muistatte häntä?"
-- "Muistan kyllä", vastasi Henriette, "olin silloin
yhdeksänvuotias..."
-- "Aivan niinkuin minä nyt", jatkoi lapsi. Hän katseli uudestaan
neiti Scilly'tä arasti, epäröivästi, niinkuin se joka tahtoo jotakin
sangen arkaluontoista asiaa esittää.
-- "Neiti...", ja kun Henrietten silmät häntä lempeästi kehottivat,
hän jatkoi: "Tahtoisin kysyä teiltä jotakin...?"
-- "Mitä sitten?" sanoi nuori tyttö.
-- "Kun tapaa toisensa taivaassa, kuinka voi tuntea niitä, joita ei
ole eläessään nähnyt?"
-- "Sen salaisuuden Jumala yksin tietää", vastasi Henriette. Hänen
oma uskonsa oli niin viattomasti lapsellinen sekin, ettei hänen olisi
johtunut mieleen hymyillä pienokaisen kysymykselle. Hän kertoi sen
heti kihlatulleen, lisäten: "Mikä omituinen ja liikuttava lapsi!"
Hän ei arvannut, että Adèlen lause, jonka hän näin Francis'lle
toisti, tämän korvissa sai vielä paljon oudomman merkityksen. Mutta
kun Henriette kääntyi jatkaakseen tätä keskustelua, joka häntä jo
niin erinomaisesti miellytti, hän sai nähdä, että jos äskeinen pieni
ystävä todellakin oli sangen liikuttava, oli hän myöskin sangen
lapsellinen. Hänen eloisissa kasvoissaan, jotka vastikään olivat
kuvastaneet liian kovaa tuskaa, päilyi nyt aivan uusi ilme. Tähän
muutokseen ei tarvittu muuta kuin odottamattoman vieraan tulo. Uusi
tulija oli vain ovenvartia, ennenmainittu kieliniekka, joka melkein
tuntemattomaksi töhrittynä, valkea peruukki päässä ja pitkä parta
harmaaksi puuteroituna, toimitti joulupukin virkaa tai pikemmin
esiintyi don Ciccion anteliaisuuden edustajana kantaen kontissaan
koko kasan pikku esineitä, jotka olivat määrätyt annettaviksi siellä
täällä istuville, lukuisille lapsille. Jännitys, joka ilmeni Adèlen
asennossa hänen odottaessaan yksinkertaisen yllätyksen iloa, osoitti
jo sekin lapsen ääretöntä herkkätunteisuutta. Hänen silmäinsä loiste
oli liian kirkas, hänen kätensä liikkeet liian hermostuneet. Veri
juoksi liian nopeasti hänen nyt iloisista toiveista hehkuvissa
poskissaan, ja kun hän otti vastaan lahjansa hotellin isännältä,
joka itse esiintyi joululahjain jakajana, hänen kätensä vapisivat
liian kiihkeästä innostuksesta. Lahjalla ei suurtakaan arvoa ollut;
olipahan vain sisilialaiseksi talonpoikaistytöksi puettu nuken
pahanen. Mutta lapsi, katsottuaan sitä ihailevin silmin, sanoi
hoitajalleen, ajatellen suurta nukkeansa, lemmikkiään:
-- "Näetkös, tästä tulee toiselle Françoise."
Hän nousi lausuessaan nämät sanat, jotka lapsellisuudessaan olivat
niin koomillisena vastakohtana hänen äskeisiin, ennenaikaista
kypsyyttä osoittaviin puheisiinsa. Vanha hoitaja, kelloa
katsottuansa, oli nimittäin hänelle viitannut, että oli aika lähteä
kotiin. Hiukan ujosti Adèle kääntyi Henrietten puoleen sanoakseen
hänelle hyvää yötä, ja nuoren tytön vastattua tähän liikkeeseen
hivelemällä lapsen poskea, tämä kiitti häntä hymyllä, joka puhui
siitä lämpimästä ystävyydestä, johon lapset kykenevät ja joka niin
vähästä heidän sydämessään syntyy. Francis'n ja rouva Scilly'n ohi
pienokainen kulki tavallisella sirolla arkuudellaan; sitten hän
katosi nojatuolirivien taa. Soittajat, joulukontin käytyä tyhjäksi,
tarttuivat uudestaan keskeyttämänsä sävelen päästä kiinni, ja
neiti Scilly ilmoitti äidilleen ja sulhaselleen iltamatunnelmiensa
lopputuloksen, sanoen heltyneellä äänellä:
-- "Kun ajattelee, että tuollainen helläsydäminen pikku raukka voi
jäädä orvoksi ja turvattomaksi, ennenkuin vuosikaan on lopussa! On se
vähän liian surkeata!..."
-- "Henriette on oikeassa", ajatteli Francis myöhemmällä. "On se
vähän liian surkeata...!" Mutta nuo sanat, jotka eivät Henrietten
suussa mitään erityistä tarkoittaneet, sisälsivät Francis'lle mitä
hirvittävintä, tarkkapiirteisintä todellisuutta. Hän näki Paulinen
kuolevan. Vaikka siitä lähtien kuin Francis oli Adèlen tavannut,
hänen entinen rakastajattarensa oli ikäänkuin peräytynyt hänen
ajatuksissaan ja asettunut toiselle sijalle, tuo ajatus synnytti
hänessä aivan omituisen väristyksen, sellaisen, joka meidät valtaa,
kun rakkauden salaperäisestä taikavoimasta vavahtava sydän lakkaa
sykkimästä meidän sydäntämme vastaan. Niin, Pauline oli kuoleva,
kohtakin kuoleva, arvattavasti palattuansa takaisin omaan kotiinsa
ja nautittuaan noita valheellisia toipumishetkiä, joita etelän
aurinko laupeudessaan suopi keuhkotautisille. Ja pikku Adèle olisi
siellä ja saisi omin silmin nähdä tuon kauhean näytelmän, jonka hän
itsekin aivan nuorena äitinsä kuolinvuoteen ääressä oli nähnyt.
Kuinka nopeasti ne meiltä kuluvat, nuo hetket, jolloin meidän on
sallittu katsella kalpeata, liikkumatonta ja mykkää naamiota, joka
vastikään oli niin täynnä eloa ja hellyyttä ja johon lempivän sielun
rakkaus kuvastui! Kuinka nopeasti ne kuluvat, ja kumminkin, minkä
syvän jäljen ne jättävät muistoomme, kuinka niiden kaihomieliset
menninkäiset sitten meitä seuraavat onnemme juhlahetkinäkin! Katkeria
ne meille kuiskaavat elämäntarinasta, joka oli niin lyhyt ja joka
särkyi kyyneliin, niinkuin se oli kyynelissä alkanutkin...! Adèlea
ei tietysti jätettäisi yksin Annetten ja muitten palvelijain luo.
Hänet vietäisiin pois, mutta minne ja kenen luo? Kenen hahmossa
oli ilmaantuva tuo tuntematon, joka oli epämääräinen ja uhkaava
kuin kohtalo? Arvattavasti Besançonin täti, johon pienokainen
oli viitannut, ottaisi orvon luokseen. Tulisiko hänestä hyvä
kasvatusäiti? Ja vaikkapa tulisikin hyvä, ymmärtäisikö hän lapsen
sydäntä, jossa entinen hemmottelu oli sellaisen hellyyden tarpeen
synnyttänyt ja joka oli tottunut niin lauhkeaan ja lämpimään
ilmanalaan. Mutta jos ei tuosta naisesta tulisikaan hyvää äitiä,
jos lapsi lankeisi äkkiä hellyyden paratiisista, missä hän oli
kasvanut, pahimpaan helvettiin, lapsipuolen sulottomaan elämään?...
Francis tunsi liian likeisesti, liian syvästi ne siteet, jotka
hänet yhdistivät pienokaisen värähtelevään ja kiihkeätunteiseen
luonteeseen; sukulaisuus heidän välillään oli liian läheinen, niin
ettei Francis voinut olla heti oivaltamatta, kuinka lapsi oli kituva,
jos hänet oli uuteen maaperään istutettava. Kestäisikö lapsen
hento organismi sen? Eikö kaikki tuntuisi häneltä solvaukselta,
loukkaukselta? Pienokainen oli harhaileva avuttomana, ruskeissa,
laihtumisen suurentamissa silmissä tuo hirveä marttyyrinilme, jonka
luulisi herättävän kuolleista äidin taikka isän. Eikä äiti heräisi...
-- Ja isä?... -- Jos Adèle jäisi eloon, tästä kovasta onnesta
huolimatta, jos hän täyttäisi kahdeksantoista vuotta, kuka ottaisi
hänet naittaakseen, kuka valitakseen nuorelle neitoselle hänen
arvoisensa toverin? Vaikkapa tuosta tädistä tulisikin harvinaisen
hyvä holhooja, pitäisi hän kuitenkin vain yhtä asiaa silmämääränänsä:
kodin perustamista holhokilleen kuta pikemmin sitä parempi. Orvon
kasvattaminen on liian vastuunalainen, liian raskas tehtävä,
josta parhaimmatkin helpotuksen huokauksella luopuvat. Adèle siis
sidottaisiin kehen tahansa, Raffrayen vertaiseen mieheen kenties,
raakaan, töykeään ja kovaan, joka hänestä tekisi saman kuin tuo
toinen oli hänen äidistään tehnyt... Nuo jatkuvat mielikuvat olivat
Francis'lle niin kauheat, että hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki,
itki tytärtään, itki itseään, -- tytärtään, joka oli näin joutunut
kovan sattuman käsiin, uinaili elämän hirvittävän syvänteen reunalla,
itseään, joka oli hänen isänsä, uskoi, tiesi, tunsi olevansa hänen
isänsä, eikä voinut mitään hänen hyväkseen.
* * * * *
Mutta eikö hän sitten mitään voinut? Kieltäytymispäätös, joka oli
ollut tuloksena hänen Monrealella vietetyn yönsä tuskallisesta
omantunnontutkistelusta, perustui yhteen ainoaan kohtaan, jonka hän
heti oli oikeaksi myöntänyt, siihen nimittäin, että hänelle äkkiä
selvinneen isänäolon velvollisuudet lasta kohtaan olivat mahdottomat
sovittaa niihin velvollisuuksiin, jotka hänen kihlausliittonsa
hänelle valmisti. Hänen oli siis valitseminen. Ja hän oli valinnut
ne, jotka hänestä näyttivät tuottavan vähimmän kärsimystä hänen
rakkaimmilleen. Mutta eikö noita velvollisuuksia sitten voinut
yhteen sovittaa? Hänen muistoonsa palasi kuva, jonka hän oli tänä
iltana nähnyt: Henriette ja Adèle istumassa käsi kädessä hymyillen
toisilleen. Mitä tuo heidän vaihtama hymynsä muuta merkitsi, kuin
että heidät oli luotu toisiansa lempimään, toisiansa käsittämään,
varttuneempi pienokaisen vakavaksi ystäväksi. Tuskin he olivat
toisiinsa tutustuneet, kun heistä jo oli tullut ystävät. Tekikö hän
pahasti, kun ei heti katkaissut tuota alkavaa ystävyyttä suostumalla
esimerkiksi lähtemään iltamasta kesken pois heti kun Henriette
sitä ehdotti? Tietysti ei. Tekikö hän pahasti, jos ei estänyt tätä
ystävyyttä vakaantumasta, jos antoi sattuman jatkaa oikkuilevaa
peliänsä loppuun asti? Yhteiselämä hotellissa oli kyllä antava
tilaisuutta uusiinkin tapaamisiin. Henriette ja Adèle kohtaisivat
toistekin toisensa. He mieltyisivät toisiinsa vieläkin enemmän.
Sinä yönä, jolloin Francis'n kunniantunto oli jyrkästi kieltänyt
kaiken sovittamismahdollisuuden, hän oli pitänyt velvollisuutenaan
mihin hintaan tahansa estää heitä toisiinsa tutustumasta. Nyt, kun
hän jo itse oli liiaksi lähestynyt lasta, hän taipui kuuntelemaan
sofismin ääntä, joka aina tietää ajaa asiansa, kun emme tarkasti
pysy velvollisuuden rajoissa. Tuo vaarallinen ääni, horjuvan
heikkoutemme taitava rikostoveri, kuiskasi hänelle nuo hirveät
sanat, joilla niin monesti koetamme tekopyhyyttämme ja kunnottomia
tekojamme puolustaa: "Onko vaitiolomme valhetta?..." Hänen vain
tarvitsi heretä sanattomaksi, niin lähestyminen tapahtuisi, tuo
lähestyminen hänen lapsensa ja hänen morsiamensa välillä, joka
tuntuisi hänestä niin suloiselta, eikä sitä koskaan voitaisi hänen
syykseen laskea. Ja hän saisi lasta katsella ja lähestyä, saisi
hänelle puhua, tarvitsematta piiloutua niinkuin pahantekijä. Mutta
sellainen asiain tila johti toiseen välttämättömään seuraukseen. Jos
Adèle jossakin määrin tutustuisi Henrietteen ja hänen äitiinsä, niin
Pauline Raffrayeta ei voinut sulkea pois tästä tuttavuudesta... Minkä
vastenmielisyyden tuo ajatus oli hänessä herättänyt ensi kerralla,
kun hän mielessään näki avioliitonrikkojatoverinsa istumassa
Henrietten ja kreivittären vieressä, näki viimeksimainitun tätä
onnetonta surkuttelevan ja säälivän, kenties suutelevankin! Minkä
hämmennyksen tuo Adèlen vieressä vietetty ilta olikaan Francis'n
sydämessä saanut aikaan, kun hän nyt koetti povessaan tukehuttaa
vastenmielisyytensä, jota hän äsken vielä oli tuntenut huomatessaan,
kuinka suuresti lapsi rakasti äitiään! Mutta olihan Pauline kumminkin
äitinä kunnioitettava. Eikö hänen monivuotinen hellyytensä pikku
tyttöä kohtaan ollut sovittanut hänen mustia petoksiansa, eikö hän
sillä ollut ansainnut anteeksiantoa? Oh, antaisihan hän hänelle
anteeksikin, jos toivoisi voivansa siihen hintaan ostaa oikeuden
kaukaa seurata lapsen kehittymistä. Siihen kaikki hänen omantuntonsa
tinkimiset kärjistyivät. Jos Palermossa näiden perheiden välillä
ystävyysliitto solmiutuisi, niin se ei tietysti katkeaisi heidän
Ranskaankaan palattuansa. Kirjevaihdolla ainakin tuttavuutta
ylläpidettäisiin. Ja siten hänkin, tapahtuipa mitä tahansa, pääsisi
Adèlen elämää ja varttumista seuraamaan, pääsisi lieventämään hänen
tuskaansa, jos hän kärsi, tarjoomaan apuansa, jos lapsi olisi avun
tarpeessa. Hän luuli varmasti tietävänsä, että tämän tarkoituksen
jalous Henrietten silmissä sovittaisi mitä keinoissa oli ollut
kieroa, kun hän saisi tietää totuuden. Sillä Francis oli päättänyt
kerran naimisiin päästyänsä ilmoittaa Henriettelle kaikki, hän oli
siihen kunniansa kautta sitoutunut, ja tuossa järkähtämättömässä
päätöksessä oli hänelle ikäänkuin synninpäästö. Jos hän ei olisi
ollut niin hurmaantunut luomastaan mielettömästä tulevaisuuden
romaanista, hän olisi huomannut ajattelevansa epärehellisen
luottamusmiehen tavoin, joka hävittää tallettamastansa kassasta
summan vannoen maksavansa sen takaisin samana iltana, huomenna,
viikon päästä. Joka tapauksessa, olipa sitten kysymys rahoista
tai tunteista, rehellisyys tunnetaan siitä, ettei se suostu
sovitteluihin eikä tinkimisiin. Olihan hän itsekin myöntänyt sen
silloin, tilintekoyönänsä. Mutta hänen isyydenviettiänsä oli liian,
kovasti kosketeltu ja vieläpä hänen nautittuaan pitkien päivien
kuluessa omien kärsimyksiensä marttyyrininnostuksesta. Hänellä ei
enää ollut voimia seuraamaan rehellisyyden mutkatonta tietä, ja hän
puolustautui niinkuin puolustaudumme kaikki, voiden ainakin siihen
lieventävään asianhaaraan vedota, että hänen oli selviydyttävä
mitä vaikeimmasta pulmasta, sukupuolirakkauden ja isänrakkauden
ristiriidasta, jotka tunteet, miehen sydämen valtavimmat, voivat
yhtä hehkuvina palaa toistensa rinnalla toinen toistaan poroksi
polttamatta. Ja hän hyväili mielessänsä rakentamaansa tuulentupaa,
joka tuntui kummallekin tarjoavan suojaa. Hän kysyi itseltään, mitä
rouva Raffraye oli ajatteleva kuullessaan että Adèle oli iltamassa
puhellut Henriettelle. Ja siinä määrin Hän oli tulevaisuuden
unelmiensa suloudesta hurmaantunut, että hän ikäänkuin säpsähtäen
heräsi, kun huomasi ajattelevansa: "Paulinehan on kieltäytynyt
minulle vastaamasta. Hän on kieltänyt palvelijansa syömästä samassa
pöydässä kuin rouva Scilly'n palvelijat. Hän on kieltävä lastakin
vastedes meille puhumasta." -- Hän sanoi jo "meille", ajatellessaan
mahdollisia suhteita Adèleen. -- "Ja sitten", lisäsi hän, "jos
Pauline suostuu tutustumaan rouva Scilly'hin ja jos hän kertoo,
mitään pahaa tarkoittamattakin, olleensa sisareni ystävä!..." Nämä
mietteet ja tulevaisuuden unelmat, pelko että häneltä menisi hukkaan
ainoa tilaisuus tutustua pikku tyttöön, halu osoittaa entiselle
rakastajattarellensa, että hänen vihansa nyt oli sammunut, sanalla
sanoen, nuo tuhannet sekavat tunteet, jotka hänessä riehuivat,
sulivat yhteen ja tuottivat tuloksen, jota hän ei vähääkään olisi
voinut aavistaa muutama tunti sitten. Hän tahtoi uudestaan koettaa,
eikö hän voisi lähestyä, ei naista, joka oli hänelle niin paljon
pahaa tehnyt ja jonka kostoa hän pelkäsi, vaan hellää ja levotonta
äitiä, joka ei voinut heikolta, turvattomalta lapseltaan riistää
vilpittömintä, rehellisintä itsekkyydestä vapainta suojelusta. Hän
tahtoi panna hiukkasen tuota kaikkea Pauline Raffrayelle osoitettuun
kirjeeseen, -- kirjeeseen, joka oli vielä vaikeampi sepittää
kuin edellinen ja jonka hän kumminkin osasi suoraan kirjoittaa,
ainoatakaan paperia palasiksi repimättä. Hän oli tällä kertaa liian
voimakkaan tunteen vallassa, niin että hän heti löysi sattuvimman
sanan, lauseen, joka parhaiten pystyi liikuttamaan sen mieltä,
jolle hän epäjohdonmukaisuutensa houreissa kirjoitti. Ja mahtoi tuo
liikutus todellakin olla pohjaton, koska hän ei epäröinyt pannessaan
paperille seuraavaa:
24 p. joulukuuta.
Vieläkin uskallan Teille kirjoittaa, vaikka ensimäinen kirjeeni,
jonka viikkoja sitten Teille lähetin, on yhä vastausta
vailla. Olen liiankin hyvin ymmärtänyt, mitä tuo Teidän
äänettömyytenne merkitsee, ja Te tiedätte, kuinka tunnollisesti
olen tahtoanne kunnioittanut. Te tiedätte myöskin, ette voi
olla sitä tietämättä, että, sittenkuin ensimäisen kirjelippuni
kirjoitin, on yhtä ja toista tapahtunut, josta, en tahdo sitä
Teiltä salata, olen ollut syvästi liikutettuna. Te olette
ollut rakkaan Julie siskoni ystävä, ja tämän lempeän vainajan
nimessä minä viimein vilpittömästi tarjosin Teille palvelukseni,
säästääkseni Teiltä niitä lukuisia huolia, joita vieraaseen
kaupunkiin perehtyminen tuottaa. Hänen nimessään minä vieläkin
rukoilemalla Teitä rukoilen, niinkuin hänkin Teitä rukoilisi,
päästämään minut puheillenne, hänen nimessään ja tuon herttaisen
pienokaisen nimessä, jossa olen huomannut sisareni sulouden,
hänen hentoutensa, hänen liiallisen herkkätunteisuutensa, jopa
hänen kasvojensakin piirteet. Mitä minulla on Teille sanomista,
sen olette jo epäilemättä äitinä arvannut. Kuunnelkaa sydäntänne,
joka varmaankin on Teille vakuuttava, ettei niin hennon,
viattoman ja liikuttavan lapsukaisen herättämiin tunteihin saa
sekoittua katkeruuden ja vihan muistoja. Vilpitöntä ystävyyttä
tapaa harvoin. Ettehän tahdo, kieltäytyessänne ottamasta minua
vastaan, hyljätä nyt tarjona olevaa, joka ei Teiltä muuta pyydä,
kuin että uskoisitte näiden sanojen alla piilevän enemmän
liikutusta kuin mitä ne voivat ilmoittaa.
Kunnioittaen
_Francis Nayrac_.
Nuori mies luki kerran toisensa perästä tämän kirjeen, joka olisi
ollut kaikille muille käsittämätön, mutta jonka merkitys Adèlen
äidille epäilemättä olisi yhtä selvä kuin jos siinä olisi suorin
sanoin paljastettu arkaluontoisen aseman ongelmoita. Francis, joka
ei moneen vuoteen ollut ajatellut Paulinea muuten kuin oman kiehuvan
vihansa kannalta ja joka yhä oli vakuutettu siitä, että Pauline oli
hänet pettänyt ja niinmuodoin ansainnut säälimätöntä kovuutta, luuli
olevansa sangen jalomielinen, kun näin tarjoutui unhottamaan kaikki
loukkaukset, eikä hän epäillytkään, ettei Pauline siitä heltyisi.
Hän luki tuon kirjeen vielä seuraavana aamunakin, herättyänsä
rauhattomasta unesta, joka oli hänelle näyttänyt pienokaisen
tuhansien sekavien ja kirjavien unelmien hyörinässä. Nytkin hänestä
tuntui, että äidin sydän oli sellaisesta pyynnöstä sulava, nöyrtyvä,
ja kun hän pelkäsi horjuvansa kavaluutta katuvan omantuntonsa
soimauksista, jos hän ei heti toiminut, niin hän kiirehti
toimittamaan kirjeensä, rouva Raffrayelle osoitettuna, ovenvartialle
-- ennenkuin oli nähnyt morsiantansa. Mutta ei hän silti tahtonut
Henrietteltä mitään ryöstää. Hänen rakkautensa häneen ei ollut
koskaan suurempana palanut kuin nyt, hänen nähtyänsä vienon lempeyden
ja osanoton kuvastuvan nuoren tytön silmissä hänen lasta katsoessaan.
Eivätkö nuo silmät jo edeltäpäin suoneet hänelle anteeksi mitä hän
oli tuon pienokaisen hyväksi tehnyt, pienokaisen, joka ei ollut
elämän lahjaa pyytänyt.
VII.
PAULINE RAFFRAYE.