvollisuuksiaan laiminlyönyt. Jo Palermossa-olonsa ensi
aikoina hänen olisi pitänyt antaa palvelijattarelleen täsmällisiä
määräyksiä, kun tiesi, että tämä seurasi hänen käskyjänsä syitä
tutkimatta ja punnitsematta. Turhanpäiväiset arvelut olivat häntä
siitä estäneet. Kun on kysymys toimenpiteistä, joihin elämämme
arimmat salaisuudet antavat aihetta, niin ne tuntuvat meistä
niin vastenmielisiltä, että vasta viime tingassa taivumme niihin
ryhtymään. Francis'n kirje oli pakottanut Paulinen toimimaan. Nyt
hän ainakin saattoi pelotta uskoa tyttärensä palvelijattarien
hoitoon. Hänen ei tarvinnut epäillä, etteivät he tällä kertaa
noudattaisi hänen tahtoansa, ja hän tiesi, että pienokainen palaisi
tunnin kuluttua hänen luokseen virkistyneenä ajomatkaltaan suuressa
puutarhassa, jonka poikki oli kuljettava huvilaan. Itse hän käytti
tämän yksinäisen tunnin kaikenlaisiin pieniin toimiin, jotka koskivat
häntä itseään. Hän käveli huoneessaan edestakaisin, käärien paperiin
kuvakehyksiä, hävittäen vanhoja laskuja, polttaen kirjeitä, eikä
huomannutkaan kuinka aika kului, kun hän luuli kuulevansa että
salin ovelle kolkutettiin, sitten että tämä ovi aukeni ja uudestaan
sulkeutui. Hän ajatteli, että mahdollisesti joku juoksupoika toi
paketin tai kirjeen. Huoneestaan hän kysyi, kuka siellä oli, mutta
kun hän ei saanut vastausta, pisti äkkiä hänen päähän, että se
voisi olla Nayrac, joka nähtyänsä lapsen menevän palvelijattarien
kanssa ulos olisi tahtonut käyttää hyväkseen hänen yksinäisyyttään
pakottaaksensa häntä selvitykseen. Mieletöntä! Sellaista rohkeutta,
joka oli niin vastoin kaikkia tapoja, oli mahdoton edellyttää. Olihan
Francis kumminkin saanut hyvän kasvatuksen.
Hän kohotti olkapäitään oman mielikuvituksensa houreille ja kysäisi
uudelleen: "Ken siellä?" Ei vastausta vieläkään. Silloin hän
ajatteli, että kenties joku hotellin asukkaista olisi, niinkuin
joskus tapahtui, vahingossa astunut sisään ja huomattuansa
erehdyksensä sulkenut oven heti sen avattuaan. Kumminkin hän tahtoi
varmuuden vuoksi katsoa itse ja meni saliin... -- Francis Nayrac oli
hänen edessään.
* * * * *
Nuori mies seisoi nojaten kädellänsä pieneen pöytään, jolle
Adèle oli kolme päivää sitten joululahjansa järjestänyt. Jos ei
Paulinen koko ruumista värisyttävä kauhu olisi häneltä lamauttanut
kaikkea arvostelu- ja havaintokykyä, olisi hän huomannut sangen
vähäpätöisestä mutta kuvaavasta seikasta, että Francis oli
ollut aivan suunniltaan tänne tullessaan. Hän oli nimittäin
saapunut ilman hattua. Nähtävästi hänelle oli kerrottu Paulinen
poismuutosta. Hän oli nähnyt palvelijain menevän ajelemaan pikku
tytön kanssa, ja tietäen Paulinen olevan yksin hän oli tullut,
ei uhkauksia lausuakseen, niinkuin Pauline kenties pelkäsi, eikä
myöskään taitavilla ja diplomaattisilla puheilla tilintekoa
vaatimaan. Hänen vääntyneet kasvonsa, hänen tuskaiset silmänsä,
hänen vapisevat huulensa, koko hänen olemuksensa osoitti, ettei
hän mitään tarkoittanut eikä mitään aikonut. Vaistomaisesti hän
oli turvautunut ainoaan keinoon, joka voisi Paulinea pakottaa...
mihin? Tunnustukseenko, lupaukseenko, sitoumukseenko? Hän ei sitä
itsekään tiennyt. Kun sisällinen kuume ylenmäärin yltyy, niin
ihminen kääntyy todellakin sairaaksi, ellei hän pääse toimimaan,
purkamaan johonkin rajuun yritykseen ajatustensa ja tunteittensa
tulvaa, johon hän on hukkua. Intohimoinen isänrakkaus, joka oli äkkiä
ikäänkuin salaman iskusta Francis Nayrac'issa syttynyt ilmituleen
tuon hämmästyttävän yhdennäköisyyden johdosta, oli saattanut hänen
kiihotuksensa ylimmilleen. Mutta Pauline puolestaan ei voinut,
nähdessään tämän miehen, arvata, minkä tuhotyön hetken tuoma rakkaus
oli hänessä tehnyt, eikä sitä, kuinka tuo sielu vääntelihe sanattoman
ja yksinäisen kuolemankamppauksen tuskissa, horjuen rakkaimman
tulevaisuudentoiveensa ja hämärästä entisyydestä kohonneen sitovan
velvollisuuden välillä. Hän ei muuta ymmärtänyt, kuin että Francis
rohkeni mitä häpeällisimmällä tavalla loukata hänen vapauttansa, ja
hänen äänessään värisi vihan ja ylpeyden katkerin sointu, kun hän
sanoi:
-- "Ulos, herra, ja heti!... Taikka minä soitan. Olen täällä
kotonani enkä tahdo ottaa teitä vastaan. Menkää tiehenne!..."
Hänen singahuttaessaan tämän töykeän käskyn, jota seurasi vielä
kovempi katse, Francis säpsähti ikäänkuin olisi ollut unissakävijä,
jonka kovat sanat äkkiä herättivät todellisuuden tajuntaan.
Hän tarttui pöydän reunaan pysyäksensä pystyssä, mutta hän ei
sanonut mitään eikä tehnyt liikettäkään ovelle päin. Armottomalla
ankaruudella Pauline toisti: "Ulos hetipaikalla..." ja kääntämättä
hänestä pois synkästi palavaa katsettansa hän astui päättäväisesti,
käsi ojona, sinnepäin huonetta, missä sähkökello oli. Hetken
viivähdys, ja hän olisi soittanut. Mutta tällä kertaa ei Francis
antanut hänelle aikaa toimia, vaan pysäytti hänet tarttumalla samalla
kertaa jyrkällä ja rukoilevalla liikkeellä hänen käsivarteensa:
-- "Ei", sanoi hän, "te ette saa soittaa. Ette saa kieltää minua
teille puhumasta. Mitä te pelkäätte? Näettehän, etten ole tullut
tänne koston aikeissa... Viisi minuuttia vain, en pyydä teiltä
enempää kuin viisi minuuttia. Ja sitten menen pois. Mutta en
ennenkuin olen teille puhunut.... Totta on, ettei minulla ollut
oikeutta ryöstövieraana tunkeutua teidän huoneeseenne... Mutta tehän
aiotte muuttaa pois. Ette ole vastannut minun kirjeeseeni. En enää
voinut kestää. Minun täytyi päästä puheillenne ennenkuin lähdette...
Teidän täytyy kuunnella minua. Teidän täytyy. Te olette tehnyt
minulle niin paljon pahaa elämässäni... Te ette enää lisäksi saa
kieltää minua teille puhumasta. Minulla on oikeus siihen, näettekös,
ja teidän täytyy siihen suostua, jos tahdotte että annan teille
anteeksi..."
Kun Francis oli tarttunut rouva Raffrayen käsivarteen, oli tämä
temmaissut itsensä irti, peräytyen muutaman askelen ikäänkuin tuota
kosketusta kauhistuen. Sitten hän oli jäänyt liikkumattomaksi,
koettamatta enää heti keskeyttää tätä kahdenkesken-oloa. Kumminkaan
hän ei ollut suotta uhannut. Epäilemättä hän olisi pakottanut nuoren
miehen lähtemään, niinkuin oli heti käskenyt, joko huutamalla
tai pakenemalla omaan huoneeseensa, jonka ovi oli yhä auki hänen
takanansa, jos Francis olisi tyytynyt rukoilemaan. Mutta hän oli
tuohon rukoukseen sotkenut lauseita, jotka sattuivat naisen sydämen
aikoja sitten kipeään kohtaan. Hän oli tekeytynyt uhriksi, hän,
kiduttaja! Rikoksentekijä oli asettunut tuomariksi! "En ole tullut
koston aikeissa"... "Olette tehnyt minulle niin paljon pahaa"...
"Jos tahdotte että annan teille anteeksi"... Hän oli uskaltanut
käyttää sellaisia sanoja. Pauline oli niitä kuullessaan tuntenut
loukatun oikeudentuntonsa hytkähtävän ja vavahtavan, ja tuo tunto
se vastustamattomasti ja valtavasti nostattaa jokaisen ihmisolennon
kapinaan panettelua vastaan. Tuo kapinoitseva ylpeys voitti hänessä
kaikki entiset päätökset ja kaiken varovaisuuden, ja hän vastasi:
-- "Vai yhä te vielä puhutte kostosta ja siitä pahasta, minkä
minä muka olen teille tehnyt, ja anteeksiannosta, teidänkö
anteeksiannostanne?... Näittehän itsekin, ettei meillä ole mitään
toisillemme sanomista. Kun mies kohtelee naista niinkuin te olette
minua kohdellut, niin hän ei ikinä enää voi pyrkiä sitä naista
lähestymään... Jos olen ansainnut teidän loukkauksenne, niin teillä
ei ole enää mitään tekemistä täällä. Jos en ole niitä ansainnut, niin
te olette kurja, ja minä kiellän teitä tulemasta luokseni. Ettekö
kuule, että teidän on mentävä! Toistan vieläkin, että käsken teitä
menemään."
Hän oli kiivastunut puhuessaan, ja hänen kalpeat poskensa olivat
hiukan punastuneet. Hänen harmaat silmänsä leimusivat ja loivat eloa
ja vilkkautta kärsimyksen kuluttamiin kasvoihin. Francis'sta tuntui
hetken siltä, kuin hän näkisi edessään entisen Pauline Raffrayen,
jonka ylpeys oli niin tuimasti törmännyt hänen ylpeyttänsä vastaan.
Viha, joka vielä edellisenä iltana oli hänen suonissaan kiehunut, oli
vähällä kohota hänen huulilleen kamalina sanoina. Mutta lapsi muistui
hänelle mieleen, ja hän vastasi, hän uskalsi vastata:
-- "Suokaa minulle anteeksi, jos jossakin suhteessa olen teitä
loukannut. Jumala on todistajani, etten ole tullut tänne
herättääkseni eloon sitä, minkä tulee olla kuollut meille
kummallekin. Ilmoittihan kirjeeni sen teille, ja sen minä vielä
nytkin toistan: Aikomukseni ei ollut tässä puhua teistä eikä minusta.
Toisesta minä nyt olen tullut puhumaan..." Ja hän lisäsi melkein
kuiskaten: "Adèlesta, tyttärestämme..."
Hän ei saanut lausetta lopettaa. Äiti keskeytti hänen puheensa,
heittäytyen häntä vastaan niin rajulla liikkeellä, että nuoren miehen
vuorostaan täytyi peräytyä.
-- "Vaietkaa", kiljaisi hän, "vaietkaa! Elkää lausuko sitä nimeä!
Minä kiellän sen. Tyttäreni on minun omani, yksin minun, kuuletteko!
Minä olen häntä elättänyt, minä häntä kasvattanut, minua hän
rakastaa... Tunteeko hän teitä? Onko hän edes teitä nähnytkään?
Oletteko kertaakaan näihin kymmeneen vuoteen koettanut häntä
lähestyäkään? Oletteko? Mitä varten te nyt tulette meidän elämäämme
tunkeutumaan?"... Ja vielä katkerammalla ivalla hän lisäsi:
"Unhotatte, minkä olette uskonut, minkä vieläkin uskotte, sen, jonka
äsken niin jalomielisesti tarjouduitte antamaan minulle anteeksi.
Kun nainen toisen rakastajansa luota juoksee toisen luo ja kun asia
saadaan ilmi, niinkuin te sen olette saanut, niin että on syytä
heittää pois tuo kurja niinkuin mikä tahansa iletys, itkemättä,
katumatta, niin onko silloin sen naisen lapsesta mihinkään? Lokaan he
ovat poljettavat molemmat, niinkuin Marseillesta minulle kirjoititte.
Ja siihen minä tahdon jäädäkin, tuohon lokaan, tyttäreni kanssa..."
-- "Oh", jatkoi Francis vielä hiljaisemmalla äänellä, jossa värähti
ääretön toivottomuus, "vieläkin vihaa, aina vain vihaa! Jumala,
kuinka surkeata!... Ja minä tulen teidän luoksenne, sydän täynnä
sitä horjumatonta tietoa, jonka olen tuon lapsi paran kasvoista
lukenut. Pitäisihän hänen sammuttaa kaikki vihat, selvittää meidän
välimme, sovittaa kaikki... Onhan hän minunkin lapseni. Kieltäkää,
jos uskallatte! Ja vaikka kieltäisittekin, niin minä tietäisin että
valehtelette. Mutta te ette voi kieltää. Asiata ei käy epäileminen,
sillä se on liian ilmeisesti selvä. Ja te puhutte minulle niinkuin
viholliselle, murhaajalle!... Olenhan kumminkin, sen minä teille
vannon, jo ensi päivänä oman vereni tunnustanut, hetkeäkään
vastustelematta. Onko se häijyn miehen kaltaista? Aukenihan sydämeni
heti isänrakkaudelle, kun silloin puutarhassa huomasin, kuinka
hämmästyttävästi pienokainen muistuttaa Julie sisartani. Onko se
kovan miehen kaltaista?... Hyvä Jumala! Olisihan ollut melkein
luonnollista, nykyisen asemani kannalta katsoen, että olisin tahtonut
pysyä hänelle vieraana, vieraana koko hänen tulevaisuudelleen,
huolimatta siitä, että tiesin hänet lapsekseni. Se olisi kenties
ollut velvollisuutenikin. Ja olenhan minä koettanutkin... Mutta
en ole voinut. Minä en voi. Muuta en ole tahtonut teille sanoa.
Tämän vain... Ja siihen minä lisään: kurjasti olemme toisiamme
rakastaneet, armottomasti toisiamme kiduttaneet ja rääkänneet.
Jos te olette minun tähteni kärsinyt, niin olen minäkin suuresti
kärsinyt teidän tähtenne!... Unhottakaamme se ja muistakaamme
ainoastaan, että olette ollut hyvä äiti ja että minä olen valmis,
en vaatimaan itselleni isän oikeuksia, mutta täyttämään pienimmistä
pienimmän velvollisuuden, mikä minulla isänä tulee, kaukaa valvomaan
lastani. Jos olen toivonut meidän mahdollista lähentymistämme, jos
olen sellaista uneksinut, niin täytyyhän teidän tunnustaa, ettei se
ole kostonhimoisen miehen unelma... Niin olen uneksinut, että tämä
yhteensattuma, joka minusta tuntuu niin oudolta, melkeinpä Jumalan
sallimalta, pystyisi rakentamaan sovintoa meidän kesken, arvokasta
sovintoa, jonka yhteinen rakkaus viattomaan lapseen pyhittäisi.
Nythän meidän olisi niin helppo lähestyä toisiamme, kun olemme näin
joutuneet naapureiksi. Ja siten minä saisin syrjästä tarjota apuani,
jos milloin Adèle olisi suojelijan tarpeessa... Toista ei ole minulle
niin herttaista kuin hän! Ettekö ymmärrä, että tämä on minulle
elinkysymys..."
-- "Tottako, oikeinko totta, että olette sellaista uneksinut?..."
virkkoi Pauline. Hänen äänessään ei enää soinut äskeinen viha, vaan
ääretön katkeruus, ja jos Francis'n katse olisi voinut tunkeutua
tuskaisen sielun sisimpään, olisi hän huomannut, minkä äkillisen,
vaistomaisen, kiihkeän vihan hänen aiottu avioliittonsa Paulinessa
herätti, -- vihan, joka todisti, ettei tuo onneton, karttuneesta
katkeruudestaan huolimatta, voinut entisestä rakkaudestaan kokonaan
luopua. -- "... Vai olette te uskaltanut sellaista hirviömäisyyttä
uneksia! Vai tahtoisitte te asettaa minut ja tyttäreni teidän
välillenne, teidän ja..." Hän ei nimeä maininnut, mutta kohottaen
traagillisesti suupieliänsä ikäänkuin nauttien, kun näin sai työntää
puukon entisen rakastajansa sydämeen, hän jatkoi: "Ei koskaan,
ymmärrättekö, ei koskaan se ole tapahtuva... Te olette oikeassa,
tyttärenne hän on, mutta hän on teille kuollut. Niin, Julien elävä
kuva hän on, sen minä tiedän yhtä hyvin kuin tekin, mutta tiedän
myöskin, ettette enää koskaan saa häntä nähdä. Ette koskaan! Ja
jos tunteenne ovat todet, niin sitä parempi. Silloin tekin saatte
kärsiä. Niin, Jumalan sallima tämä yhtymisemme kyllä on. Jumala on
tahtonut, että oikeus pääsisi voitolle. Mitä kohtuutta siinä olisi,
että te olisitte saanut kerran nuoruudessanne tappaa onnettoman, joka
uskoi teihin koko nuoren ja kokemattoman sydämensä horjumattomalla
uskolla, vietellä hänet, herjataksenne häntä sitten, rääkätäksenne ja
panetellaksenne häntä ja vihdoin hyljätäksenne hänet; mitä kohtuutta,
että olisitte saanut murhata elämäni, onneni, omantuntoni, kaikki
mitä minussa jalona ja lempeänä sykkii, ja itse olla onnellinen?...
Ei, semmoista ei saa tapahtua. Meistä kahdesta minä olen liiaksi
kärsinyt; nyt on teidän vuoronne..."
-- "Ja minä puolestani sanon teille, ettei teillä ole oikeutta puhua
minulle noin", huudahti Francis. Tuo marttyyriksi asettuminen,
joka hänestä oli mitä inhottavinta tekopyhyyttä, sai hänen vihansa
uudestaan kuohumaan, niin ettei hän enää voinut hillitä itseään, vaan
sekoittaen nykyisiin, isänrakkautta uhkuviin tunteihinsa entisiä
petetyn rakastajan raivonpuuskauksia jatkoi: "Ah, kuinka minä teidät
tunnen samaksi kuin ennenkin. Pelkkää ylpeyttä ja valhetta olette
yhä. Ja te ette käsitä, että siitä voi koitua lapselle vahinkoa, jos
te työnnätte minut pois tuolla -tavalla?... Olettehan jo tehnyt
hänelle tarpeeksi pahaa, kun olette petoksellanne ryöstänyt häneltä
isän, joka olisi aina yhtä uskollisesti häntä rakastanut. Jos hän ei
ole sitä tehnyt, jos hän vain ihmeellisen sattuman kautta on päässyt
lasta tuntemaankin, niin kenen syyksi se on laskettava?..."