ja lempeällä hymyllään tervehti tätä samalla kertaa kavalaa ja
vilpitöntä sulhoa, joka rakkaudestaan huolimatta oli valheella
hänestä eronnut ja valhe huulilla palannut. Ja mikä valhe! Mitä
vaarallisia seurauksia se kohdussaan kantoikaan, mitä turmiota se oli
synnyttävä. Ja Francis itse, eikö hän ollut vieläkin surkuteltavampi,
kun hänen täytyi poveensa kätkeä sellaisen mielettömän tuskan riehuva
myrsky. Vaikka perinnöllisyys tuottaa vieläkin oudompia tuloksia,
vaikka sivusukulaisten usein hämmästyttävä piirteiden yhdenmukaisuus
on jokapäiväinen ilmiö sille, joka vähänkin on sen salaperäistä
probleemia tutkinut, vaikka Francis Nayrac oli vielä tänä aamunakin
sitä ajatellut sangen luonnollisena mahdollisuutena Vernantes'ia
muistellessaan, vaikka hän lopuksi, aikansa lapsena, oli tarpeeksi
perehtynyt tieteen hämmästyttäviin tuloksiin ollaksensa atavismin
alati vaikuttavista laeista selvillä, tämä armottomasti syyttävä
yhtäläisyys oli sittenkin iskenyt liian kovasti, liian äkkiarvaamatta
hänen sydämensä jo ennestäänkin kipeään kohtaan. Jo heti, siinä
paikassa, se vaikutti häneen ylenluonnollisen näyn, miltei ihmeen
tavalla. Kauhu, joka häntä koko päivän kouristi, ei olisi voinut
olla rajumpi, jos hänelle, niinkuin muinoin epäilevälle apostolille,
itse Vapahtaja olisi ilmestynyt tarjoten keihään puhkaiseman
haavansa hänen kosketeltavakseen, ja tämä kauhu hänen piti sulkea
poveensa, vaikka olisi siihen tukehtunutkin. Kuinka olivatkaan tuon
loppumattoman päivän hetket pitkät, ja mitä tahdonlujuutta tuon
iloisen huolettomuuden ja vilpittömän hellyyden näytteleminen häneltä
kysyi, ennenkuin yö hänet vapautti! Kun hän yhdentoista aikaan
huomasi olevansa yksin -- vihdoinkin yksin ja vapaana antautumaan
niiden tärisyttävien tunteiden valtaan, jotka koko hänen olemustansa
puistattivat, hän tunsi todellista fyysillistä pahoinvointia,
joka aiheutui hänen jännittävästä itsensähillitsemisestään tuon
kuolettavan iltapäivän kestäessä. Vastustamaton tarve rauhoittaa
hermostunutta mielialaansa kävelemisellä ja raittiin ilman
nauttimisella yhtä paljon kuin valtava halu paeta sitä taloa, missä
hän oli liian lähellä niitä neljää henkilöä, joiden piirissä, heidän
tietämättään, hänen entisen ja nykyisen elämänsä draama lähestyi
ratkaisuaan, sai hänet syöksymään ulos huoneestaan. Hän tunsi
olevansa liian lähellä heitä Palermon tähän aikaan yötä hiljaisilla
kaduillakin, sillä niiden kivitykseen liittyi jo niin monta muistoa.
Hän oli siellä kihlattunsa seurassa niin monta suloista joutohetkeä
kuluttanut. Hän kiirehti askeleitaan joutuakseen nopeammin
kaupungista pois pimeän peittämille kedoille. Muutamina elämämme
ratkaisevina hetkinä meistä tuntuu mahdottomalta hengittää, kärsiä,
ajatella muualla kuin luonnon valtavassa yksinäisyydessä, ikäänkuin
olisimme siellä lähempänä Jumalaa, onnen käsittämätöntä jakajaa,
sitä, jonka tahtoisimme samalla kertaa isäksemme ja tuomariksemme,
-- tuomariksemme omaatuntoamme valaisemaan, isäksemme heikkouttamme
tukemaan. Montakohan elämän myrskyjen pieksämää ihmislasta liekään
tuo tuntematon Jumala, kaikkialla läsnäoleva ja aina silmillemme
näkymätön todistaja nähnyt, synkän maapallomme vieriessä äänettömän
avaruuden pohjattomissa syvyyksissä? Montakohan hätähuutoa hän
liekään kuullut, joista ei ole näyttänyt välittävän? Myöhemmin kai
saamme tietää, mihin satamaan myrskyt meidät ajavat, mutta voi,
kuinka rajuilta ne meistä joskus tuntuvat ja kuinka läheiseltä meistä
haaksirikko näyttää!
* * * * *
-- "Oma lapsenihan se on, oma tyttäreni..." Nuo sanat, jotka hän
oli sydämessään lausunut, perinnöllisyyden kieltämättömän ilmiannon
saadessaan, ne hän äkkiä toisti ääneen, toistamiseen toisti. Hän
kuuli lausuvansa niitä, ja ne saivat hänen sielunsa syvyydessä
soimaan erään sävelen, jota hän ei ollut koskaan ennen niin selvästi
erottanut: "Oma tyttäreni!..." Olivathan nuo sanat kumminkin sangen
selvät ja sangen yksinkertaiset. Hän oli ne yhä uudelleen lausunut
vuosien kuluessa joka kerta, kun hän ajatteli mahdolliseksi, että
hänen verensä, kaikesta huolimatta, tämän tuntemattoman lapsen
suonissa juoksisi. Mutta tuo mahdollisuus oli hänen tajunnalleen
jäänyt muodottomaksi asiaksi, hämäräksi, todellisuutta kaipaavaksi
käsitteeksi, jota hänen oli yhtä vaikea elävään elämään sovittaa,
kuin meidän on vaikea siihen sovittaa rakkaan sairaan kuolemaa.
Ennenkuin olemme nähneet kuolinvuoteellaan, hengettömänä ja jäykkänä,
lepäävän tuon ruumiin, johon meidän toivomme liittyi, me emme voi
tätä kuolemankohtausta käsittää. Me tiedämme, että sairas voi, että
hänen täytyy kuolla, ja kun sitten loppu tulee, on neuvottomuutemme
ja hämmästyksemme yhtä suuri, kuin jos emme olisi sitä koskaan
aavistaneet. Siirtyessämme ajatuksesta tuntuvaan, välittömään,
kieltämättömään todellisuuteen, hypoteesista tositapaukseen,
hämärästä epäilyksestä silminnähtävään varmuuteen, tapahtuu
nimittäin ikäänkuin täydellinen hämmennys sielumme suunnittelemassa
järjestelmässä. Sellaisina hetkinä me joudumme ajaksi, jonka pituus
riippuu meille selvinneen totuuden tärkeydestä, samanlaiseen asemaan
kuin kaihia sairastavat sokeat, jotka onnistuneen leikkauksen kautta
saavat näkönsä takaisin. Joutuessaan jälleen valon tajuntaan he
kompastuvat, kaatuvat, koska eivät ymmärrä sovittaa liikkeitään
heitä ympäröivien esineiden mukaan. Niin kävi Francis'nkin. Hänen
nähtyänsä todellisuudessa eikä vain mielikuvituksessaan Adèle
Raffrayen silmät ja todistettuaan sen, minkä tähän asti vain oli
mahdolliseksi otaksunut, oli hänen tunteissaan Adèle Raffrayeta
kohtaan äkkiä tapahtunut täydellinen hämmennys. Jos viikko sitten
tai edellisenä iltana hänelle olisi kerrottu lapsen joutuneen jonkun
tapaturman uhriksi, jos esimerkiksi olisi sanottu hänen hävinneen
tulipalokohtauksessa, joutuneen junan alle tai venheen kaatuessa
hukkuneen, tuo kertomus olisi tietysti Francis'hin vaikuttanut aivan
erityisen liikuttavasti. Mutta sittenkin se vain olisi ollut noita
kirjavia, jokapäiväisiä uutisia, hiukan pöyristyttävämpi vain kuin
muut, siinä kaikki -- kun sitävastoin nyt, hänen kulkiessaan kedoilla
öljypuiden ja aloeryhmien keskellä, hänen vain tarvitsi ajatella
Adèlen kalpeutta, hänen kasvojensa ja hänen vartalonsa heikkoutta
ja hentoutta, tunteakseen miltei sietämätöntä levottomuutta. Jos
hänessä isän tunteet olivat liian kauan olleet lamassa, niin olivat
ne nyt heränneet, tämänaamuisen kohtaamisen jälkeen. Hellyyden
tarve oli vallannut hänen sydämensä ankarana ja vaativana ja kiehui
kuumana hänen suonissaan. Hän tunsi olevansa vastustamattoman,
intohimoisen, mielettömän vietin vallassa, hän olisi tahtonut
syliinsä painaa, rintaansa vasten puristaa tuon pienen tytön,
sivellä hänen hiuksiansa, peittää hänet suudelmilla, suojella hänen
heikkouttaan. Kuinka tuo lapsi äkkiä oli astunut hänen elämäänsä ja
kuinka hän vastustelematta, epäröimättä tunsi, tiesi sen omakseen,
hän, joka oli niin kauan luullut, että jos hän vain sen näkisi,
hänen pelkonsa siinä suhteessa heti haihtuisi. Silmäyksessä oli
ollut kylliksi. Vakaumus oli tunkenut hänen sydämensä sisimpään.
Sellainen vakaumus ei todisteihin perustu. Se joko valtaa meidät
kokonaan tai jättää meidät kylmiksi. Tämä oli yhdessä tuokiossa
saanut Francis'n taipumaan valtansa alle, ainiaaksi. Voi, kuinka
hän nyt, harhaillessaan yössä tietämättä minne, katui noita vuosia,
jotka hän oli viettänyt pakenemalla säännöllisesti Adèlea ja hänen
äitiään! Voi, kuinka tuo veren ääni, jonka hän niinkuin monet muutkin
oli kieltänyt, kun hän kirjallisuutta lukiessaan oli tavannut
jonkun viittauksen tähän harvinaiseen ja outoon ilmiöön, joka, kun
sen joskus todellisuudessa tapaa, vaikuttaa yhtä hetkellisesti,
valtavasti ja rajusti kuin itse rakkaus, -- voi, kuinka se häntä nyt
vainosi, hänet voitti! Tämän hurjan kävelymatkan kestäessä hän koetti
kyllä pari tai kolme kertaa puolustautua tuota valloittajaa vastaan.
Turhaa vaivaa. Turhaan hän muisteli täysin oikeutettua vihaansa
Paulinea kohtaan. Sekin jäi tehottomaksi. Tuo inhottava nainen oli
kyllä, antautuessaan miehelleen ja kahdelle rakastajalleen, samalla
antautunut alttiiksi mahdollisuudelle joutua äidiksi toisen tai
toisen sylissä. Mutta että hän oli äidiksi joutunut hänen kauttansa,
sen olivat lapsen kasvot hänelle huutaneet, nuo kasvot, joissa suvun
perintö oli selvin sanoin luettavana. Hän koetti vielä itselleen
vakuuttaa, että sellaisiakin yhtäläisyyden oikkuja sattuu, jotka
eivät mitään todista. Tapahtuuhan esimerkiksi, että lesken toisissa
naimisissa syntynyt lapsi muistuttaa ensimäistä miestä. Ei. Ei sillä
tavalla. Ei niin täydellisesti ruumiin, sielun luonteen puolesta.
Hän oli omin silmin nähnyt edessään sisarensa varjokuvan, uuteen
elämään, mutta voi, todellakin varjokuvan häilyvään elämään heränneen
sisarensa. Hän oli nähnyt _oman lapsensa_. Samoin kuin hänen ennen
oli ollut mahdotonta luopua epäluulostansa Paulinea kohtaan, kun
hän muisti tuon onnettoman alikerran käytävän edustalla näkemänsä
hunnulla peitetyn naisen, -- ja mitä sitten seurasi, -- samoin oli
hänen nyt mahdotonta luopua tästä uudesta vakaumuksesta. Surkean
surkeata oli, etteivät nuo vakaumukset olleet toistensa kanssa
ristiriidassa. Rouva Raffraye oli häntä pettänyt Vernantes'in
hyväksi, niinkuin ennen oli miestänsä pettänyt hänen hyväksensä. Tuo
onneton oli kenties muihinkin sattuman hänen tiellensä kylvämiin
lemmen helyihin tyytynyt. Mistäpä hän sen tiesi? Mutta olipa hän
mitä oli, lemmenkauppoihin mieltynyt juonittelija, aistillisuuden
orja, langennut, häpeän peittämä raukka, niin lapsensa hän oli saanut
hänen, Francis'n kautta. Katsellessaan tuota rakasta pienokaista,
joka hetken ajan oli hänelle puiden varjossa näkynyt, hän oli
tunnossaan tuntenut, että siinä oli osa hänestä itsestään, osa hänen
verestään, hänen luonnostaan. Sellaista ei käy epäileminen, yhtä
vähän kuin voimme epäillä sairastamaamme kuumetautia, kirvelevää
haavaa tai muuta tuntemusta. Tuo rakas, pieni, heikko lapsi -- oliko
Francis'n vallassa estää sitä kohoamasta siihen erikoiseen asemaan,
muuttumasta yhtä verrattomaksi olennoksi kuin muinoin tuo sisar, jota
se niin suuresti muistutti!
* * * * *
Näihin ajatuksiin vajonneena Francis oli huomaamattaan poikennut
sille tielle, joka Roccan kautta viepi Monrealeen. Tätä komeata
vuoritietä hän oli monta kertaa kulkenut käydäksensä kihlattunsa
kanssa vanhassa normandilaisessa, loistavien mosaiikkikuvien
kirjailemassa tuomiokirkossa, johon yhtyy luostari hienoine
arabialaispylväineen ja vedenputouksineen, joka valaa ehtymättömät
vetensä veistokuvilla koristettuun altaaseen. Hän pysähtyi
melkein puolimäkeen, niin oli häntä tuo kiihkeä astunta
väsyttänyt. Konemaisesti hän kääntyi ja hämmästyi, häiriintyneestä
mielentilastaan huolimatta, siitä lumoavasta näystä, jonka tämä
etelän talviyö hänelle tarjosi. Kummun juurella valojen helmivyöt
osoittivat sitä paikkaa, missä kaupunki uinui kuutamossa. Puolikuu,
jonka kannikka päättyi hienon, loistavan juovan reunustamaan
kehään, valoi sädevirtansa hopealta hohtavalle merelle, sinisille
vuorille, varjoisaan laaksoon, ja kirkasti taivastakin suloisella
heijastuksellaan, häiventäen sen tummaa sinipunervaa samettia,
missä tähtien kiiltokivet yhä häikäisevämpinä paloivat. Aivan hänen
lähellänsä suuret aloet, karjan repimät kaktuskasvit, harmahtavat ja
väräjävät öljypuut, liikkumattomat ja mustat oranssipuut kuvastuivat
outomuotoisina kirkkautta vasten. Äärettömässä hiljaisuudessa uinaili
tämä unelmien maailma, joka nuoreen mieheen teki saman vaikutuksen
kuin jos hän olisi astunut katedraaliin, joka kookkaana ja mahtavana
kohosi hänen takanaan kummun kukkulalla. Itsekkäimmätkin tuntevat
oudon väristyksen saadessaan sen tiedon, että heistä on uusi elämä
saanut alkunsa. Mutta useasti tätä ensimäistä hämmästystä seuraa tuon
saman itsekkäisyyden palaaminen, ja he koettavat olla ajattelematta
sitä lasta, joka pyrkii heidän elämänsä säännöllisyyttä sotkemaan.
Se onnistuu heille vaivatta. Toisissa isänäolon tunteet eivät heti
herää, ja tuntematon lapsi, vaikka tietäisivätkin varmuudella sen
omakseen, ei heitä sanottavasti liikuta. Mutta toisia on, jotka tuo
ajatus, että heistä on toinen elämä lähtenyt, että he ovat syypäät
toisen olennon ilmestymiseen tähän viheliäisyyden maailmaan, täyttää
pelonsekaisella hartauden tunteella, joka kohottaa kuohuntaan koko
heidän sielunelämänsä pohjaa myöten. Vaikuttivatko Francis'ssa
entisten haavojen vielä hellät arvet suurempaa herkkätuntoisuutta,
oliko tuon yhtäläisyyden herättämä sisaren muisto häntä liian syvästi
liikuttanut, taikka oliko tuo sangen arkaluontoinen asema, jonka
rouva Raffrayen ja Adèlen tulo hänelle, asiain nykyiseen kantaan
katsoen, tuotti, taivuttanut hänen mielensä sellaisten häiriöiden
alaiseksi? Olipa miten oli, hän tunsi sielunsa tuon valtavan
liikutuksen, isyyden vastuunalaisuuden pyhän väristyksen täyttämäksi.
Rajattoman taivaan, kuolemattomien tähtien, kaukaisen meren ylevä
majesteettisuus vaikutti hänen tietämättänsä hänen unelmiinsa. Hän
tunsi jonkinlaisen sanattoman rukouksen pulppuavan sydämestään ja
kohoavan huulilleen, rukouksen tuon heikon pienokaisen hyväksi, joka,
vaikka olikin kaksinkertaisesti uskottoman äidin synnyttämä, itse
niin puhtaasti viattomana nukkui eräässä tuon vuoren juurella, meren
rannalla sijaitsevan, läpikuultavassa kuutamossa uinuvan kaupungin
talossa. Hän nukkui, kirkkaat silmät ummessa, suu puoliavoinna,
lasten makeata unta, tietämätönnä tuntemattoman tulevaisuuden
häämöttävistä vaiheista. Miksi ei hän, Francis, saanut tätä unta
vaalia, kuiskata lempeän nukkujan korvaan tuota sanaa, joka yhä
palavampana hänen huulilleen kohosi: "Tyttäreni..." Hänestä tuntui
tällä hetkellä, ettei hän olisi voinut kyllästyä noiden piirteiden
katselemiseen, jonka nautinnon hän oli itseltään vuosien vieriessä
kieltänyt. Jos hän olisi tietänyt, kenenkä kasvot niissä kuvastuivat,
olisiko hän kestänyt tätä kieltäymystä? Nyt hän sen tiesi ja yhä
uudelleen hän lausui aivan ääneen: "Lapseni!... Tyttäreni!..." Mutta
kenelle? Tuulelle, joka huolimattomasti hänen ohitsensa lehahti
hänen huokauksistaan välittämättä, lehdille, jotka eivät häntä
kuunnelleet, säälimättömille tähdille, mykälle ja kuurolle luonnolle,
kaikelle paitsi sille, joka tuolla uinaili. Ei. Toinen sai tuota unta
vaalia, toinen kuiskata lempeitä sanoja tuohon vaaleiden hiuksien
varjostamaan herttaiseen korvaan, toinen puolustaa lapsen vuodetta
kohtalon iskuja vastaan. Toisen tehtäväksi tuo kaikki oli annettu,
ja tuo toinen kenties tällä hetkelläkin kumartui lapsen ylitse häntä
katsellakseen, hyväilläkseen, lempiäkseen. Ja Francis näki mielessään
Paulinen kalpeat kasvot. Hän näki ne sellaisina kuin ne olivat
hänelle ilmestyneet, nekin, tänä aamuna, taudin kuluttamina, kalman
koskettamina. Hän näki laihtuneet posket, joiden piirteitä hän oli
ennen jumaloinut, näki riutumisen tuossa hoikassa ruumiissa, jonka
hän oli ennen niin tulisesti syliinsä sulkenut, kuihtumisen oireet
tuossa kauneudessa, josta hän ennen oli ollut niin hurjasti, niin
vimmatusti mustasukkainen. Tässä näyssä oli kylliksi karkoittamaan
hänen sydämestään sääliväisyyden lempeän hartauden ja uudelleen
herättämään katkeruuden kiehuvan vihan. Kenen syyksi oli laskettava,
ettei hän jo heti pienokaisen synnyttyä ollut hänen kehtonsa ääressä,
kenen? Epäilemättä tuon naisen, jonka käytöksen takia hänen olisi
käynyt vallan mahdottomaksi päästä lapsen syntyperästä selville,
jos ei hän omituisen sattuman kautta olisi tavannut lasta ja
huomannut tuota yhtä omituista yhtäläisyyttä. Kenenkä syyksi oli
laskettava, että hän oli antanut lapsen varttua tuntematta koskaan
muuta kuin ahdistavaa pelkoa sitä ajatellessaan, kenen, ellei tuon
naisen? Kenenkä syyksi, että tuon lapsi paran muisto aina oli
hänessä toisiakin muistoja herättänyt, kavaluuden, häpeällisten
epäluulojen, inhottavan irstaisuuden vihattavia muistoja, ettei
hän voinut varmasti vastata huomispäivän tunteistaan tuota lasta
kohtaan, ettei hän enää tällä hetkellä ollut sama kuin äsken?
Hyvin tuo nainen ansaitsi nykyisten kuolemantuskien kidutuksen,
kauhean konnamaisuutensa rangaistuksen! Ja olihan Francis hänelle
kostanutkin! Jos hän oli koskaan Paulinen entistä uskottomuutta
epäillyt, niin olihan hänellä nyt, muitten lisäksi, todiste siinä
seikassa, ettei Pauline ollut koskaan häntä lähestynyt, vaikka hänkin
kyllä tietysti oli huomannut tuon yhtäläisyyden, koska hän oli
tuntenut Julien ja siis tiesi, kuka oli lapsen isäksi katsottava. Hän
kai ei ollut uskaltanut. Ja tuo ajatus sai hänen katkerimmat vihansa
vireille, ja hän päästi sen huudon, jonka hän niin monasti oli muille
ilmoille heittänyt ensimäisen matkansa aikana ja joka nyt kaikui niin
räikeänä vastakohtana tämän selkeän sisilialaisen yön suloudelle,
mutta vielä enemmän niille salaperäisen hartauden tunteille, jotka
äsken olivat hänen sydäntänsä innostuttaneet:
-- "Voi, kuinka häntä vihaan! Niin, kuinka häntä vihaan, ja kuinka
oikeassa olen häntä vihatessani!..."
Uudestaan sattui Francis'n katse Palermoon, tuon raivokkaan
vihanpurkauksen ohjaamana, ikäänkuin siitä etsiäkseen elämänsä pahan
hengettären, jolle hän oli leppymättömän vihansa kirouksen syytänyt.
Tuolla, rantakadun päässä, missä synkempi kohta osoitti Villa Giulian
suljettua puutarhaa, siinä hän tiesi Continental-hotellin tornin
kohoavan. Hän lähti jälleen liikkeelle, astuen tällä kertaa hiljaa
kaupunkiin päin, mistä oli niin rajusti paennut äsken, kuumeensa
houreiden ajamana. Hänen mieleensä oli johtunut toinen tuon tornin
asukkaista, puhdas, vilpitön Henriette, joka hänkin nukkui yön
hiljaisuuden ympäröimänä, joka kenties hänelle unissaan hymyili
voimatta häntä kuitenkaan nähdä pimeän peittämiä polkuja vaeltamassa,
povi riehuvaa tuskaa täynnä, tuskaa, joka oli tuolta lapsukaiselta
ainiaaksi salattava, niinkuin Francis oli sen pitkin päivää
salannut. Liekö Francis'n sairaloinen innostus hukkunut temmeltävien
tunteiden mellakkaan, vai onko perää siinä, että tunteemme keskenään
suorittavat taistelun olemassaolosta, niin että toisen tunteen
liian raju kiihottuminen aina saa valtavan vastavaikutuksensa
toisen yltymisessä? Ainakaan ei Francis ollut koskaan niin selvästi
huomannut, kuinka paljon hän kihlattuaan rakasti, kuin nyt entisyyden
muistojen äkkiä hälvetessä. Hänen tajuntansa ikäänkuin erosi hänestä
yhtäkkiä, rientääkseen tuohon nuoren tytön huoneeseen, jonka hän
oli kerran Palermossa olonsa aikana vilahdukselta nähnyt ja jonka
pyhäkön kynnykselle hänen palavimmatkin rakkaudenunelmansa aina
pysähtyivät, jotteivät saastuttaisi sen neitsyellistä kainoutta. Hän
oli astuvinaan sen ovesta sisälle, niinkuin hänen kerran todellakin
olisi lupa siihen astua, muutamien viikkojen kuluttua. Hän näki
hiipivänsä hänen viereensä ensimäisen kerran. Hieno ja suloinen,
tuskin tuntuva lemu, Henrietten käyttämä, häilyi heidän ympärillänsä.
Kuinka jalon viattomana tuo nuori sydän häntä odotti!... Hän
heltyi tuosta näystä, heltyi tunteissaan, mutta myös omantuntonsa
syvyydessä. Tuo omatunto oli, elämän kokemuksista huolimatta, pysynyt
kunniallisen miehen omanatuntona. Siinä oli vielä elossa tuo arka
hienotunteisuus, joka meitä pakottaa, ottaessamme vastaan puhtaan,
nuoren tytön rakkauden, kunniamme kautta sitoutumaan hellävaroin
kohtelemaan hänen suojatonta, luottavaista ja tahratonta sieluansa,
sen ihanteellisuutta säästääksemme. Viattomuus oli yhä hänen jalon
kunnioituksensa esineenä, ja samoin kuin viattomuuden vietteleminen
olisi hänestä tuntunut mitä halpamaisimmalta, selittämättömimmältä
rikokselta, niin hänestä olisi tuntunut anteeksiantamattomalta, jopa
konnamaiseltakin rakentaa avioliittoa olematta varma tunteistaan
kihlattuansa kohtaan. Kun hän, ei täyttä vuottakaan sitten, samalla
kertaa ihastuksekseen ja kauhistuksekseen oli huomannut rakastavansa
Henrietteä, kuinka olikaan hän silloin taistellut itseänsä vastaan!
Kuinka olikaan hän sielunsa syvyyksiä mittaillut, tutkiakseen vieläkö
hänen, kolmenneljättä vuotiaan, elämän kuluttamassa sydämessä
siveyden tunto oli tarpeeksi herkkä, hienotunteisuus tarpeeksi
virkeä! Hän oli hakenut vakuutusta siitä, että, muistoistaan ja
pettymyksistään huolimatta, hän ei ollut aivan arvoton vaimokseen
ottamaan tuon puhtaan, suoraluontoisen ja nuhteettoman nuoren tytön,
jossa hän arvasi kunniallisen naisen ankaran siveyden piilevän ja
joka, ollen itse kunniallisen äidin kasvattama, jos hän äidiksi
joutuisi, istuttaisi tyttäriinsä saman ankaran siveyden periaatteet,
tuon siveyden, joka kieltää kahdesti rakastamasta. Ja sitten, kun
hän ymmärsi, että hän todellakin rakasti ja että hänen rakkautensa
oli pysyvä, kuinka olikaan hän autuutensa hurmauksessakin kärsinyt
siitä arvesta, jonka tuo entinen rakkausliitto oli hänen elämäänsä
jättänyt! Kuinka hän, ottaessaan vastaan tuon arvokkaan ja
peruuttamattoman lahjan, joka teki hänet elämää tuntemattoman sielun
omistajaksi, oli vannonut ansaitsevansa tämän onnen vilpittömällä,
pettämättömällä hellyydellään! Ja nyt, oltuansa vain viisi kuukautta
kihloissa, nyt hän jo Henrietteä petti. Hän valehteli hänelle
sanoissaan, valehteli teoissaan. Tälläkin hetkellä hän valehteli,
koska hän tiesi, ettei hän koskaan, puhuessaan tuttavallisesti
Henrietten kanssa, hänelle tunnustaisi, kuinka hän oli yönsä
viettänyt. Valehdella, aina vain valehdella! Kamala, sielua turmeleva
tapa, johon hän oli ennen suostunut, yhtyessään avionrikkoja-naiseen,
ja josta hän oli luullut täydellisesti luopuneensa, luopuessaan
siitä omantunnon tinkimisestä, jota rikoksellisten intohimojen
tyydyttäminen edellytti. Mitenkä hän olisi voinut arvata,
koettaessaan uudelleen luoda elämäänsä, että miltei mieletön
sallimus äkkiä pystyttäisi hänen eteensä tuon entisyyden, jonka hän
täydellä oikeudella oli kuolleeksi julistanut? Ja varsinkin, kuinka
hän olisi voinut arvata, että muuan perinnöllisyyden ihme yhdellä
iskulla hävittäisi hänen selviin syihin perustuvat epäilyksensä ja
pakottaisi hänet tunnustamaan tyttäreksensä lapsen, jonka äiti hänen
tietensä oli toisellekin rakastajalle antautunut samaan aikaan kuin
hänelle? Oliko hänelle rikokseksi laskettava, että kieltämättömän,
silminnähtävän totuuden hänessä äkkiä herättämät isyyden tunteet
saivat sellaisen hämmennyksen aikaan hänen sydämessään? Jos hänen
olisi lupa ottaa lapsi luokseen ja astua Henrietten eteen sanoen:
"Minä olen hänen ainoa turvansa. Jos ette salli minun ruveta hänen
suojelijakseen, täytyy minunkin hänet hyljätä", voisiko Henriettekään
häntä tuomita?... Mieletöntä! Sentähdenhän hänen juuri oli täytynyt
poiketa tekopyhyyden ja petoksen turmiolliselle tielle, ettei hänen
ollut eikä koskaan olisikaan lupa siihen keinoon turvautua. Olipa
Adèle hänen lapsensa taikka ei, hänellä ei silti ollut suurempia
oikeuksia häneen. Hän ei voinut tehdä tämän lapsen hyväksi, joka
lain mukaan kantoi hänen pettämänsä miehen nimeä, mitä olisi voinut
vapaan naisen lapsen hyväksi tehdä. Puhua siitä Henriettelle nyt,
olettaen että nuoren tytön kainous sallisi sellaisen salaisuuden
uskomista, olisi tuon neitsyellisen sydämen lävistämistä, ja mitä
varten? Suotta vain. Kuinka sitäpaitsi selittää suoraluonteiselle
nuorelle tytölle kaikkia niitä salaperäisiä rikoksia, joita tuon
lapsen syntyminen edellytti, sekä niitä kauheita seikkoja, jotka
koskivat hänen suhteitaan Paulineen? Oliko hänellä oikeus raiskata
Henrietten lapsellisen mielikuvituksen neitsyellisyys, tahrata hänen
ajatuksensa, saastuttaa hänen sydämensä? Jumala, kuinka vaikeata
joskus on tietää velvollisuutensa, melkeinpä vielä vaikeampaa kuin
täyttää se!
* * * * *