kieltäymykseen? Kenties kuukausiakin, ellei odottamaton tapaus
olisi äkkiä kumonnut hänen päätöksensä mahdottomuuksiin perustuvaa
rakennusta. Hän uskoi niin lujasti olevansa oikeassa, että, kun
hän näinä päivinä, myrskyisimpinä, mitä oli kokenut sittenkuin
hänen ja Pauline Raffrayen välit katkesivat, kaksi kertaa sattui
tämän viimeksimainitun ja hänen lapsensa kanssa vastakkain
porraskäytävässä, hän uskalsi kääntää pois päänsä ja olla heihin
katsomatta. Mutta joskin hän rohkealla kestävyydellä suoritti
taistelunsa tositapahtumia vastaan, tunteitansa hän ei kyennyt
vastustamaan. Kaikesta huolimatta hän ei edes koettanutkaan, niinkuin
hänen kunniansa olisi vaatinut, iskeä itse juureen kiinni, kitkeä
pois sairaloisen isänrakkautensa tainta, jonka hän sydämessään
tunsi varttumistaan varttuvan. Ja olisiko se edes ollut hänelle
mahdollistakaan? Hän oli niitä intohimoisia, mutta periaatteita
noudattavia luonteita, jotka luulevat tyydyttävänsä omantuntonsa
pakottautumalla johonkin erityiseen menettelytapaan, mutta jotka
sisällisesti rikkovat, antautuen hillittömien mielikuviensa,
rikoksellisten tunnehurjistelujensa valtaan. Sellaiset luonteet
pystyvät niinkuin Francis'kin vuosikausia pysymään hurjasti
rakastamastaan naisesta erillään, kun sitävastoin ovat kykenemättömät
hetkeksikään hallitsemaan tämän rakkauden heissä tuottamia
sisällisiä häiriöitä. He noudattavat tapojen siveyttä, sydämen
siveyttä noudattamatta -- omituinen luonnottomuus, joka ennemmin
tai myöhemmin päättyy sekä tapojen että sydämen yhtäläiseen
turmelukseen. Tekomme mukautuvat aina lopuksi ajatustemme mukaan,
ja näitä viimeksimainituita meidän ennen kaikkea tulee hallita. Jos
Francis olisi pikku Adèlea kohtaan menetellyt samoin kuin ennen
rakastajatartansa kohtaan, paennut hänen luotaan, ehdottomasti
eronnut hänestä, niin hänellä kenties olisi ollut oikeus antautua
liikutuksiensa valtaan, hän kun varmaan olisi tietänyt, ettei mikään
uusi sattuma tulisi koskaan viettelemään hänen tunteiden uuvuttamaa
sydäntänsä. Mutta erikoiset olosuhteet, jotka häntä sitoivat,
tekivät hänelle sellaisen eron sangen vaikeaksi, vaikka hän kyllä
itsekin mielessään myönsi, että se olisi suuresti helpottanut
hänen tuumansa toteuttamista. Ja olihan hänen sitäpaitsi piakkoin
palattava Ranskaan; matkapäiväkin jo oli määrätty tammikuun
viidenneksikolmatta. Eikö hänen, salaisista mielen liikutuksistaan
huolimatta, ollut siihen asti kestäminen, sitä suuremmalla syyllä,
kun joulukuu jo lähestyi loppuaan ja pienimpienkin kauppapuotien
ikkunoissa loistava lapsellinen tervehdys: _Viva Cesu Bambino_
läpi kaupungin julisti odotetun juhlan tuloa. Muistot, joita tuo
lasten juhla hänessä herätti, olivat hänelle uutena alakuloisuuden
lähteenä. Kuinka hän olisi voinut arvata, että hän sitoumuksestaan
luopuisi, ennenkuin joulu oli lopussa, ja että syynä siihen olisi
yksinkertaisesti Continentalin englanninkiihkoisen isännän oikku.
Tuo gentlemanni, josta Francis usein oli pilkaten sanonut: --
"Pistäisipä minun joskus päähäni ruveta pukeutumaan englantilaisesti,
niin kyllä tuo hölmö minut siitä taudista parantaisi", tuli itse
tietämättään, kohtalon narripelissä näyttelijänä esiintyessään,
syöksemään onnettoman valheen ja petoksen pelottavaan kuiluun.
Kavaljeeri Francesco Renda oli nimittäin tavakseen ottanut viettää
_Christmas_-juhlaa pystyttämällä suurimpaan saliinsa hotellin
brittiläisten ja itävaltalaisten asukkaiden iloksi suunnattoman
suuren joulukuusen, jonka kaikki oksat olivat palavia kynttilöitä
täynnä. Näytelmäkappale, joka useimmiten oli enemmän tai vähemmän
paikallista laatua, täydensi juhlaa. Tänä vuonna hän oli tähän
toimeen vuokrannut erään noita neapelilaisia laulajajoukkoja, joita
Sorrentossa ja Amalfissa käyneet liiaksikin tuntevat. Kun Henriette
Francis'lle näytti noita kolmea pääsylippua, jotka diplomaattinen
don Ciccio, vainuten älykkäänä etelämaalaisena nuoren miehen tekevän
hänestä pilkkaa, oli hänen poissaollessaan tuonut, hän ei voinut olla
sanomatta:
-- "Miksei! Mennään vaan kuuntelemaan: _Funiculi, funicula_... Sepäs
vasta hauskaa!..."
-- "Kenties ette tahdo sinne tullakaan?"... oli Henriette vastannut,
alistuen heti lempivänä naisena, joka tahtoi säästää rakastettunsa
pienimmältäkin rasitukselta. Miksikä Francis päinvastoin väitti, että
heidän oli kaikkien mentävä gentlemannin kutsuihin? Olisihan hänen
kumminkin pitänyt arvata, että, koska tuo joulukuusi (_X-mas tree_),
niinkuin etehisen seinässä olevassa ilmoituksessa sanottiin, oli
etenkin lapsia varten, rouva Raffrayekin arvattavasti veisi pienen
tyttärensä sinne. Ja hän ajattelikin sitä, mutta luuli olevansa
niin luja, ettei hänen tarvinnut tuota mahdollisuutta pelätä.
Hänenhän vain tarvitsi kääntää pois silmänsä, niin asia oli sillä
hyvä, ja niinmuodoin hänen ei tarvinnut kieltää kihlatultaan tuota
vähäistä huvitusta, joka näkyi nuorta tyttöä houkuttelevan, vaikka
hän kyllä heti olisi suostunut siitä luopumaan. Kun Francis siis
jouluiltana astui juhlapukuisia muukalaisia vilisevään, pieneen
salonkiin, jonka keskellä säteili kirjavien kynttilöiden ja lyhtyjen
valaisema, jättiläiskokoinen joulukuusi, hän oli jo valmistautunut
kestämään uutta kidutusta. Mutta hän ei tullut ajatelleeksi, että
Francesco Renda, kohteliaisuudessaan ryhmittäen vieraitaan heidän
kansallisuutensa mukaan, määräisi rouva Scilly'lle ja Henriettelle
heidän paikkansa juuri Pauline Raffrayen ja hänen tyttärensä viereen!...
Niin, todellakin, tuossa vasemmanpuolisessa nurkassa, minne
heidät saattoi muhkea don Ciccio, joka oli puettuna Carlton-klubin
täsmällisimpien jäsenten tapaan, kielovihko napinlävessä, siinä
istui heitä varten varattujen kolmen tyhjän nojatuolin vieressä
eräs lapsi, ihmeissään katsoen komeata kuusta, ja lapsen vieressä,
pyhävaatteihinsa puettuna, sama vanha uskollinen hoitajatar, jonka
Francis tuona muistettavana aamuna oli nähnyt eucalyptuspuun juurella
sukkaa kutomassa. Ja pienokainen oli Adèle Raffraye, hänen oma pikku
Adèlensa. Nyt Henriette jo istuutui tuolille, joka oli lasta lähinnä,
rouva Scilly osoitti Francis'lle keskimäisen paikan ja asettui itse
hänen toiselle puolellensa. Eikä Pauline -- taudinkohtaus kai oli
estänyt häntä tulemasta -- ollut siellä vihattavalla läsnäolollaan
yllyttämässä häntä taisteluun vaarallista ja hirveätä kiusausta
vastaan.
VI.
JOULUKUUSEN YMPÄRILLÄ.
Vastatulleiden nostama hälinä ei hetkeksikään saanut pikku
Adèlen silmiä irtautumaan loistavasta taulusta, joka avautui
hänen eteensä. Ihmeiden satumaista maailmaa oli lapselliselle
mielikuvitukselle komea joulukuusi, jonka synkkien oksien suojassa
kellui sadottain kirjavia ja loistavia palloja, samoin kuin maassa
istuvien neapelilaisten soittajien kirjava ryhmä. Miesten raitaiset
lakit ja punaiset, keltaiset tai siniset vyöt, heidän pukunsa
teatterikoristeet ja heidän omituiset soittokoneensa, naisten
hiusasut, suunnattoman suuret metalliset neulat ja kirkasväriset
samettihameet, kaikki nuo muukalaisuuden sangen yleiset silmänherkut
ihastuttivat yhtä paljon pikku tyttöä kuin hänen hoitajaansakin,
ja he muodostivat itse tietämättään paljon viehättävämmän näyn,
lapsi ja halpa palvelijatar, jonka uurtuneet, nöyrät kasvot
hymyilivät pienokaisen hentojen, herkkien, elämän uutuudesta
innostuneiden kasvojen vieressä. Äkkiä kumminkin lapselta viattoman
innostuksen lumous hälveni, ja hän heräsi todellisuuden kovan kouran
kosketuksesta. Hänen katseensa näet sattui viereisiin, vastikään
tyhjiin nojatuoleihin, missä nyt istui vieraita ihmisiä, jotka
olivat hänen kuulemattaan sinne tulleet. Ujouden vavahdus kohotti
veren hänen poskilleen, ja vaistomaisesti hän painui hoitajansa
puoleen tuolla aran otuksen liikkeellä, joka oli hänelle ominainen.
Sellaisina hetkinä hän kallisti sievän päänsä, ja hänen suurissa,
ruskeissa silmissään päilyi rypistyneiden kulmakarvojen alla
tuskaisesti säikähtynyt ilme. Hänen päänsä torjuvassa asennossa
oli silloin hiukan puolustusasemaan asettuneen antiloopin vauhkoa
siroutta. Huomatessaan lapsen vaistomaista luulevaisuutta ilmaisevan
liikkeen neiti Scilly, joka satunnaistuttavan hyväntahtoisella
hymyllä oli tervehtinyt vanhaa Annettea, kääntyi Francis Nayrac'in
puoleen sanoen:
-- "Tuossahan on taannoinen pikku ystäväni, tiedättehän, se joka
niin sievästi puheli sairaalle nukelleen... Katsokaapas häntä,
salaa, jottei hän kokonaan joutuisi hämilleen, ja sanokaa, eikö hän
hämmästyttävästi muistuta sisarenne lapsuudenkuvaa? Vieläkin enemmän
nyt, kun hänellä ei ole hattua päässä..."
-- "Hämmästyttävästi...", toisti Francis vapisevalla äänellä.
Vastustamattomasti hänen päänsä kääntyi lapsen puoleen. Oi, niin
kauan kuin lempiviä sydämiä on olemassa, mikä viisaus voi heissä
voittaa katsomisen tarvetta, tuon katsomisen, joka lempeimmän
runoilijankin mukaan oli Orfeuksen anteeksiantamaton rikos. "Hän
kääntyi, sydän voitettuna", sanoo tuo kaihomielinen Virgilius...
ja samoin Francis'kin, sydän voitettuna, loi katseensa lapseen.
Liikutus, joka oli hänet vallannut heti hänen tultuansa ja
huomattuansa missä vaarallisessa paikassa hänen oli iltansa
vietettävä, olisi epäilemättä näyttänyt sangen omituiselta hänen
tovereistaan. Mutta rouva Scilly ja Henriette olivat tämän ensimäisen
hetken hälinässä ikäänkuin huumeessa äänekkäiden keskustelujen
kohinasta, valojen häikäisevästä loisteesta, koko tämän tilaisuutta
varten näytelmähuoneeksi järjestetyn salin kirjavasta hyörinästä.
Nyt kun neiti Scilly kykeni huomaamaan sulhasensa tavattoman
mielenliikutuksen, oli aivan luonnollista, että hän selitti sen
vainajan muiston aiheuttamaksi. Ja totta olikin, että Francis
vainajan muistosta heltyi, antautuessaan katselemisen vihlaisevalle
hekumalle, jonka hän oli itseltänsä niin tunnollisesti kieltänyt.
Istuen hänen edessään, profiili melkein pois käännettynä, pikku tyttö
näytti hänelle kultakiharain kehystämän posken hienot piirteet. Hän
oli valkoisiin puettu. Yksinkertainen musliininen poimukaulus ympäröi
hänen hentoa kaulaansa, kohottaen sen erikoisen hienoa kalpeutta,
jota Henriette kerran oli verrannut vaalean ruusun sisälehtien
kellertävään kalpeuteen. Tuo kelmeä väri oli liikuttavassa
sopusoinnussa suun haaveilevan, miltei katkeran ilmeen kanssa, kun
ei hymy raittiita huulia vilkastuttanut. Koko hänen olemuksensa
tuntui uinailevan itsetiedottoman kaihomielisyyden viihdyttämänä.
Aviorikoksesta syntyneitten lapsien kasvoissa on usein sellaisen
ennenaikaisen alakuloisuuden ilme! Heidän silmäteräinsä pohjalla
piilee jäännös kauhua, tunnonvaivojen uhkaavan koston kauhua,
joka on täyttänyt heidän äitiensä mielen. Luulisi melkein, että
heidän vaistonsa aavistaa, arvaa heidän rikoksellisen syntyperänsä
surkeuden ja valheen. Ja kumminkin, huolimatta katseen arveluttavasta
syvyydestä, Adèlen kehitys tuntui olevan hänen ikäisensä lapsen,
jonka mieli iloisesti hykähtää vähimmänkin huvituksen tarjoutuessa ja
jonka sielu on täynnä itseperäistä, välitöntä, melkeinpä eläimellistä
elämäniloa. Sillä tuskin olivat soittajat alkaneet esiintyä, mikä
viulua vinguttaen, mikä mandoliinia helisyttäen, mikä kastanjettia
naksuttaen, mikä tanssien tai ilvehtien, niin väri alkoi kohota
pienokaisen poskille, loiste hänen silmiinsä, hymy hänen huulilleen,
ja koko hänen olemuksensa värähteli ja muuttui. Sitä myöten kuin
lapsi näin antautui tunteittensa valtaan ja hänen nuoren luonteensa
eri ominaisuudet hänen käytöksessään vähitellen ilmenivät, Francis
yhä enemmän pääsi huomaamaan niitä sukulaisuuden siteitä, jotka
niin piirteiden kuin sielunkin puolesta yhdistivät pienokaista
sisar vainajaan. Hänen mielikuvituksessaan nuo kaksi kuvaa, hänen
muistoissaan säilynyt ja sen todellisuudessa liikkuva varjokuva,
ikäänkuin sulivat yhteen ja tekivät häneen taas saman, melkein
ylenluonnollisen ihmeen vaikutuksen kuin ensi kerralla puutarhassa.
Hänen kaukaisten jouluaattojensa suloinen leikkitoveri palasi henkenä
hänen luokseen, sekoittuakseen, ruumiintuakseen tuon herttaisen
lapsukaisen heikkoon ruumismajaan, jonka hän, Francis, kietoi, sulki
katseeseensa, niinkuin hän olisi tahtonut sen syliinsä sulkea. Mutta
siinä oli, tuon hänen verestänsä syntyneen ruumiin ja hänen oman
sykkivän sylinsä välillä tällä hetkellä aineellisestikin toinen --
mikä tuskallisen sattuva symboli hänen nykyisestä kohtalostaan! Se
mikä hänelle oli maailmassa kalleinta, rakkahinta, oli tuossa hänen
vieressään, katsoi häntä vastaan kahden silmistä. Miksikä hän ei
voinut heitä toisiinsa yhdistää, heitä toisilleen antaa, toisen
sydäntä toiseen liittää niinkuin lasta äitiinsä, niin että hänen oma
rakkautensa, yhdistyen heissä ja heidän keskinäisestä hellyydestänsä
eläen, suurempana ja kirkkaampana palaisi! Mieletön unelma, samalla
kertaa viaton ja rikoksellinen hulluudessaan, unelma, joka jo
ennenkin oli hänen hourailevaan mieleensä johtunut!... Se vainosi
häntä tässä juhlasalissa hellittämättä, jäsen vaikutusta yhä lisäsi
hänen viimeaikainen itsensähillitsemisjännityksensä, niin että hän
unhotti missä oli ja minkä levottoman valvonnan alaisena, unhotti
että istui kihlatun morsiamensa ja hänen äitinsä välissä, ja hän oli
niinkuin unesta heräävä, kun kuuli tutun äänen hiljaisen kuiskeen ja
säpsähtäen horroksistaan näki Henrietten puhtaiden immenkasvojen,
elpymistoiveittensa ainaisten virittäjäin, kääntyvän hänen puoleensa:
-- "Minä näen että te kärsitte", sanoi Henriette. "Tuo pikku tyttö
muistuttaa teitä liiaksi sisarestanne. Tahdotteko että menemme pois?"
-- "En", vastasi Francis, pakottautuen hymyilemään, "se on jo
lopussa. Tiedättehän, tuo muisto on aina ollut arka kohta..."
-- "Rakas Francis!..." sanoi Henriette, ja hänen suorissa
sinisilmissään oli niin paljon hienotunteista osanottoa, että
Francis'n täytyi katsoa pois. Hän oli siis uudestaan, kaikista
päätöksistään huolimatta, valheiden kirottuja teitä astumassa.
Kaksinkertainen oli hänen valheensa, kun hän myönsi liikutuksensa
aiheutuvan Henrietten edellyttämästä jalosta herkkätunteisuudesta,
suostuen samalla ottamaan vastaan nuoren tytön lempeätä sääliä,
joka hänestä tuntui suloiselta, vaikka sen olisi pitänyt häntä
kauhistuttaa. Hän oli niin suuresti säälin tarpeessa, halusi niin
kiihkeästi antautua riehuvien tunteittensa valtaan, että hän vielä
toisenkin kerran kielsi, kun rouva Scilly ehdotti, että he lähtisivät
pois.
-- "Ei teidän tarvitse jäädä tänne minun tähteni", sanoi tämä;
"ovathan nuo neapelilaiset laulut minusta aina miellyttävät, mutta
joka yhden tuntee, tuntee kaikki..."
-- "Nämä ovat, kumma kyllä, melkein uusia", vastasi nuori mies, "ja
soittajat ovat koko taitavia, mikä on vielä kummempaa. -- Ja sitten,
mikä näyttelijäkyky! Se täytyy minunkin myöntää!... Katsokaapa
tuota paksua tuossa; mikä ulkokullatun roiston leveä naama! Ja entä
tuo laiha, jäykkäkasvoinen veitikka, jonka liikkumattoman vakava
ilme tekee niin hullunkurisen vaikutuksen!... Varmaankin he ovat
samanlaisissa hotelleissa laulaneet tuhansia kertoja, ja sittenkin
he tuntuvat todenteolla huvittelevan omastakin puolestaan. Ja yleisö
on näyttelijäin arvoinen... Englantilaisia, jotka suvaitsevat
alentua neapelilaisten juhlamenojen katsojiksi. Siinä ilmenee koko
tuo ylenkatse ja koko tuo ihailu, jota pohjoismaalaiset tuntevat
etelän asukkaita kohtaan... Tuo vanha myssypäinen lady tuolla
oikealla, jonka poskissa on neljän portviininjuojapolven punaista
pulleutta, kuinka hänen arvokkaisuutensa sulaa noitten maankiertäjäin
virnistyksistä!... Oivallista kerrassaan..."
Kauan hän näin puheli vilkkautta teeskennellen todistaakseen äskeisen
levottomuutensa kokonaan hävinneeksi. Innostuneella haastelullaan
hän ei tahtonut pettää ainoastaan luottavaisia tovereitaan,
itseään hän varsinkin tahtoi pettää, tyynnyttää hurjasti sykkivän
sydämensä. Mutta lakkaamatta hänen puhellessaan hänen silmänsä
palasivat pieneen tyttöön, ja äkkiä, sattumalta tämäkin katsahti
häneen. Ensimäisen kerran nuo vienosti punertavat kasvot kääntyivät
häneen päin ja raikkaan ruskeat silmät loivat selkeän katseensa
häneen -- tarkoituksetta, rauhallisesti, niinkuin Paulinekin
oli häntä sinä muistettavana aamuna katsonut. Sitten tuo katse
siirtyi yhtä luontevasti, yhtä rauhallisesti katsojariviin heidän
takanansa, palatakseen jälleen joulukuuseen ja soittajiin, aina yhtä
levollisena, yhtä selkeänä. Tiesihän Francis liiankin hyvästi, ettei
hän ollut Adèlelle sen enempää: muuan vieras vain, johon lapsi ei
kiinnittänyt eikä voinutkaan kiinnittää mitään erityistä huomiota.
Miksikä tuo täydellinen välinpitämättömyys niin tuskallisesti viilsi
hänen sydäntänsä, miksikä se tuntui hänestä kovemmalta kaikkia
muita iskuja, jotka häntä näinä surun viikkoina olivat kohdanneet?
Mitä hän tuolta pikku tyttö paralta toivoi, koetettuansa pitkien
vuosien kestäessä niin suurella vaivalla ja kestävyydellä pyyhkiä
hänet pois elämästään? Kuvitteliko hän, että jonkunlainen hellyyden
suggestioni virtaisi hänen silmistään tarpeeksi valtavana herättämään
pienokaisessa veren äänen, joka tällä hetkellä, mahtavampana kuin
koskaan ennen, hänen omassa sydämessään huusi? Isyyden vaisto,
joka niin voimakkaasti, niin äkkiä oli hänessä herännyt, tuotti
hänelle melkein fyysillistä kärsimystä. Tuskin hän koskaan saisi
omalta lapseltaan edes tuota kesytetyn vieraan sympatiaa, jota tämä
näkyi osoittavan neiti Scilly'lle. Henriette oli ollut oikeassa,
kun kerran oli sanonut omistavansa taikakeinon, joka hänelle avasi
pienokaisten sydämet. Varovaisempana tällä kertaa kuin viimein
nähdessään lapsen puutarhassa hän ei nyt liian nopeasti lähestynyt,
vaan antoi pikku pelkurille aikaa tointua, salaa tutkia ja
arvostella, kunnes viimein kokonaan hänet voitti kauneuteen yhtyneen
suloutensa vastustamattomalla ja sulattavatta viehätysvoimalla.
Tuon viehätyksen toimittama valloitus kävi huomattavaksi pikku
Adèlen muuttuneessa asennossa, josta pinnistys vähitellen lauhtui.
Hän ei enää kyyristynyt nojatuolin nurkkaan, johon hän oli vieraat
huomatessaan vetäytynyt, ikäänkuin hakeaksensa hoitajaltansa turvaa.
Hänen hento vartalonsa oli taas kohonnut ja uskalsi vapaasti
liikkua. Nähtävästi ujous ei enää hänen henkeänsä ahdistanut. Pari
kertaa, jonkun laulajan liian hullunkurisen kujeen johdosta, hän
nauroi samaan aikaan kuin vieressä istuva nuori tyttökin, ja saapui
hetki, jolloin he rupesivat toisilleen puhumaan. Lapsen puolesta
lähestyminen tapahtui pienen antiloopin sirolla liikkeellä, kun
se varovasti suostuu lähestymään tuoresta lehtiannosta tarjoavaa
kättä, jota se ensin on säikähtyneenä paennut. Kuinka hyvältä olisi
Francis'sta tuntunut Henrietten salaperäinen viehätysvoima, elleivät
olosuhteet olisi olleet niin tukalat. Nyt se vain lisäsi hänen
kurjuuttansa, näyttäen hänelle miten olisi voinut olla ja syösten
hänet vielä syvemmälle mielenliikutuksien ristiriitaan. Kun hän
salli tunteittensa siinä määrin kiihottua tämän lapsen suloudesta,
niin hän samalla suostui nielaisemaan uuden annoksen sitä myrkkyä,
josta koko hänen ruumiinsa paloi, raiskasi siveytensä ja kunniansa,
raiskasi rakkautensakin. Ainakin hän tunsi itsessään vähenevän
tuon rakkauden onnelliseksi-tekemisen voiman. Ja ihastuksella,
epätoivolla, uteliaisuudella ja kauhulla hän jäi kuuntelemaan noiden
kahden keskustelua, joka jatkuessaan kävi yhä ystävällisemmäksi ja
tuttavallisemmaksi.
-- "Oletteko koskaan nähnyt näin kaunista joulukuusta?" virkkoi neiti
Scilly.
-- "Ei toki koskaan", vastasi kiireesti vanha Annette, mutta
hämmästyi suuresti, kun huomasi pikku neitinsä äkkiä muuttuvan
puheliaaksi vierastenkin seurassa, sillä Adèle vastasi samalla aikaa:
-- "En, en niin kaunista, mutta olen kumminkin nähnyt sangen
kauniita... Viime vuonna äiti puki kuusen viidellekymmenelle pikku
tytölle. Siitä minä pidin vielä enemmän kuin tästä... Ensiksikin",
jatkoi hän, katse kaukana, "se oli kotona, ja oli lunta..."
-- "Ja sitten olitte pikku ystävänne seurassa...", sanoi Henriette.
-- "Niin", vastasi vilkkaasti lapsi, "olin Françoisen, Annetten
sisarentyttären kanssa."
-- "Entä muut pikku tytöt?" kysyi neiti Scilly.
-- "Muutko? Nehän ovat vain leikkitovereita", vastasi pienokainen,
"kun sitä vastoin Françoise, hän on niinkuin äiti ja niinkuin
Annette. Hän ei voinut tulla meidän mukaamme. Hän on niin köyhä.
Hänen täytyy tehdä ulkotyötä pellolla ja niityllä. Kun hän kasvaa
suureksi, niin hän saa tulla kartanoon asumaan ja minä otan hänet
aina mukaani matkoilleni."
Hänen silmänsä loistivat, kun hän näin hymysuin esitti lapsellisen
tuumansa, missä oli sitä vilpitöntä hyväntahtoisuutta, joka jo elämän
sarastaessa osoittaa laajatunteista ja jalomielistä luonnetta.
Henriette kääntyi Francis'hin sanoakseen hänelle puoliääneen: "Kuinka
hyvin näkee että hänellä on jalo äiti!..." ja hän sulki käteensä
pikku naapurinsa käden, joka hyväily sai veren kohoamaan tämän
kasvoille. Lapsi hymyili, yhä vielä hiukan hämillään, mutta sangen
ystävällisesti, ja nyt Henriette jo häneltä kysyi:
-- "Toivon, ettei äitinne ole sairaampi, koska hän ei ole tullut
tänne..."
Tämä kysymys sammutti heti hymyn pikku tytön huulilta. Varjo synkisti
hänen henkeviä kasvojaan, joissa kaikki hänen ajatuksensa kuulsivat
niinkuin veri sinisessä suoniverkossa hänen kauniilla ohimoillaan.
Hän vastasi:
-- "Kiitos, hyvä rouva, äiti on voinut paremmin näinä viime päivinä.
Mutta eilen hän hiukan vilustui ja tänään hän on ollut hyvin väsynyt.
Hän ei tahtonut pidättää minua luonaan. Hän pelkää aina, että minun
on Palermossa ikävä ja että kaipaan Molamboz'ta. Se onkin totta.
Pidän paljon kotiseudustani, mutta olen mieluummin täällä hänen
kanssaan..."
-- "Saatte nähdä, kuinka nopeasti tämä kaunis aurinko hänet
parantaa", sanoi Henriette, joka katui että oli näin lapsen mieleen
johdattanut rouva Raffrayen kuvan, vaikka näki, kuinka herkkä hän
oli vähimmillekin liikutuksille. "Minunkin äitini oli hyvin sairas,
kun tulimme tänne. Ja katsokaa nyt, kuinka hän voi hyvin..." Sitten,
jottei uudestaan pahoittaisi pienokaisen mieltä, hän koetti siirtyä
toiseen asiaan, sanoen: "Minun täytyy pyytää teitä sanomaan minua
neiti Henrietteksi eikä rouvaksi. Tahdotteko?..."
Adèle ei näyttänyt kuulevan tätä loppulausetta, niin oli hän vajonnut
tarkastamaan rouva Scilly'n kasvoja, joita hän tällä hetkellä tutki
intohimoisella uteliaisuudella.
Oli sangen helppo arvata miksi. Lapsi vertaili kreivittären kasvoja
niihin kasvoihin, jotka olivat hänelle kalleimmat maan päällä. Hänen
hellyytensä tuntui häntä opettaneen -- niinkuin tällä iällä joskus
sattuu -- huomaamaan terveyden vaaroja, joita hänen järkensä ei
kyennyt tajuamaan. Sittenkin hän oli kuullut kaikki, sillä hän jatkoi
hetken aikaa vaiettuaan:
-- "Anteeksi, neiti, onko teidän äitinne ollut kauan vuoteen
omana?..."
-- "Viikkomääriä", vastasi Henriette.
-- "Anteeksi vieläkin", jatkoi lapsi, "tuntuiko tästä hyvin
kylmältä?..." Ja hän osoitti rintaansa.
-- "Tuntui kyllä", sanoi Henriette.
-- "Ja ryittikö paljon yöllä?"
-- "Paljon."
-- "Ja kuinka kauan hänen on täytynyt olla Palermossa
parantuakseen?..."
-- "Ei ole kahtakaan kuukautta siitä kuin läksimme Parisista..."
Lapsi vaikeni uudelleen. Mitä hän mahtoikaan mielikuvituksessaan
hautoa, laulajien jatkaessa kujeitaan ja heitellessä matkailijain,
joutilaitten ja sairaitten jokapäiväiselle seuralle tuota hehkuvaa,
elinvoimaista innostusta, joka kaikesta huolimatta kaikuu Vesuviuksen
tuhkansekaisesta hiekasta puhjenneissa kansanlauluissa. Pikku tyttö
tuntui kadonneen kauas tästä näytäntösalista, unhottaneen sekä
yleisön että soittajat. Mutta niinkuin ainakin, kun kuulemme soittoa
sitä kuuntelematta, sävelet kietoutuivat hänen unelmiinsa, lisäten
niiden itsetiedotonta haaveilevaisuutta, samoin kuin ne Henriettessä
lisäsivät säälin tunnetta. Nuori tyttö katui syvästi, että oli
kosketellut lapsen ennen aikojansa kehittyneen herkkätunteisuuden
liian arkaa kohtaa. Nuo samat sävelet saivat myöskin Francis'in
liikutuksen kohoamaan äärimmilleen. Hän oli kuullut joka ainoan sanan
tuosta lyhyestä keskustelusta ja kauhistuen oli hänkin huomannut
lapsen sydämen aikaisen kypsyyden. Hän oli nuo tunteet omiksensa
tunnustanut, ja ollen kokonaan perinnöllisyysajatusten vallassa hän
ei voinut olla huomaamatta, että hän oli pienokaiselle, tämän oman
suvun piirteiden lisäksi, isänperintönä luovuttanut sairaloisen
herkkätunteisuuden turmiollisen lahjan. Francis ja hänen sisarensa
olivat kumpikin Adèlen iällä niin paljon siitä kärsineet, sillä
heidän sielunsa niinkuin hänenkin oli ikäänsä nähden liian aikaisin
kypsynyt. Ja ketä lapsi sellaisella sairaloisella, äkkikypsällä
hellyydellä rakasti? Äitiä, joka ansaitaksensa lapseltaan sellaisen
rakkauden epäilemättä oli sen arvoinen. Francis tiesi omasta
kokemuksestaan, että herkkätunteiset luonteet eivät ole helposti
voitettavissa. Vähimmästäkin asiasta he loukkaantuvat ja sulkeutuvat
kuoreensa. Kiivas sana, aiheeton syytös, kärsimätön kohtelu saa
heidät peräytymään, ja meidän käy melkein mahdottomaksi uudelleen
voittaa heidät, kun läheisyytemme heti heille palauttaa mieleen
karvaan mielenahdistuksen. Adèlen jumaloitseva hellyys rouva
Raffrayeta kohtaan oli uusi, tällä kertaa kieltämätön todiste
äidin rakkaudesta lapseen. Eikö Francis'n olisi pitänyt olla
siitä onnellinen? Eikö hänen omaatuntoansa lievittänyt tuo tieto,
että lapsi oli Paulinessa uudestaan sytyttänyt velvollisuuden
ja vastuunalaisuuden tunteen, joka jo näytti sammuneen. Jos
Francis olisi huomannut pienokaisen kituvan rakkauden puutteesta
ja värjöttävän kylmän kohtelun hyydyttävässä ilmassa, joka
helläluonteisissa lapsissa turmelee sielun ainiaaksi, niin eikö
hän olisi kironnut entistä rakastajatartansa tämän luonnottoman
kovuuden tähden vielä enemmän kuin entisten petoksien vuoksi. Miksikä
hän sitten koko tämän keskustelun ja sitä seuraavan äänettömyyden
kestäessä tunsi sydämessään niin oudosti kalvavan kolotuksen, vaikka
hänelle oli todistettu, että pienokainen oli onnellinen, Joka tieto
yksin saattoi lohduttaa ja rauhoittaa lapsestaan iäksi erotettua
isää? Ja hän kuuli tuon kiduttavan keskustelun jälleen jatkuvan.
-- "Me", sanoi Adèle, "olemme olleet täällä kohta neljä viikkoa.
Helmikuussa siitä tulee kaksi kuukautta." Tuo lause merkitsi
nähtävästi hänen suussaan: "Helmikuussa äiti paranee...", sillä
ilo syttyi uudestaan hänen ruskeissa silmäterissään, kun Henriette
häneltä kysyi:
-- "Ensi kertaako te olette matkoilla?"
-- "En", vastasi pienokainen, "olen usein käynyt tätini luona
Besançonissa..."
-- "Oletteko käynyt Parisissa?..."
-- "En koskaan. Meidän piti mennä sinne, kun äiti oli niin sairas,
kysymään lääkäriltä neuvoa. Mutta sitten äiti ei tahtonutkaan.
Annette on sanonut minulle, ettei äiti voi sitä kaupunkia sietää,
sittenkuin isä parka sinne kuoli... Onko teidän isänne Palermossa?"
lisäsi hän.
-- "Minunkin isäni on kuollut", vastasi Henriette, "aikoja sitten..."