tuskallisia tunteidenpurkauksia, oli sittenkin hänen ajatuksissaan
välähtänyt, outomuotoisena tosin ja myöhäisenä, mutta kumminkin
selväpiirteisenä. Kun armoton sallimus tuntuu sielultamme kieltävän
kaiken elämän sulouden, on tieto siitä, ettemme ole omaa arvoamme
alentaneet, meille vähäisenä lohdutuksena -- lohdutuksena,
joka kaikkien aikojen filosofien vakuutuksista huolimatta on
sangen surkea, sangen vähäarvoinen, sillä onnemme aikana emme
paljoakaan siitä välitä, -- mutta lohdutuksena sittenkin. Jos ei
tuo outo yöllinen kävelymatka, jolloin Francis Nayrac ajelehti
mielenliikutuksien riehuvan myrskyn heittelemänä, jättänyt
häneen liian katkeria muistoja, oli siihen syynä se seikka, että
vastuunalaisuuden tunne Henrietteä kohtaan lopuksi oli uudestaan
päässyt hänessä valloille ja että hän oli uskaltanut katsoa totuutta
silmiin, sofismeihin turvautumatta. Häpeän tunne, joka oli äkkiä
hänessä herännyt hänen muistellessaan viime päivien valheita, sekä
hänen syvä kunnioituksensa Henrietten puhtautta kohtaan palauttivat
hänet todellisuuteen. Hänellähän oli velvollisuuksia neiti Scilly'tä
kohtaan, ja sitäpaitsi, hänellä oli suoritettavana kunniavelka, joka
oli täydelleen maksettava. Mennessään kihloihin hän oli sitoutunut
ehdottomaan rehellisyyteen. Hänen joko piti luopua kihlatustaan
taikka käyttäytyä häntä kohtaan rehellisenä miehenä, toisin sanoen,
miehenä, jolla ei ole mitään salattavaa. Tältä kannalta katsottuna
hänen Paulinelle kirjoittamansa kirje samoin kuin valhe, jonka
hän oli sepittänyt valmistaakseen itselleen tilaisuuden tavata
pikku Adèlea Continentalin puutarhassa, oli, puhumattakaan muusta,
mitä halpamaisinta uskollisuuden rikkomista. Jos se, jonka tuli
kantaa hänen nimeänsä, olisi kerrankaan hänelle näin valehdellut,
olisiko hän voinut antaa hänelle anteeksi? Ja toiselta puolen,
hän oli yhtä oudolla kuin odottamattomalla tavalla, mutta niin
ettei hänen käynyt sitä epäileminen, huomannut, että Adèle oli
hänen tyttärensä. Asettiko tämä vakaumus hänelle velvollisuuksia
lasta kohtaan? Asetti kyllä, epäilemättä, periaatteen kannalta
katsottuna. Taas täytyi hänen pysähtyä, uuden mielenahdistuksen
kouristamana. Hän oli takertunut uuteen kysymykseen: "Voiko näitä
velvollisuuksia kihlattuani kohtaan ja lastani kohtaan sovittaa
yhteen?" Mahdotonta. Jos mieli Adèlesta välittää, hänen täytyi
suostua siihen ensimäiseen tosiasiaan, että lapsi lain ja luonnon
mukaan, kasvatuksensa ja isänsä vuosia kestäneen välinpitämättömyyden
takia oli äidin omaksi katsottava. Hänen ei siis käynyt lasta
lähestyminen pyytämättä samalla äidiltä anteeksi. Hänenkö siis
oli nöyrtyminen tuon naisen edessä, joka oli niin suuresti häntä
vastaan rikkonut?... Ja mitä tuo kurja vaatisi? Että hän hylkäisi
tuon jalon nuoren tytön, joka häntä niin suuresti rakasti, joka
oli kaikki toiveensa, kaikki unelmansa, koko nuoren sydämensä
vastaiseen avio-onneensa liittänyt. Mutta eihän nyt ollut kysymystä
siitä, oliko uhrattava paljon vai vähän. Asia oli vallan toinen:
mitä hän lapsen hyväksi taisi siinäkään tapauksessa, ettei Pauline
hänen aikeitaan vastustaisi? Eihän tyttö häntä tarvinnut, tuskinpa
tulisikaan tarvitsemaan, koska hän ei tiennyt, tuskinpa saisi koskaan
tietääkään, mikä rikoksellinen side heidät toisiinsa liitti, he kun
eivät olisi toisiaan milloinkaan tavanneet, jos eivät sattumalta
lääkärit olisi äitiä lähettäneet Palermoon. Luopuessaan Adèlesta
hän ei siis lapselle vääryyttä tehnyt, ei ainakaan tällä hetkellä;
hän vain itsessään tukehdutti äkkiä heränneen hellyyden vaiston.
Sitävastoin hän ei olisi voinut rikkoa sitoumustaan Henrietteen
samalla murtamatta hänen sydäntänsä. Siinä sittenkin kohtalon
hänelle asettama vaihtoehto. Vastahan hän oli itselleen todistanut,
että olisi mahdotonta koko totuutta kihlatulleen tunnustaa, ja
tarpeetonta olisi myöskin tehdä tunnustus rouva Scilly'lle. Mitä
tämä voisi hänelle neuvoa muuta kuin mitä hänen omatuntonsa jo
oli hänelle neuvonut, nimittäin että hänen täytyi kärsiä yksin,
koska hän yksin oli rikokseen syyllinen? "Kärsiä yksin!..." Noihin
sanoihin supistui siis hänelle tuo velvollisuus, jonka selville
pääsemisestä hän oli niin paljon vaivaa nähnyt. Niin, kärsiä yksin,
-- suostua toimettomuuteen oman lapsensa suhteen, kestää tuo suuri
koettelemus tekemättä ketään muuta siitä osalliseksi. Tiesihän
hän jo edeltäpäin, etteivät hänelle kuolemankaan tuskat olisi
mitään verrattuina niihin, jotka hänen sydäntänsä kalvaisivat,
jos hänen täytyisi kieltäytyä katselemastakin tuota pikku Adèlea,
juuri kun tämä oli niin syvälle hänen hellyyteensä tunkeutunut
näyttämällä hänelle vain suloiset lapsenkasvonsa, -- nuo kasvot,
jotka hänelle muistuttivat rakkaan sisko vainajan kasvoja. Mutta
siitä huolimatta hän kyllä oli kestävä tuon kieltäymyksen. Hän
oli osoittava tarpeeksi lujuutta. Hän oli käyttäytyvä siten,
että voisi kihlattunsa arvosteltavaksi paljastaa kaikki päivänsä
hetket, antamatta hänelle vähintäkään levottomuuden aihetta. Ja
koettaessaan taipua tähän päätökseen hän tunsi sydämensä paisuvan
epäitsekkäiden tuumiensa marttyyrininnostuksesta. Näihin mietteihin
vajonneena hän oli paluumatkallaan joutunut Tascan puutarhalle, missä
hän muutamia päiviä sitten oli ollut niin onnellinen ja samalla
niin kumman taikauskoisen levottomuuden ahdistama. Sanomattomasti
liikutettuna hän tunsi paikan, ja huolimatta siitä, että puutarhan
vartiat olisivat voineet hänet tavata ja vangita pahantekijänä,
hän kulki aina ristikkoportille asti, joka nyt oli suljettu. Hän
painoi otsansa ristikon rautasäleitä vasten ja katseli kauan
suurten puiden synkkiä lehtiryhmiä, jotka loivat mustat varjonsa
kuutamon hopeoittamalle käytävien hiekalle. Epämääräisinä hohtivat
marmoripatsaat tuon saman kylmän kuun kirkastamina, muistuttaen
seetri- ja sypressipuiden keskellä outomuotoisia hautapatsaita.
Kalmistohan se olikin hänelle, tuo äänetön puisto, johon hän oli
eheän onnensa viimeisen hetken maahan mullannut, _Campo Santo_, kuten
italialaiset kauniisti sanovat. Siinä hän eli äärettömän kaihon
hetkeä, tunsi kuolettavasta iskusta murtuneen sielunsa tuskissaan
vääntelehtävän, näki toteutuvan oudon aavistuksen, joka oli silloin
Henriettessä ja hänessä yht'aikaa herännyt. Ei hän ikinä voisi,
tietäessään että Adèle oli hänen lapsensa, tuntea kihlattunsa ja
sittemmin vaimonsa rinnalla sitä täydellistä onnea, joka olisi hänen
omanansa ollut, jos todellisuus olisi hänelle toista todistanut,
jos hän nimittäin olisi voinut uskoa lasta entisen kilpailijansa
omaksi. Hänen povessaan oli auennut haava, joka ei pitkiin, pitkiin
aikoihin lakkaisi vuotamasta. Mutta oliko hän ansainnutkaan sitä
onnea, jonka ensimäistä suloutta hän oli nauttinut näinä muutamina
kuukausina, parhaimpina, mitä hän oli elänyt? Siitä lähtien, kuin
hän oli päässyt Henrietten ja kreivittären elämästä osalliseksi,
hän oli uudelleen taipunut tunnustamaan Jumalan kaitselmuksen, joka
näyttää panevan salaperäisen tarkoituksen näennäisesti satunnaisiin
tapahtumiin. Nuo häntä kohdanneet, yhä jatkuvat iskut, Pauline
Raffrayen äkkiarvaamaton palajaminen hänen elämänsä tielle,
isyyden tieto, joka juuri tällä hetkellä oli hänessä vakaantunut,
sydämensä silpomisen välttämättömyys, joka pakotti katkomaan siitä
pois luonnollisimman, vaistoomme syvään juurtuneen tunteen, jos
mieli pysyä rehellisenä miehenä, nykyiset tuskat ja ne, jotka
hän aavisti tulevaisuuden mukanaan tuovan -- siinä oli tietysti
suuri koettelemus. Mutta oliko syytä sanoa, ettei hän olisi sitä
ansainnut? Eikö hänen rangaistuksensa ollut suoranainen seuraus
hänen rikoksestaan? Oliko tämä uusi tuska, joka entisistä oli
kasvanut, muuta kuin avionrikkomissynnin luonnollisesti kypsynyt
hedelmä, tuon synnin, jolle maailma kohottaa olkapäitään salaista
myötätuntoisuutta hymyillen ja johon me antaudumme kevyesti, miltei
ylpeästi, silloin kun halajamme tosiromaanin kiihoketta, vaarallisten
intohimojen viehätystä. Ja kumminkin on kirjoitettu, että se on lihan
synneistä suurin, se, jonka harjoittajalle pyhä raamattu julistaa
kuolemanrangaistuksen. "Joka huorin tekee jonkun miehen aviopuolison
kanssa, pitää totisesti kuoletettaman, sekä huorintekijä että
huora..." Tässä paikassa, missä hän oli luvallisen rakkauden puhtaita
iloja nauttinut, hänen ajatuksensa, liittyen toinen toiseensa,
johtivat hänen mieleensä mitä hän tiesi muutamista nuoruutensa
ystävistä, jotka niinkuin hänkin olivat sellaisiin seikkailuihin
antautuneet, ja hän huomasi kauhukseen, kuinka heidät aikaisemmin
taikka myöhemmin salaperäinen leppymätön käsi oli tavannut... Toista
oli ennenaikainen kuolema kohdannut hetkellä, jolloin hän rikkaana,
rakastuneena, onnellisena uhkui elämäniloa ja jolloin ero tuntui
katkerimmalta. Toista oli, hänen naimisiin mentyänsä, rangaistus
tavannut hänen lapsissaan, joista kaksi, hänen sydänkäpysensä, jo
oli manalle mennyt. Kolmas oli joutunut rappiolle, heittäytynyt
rikoksesta rikokseen ja oli paraikaa mitä häpäisevimmässä
oikeusjutussa osallisena. Entäpä naiset! Francis muisti heitä
äkkiä jos kuinka monta, jotka olivat kauan kadehditun, häpeällisen
elämänsä päättäneet kurjuuteen. Vaikkei hänellä ollut kristinuskosta
muuta jäljellä kuin kaihomielinen, alati epäilysten tukehduttama
halajaminen horjumattomaan uskoon, joutui hän tällä hetkellä, kun
hänelle äkkiä, niin monen esimerkin valaisemana, ylenluonnollisen,
hairahtumattoman oikeuden ennustus kajasti, samanlaisen
väristyksen valtaan, joka olisi hänen sieluansa ahdistanut, jos
viisitoistavuotisen usko vielä olisi ollut hänellä koskemattomana
tallella. Hänkin oli tuohon käsittämättömään syntiin langennut, ja
vieläpä raskauttavien asianhaarain vallitessa, koska nainen oli niin
nuori ja hän oli luullut olevansa hänen ensimäinen rakastajansa.
Hän oli häntä vietelläkseen hyväksensä käyttänyt sydämen hennointa
liikutusta, innostunutta hellyyttä kuolevata kohtaan. Hän oli
vielä onnelliseksi laskettava, jos hänen rangaistuksensa rajoittui
hänen nykyiseen tuskaansa, ja hänen mieleensä johtui eräs rouva
Scilly'n usein käyttämä raamatunlause, jota hän nyt kaupunkia kohti
kulkiessaan toisteli niinkuin uskovainen ainakin, ja ensi kerran hän
oivalsi, minkä verran pyhää kauneutta ja lempeätä anteeksiantamuksen
toivoa on tässä Vapahtajan käskyssä:
"Ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua..."
* * * * *
Tuo päätös, joka oli hänessä kypsynyt hänen palatessaan tältä
oudolta kävelymatkalta ja levolle mennessään, päätös kestää
koettelemus, alistua kärsimykseen, ja alistua siihen laiminlyömättä
ainoatakaan nykyisistä velvollisuuksistaan, sentähden että hän oli
sen ansainnut, olisi toteutuakseen vaatinut vakavampaa, hartaampaa
uskoa. Tunteellisuuteen perustuva uskonnollisuus tuottaa yltäkyllin
noita jalomielisiä yrityksiä. Usko yksin voi antaa lujuutta ja
kantavuutta päätöksille, jotka ovat niin luonnonvastaisia kuin
tämäkin oli: tietää että muutaman askelen päässä oma lapsemme
hengittää ja liikkuu, tietää, ajatella, tuntea se ja kumminkin olla
pienokaista katselemattakin. Tämän päätöksen vaatima sydäntäsärkevä
tahdonlujuus piti kumminkin nuorta miestä pystyssä pitemmän aikaa
kuin hän itse olisi uskonutkaan, sentähden että hän jo alusta alkaen
niin järkähtämättömällä ankaruudella noudatti velvollisuutensa
käskyjä. Hän oli kyllä ymmärtänyt kiduttavien tutkistelemuksien
hetkinä, että vähinkin tinkiminen saattaisi hänet hukkaan. Hänellä
täytyi olla rohkeus katsoa syrjään, jos milloin kohtaisi lapsen. --
Mikä hirvittävä, luonnoton rohkeus! -- Sillä isänrakkaus, kun se
kerran meissä syntyy, on kuin nälkä ja jano. Se vaatii ravintonsa,
vaatii tilaisuutta rakkaiden piirteiden katselemiseen, jos täytyy
loitolla pysyä, äänen kaiun kuuntelemiseen, jos hellyys ei saa
sanoihin puhjeta. Hänellä ei ollut lupa kuulla lasta mainittavankaan,
omaa lastansa, vaikka tiesi sen omakseen. Hänellä ei ollut oikeutta
nauttia tätäkään köyhää lohdutusta, lieventää palavan kuumeensa
tulta tälläkään vesipisaralla, jos hän tahtoi järkähtämättömästi
pysyä ehdottomassa uskollisuudessaan kihlattuansa kohtaan. Ja hän
alistui velvollisuuteensa pitkien, hänen mielestänsä loppumattomien
päivien kestäessä. Ja nuo päivät kuluivat sittekin, kului kaksi,
kolme, kului viikon päivät ja kahdenkin, niinkuin ne meiltä kuluvat,
kun olemme sitoutuneet noihin salaisiin uhrauksiin, jotka pisara
pisaralta sydänvertamme kuiviin vuodattavat. Francis'sta tuntui,
että hänen piti joka aamu uudelleen tulisella raudalla polttaa
edellisenä iltana vielä vereslihalla ollutta haavaa. Kiduttamalla
itseään hän onnistui viettämään kurjat päivänsä niinkuin ennenkin.
Aamulla hän nousi päättäen horjahtamatta pysyä viittomallaan
tiellä. Yhdeksän aikaan hän meni, niinkuin hänen oli ollut tapana
siitä asti kuin oli saapunut Palermoon, tuttuun ympyrähuoneeseen,
missä tiesi suloisen kihlattunsa odottavan. Sen ikkunoista hohti
yhtä kirkkaana häntä vastaan valoisa maisema turkoosinvärisine
taivaineen ja safiirinsinisine merineen. Valkeat palatsit kohosivat
vihreiden puutarhain keskellä, ja vilkasliikkeisissä satamissa
purjeiden valkoperhoset parveilivat alastoman vuoren punertavassa
varjossa. Sama loistava taivaanranta, joka oli hänen autuutensa
kehyksenä ollut, oli vieläkin hänen madonnansa lempeiden kasvojen
häikäisevänä taustana. Niinhän uskonnollisissa maalauksissaan
muinaiset mestaritkin avaavat hymysilmäisten neitsyeittänsä taa
pyhyyden pelkästä läsnäolosta jalostuneen maailman rajattomia
avaruuksia. Tämän vertauksen, jonka hän oli ennen onnensa aamuhetkinä
tehnyt, sen hän yhä vieläkin teki. Hänen vain tarvitsi päästä nuoren
tytön seuraan tunteakseen heti, kuinka paljon totuutta on tuossa
ylen tavallisessa liikuttavassa puheenparressa: rakastaa kaikesta
sydämestään. Hän ei enää armastaan kaikesta sydämestään rakastanut,
vaikka hänen rakkaudessaan oli kärsimyksestä yhä kiihtynyt
intohimo. Tämän intohimon rinnalle oli toinen intohimo kohonnut,
avonaisen, vuotavan, tulehtuneen haavan repäisevä särky, jonka hän
kaikilta salasi. Se teki hänelle entisen hurmauksen mahdottomaksi,
mahdottomaksi myöskin helpotuksen pelastavan huokauksen, johon koko
meidän tunne-elämämme sulaa lemmityn läsnäollessa. Hänen kykynsä
nauttia onnestaan oli, ellei kokonaan lamassa, ainakin heikontunut,
kituva. Olemuksensa silpomiselta oli hänestä tuntunut välttämättömyys
luopua Adèlesta, ja hän olikin todella kuin haavoitettu, joka ei
voi liikettäkään tehdä tuntematta haavansa tuskain kiihtyvän.
Aina tuosta aamukohtauksesta lähtien hän joutui päähänpiintymänsä
tuottaman kärsimyksen valtaan, kun hänen sielunsa, niinkuin ennenkin,
pyrki lähestymään Henrietteä. Hän ei voinut olla ajattelematta
tämän huoneen yläpuolella olevata toista salia, samanmuotoista
ja saman häikäisevän näköalan kirkastamaa, missä pikku Adèle
yksinäisessä aamiaispöydässään istui vanhan hoitajansa seurassa,
äitinsä nukkuessa sairaan raskasta unta väsyttävän aamuhetken
raukaisemana. Eroavaisuus näiden kahden asunnon välillä, jotka
olivat niin lähellä toisiaan ja sittenkin niin kaukana, vihloi
hänen sydäntänsä. Hän koetti karkoittaa tuskastuttavan piintyneen
ajatuksen ja onnistui hetkeksi. Mutta nopeasti se palasi. Kellon
yhtätoista käydessä melkein joka päivä hän seurasi kreivitärtä
ja Henrietteä heidän virkistysmatkoilleen. Kulkiessaan silloin
hotellin puutarhan ohitse hän näki aitausmuurin tuolta puolen
kohoavien eucalyptuspuiden kiiltävälehtiset oksat, jotka kalpean
vihreyden alta vivahtivat tumman sinipunervalle, ja korkeain palmujen
lehtitöyhdöt, joiden suojassa goottilaistyylisen, englantilaisen
kappelin katto kohosi. Silloin hän ajatteli, että lapsi kenties oli
siellä leikkimässä puutarhan käytävillä, puitten juurella, ja hän
vaipui kaihomielisien unelmien äänettömyyteen, lemmittynsä hellien
katseiden hyväilemänäkin. Ja kahta pahemmin tuo hellittämätön,
alati kiusaava ajatus häntä vainosi hänen toisen kävelyretkensä,
iltakävelynsä aikana, sillä niinä hetkinä häntä vapisutti pelko,
että hän äkkiä matkallaan kohtaisi pienokaisen, joka pelko oli
hänet vallannut heti rouva Raffrayen saavuttua Palermoon. Nyt kun
hän tiesi minkä tiesi, tuo pelko oli vielä yltynyt. Loppumattomilta
tuntuivat hänestä silloin Favorite-puiston käytävät, missä hän
tavallisesti asteli kahden kesken Henrietten kanssa, rouva Scilly'n
heitä odottaessa vaunuissaan, myötätuntoisuuden hymy huulilla. Vaikka
joulukuu oli jo puolivälissä, eivät heidän silmänsä näillä matkoilla
kohdanneet talven lehdettömiä aloja, sillä tässä äärettömässä
tarhassa olivat kaikki puut alati viheröitseviä. Ken ei ole tällaisen
katoamattoman vihannuuden synkkää, masentavaa vaikutusta kokenut?
Tässä puistossa aika ajoin kaikuvat torven toitotukset tuntuivat
yhä lisäävän sen surunvoittoista, lintujen laulua kaipaavata
äänettömyyttä. Nuo yksitoikkoiset, sydäntä vihlovat toitotukset,
jotka saivat alkunsa eräältä harjoituskentältä ja kertautuivat
loppumattomasti jylhän Pellegrino-vuoren seinämistä ponnahtaneissa
kaiuissa, lisäsivät Francis'ssa sitä ääretöntä alakuloisuutta, joka
aiheutui muutamista Henrietten lausumista sanoista. Nuori tyttö
lempeässä viattomuudessaan puhui pitkään kihlatulleen tulevaisuuden
toiveistaan, vastaisesta kodistaan, yhteiselämästään Francis'n
kanssa. Kaikki hänen vienon ja suoran sielunsa unelmat edellyttivät
perheen muodostamista. Olihan Francis itsekin, unelmissansa
luodessaan tulevan perheonnensa romaania, vastustelematta antautunut
samanlaisille toiveille, ajatellut mielihyvällä itse jatkuvansa
lapsissaan, joiden hennoissa piirteissä hän voisi huomata osan
omasta itsestään yhteensulaneeksi rakkaan vaimonsa piirteihin.
Miksikä ei tuo vastaisen kodin haavekuva enää voinut hänelle
ilmestyä näyttämättä hänelle heti toista lasta, joka, vaikka olikin
hänen omansa, tuntui häneltä ainiaaksi kieltävän kodin sulouden
nauttimisen? Tälle toiselle hänen ei ollut koskaan lupa kuiskata
noita sanoja: "oma lapseni", jotka olivat hänen korvissaan soineet,
hänen viettäessään kauhean yönsä Monrealen teitä harhaellen, ja
jotka hän kenties muille sanoisi, muille, joilla ei ollut enemmän
oikeutta siihen kuin herttaisella pikku Adèlellakaan. Isänäolon
tieto oli hänessä nyt yhtä horjumaton kuin hänen päätöksensä pysyä
järkähtämättömänä kerran suunnittelemassaan käytöstavassa. Yhdeksän
vuotta hän oli epäröinyt, milloin uskonut, milloin epäillyt;
mahdoton oli hänelle nyt sellainen hapuileminen. Hän oli nähnyt ja
hän uskoi. Mikä sallimuksen oikku, että hänen nyt oli uskominen,
kun olisi suonut voivansa epäillä, sen sijasta että hänen ennen oli
täytynyt epäillä, kun uskossa olisi ollut niin suurta suloutta!...
Nuo ajatukset häntä alinomaa kiusasivat, kouristivat, kiduttivat.
Hän katsoi Henrietteä manataksensa pois painajaisen -- turhaan!
Yhä selvemmin hän vain huomasi temmeltävien tunteittensa kauhean
ristiriitaisuuden. Ne vainosivat häntä hänen kotiinkin palattuansa,
hiljaisen illan pitkinä tunteina. Olipa että hän kihlatulleen luki,
istuen matalalla jakkaralla hänen polviensa ääressä, taikka että tämä
hänelle pianolla soitti lempisäveltäjiensä teoksia, olipa että he
kaikki kolme hiljaa, tuttavallisesti, rauhallisesti keskustelivat,
aina, määrähetkinä painajainen ilmestyi... Mitä mahtoikaan tehdä
pienokainen tällä hetkellä? Ja taas, niinkuin aamusellakin, hän
luuli näkevänsä lapsen, näki tämän juoksevan äitinsä luo ennen maata
menoaan, katselevan sairasta suurilla viattomilla lapsensilmillään,
joissa kumminkin salaperäinen onnettomuuden aavistus kajasti. Että
pikku tyttö leikkiessäänkin ajatteli äitinsä tuskallista yskää, se
kai merkitsi, että jokainen noista yskänkohtauksista oli saanut
valtavan vastakaikunsa hänen sydämessään. Pelkäsikö pienokainen
ainoan turvansa maailmassa ennen pitkää murtuvan? Ja hänen isänsä
ei ollut siitä tiedoton. Elossa hän oli. Isällä oli miehen tarmokas
suojelijankäsi, jota lapsen kenties kohtakin olisi tarvis, ja tuo
isä ei voinut mitään hänen hyväkseen. Hänen täytyi päinvastoin
yhä enemmän koota esteitä heidän välillensä, jottei omaa arvoansa
alentaisi. Kunnia vaati, että hän tytärtänsä kohtaan käyttäytyisi
niinkuin ei hänellä olisi aavistustakaan ollut hänen syntyperästään.
Jumala, mikä kamalan rakkauden kamala loppu!
* * * * *