kiusaantuneen miehen sydämeen miltei traagillisesti vaikuttavaa
kohtausta näyteltäessä hotellin pohjakerroksessa, keskellä
sähkölamppujen ja joulukynttilöiden valossa kuhisevaa seuraa,
Pauline Raffraye odotti vuoteessaan, tavallista sairaampana,
tytärtään, aavistamatta että uusi seikka oli liittyvä siihen
draamaan, joka oli hänen elämänsä murtanut ja saattanut hänet
haudan partaalle. Tilapäisen sairashuoneen ulkoasussa ei mikään
muistuttanut tuota kamalaa tautia, jota voittaakseen nuori nainen oli
tullut liittolaisekseen pyytämään Palermon afrikalaista aurinkoa.
Fyysillisen kärsimyksen ja inhottavan lääkekaluston peittelemisessä
osoittautui kuolevaisen hienostunut luonne, ja sama hienous ilmeni
hänen henkevissä kasvoissaankin, jotka nyt uuvuttavien haaveiden
raukaisemina liikkumattomina lepäsivät pieluksella. Vaikka ei hänen
luonansa muita käynyt kuin pikku Adèle ja tohtori, hän ei voinut
luopua "kotisairaalansa sievistelemisestä", niinkuin hän piloillaan
sanoi. Hänen vielä paksut ruskeat palmikkonsa, joihin siellä
täällä pujottautui vaikeita suortuvia, olivat niin huolellisesti
suoritut ja nauhoilla sidotut, batistiset tyynyliinat ja niiden
läpi kuultavat silkkiset päälliset niin hienot ja heleäväriset,
kiinalainen harsohuivi, jolla hän laihat olkapäänsä verhosi,
niin soljuva ja tuoksuva, hihojen pitsireunukset, jotka poloisen
kuihtuneita ranteita peittivät, niin sirosti laskostetut, kuin hän
ei olisikaan ollut kuolemaan tuomittu, vaan entinen keimaileva,
lempeä uhkuva Pauline. Ei jälkeäkään inhottavista rohtopulloista ja
tahraantuneista liinavaatteista, jotka tavallisesti tekevät sairaan
huoneen niin vastenmieliseksi. Sen sijasta silkkinen peitto verhosi
vuoteen vieressä olevaa marmoripöytää, jonka keskellä kohosi lamppu
hienoine silkkisine varjostimineen. Pöydällä oli vielä Adèlen
valokuva emaljikehyksessä, vuokkoja siselöidyssä hopeamaljassa ja
puoleksi tyhjennetty ruiskupullo, josta huoneessa tuntuva ambralemu
nähtävästi oli kotoisin. Kaikki tuntui todistavan, että tämän
huoneen haltia oli niitä arkatunteisia naisluonteita, jotka eivät
suostu viehätysvoimansa valtikasta luopumaan, vaan taistelevat
tuskia vastaan intohimoisella kestävyydellä ja lujuudella, kohoten
siten todelliseen sankarimaisuuteen, joka käy liikuttavaksikin
niinkuin ainakin heikkouden ja kauneuden taistelu elämän raakuutta
vastaan. Mutta tässä ei tuo sankarimaisuus perustunut naiselliseen
turhamaisuuteen vain; toiset vaikuttimet ne äidin sydäntä
johtivat. Hän tahtoi kuolettavasti haavoitettuna, mieluummin
lapselle jättää hillityn kärsimyksen, kalpean ja kituvan, mutta
kauniina säilyneen naisen ylentävän muiston, kuin painaa hänen
herkkään mielikuvitukseensa mätänemisen ilkeän ja likaisen kuvan.
Ja kuinka suuri hänen äidinrakkautensa oli, sen todistivat nuo
pienokaisen monet valokuvat, joita huoneessa oli viisi tai kuusi,
lukuunottamatta sitä, joka aina oli hänen vieressään. Lasta hänen
huolensa tänäkin jouluaattona tarkoittivat, sillä hän oli illan
kuluessa viimeistellyt kaikenlaisia pieniä lahjoja, jotka olivat
määrätyt pantaviksi Adèlen pikku kenkiin, kun hän ne kotiin tultuansa
uunin nurkkaan asettaisi. Pauline oli valmistanut ja Catherinelle,
luonansa istuvalle palvelijattarelle, uskonut koko joukon pienillä
silkkinauhoilla sidottuja kääröjä. Siinä oli niin hyvin nuoren tytön
kapineita, esimerkiksi matkoilla käytettävä pöytäkello, kuin pikku
lapsen leluja, sellaisia kuin nuken keinutuoli. Sillä Adèle, joka
oli niin erikoisissa olosuhteissa kasvanut, olikin jo vakavuutensa
ja herkän tunteellisuutensa sekä monien hänelle uskottujen tehtävien
takia melkein täysikasvaneeksi arvosteltava, kun hänellä samalla
kertaa oli kaikki yhdeksännen ikävuoden lapselliset harrastukset.
Epäilemättä nämä hellät huolet olivat avanneet äidin sydämen
muistojen tulvalle, niinkuin meille joskus tapahtuu erityisinä
merkkipäivinä, sillä hän oli pyytänyt Catherinelta erään lippaan,
jonka hän aina kuljetti mukanansa, ja oli siitä ottanut kaksi
lukittua, nahkaista kirjelaukkua. Vaikka hän vain selaili niissä
olevia kirjeitä, hänen kauniit, harmaat, uupumuksen kehystämät
silmänsä saivat tavallista surunvoittoisemman ilmeen, ja hän työnsi
kirjekokoelmat luotaan avataksensa vuorostaan kaksi kirjaa, jotka hän
piti päänaluksensa ääressä ja joista toinen oli _Uusi testamentti_,
toinen _Tuomas a Kempis_. Varmaankin Francis Nayrac, joka luuli
olevansa oikeutettu ajattelemaan entistä rakastajatartansa mitä
suurimmalla ylenkatseella, olisi suuresti hämmästynyt, jos hän
olisi nähnyt Paulinen hakevan pyhistä kirjoista ankaran lohdutuksen
sanoja, jotka yksin voivat valaa lievityksen balsamia sydämen
vuotaviin haavoihin. Paulinen silmät sattuivat vieläkin kerran näihin
raamatunlauseihin: "Näitä olen teille puhunut, että teillä olisi
minussa rauha. Maailmassa on teillä tuska; mutta olkaat hyvässä
turvassa, minä voitin maailman..." Ja hän toisti erakon sanoja:
"Onnettomat! He tulevat lopulta huomaamaan, kuinka turhaa, kuinka
tyhjää oli kaikki, mitä he ovat rakastaneet..." Useasti hän oli
toistanut nämä sanat, jotka kaikkien maallisten rakkaussuhteiden
kuolinkelloja soittavat. Nämä luettuaan hän tänäkin iltana pani
kirjansa pois. Nuo sanat olivat herättäneet äänekkään vastakaiun
hänen sydämessään. Räikeään kiljuntaan yhtyivät siinä hänen niin
kauheasti pettyneen nuoruutensa muistot, jotka aina heräsivät,
kun hän vain katsahti noihin vanhoihin papereihin. Ja kuitenkaan
hän ei voinut pakottautua niitä hävittämään, saavuttamattomiin
kätkemään. Voi, nuo niin usein käsillä olleet kirjeet, jotka jo
alkoivat kellastua, kuinka Francis olisi kauhistunut, jos hän olisi
sattumalta saanut jonkun niistä käsiinsä. Siinä oli ensiksikin hänen,
Francis'n, kirjeet, sitten muutamia Armand de Quernen kirjoittamia
ja viimein François Vernantes'in laaja kirjekokoelma, -- sanalla
sanoen, kaikki asiapaperit, jotka kuuluivat siihen häpeälliseen
oikeudenkäyntiin, jonka Francis oli vuonna 1877 nostanut silloista
Pauline Raffrayeta vastaan. Mutta tämä heidän yhteiselämänsä
asiakirjavihko ei todistanutkaan sitä kavaltamista, josta Francis
oli niin varma ollut, vaan siitä kävi päinvastoin selville, että
onneton ja varomaton nainen ei ollut koskaan valehdellut. Niin,
Francis oli ollut hänen ensimäinen rakastajansa, hän oli ollut
ainoa koko heidän liittonsa kestäessä, ja heidän erottuansa ei
Pauline ollut toista rakastanut. Armand de Quernen seitsemän tai
kahdeksan kirjelippua todisti täydelleen, etteivät heidän välinsä
muuta olleet kuin aivan viatonta seurustelututtavuutta. Vernantes'in
pitkät ja lukuisat kirjeet ilmaisivat haaveellista ystävyyttä, eikä
niissä ollut vähintäkään intohimon tai mielistelyn jälkeä, pelkkää
kunnioitusta ja ihailevaa hellyyttä toisen, miehen, puolelta,
lämmintä kiitollisuutta ja hienotunteista henkistä ohjausta
toisen, hänen ystävättärensä, puolelta. Ne tuomitsivat Francis'n
ja vapauttivat Paulinen ja todistivat niinmuodoin vieläkin kerran,
että miehen kiduttava mustasukkaisuus ja loukatun naisen ylpeys ovat
kaikkivoipia epäsovun kylväjiä ja rakkausliiton rikkojia. Sen nuo
kirjeet ilmaisivat ja vieläpä senkin, että kiusaamalla tätä naista
häpäisevällä luulevaisuudellaan, vainoomalla häntä nöyryyttävillä,
juoruihin perustuvilla epäluuloillaan, solvaisemalla häntä
panettelijain puheiden johdosta ja lopuksi hylkäämällä hänet, siksi
että eräällä portilla hänen sivuitsensa vilahtanut vieras ryhdiltään
ja asultaan muistutti Paulinea, Nayrac oli tehnyt itsensä syypääksi
mitä kamalimpaan rikokseen, mitä auttamattomimpaan erehdykseen. Kun
Pauline oli Francis'n ensimäistä kertaa kehottaessa kieltäytynyt
sulkemasta ovensa de Querneltä, oli se tapahtunut siksi, ettei hän
kokemattomuudessaan ymmärtänyt uhkaavaa vaaraa. Kun hän myöhemmin
oli pitänyt puoliansa rakastajaansa vastaan, kun oli kysymys
Vernantes'ista, niin siihen oli ollut syynä kohtuuttoman epäluulon
herättämä vimmattu viha. Ja siihen, että hän oli puolustautunut
ainoastaan närkästyneellä vaitiolollaan, kun Francis oli tullut suu
täynnä solvauksia hänelle julistamaan, että oli nähnyt hänen astuvan,
harso silmillä, tuon saman Vernantes'in ovesta sisälle, oli syynä se,
että häntä oli kauhistuttanut Francis'n sokea puolueellisuus, joka
ei hetkeksikään suostunut edellyttämään häntä viattomaksi. Hänen oli
täytynyt sinä päivänä käydä kaupungilla, vaikka olikin voinut pahoin,
ja juuri sinä päivänä joku toinen, kuka hyvänsä, joka vartaloltaan
muistutti häntä ja joka niinkuin hänkin oli vuodenajan muodin mukaan
puettuna, oli sattunut menemään lemmittyänsä kohtaamaan Murillo-kadun
alikertaan. Sellaisen joutavan yhteensattuman ja satunnaisen
yhtäläisyyden takia oli siis hänen onnensa ja kunniansa ajanut
karille. Niin mitättömän seikan johdosta se, joka väitti rakastavansa
häntä, oli häväissyt itsensä, häväissyt hänet, niin että oli häntä
lyönyt. Hän värisi vieläkin vihasta sitä ajatellessaan ja pannessaan
paikoilleen nuo kirjeet, jotka hänen vain olisi tarvinnut näyttää,
puhdistuakseen syytöksestä. Miksikä hän ei ollut sitä tehnyt? Jos hän
oli viaton, miksikä hän oli luotansa laskenut tuon lemmittynsä, jota
hän yhä rakasti? Miksi ei hän, leskeksi jouduttuansa ja huomattuaan
olevansa raskaana, kutsunut Francis'ta takaisin, kun tiesi,
varmuudella tiesi hänet lapsensa isäksi? Miksikä hän ei ollut koskaan
vuosien kuluessa koettanut puhdistautua lemmittynsä silmissä ja siten
hankkia loukatulle kunniantunnolleen hyvitystä?
Niin, miksikä ei? Vastaus noihin kysymyksiin oli kokonaan
löydettävissä Francis'n kirjeistä, joissa jokainen rivi ilmaisi hänen
vihansa rajua raakuutta ja sokeata kohtuuttomuutta. Jos hän olisi nyt
yhdenkään lukenut, niinkuin Pauline oli äsken tehnyt, niin hän olisi
ymmärtänyt, mitä tietä tuo hänen mielettömän mustasukkaisuutensa
kiduttama nainen oli joutunut siihen uppiniskaisuuden tilaan, jossa
ei enää käy puolustautuminenkaan. Puuttuu voimia, puuttuu haluakin
siihen. Epäluulossa on, kun se äärimäisiin yltyy ja jatkuu liian
kauan, jonkinlainen murtava ja lamauttava vaikutus onnettomaan
uhriinsa. Enemmän kuin yhden kerran, monta monituista kertaa Nayrac
oli rakastajattarensa kuullen sanonut lauseita sellaisia kuin tämä:
"Kirjeenvaihtoko? Mitä se todistaa? Onko ainoatakaan miestä, joka
kieltäytyisi kirjoittamasta muutamaa kymmenkuntaa väärin päivättyä
sivua, jos joku naishylkiö ne häneltä pyytää, miehelleen tai uudelle
rakastajalleen näytettäviksi?..." Kun nainen katkerimpien muistojensa
joukossa säilyttää sellaisten sanojen myrkkypistintä, kun hän on
nähnyt epäluulon lähteen vähimmästäkin syystä yhä uudelleen aukenevan
leppymättömässä sydämessä, kun hän on huomannut, ettei ole hänen
vallassansa päästä tuosta epäluulosta voitolle, vaan että yhä,
yhä vain on uudestaan alettava, niin hänet ääretön toivottomuus
masentaa, toivottomuus, joka joskus puhkeaa vihan ja katkeruuden
vimmattuun raivoon. Siinä salaisuus, miksikä Pauline oli sulkeutunut
järkähtämättömään äänettömyyteen, sittenkuin tuo kamala kohtaus
oli lopullisesti rikkonut aikoja sitten kireät välit. Jos hän
vielä säilyttikin noita kirjeitä, jos hän niitä tänä jouluaattona
selaili, niin hän sen teki ainoastaan karaistaksensa vielä kytevää
vihaansa tuota kurjaa heittiötä kohtaan, jonka hän odottamattomimman
ja kovimman sattuman kautta oli jälleen matkallansa kohdannut. Ja
tuo mies aikoi naida, haltuunsa korjata nuoren tytön elämän, tuon
suloisen neiti Scilly'n, jota vain tarvitsi sivumennen nähdä, häntä
rakastaakseen. Jos tuo nuori tyttö, jos hänen äitinsä tietäisi,
minkäluontoinen Francis todellakin oli, jos he tietäisivät, kuinka
halpamaisesti hän oli käyttäytynyt nuoruutensa rakastettua kohtaan,
kuinka hän oli hänet hyljännyt, silloin kun tuo poloinen kitui
mitä kauheimmissa henkisissä tuskissa, kun hän onnettomana odotti
pikku lapsensa syntymistä, mitä he ajattelisivatkaan, nuo naiset,
semmoisesta sydämestä? Ja he saisivat sen tietää, jos vain Pauline
näyttäisi heille nuo kirjeet. Hullu hän oli, kun oli tänä iltana
niitä lukenut, ei siksi, että häntä olisi sellainen halpamainen kosto
hetkeäkään houkutellut, vaan siksi, ettei hän näin monen vuodenkaan
kuluttua voinut ajatella kiduttajansa kohtelua inhosta hytkähtämättä,
ja hän toisti työntäessään lippaan luotaan vasta lukemansa katkeran
lauseen: "Kuinka turhaa, kuinka tyhjää oli kaikki, mitä he ovat
rakastaneet!..." Hän lisäsi: "Mitä varten minä noita muistoja haudon?...
Kai siksi, että tiedän tuon miehen olevan niin lähellä. Onneksi
sitä nyt ei enää monta päivää kestä..."
Hänestä näet oli jo ensi päivänä, kun hän oli kuullut, että Francis
asui samassa hotellissa, tuntunut sietämättömältä olla entisen
rakastajansa kanssa saman katon alla. Ja samalla aikaa -- onko
mitään surkeampaa ja samalla naurettavampaa kuin tuo täydellinen
tietämättömyys toisen tunteista, toiminnasta ja harrastuksista,
joka melkein aina on rakkausliiton purkautumisen seurauksena --
samalla aikaa nuori mies koki keksiä jotakin tehokasta keinoa
Paulinen muka konnamaisia salaisia aikeita vastaan. Ettei Pauline
heti muuttanut toiseen hotelliin asumaan, siihen oli syynä eräs
tunne, joka on täysin tuttu niille, jotka askel askeleelta ovat
seuranneet tällaisen elämäntragedian kehittymistä, sekä niille,
jotka, niinkuin Paulinekin, syyttä ovat joutuneet niin väärän
arvostelun alaisiksi. Pauline ei näet tahtonut antaa sille, jota
hän piti verivihollisenaan, aihetta luuloon, että hänellä olisi
ollut syytä punastua. Peräytyminen olisi Francis'sta voinut näyttää
häpeälliseltä tunnustukselta, raukkamaiselta pakenemiselta, ja hän
oli päättänyt jäädä. Sitten hänet oli vallannut pelko, kun oli
tavannut Francis'n puutarhassa ja nähnyt, minkä katseen tämä oli
lapseen luonut. Hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei Nayrac olisi heti
Adèlen kasvoissa huomannut tuota kauhistuttavaa yhdennäköisyyttä,
jonka tähden hän itsekin oli lukon taa kätkenyt kaikki entisen
ystävättärensä muotokuvat. Francis'n oli täytynyt tuntea oma verensä
huomatessaan perinnöllisyyden hämmästyttävät jäljet, jommoiset
jäljet usein ovat uskottoman vaimon elinkautisena rangaistuksena.
Yhden ainoan silmäyksen Pauline oli vaihtanut Francis'n kanssa, ja
se oli hänelle ilmaissut nuoren miehen liikutuksen. Silloin oli
hänet vallannut tuskallinen pelko, että Francis koettaisi lähestyä.
Vaikka Nayrac ei huomispäivänä eikä sitä seuraavanakaan mitään
sellaista aietta ilmaissut, oli Paulinen ollut niin paha olla tämän
uhkaavan vaaran takia, että hänessä äiti oli päässyt loukatun naisen
ylpeydestä voitolle. Hän oli päättänyt muuttaa lopputalveksi asumaan
erääseen pieneen yksityishuvilaan, jonka hänen lääkärinsä, ainoa
hänen tuttavansa Palermossa, oli hänelle neuvonut ja joka sijaitsi
Englantilaisen puutarhan toisella puolen, siis niin pitkän matkan
päässä kuin suinkin meren rannasta ja Continentalista. Muutamat
välttämättömät korjaukset ja huonekalujen uudistamispuuhat olivat
poismuuttoa viivyttäneet, mutta nyt se oli päätetty tapahtuvaksi
loppuviikolla. Päästyänsä kerran omaan kotiinsa, missä hänellä oli
käskettävinään entiset palvelijattarensa sekä tohtorin hänelle
toimittama palvelusväki keittiötä ja tallia varten, hän ei voisi
enää joutua mihinkään tekemisiin Francis'n kanssa, sen hän varmaan
tiesi, ja varsinkaan ei Francis voisi lasta lähestyä. Hänen pelkonsa,
että nuori mies saisi puhutella Adèlea, oli niin suuri, että
hän oli epäillyt, päästäisikö ollenkaan pikku tyttöä kavaljeeri
Rendan joulukuusta katsomaan, kun ei hän heikkoutensa takia itse
voinut lasta seurata. Mutta sitten hän oli ajatellut, että Francis
Nayrac, jos olikin iltamassa läsnä, varmaankin olisi kihlattunsa
ja rouva Scilly'n seurassa ja siis pakotettuna hillitsemään
itseään. Hän oli nähnyt Adèlen niin suuresti haluavan juhlaan,
ja huvittelutilaisuuksia sattui niin harvoin heidän hiljaisessa
elämässään, ettei hän hennonut kieltää lapseltaan nyt tarjona olevaa.
Nyt oli kello kymmenen. Silloin oli Adèle'n määrä tulla kotiin, ja
äiti hymyili jo edeltäpäin, ajatellessaan lapsen iloa:
-- "Meillä on kummallakin ollut jouluaattomme", ajatteli hän,
"hänellä hiukan huvitusta ja minulla hänen ilonsa..."
* * * * *
Niin pitkälle hän oli joutunut mietteissään, siirtyen menneisyyden
katkerista muistoista rauhallisemman elämän toiveihin. Sillä
rauhaa hän toivoi löytävänsä uudessa asunnossaan, Villa Cyané'ssa
-- sen nimen omistaja oli antanut pienelle talolleen Syracusan,
syntymäkaupunkinsa, muistoksi ja Cyané'n sinisilmäisen immen
muistoksi, jonka jumalat tarun mukaan muuttivat lähteeksi
rangaistukseksi siitä, että hän oli liiaksi itkenyt Proserpinaa.
Tämä haaveilevan muinaisuuden herttainen taru oli sanomattomasti
miellyttänyt Paulinea. -- Hän kuuli oven aukeavan etehiseen, jonka
läpi oli kuljettava hänen huoneeseensa, ja huomasi hiljaisista
ja varovaisista, lapsen tavoista yleensä niin suuresti eroavista
liikkeistä Adèlen lähestyvän. Ennenaikainen huolehtiva hellyys
äitiä kohtaan oli tästä tyttösestä, jonka iällä liike tavallisesti
välittömästi ja vilkkaasti seuraa ajatusta, tehnyt hiljaisen pienen
tenhettären, kepeän keijukaisen, joka tuskin kuuluvin askelin kulki
edestakaisin, loukkaamatta koskaan sairaan hermoja liian rajuilla
liikkeillä ja meluavilla leikeillä. Tuo alituinen, miltei tahdoton
huolenpito, joka ilmeni hänen pienimmässäkin liikkeessään, se jo
oli kuin hyväilyä äidille. Lapsi ikäänkuin tahtoi ilmoittaa tulonsa
hienotunteisesti ja hellävaroen. Kuului hiljainen, melkein ujo
koputus ovelta, ja Adèle astui sisälle äitinsä makuuhuoneeseen,
hellyyttä uhkuvana, hellyyttä ruskeissa silmäterissään, hienoissa
piirteissään, herttaisessa hymyssään, koko olennossaan, josta se
ihailevalla hartaudella virtasi äitiä kohtaan. Tuosta ilmeestä,
joka kirkasti hänen kasvojansa joka kerta kun hän pitemmän tai
lyhemmän poissaolon jälkeen palasi kotiin, oli helppo huomata,
ettei hän ainoastaan elänyt äitiänsä varten, vaan että hän kokonaan
eli äidistään. Vaikka hän tuli näytelmästä, joka todella oli häntä
huvittanut, ja vaikka hänellä oli sylissään sisilialainen nukke,
johon hän oli rakastunut, hänen ensimäinen ajatuksensa ei ollut
puhua itsestään ja omista tunteistaan. Hän meni suoraa päätä,
juosten varpaillaan, vuoteen luo ja tarttui rouva Raffrayen hänelle
ojentamaan käteen -- tuohon käteen, joka oli ikäänkuin veretön ja
niin laihtunut, että liian väljät sormukset soljuivat pitkin hoikkia
sormia. Hän suuteli sitä pitkään ja kiihkeästi, hellästi silmäillen
äidin kasvoja, jotka kirkastuivat hänen tullessaan ikäänkuin
nuoruuden heijastuksesta, ja hän kyseli:
-- "Emmehän ole olleet liian kauan?... Ethän ole minua ikävöinyt?...
Kysy Annettelta, enkö heti lähtenyt, kun hän sanoi paljonko kello
oli!..."
-- "Aivan heti", vakuutti vanha hoitaja, joka oli tullut lapsen
kanssa ja epäröimättä jäänyt häntä odottamaan Hänen nähtävä
tuttavallisuutensa osoitti, että hän oli tottunut viettämään
tuntikausia äidin ja tyttären seurassa, ei palvelijana, vaan nöyränä
ystävänä, jota tuskin huomaakaan. Sellainen hiljainen ja vaatimaton
uskollisuus ei muuta palkintoa pyydä kuin oikeutta lähestyä, ja yksin
semmoiseen murtunut sydän luottaa. Ja pienokainen jatkoi:
-- "Sano, voitko nyt aivan hyvin? Oletko jo hiukan nukkunut?..."
-- "Aivan hyvin", vastasi äiti. "Anna kun suutelen sinua ensin, ja
istu sitte tuohon kertomaan, kuinka olet iltaasi viettänyt!... Onko
ollut hauska?..."
-- "On kyllä, ihmeen hauska!..." jatkoi lapsi, ja hänen silmänsä
kääntyivät pois äidin kasvoista, ikäänkuin etäältä tarkastaakseen
komeaa näkyä, jota äsken oli todellisuudessa ihaillut ja joka hänen
lapsellisessa mielikuvituksessaan jo oli kasvanut lumoavaksi ja
suurenmoiseksi satunäytelmäksi.
-- "Ajattele", kertoi hän, "että siellä oli väkeä, äärettömän paljon,
kenties tuhatkin henkeä, ja keskellä salia joulukuusi, joka oli
melkein yhtä korkea kuin Molamboz'n puiston kuusi, ja siinä oli
kynttilöitä, kuinka paljon lie ollutkaan, kenties niitäkin oli tuhat,
ja sitten siellä oli soittajia, oikeita näyttelijöitä, ilveilijänuken
puvuissa, jotka lauloivat ja tanssivat, ja olipa joulupukkikin, joka
muistutti isä Jean Claudea meillä ja joka toi minulle tämän pikku
tytön... Se saa nukkua toisen nuken kanssa tänä yönä. Sitten niistä
varmaankin tulee hyvät ystävät huomenna... Ja sitten..." Hän pysähtyi
hetkeksi. Luonnollisen mielleyhtymyksen kautta tuo sana ystävä
yhtäkkiä muistutti häntä hänen tämäniltaisesta vierustoveristaan.
"Unhotin kertoa sinulle", lisäsi hän, "että olin niin kiltin neiden
vieressä!... Muistathan sen, jonka kerran näin puutarhassa.
Puhuinhan sinulle siitä silloin?..."
"Niin", ehätti Annette sanomaan, hiukan hämillään.
Hän tiesi liiankin hyvin, ettei rouva Raffraye pitänyt
satunnaistuttavista. "On kai rouvakin tavannut hänet täällä?
Tarkoitan tuota parisilaista neitiä, joka viettää talvea täällä
äitinsä ja sulhasensa kanssa... Me satuimme istumaan heidän
viereensä, sillä täytyy sanoa rouvalle, että siellä oli määrätyt
paikat eikä saanutkaan valita mielensä mukaan..."
-- "Toivon ettet liikoja puhunut", tiedusteli Pauline, kääntyen pikku
tytön puoleen. Hän oli tuntenut sydämessään fyysillisesti kouristavan
tuskan. Francis Nayrac'in morsian istumassa Adèlen vieressä, se
ajatus iski häneen niin odottamattomasti, niin kipeästi, että hänen
äänensä vapisi hänen tuota yksinkertaista kysymystä tehdessään. Puna
kohosi äkkiä pikku tytön poskille, kun hän vastasi:
-- "En luule, äiti. Mutta..." Ja hän pysähtyi ikäänkuin epäröiden.
-- "Puhuiko tuo neiti sinulle?" kysyi äiti.
-- "Puhui", sanoi Adèle. "Tiedänhän ettei ole hyvä puhua
tuntemattomille. Mutta tämä neiti on kuin olisin hänet aina
tuntenut..."
-- "Ja mitä hän sinulta kysyi?" jatkoi rouva Raffraye.
-- "Kuinka noin hätäännyit äsken?" sanoi lapsi yhä enemmän hämillään.
Minkä salaperäisen henkisen yhteyden kautta äidin mielenliikutukset
aina saivat vastakaikunsa pikku tytön sydämessä? Pauline vertasi
lasta usein noihin suuriin sinipunerviin vuokkoihin, jotka olivat
hänestä kaikkein kauniimmat ja joita hänellä nytkin oli lamppunsa
vieressä suuri vihko. Nämä hennot ja herkät kukat aukeavat ja
sulkeutuvat sen mukaan, ovatko ne päivän paisteessa taikka
pimennossa. Äiti oli pikku tytölleen mitä aurinko oli kukille,
hän yksin sai lapsen sydämen kukoistuksen puhkeamaan. Nytkään ei
mikään muu voinut lapselle ilmaista äidin mielenliikutusta kuin
hänen äänensä tuskin tuntuva värähteleminen. Hänen kätensä ei ollut
lakannut pienokaisen kiharoita hyväilemästä, hänen silmissään oli yhä
tavallinen lempeä katse, ja sittenkin Adèle oli heti arvannut, että
hänen sanansa olivat sairaalle tuottaneet mielipahaa. Kumminkin hän
jatkoi:
-- "Puhuin hänelle Molamboz'sta ja omasta viimevuotisesta
joulukuusestamme ja sitten Françoisesta ja Annettesta... Ja sitten me
puhuimme hänen äidistään, joka myöskin oli siellä. Hän kuuluu olleen
vain kaksi kuukautta Palermossa ja on jo parantunut, neiti kertoi sen
minulle." Hän vaikeni. Hänen hienotunteisuutensa ei sallinut hänen
sanoa enempää, sillä isän muisto, sen muisto, jonka hän isäkseen
luuli, oli ujosta ja lempeästä lapsesta liian arka kosketella, koska
se voisi katkeroittaa rakkaan sairaan mieltä. Mutta hän oli liian
suoraluonteinen valehdellakseen, ja hän lisäsi, koettaen tosi naisen
tavoin varovaisesti ja hellästi antaa lieventävän käänteen liian
surkealle asialle: "Olemme myöskin puhuneet taivaasta ja niistä,
jotka meitä siellä odottavat. Ymmärräthän?..." Ja ottaen käsiensä
väliin sairaan käden, joka yhä hänen tukkaansa siveli, hän lopetti:
"Ethän ole pahoillasi, äiti?"
-- "En, kultaseni", sanoi Pauline, joka levottomuudestaan huolimatta
tunsi syvää sääliä sitä tuskaa kohtaan, jota pikku tytön lempeät
silmät ilmaisivat. Lapsen katse oli hänelle uutena todisteena
rakkauden voimasta arvata sydämen salaisuudet. Mutta tuo keskustelu
ei ollut vielä mitään siihen verraten, jota hän niin suuresti
pelkäsi, ja hän sanoi tutkivasti: "Ethän ole puhunut kenellekään
muulle kuin tuolle neidille?"
-- "En kenellekään", vastasi lapsi. "Miksikä sitä kysyt?"
-- "Jotta tietäisin, oletko ollut oikein kiltti", sanoi äiti. "Ja
nyt mene nukkumaan ja nukuttamaan uutta lastasi..." Hän hymyili
uudestaan, kun näin leikkipuheella lähetti pois lapsen. Mutta kun hän
oli jäänyt yksin, niin tekovilkkaus katosi hänen kasvoiltaan ja hänen
suunsa ilme kävi jälleen katkeraksi, kun hän sanoi melkein ääneen:
"Nähtävästi hän ei ole uskaltanut. Olen vieläkin kerran suotta
pelännyt..." Mutta jos hän nyt olisi ottanut esille tyynynsä alle
kätketyn peilin, niinkuin hän joskus teki, kun tahtoi kasvoiltaan
lukea fyysillisen kurjuutensa edistymisen, hän olisi silmiensä
tuskallisesta ilmeestä huomannut, että tuo lievennyksen huokaus
oli vain itsepetosta. Syviin mietteihin vajonneena hän sammutti
lamppunsa nukkuakseen, mutta heti kun huone muuttui pimeäksi,
hänen mielikuvituksensa alkoi muovailla lapsen viatonta kertomusta
sellaisella sitkeydellä, että hänen oli mahdotonta saada unta
silmiinsä. Hänen kymmenen vuotta kestänyt yksinäisyytensä oli häntä
totuttanut yksitoikkoiseen ja tasaiseen elämään, jota ei koskaan
odottamaton yllätys häirinnyt, ja seuraelämän häärinä tuntui hänestä
nyt, niinkuin kaikista, jotka kerran ovat siitä luopuneet, melkein
sietämättömältä. Hän koetti itselleen vakuuttaa, että äskeinen
yhteensattuma oli luonnollinen seuraus tuosta toisesta, vielä
omituisemmasta sattumasta, jossa ei kuitenkaan mitään luonnotonta
ollut, siitä nimittäin, että hänen entinen rakastajansa oli joutunut
tähän kirjavajoukkoiseen majataloon, jossa hänkin asui. Hän oli niin
hermostunut kolmiviikkoisesta levottomuudestaan, jonka kestäessä
hän oli alituisesti aprikoinut Nayrac'in mahdollisia aikeita
ja jonka johdosta hän oli päättänyt ryhtyä tuohon väsyttävään
muuttoonkin, että hänestä nyt äkkiä neiti Scilly'n ja Adèlen
tämäniltainen keskustelu tuntui edeltäpäin harkitun sotasuunnitelman
ensimäiseltä liikkeeltä. Eikö tuo mies, joka oli hänet murhannut ja
joka tiesi minkä verran hän häntä vihasi, pystynyt vastamainittua
kohtausta edeltäpäin valmistamaan, -- ja missä tarkoituksessa?...
Tässä hänen järkensä hämmentyi, hänen kiusaantunut järkensä,
joka oli onnettomuuden muistojen kalvama, kuumeen kuluttama,
nukutusaineiden heikontama, ja jonka hänen entisen rakastajansa
viikkokautinen oleskelu muutaman askelen päässä oli saattanut
äärimäiseen kiihotustilaan. Hän kuvitteli mitä monimutkaisimpia,
salaperäisimpiä ja kamalimpia vehkeitä, niin että lopuksi todenteolla
piti luultavana, että Francis koettaisi ryöstää lapsen häneltä.
Ja hän joutui sellaisen mielettömän kauhun valtaan, että vasta
aamusella, kloraalimyrkyn avulla, pääsi siitä voitolle. Hän oli näet,
sittenkuin tuo kamala läheisyys oli ruvennut hänen jokapäiväiseksi
kiduttajakseen, uudestaan langennut nukutusaineiden häpeälliseen
orjuuteen, josta pahojen päiviensä tavasta hän oli luopunut
ainoastaan elääkseen pikku Adèlea varten. Aivan suunniltaan hän
joutui, kun, hänen herätessään painostavasta ja miltei tuskallisesta
unestaan, hänelle tuotiin posti ja hän kirjeittensä joukossa huomasi
yhden, jonka kuorella tunsi Francis'n käsialan. Juuri sillä hetkellä
hänen palvelijansa avasi ikkunan, päästäen huoneeseen ilmaa,
häikäisevää päivänpaistetta ja selkeän sinisen taivaan kirkkautta.
Samassa Adèlekin töytäsi sisälle, sylissään sekaisin kellot ja tuolit
ja muut pienet lahjat, jotka hän oli kenkiensä vierestä löytänyt. Hän
nauroi heleätä nauruaan, yhtä iloisena kuin päivänpaiste ja aamun
kirkkaus. Mutta mitäpä taivaan sini ja säteilevä aurinko ja lapsen
ilo taisivat sitä närkästystä ja kauhua vastaan, jotka täyttivät
sairaan sydämen hänen lukiessaan Nayrac'in kirjeen, johon tämä oli
luullut panneensa niin paljon hienotunteisuutta ja jalomielisyyttä?