hänelle liiaksikin kauhea totuus. Kaikkien niiden mietteiden jälkeen,
joita hän oli sydämessään hautonut ja aprikoinut tämän aamupäivän
kuluessa, hän olisi jo hämmästynyt yksistään siitä tiedosta, että
Henriette oli tuon lapsen tavannut. Mutta kun sitten Henriette,
kertoessaan tästä kohtauksesta, samalla sanoi lapsen ilmeisesti
muistuttavan hänen sisarensa kuvaa, niin hän osui liian suoraan
nuoren miehen sydämeen, ja hänen sanojensa kärki tunki liian
syvään Francis'n olennon arimpiin. Puolihulluna levottomuudesta ja
haluten intohimoisesti sisällisen rauhansa takaisin hän oli runsaan
tunnin kestäessä koettanut mieltänsä viihdyttää perinnöllisyyden
salaperäisiä ilmiantoja ajattelemalla. Hän oli koettanut rauhoittua
sillä, että hän paranisi oudosta mielenahdistuksestaan, jos lapsi
häntä auttaisi, jos nimittäin sen kasvoissa tai ruumiinrakenteessa
olisi jotakin, joka vähänkään muistuttaisi sitä miestä, jonka tähden
hän oli äidin hyljännyt... Ja nyt hän oli saanut tietää, että
noihin kasvoihin kyllä toiset kasvot olivat leimansa painaneet,
että nuo silmät kyllä erään toisen silmiä muistuttivat, mutta nyt
tässä ei ollut kysymys François Vernantes'ista eikä helpotuksen
sanomasta. Voi, kuinka tuo tekohuolettomuus, jonka näyttelemiseen
hän oli häpeäkseen koettanut luontoansa taivuttaa jo monta päivää,
olisi ollut hänelle vaikea tämän jälkeen ja kuinka hän olisi
nopeasti todellisen mielialansa ilmaissut, jos ei hänen onnekseen
Henrietteä olisi vaivannut tuo alkava päänkivistys, jonka johdosta
Francis oli häntä ystävällisesti nuhdellut hänen aamukävelystään!
-- Hänen onnekseenko, hänen, joka tavallisesti pelkäsi vähintäkin
kalpeutta kihlattunsa kasvoilla, hänen pienintäkin yskänkohtaustansa
tai väsymystänsä, pelkäsi niin, että luuli hulluksi tulevansa
levottomuudesta? Häntä, niinkuin kaikkia niitä, joiden rakkaus
on sattunut tuollaiseen liian hentoon olentoon, jonka luulisi
taittuvan ensimäisestä tuulenpuuskasta, oli aina suuresti vaivannut
lemmityn nähtävä heikkous ja vastustusvoiman puute. Mutta tällä
hetkellä Henrietten väsymys päästi hänet jälleen vapaaksi, ja hän
tarvitsi yksinäisyyttä voidaksensa tarkalleen silmäillä oikkuilevan
sattuman hänelle asettaman probleemin uutta ja outoa käännettä.
Hänen päästyänsä huoneeseensa hänen tuskanpurkauksensa oli yhtä
kiihkeä kuin sinä iltapäivänä, jolloin nyt kohonnut synkkä ja
uhkaava pilvi ensimäisen kerran oli näkynyt hänen kirkkaalla
taivaanrannallansa. Sinä päivänä hänellä oli kumminkin riittänyt
rohkeutta katselemaan lemmittynsä kuvaa. Toiseen kuvaan, sisaren
kuvaan, hänen ajatuksensa ja hänen silmänsä nyt kiintyivät, mutta
se ei pystynyt hänen mieltänsä rohkaisemaan; päinvastoin se vain
yhä lisäsi sen hämmennystä ja alakuloisuutta. Tuo valokuva, johon
Henriette oli niin jyrkän ja äkkiarvaamattoman viittauksen tehnyt,
oli sangen kaukaisilta ajoilta. Jos rouva Archambault olisi elänyt,
niin hän olisi nyt ollut neljänkymmenen ikäinen ja kuvassa hän oli
tuskin kymmenvuotiaskaan. Se oli aikojen kuluessa haalistunut ja
käynyt epäselväksi. Kasvojen ja käsien piirteet olivat kellastuneet
ja paikoin kuluneet pois. Vaatteiden poimut olivat väriltään yhtä
muuttuneen näköiset kuin kuosi oli vanhanaikuinen, osoittaen
sitä aikaa, jolloin vannehametta käytettiin rumentamaan pienten
tyttöjenkin vartaloa. Mitä muistoja se herättikään, tuo vanha,
surkean näköinen esine, liikuttavia, surullisia, katkeria muistoja.
Valokuvaajan ja paikkakunnan nimi muistuttivat häntä pitkästä,
hiljaisesta, vanhempain ja Julien seurassa meren rannalla kuluneesta
kesästä jossakin Bretagnen rannikkoseudussa, johon hän ei ollut
sitten koskaan enää palannut. Se tuntui hänestä niin läheiseltä, tuo
aika, ja kuinka kaukana se sittenkin oli, auttamattomasti hukassa
menneisyyden hämärässä. Hän luuli vieläkin näkevänsä tuon sievän
suuren siskonsa, silloisen toverinsa ja suojelijansa, joka hänestä
näytti niin viisaalta ja varttuneelta leikkiessään hänen kanssansa
kaikuvalla hiekkarannikolla kiltisti, hiljaisesti, vakavasti. Julie
vihasi melua ja vallattomuutta, epäjärjestystä ja tuntemattomia
kasvoja, ja hänen mielileikkinsä oli äitisillä-olo pikku veikkonsa
kanssa, jota hän silloin kohteli samoin kuin Adèle Raffraye suurta
nukkeaan. Kuinka se oli Julien tapaista, tuo sairaan nuken kääriminen
ja laitteleminen samoin kuin tuo arka jäykistyminen vieraan
hyväillessä. Jos Henrietten huomaama yhtäläisyys oli todellakin
näkyvä pienokaisen kasvojen piirteissä eikä ainoastaan perustunut
hänen hentouteensa, niin ei Francis'n tarvinnut kahta kertaa lasta
nähdä sitä huomatakseen. Silmäyskin hänelle riittäisi, hetken
välähdys. Olihan sisaren armas muisto tuolta kaukaiselta ajalta yhtä
hyvin kuin kaikilta hänen myöhemmiltäkin kehitysasteiltaan niin
syvälle painunut Francis'n sydämeen. He olivat niin paljon toisistaan
pitäneet. Miksikä Julie ei ollut tuossa häntä neuvomassa; hän olisi
ollut avullisena vierittämässä pois tuota taakkaa, jonka Henrietten
sanat olivat Francis'n sydämelle laskeneet, hänelle sanomassa,
kun hän pienokaisen näkisi: "Meidän vertamme se on"... taikkapa:
"Ei, hän ei missään suhteessa ole meidän heimolaisemme." Häntä hän
uskoisi, sen sijasta että hänen nyt piti loppumattomasti kierrellä
yksinäisen ja sanattoman epäilyksen kirotussa kehässä, jos nimittäin
tuo yhtäläisyys ei olisi liian ilmeisesti selvä kumotakseen kaiken
epävarmuuden. Sellaisia yhtäläisyyksiä sattuu. Siihen päätökseen hän
oli vielä tänäkin aamuna tullut... Ja siinä tapauksessa... Niin siinä
tapauksessa?... Tiesikö hän, ja oliko hänen edes mahdollistakaan
tietää, mitkä hänen tunteensa olisivat sellaisen tapauksen sattuessa,
jota hän ei ollut koskaan tahtonut ajatellakaan. Hän oli niin
varmasti luullut tietävänsä totuuden, Paulinen konnamainen kavaluus
oli hänen silmissään niin eittämättömäsi todistettu, ettei häntä
käynyt muuten voittaminen kuin turvautumalla ehdottomaan eroon ja
äänettömyyteen. Hän oli niin usein vakuuttanut itselleen, ettei
tuo pieni tyttö ollut hänen lapsensa ja että, vaikkapa olisi
ollutkin, varmuuden hankkiminen siinä suhteessa olisi mahdoton,
kerrassaan mahdoton. Hän oli heitä kumpaakin paennut, äitiä ja lasta,
paetaksensa samalla tuota hirvittävä epäilystä. Ja nyt tuo ainoa
seikka, että lapsi oli saapuvilla, että tuon yhtäläisyyden välitön
tutkiminen oli mahdollisuuden rajoissa, sai hänen täysin oikeutetun
vihansa ja vakaantuneimman vakaumuksensa väistymään tiedonhalun
vaativan tarpeen edestä. Tuo tieto, jota hän oli vuosikausia
paennut, nyt hänen piti se saada heti, mihin hintaan tahansa, ja
hänen toimintakuumeensa kävi niin valtavaksi, että hän jo kerran
täydellä todella aikoi nousta kolmanteen kerrokseen, astuakseen rouva
Raffrayen huoneeseen ikäänkuin erehdyksestä, nähdäkseen heidät, hänet
ja lapsen.
-- "Hulluksi tulen...", ajatteli hän työntäen kuvan luotaan ja
heittäytyen nojatuoliinsa, häpeän puna otsallaan, "kun sellaista
ajattelen Paulinen loukkaavan äänettömyyden jälkeen ja varsinkin
oman anteeksiantamattoman käytökseni jälkeen häntä kohtaan." --
Oliko hänen sitä paitsi pakko turvautua romaanien ja draamojen
menettelytapaan. Olihan niin yksinkertaista tehdä niinkuin
Henriette ja rouva Scilly, pistäytyä puutarhaan yhdentoista
tienoissa, Epäilemättä äiti, joka arvattavasti oli liian heikko
mennäksensä pitemmälle kävelymatkalle ennen aamiaista, pelkäsi
lähettää pienokaista vanhan hoitajan kanssa eksymään vieraaseen
kaupunkiin; mieluummin kai hän lähetti heidät aurinkoa nauttimaan
suurten palmupuiden alle, joiden vihreät lehtitöyhdöt huojuivat
melkein heidän ikkunainsa tasalla. Niin, ai vanhan se oli
yksinkertaista -- ja sittenkin niin sekavata! Francis nimittäin,
sittenkuin oli saapunut Palermoon, oli aikansa vieton suhteen
elänyt täydellisessä yhteydessä Henrietten kanssa, varomattomuus,
johon syvästi rakastuneet usein tekevät itsensä syypääksi. Ken,
joka on tuntenut sydämensä suuren lemmen täyttämäksi, ei olisi
ilolla uhrannut vapauttansa, alistumalla jokapäiväisen elämän
vähimpienkin tapojen lukemattomien siteitten alle, pidättämättä
itselleen ainoatakaan tuntia, ainoatakaan ajatusta. Ja kun
sittenkin joskus tuon tunnin vapauden tarvitsee, täytyy niinkuin
Francis'nkin turvautua kurjiin verukkeihin. Ne, joiden rakkaus on
laimenemaan päin, kiusaantuvat tuollaisen teeskentelemisen pakosta,
sentähden että se heille käy liian raskaaksi kahleeksi. Niissä
taas, jotka ovat todellakin rakastuneet, niinkuin Francis'n laita
oli, se herättää katkeria tunnonvaivoja. Sillä Francis'n rakkaus
Henrietteen oli aina yhtä suuri, huolimatta hänen äkkiä äärimäisiin
kiihottuneen tunteellisuutensa sekavuudesta. Hän siis rakasti, ja
sittenkin hän yhä, luonnottomien olojen kauhean ja järkähtämättömän
johdonmukaisuuden pakosta, jatkoi sitä sydämenkavaltamista, jota
hänen tunteittensa kaksinaisuus todellisuudessa oli, lisäämällä
valheitaan, jotka eivät enää olleet pelkkää äänettömyyttä ja
toimettomuutta, vaan tahallisia sanojen ja tekojen valheita,
sellaisia kuin se, jonka hän tänäkin iltana keksi varataksensa
itselleen tilaisuuden jo seuraavana aamuna käymään puutarhassa.
-- "En ole muistanut teille kertoa", sanoi hän pöydässä, "etten voi
teitä huomisaamuna seurata ajomatkallenne. Olen pakotettu palajamaan
pankkiin tuon shekkini tähden, jonka johdosta on syntynyt hiukan
vaikeuksia..."
-- "Mepä saatamme teidät sinne", vastasi rouva Scilly, "siinä kaikki,
ja me odotamme teitä alhaalla vaunuissamme..."
-- "Se pilaisi koko ajelunne", jatkoi Nayrac. "Nuo sisilialaiset
ovat väliin niin turhantarkkoja. He pystyvät kyllä minua siellä
pidättämään puoli tuntiakin..."
-- "Asian sovitteleminen käy hyvin helposti päinsä", sanoi Henriette.
"Me saatamme teidät pankkiin ja sitten me ajamme Englantilaiseen
puutarhaan, joka ei ole kovin kaukana ja jossa voimme kävellä vähän
aikaa. Sitten lähetämme teille vaunut ja te voitte meidät yhdyttää,
niin pian kuin _maffiusi'nne_ jättävät teidät rauhaan... Näette että
lukemisenne ovat minulle hyödyksi!..."
Varmaankaan ei lempeä nuori tyttö olisi täten leikkiä laskenut
opistansa ja tiedoistansa hirveästä sisilialaisesta _maffia'sta_.
ja tuon salaisen liiton jäsenistä, jos hän olisi voinut aavistaa,
että hänen lemmittynsä tällä hetkellä mielessään suunnitteli
rakkausrikoksista halpamaisinta, viheliäisintä, lemmityn luottamuksen
pettämistä. Hänen älynsä oli liian hieno, ja varsinkin hän oli
liiaksi harjaantunut erottamaan vähimpiäkin Francis'n äänen
vivahduksia voidakseen olla huomaamatta, että kreivittären ehdotus
oli Francis'lle vastenmielinen. Mutta olihan aivan luonnollista,
että Francis piti pitkäaikaisen odotuksen avovaunuissa kreivittären
terveydelle epäsuotuisana ja että hän tahtoi Henriettelle
itselleenkin suoda sitä virkistystä, jota nuo pitkät ajomatkat aina
tuottivat ja joka niin tuntuvasti hänen terveyttänsä vahvisti.
Siten Francis'kin selitti hänelle asian, kun he hetkeksi pääsivät
kahdenkesken. Nuori mies ei pelännyt mitään niin suuresti kuin
epäilyksen heräämistä tuossa viattomassa sydämessä. Hän sai kyllä,
edistyessään rikoksen tiellä, johon hän oli poikennut, montakin
kertaa kokea, kuinka rakastavan naisen pettäminen on samalla kertaa
vaikeata ja helppoa -- vaikeata, sen tähden ettei mikään jää häneltä
huomaamatta, ja helppoa, sentähden että hän tyytyy järjettömimpiinkin
tekosyihin, kun hänen lemmittynsä ne hänelle esittää, ainakin siihen
päivään asti, jolloin hän epätoivokseen huomaa ensimäisen valheen,
ja silloin, mikä kuolettava tuska! Tällä hetkellä, joskin Francis
ei voinut olla häpeämättä puhdassydämisen lemmittynsä edessä, ei
tuo häpeä häntä estänyt antautumasta kärsimättömyyden kuumeen
valtaan, kun hän ajatteli huomispäivän vapauden varmuutta. Kunhan
vain ei tuo halpamainen juoni edes tyhjiin raukeaisi! Kunhan vain
tuo pikku tyttö todellakin olisi puutarhassa, olisi siellä yksin!
Siitä, meidän täytyy se tunnustaa, johtui hänen yönsä levottomuus,
eikä tunnonvaivoista. Me emme ole nopeat katumaan sitä omantunnon
tinkimistä, joka meille helpottaa intohimojemme tyydyttämistä,
säästäen samalla huolelta läheiset ystävämme. Se sofismi, joka
muutamista valheista tekee meille velvollisuuksia, on niin
houkutteleva, kun totuus tuntuu liian julmalta, -- ja kumminkin
saapuu aina kerran se hetki, jolloin meidän täytyy myöntää, että
totuuden tunnustaminen olisi vähemmän tuhoa tuottanut. Siihen
mennessä tekopyhyytemme on meistä hienotunteisuuden veroinen, ja
me ylpeilemme siitä, niinkuin Francis'kin teki, kun kreivitär ja
Henriette, sopimuksen mukaan, hänestä erosivat vanhan, luutnantti
Pierre d'Aragonin muinoin rakentaman palatsin porttiholvin edustalla,
jonka yläpuolella loisti nimitys: _Sisilian itämainen pankki_.
Hän sanoi heille jäähyväiset mitä luonnollisimmalla tavalla,
laskeutuessansa landoosta. Hän oli tuskin nähnyt vaunujen katoavan
torin nurkalla, nähnyt Henrietten vaaleakiharaisen pään kääntyvän
häneen päin, lempeät kasvot suloisen jäähyväishymyn kirkastamina, kun
hän jo pysähdytti ohikulkevan ajurin, käski ajamaan Continentaliin
ja pyysi kiirehtimään. Hevonen kiiti täyttä vauhtia, ja kahdeksan
minuutin kuluttua hän jo oli hotellin etehisessä ja kulki yhteisen
salin poikki suoraan puutarhaan. Hänen sydämensä ei olisi rajummin
sykkinyt, jos hän olisi astunut kaksintaisteluun, häneen tähdätyn
pistoolin suuta vastaan.
Continental-hotellin pieni puutarha oli omituinen sekoitus etelän
luontoa ja hotellinomistajan naurettavaa englantilaismatkintaa ja
osoitti täydelleen oikeaksi sen pilan, mitä Francis siitä edellisenä
iltana oli tehnyt. Entisenä tasavallanpuoluelaisena oli tämän
hotellinomistajan täytynyt mennä maanpakoon, ensin Maltaan, vuonna
1849, ja sitten aina Englantiin saakka. Sieltä hän oli palannut tuon
brittiläishulluuden riivaamana, joka hänessä pukeutui mitä oudoimpaan
muotoon, hän kun hyvänä kauppiaana tahtoi hyödykseen käyttää kanaalin
takaisia keikarintapojaan. Kavaljeeri Francesco Renda, yleisemmin
tunnettu "don Ciccio'n" nimellä, pöyhkeili Palermon katukäytävillä,
Lontoossa tilattu takki yllä, Lontoosta lähetetty hattu päässä,
Lontoossa ommeltu kravatti kaulassa, jörö- ja punakasvoisena niinkuin
Intiasta palannut englantilainen gentlemanni ja parta leikattuna
Punch-lehden karikatyyrien tapaan. Hän oli hotellinsa elävä reklaami,
ja hänen kuvansa löytyi muste- ja lyijykynäpiirroksina lukemattomissa
Lontoossa ilmestyneissä matkakäsikirjoissa, jotka hotellin salin
kirjastossa loistivat hänen todellisina kunniamerkkeinään. Sitäpaitsi
tuo onnea tuottava englanninkiihkoisuus salli hänen, tilaisuuden
sattuessa, kirjoittaa _bill_ laskun sijasta ja laskea matkustajien
suoritukset _shillingeissä_ eikä frangeissa. Kovaksi tallattuine
tenniskenttineen palmupuiden rinnalla, siroine goottilaistyylisine
protestanttilaiskappeleineen bamburyhmäin keskellä, lukuisine,
verannantapaisesti salista ulkonevaan kasvihuoneeseen koottuine
lepotuoleineen ja kahdeksanlehtisine sanomalehtineen pieni puutarha
muistutti anglosaksilaista leiriä afrikalaisessa maisemassa. Tänä
aamuna Francis ei kuitenkaan ajatellut vastenmielisyyttään tuon
omituisen sekasotkun ristiriitaisuuksia kohtaan. Hän meni suoraan
yksinäistä käytävää kohti, jonka varrella kohosi tuo _tempietto_,
maalauksilla ja doorilaistyyliä matkivilla pilareilla koristettu
rakennus, ja jossa Henriette ja rouva Scilly tähän aikaan edellisenä
päivänä olivat nähneet Adèle Raffrayen. Käytävä oli tyhjä. Francis
kiersi kappelin, jota ympäröi siro aloerivi, sitä aloelajia, jonka
lehtiä pitkin juoksevat keltaiset viivat pukevat ikäänkuin kesytetyn
villikasvin pukuun. Muutama kanaalintakainen vesivärimaalauksien
töhertäjä väritteli siellä parhaansa mukaan tauluaan, johon ei
Francis silmäystäkään heittänyt ohimennessään. Hän saapui käytävän
toiseen päähän, tennispeliä varten varatulle kentälle, jota
ympäröi taipuvainen metalliverkko. Siellä oli parhaallaan käymässä
tennispeli, kahden nuoren englantilaisen ja kahden Englannin tyttären
pelaama, jotka tavan mukaan valkeihin flanellipukuihin puettuina
liikkuivat säännöllisesti kirkkaan Sisilian taivaan loisteessa,
niinkuin olisivat tehneet jossakin Wightin tai Kentin sumuisessa
kylässä... Francis pysähtyi säpsähtäen, ikäänkuin unissakävijä, ja
koko hänen olentoansa kouristutti niin oudosti, ettei hän ollut
koskaan ennen tuntenut eikä tulisi koskaan enää tuntemaan sellaista.
Flegmaattisen pelin harvalukuisien katsojien joukosta hän oli
tuntenut etsimänsä lapsen.
* * * * *
Niin, tuntenut, vaikkei hän ollut koskaan lasta nähnyt! Mutta
Henriette oli ollut liian oikeassa, enemmän kuin itsekään tiesi!
Francis näki edessään, kuolleesta nousseena ja ilmielävänä, Julie
siskonsa, sellaisena kuin hän esiintyi haalistuneessa kuvassakin,
sellaisena varsinkin kuin hän Francis'n muistossa oli säilynyt.
Adèle Raffraye -- hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei se olisi ollut
hän -- seisoi nojautuneena suureen kiiltolehtisen eucalyptuspuun
kuorettomaan runkoon. Hänen vieressään nukke, tuo sairas nukke,
istui tuolilla pulskana ja punaposkisena, ja sen heleät värit olivat
koomillisena vastakohtana noille monille huiveille ja liinoille,
joihin sen posliinirinta oli kääritty. Toisella tuolilla vanha
hoitaja, Annette epäilemättä, kutoi sukkaa, ja puikkojen teräs
välähteli sinisten lankasilmujen alta, kärsivällisen työntekijän
siitä kertaakaan katsettaan nostamatta. Pieni tyttö katseli
innostuneena tuota hänelle aivan uutta peliä. Hänen uteliaat silmänsä
seurasivat pallojen lentoa, ja hänen pienen päänsä liikkeet olivat
melkein yhtä säännölliset kuin pelaajien lausumat laskusanat. Seisoen
tenniskentän muodostaman suunnikkaan vastakkaisessa kulmassa Francis
saattoi seurata joka ainoata lapsen liikettä. Tyttösen pehmeät,
ruskealle vivahtavat vaaleat hiukset -- Julien hiukset hänen lapsena
ollessaan -- valuivat tuulessa lainehtivina kiharoina hänen liian
hintelöille olkapäillensä. Oli helppo arvata tummansinisen villapuvun
peittävän liian hentoa ja heikkohermoista ruumista, ja liian hoikat
olivat hänen mustiin silkkisukkiin puetut jalkansakin. Pitsikaulus
verhosi hänen kaulaansa, joka oli liian hoikka sekin, ja laajan,
puvun värisen huopahatun reunus varjosti hienopiirteisiä kasvoja,
joita kirkasti suuret, ruskeat silmät, sellaiset, jotka ilmaisevat
liian paljon sielua, henkisen elämän liian aikaista heräämistä.
Francis katseli kaikkia näitä yksityiskohtia ahmivasti, jäykällä ja
kauhistuneella katseella kuten ihminen, joka ei näytä uskovan, joka
todellisuudessa ei uskokaan, mitä hän näkee. Tuo sininen taivas,
tuo vihreä puutarha, nuo liikkuvat ihmiset olivat vain kehyksenä,
jossa lapsi hänelle _ilmestyi_, niin oudosti muistuttaen toista,
tuota lempeätä vainajata, että, vaikka Henrietten sanat olivatkin
Francis'ta siihen valmistaneet, hän ei ensimäisessä hämmästyksen
jännityksessään voinut huomata mitään eroa heidän välillään. Adèlen
sievän, puoleksi avoimen suun piirteissä oli sama viehättävä virhe
kuin Julienkin: ylähuuli oli hiukan lyhyt ja jätti näkyviin kappaleen
hampaiden kosteaa kiillettä. Posket, jotka päinvastoin piirteiltään
olivat hiukan pitkät, ja leuka muistuttivat hämmästyttävällä
tavalla Julieta. Mutta kun lähemmältä tutki, oli siinä sittenkin
eroavaisuutta; tämä Julie oli heikompi, hennompi vielä. Jumala,
kuinka heikolta hän näytti, tuo todellinen surun ja tuskan lapsi,
joka oli kuukausmääriä levännyt katkeruutta, vihaa, katumusta
hautovan sydämen alla, äidin sydämen, joka kaikesta huolimatta tahtoi
elää rakkaudesta tuohon olentoon, jonka elämä oli heräämässä. Se
häilyi, tuo vapaaehtoisen ja itsepintaisen elämän liekki, noissa
kalpeissa mutta liian henkevissä kasvoissa, noissa liian kiiltävissä,
tällä hetkellä innokasta uteliaisuutta ilmaisevissa silmissä,
joiden vain olisi tarvinnut hetkeksi lakata seuraamasta pallojen
lentoa, kohdatakseen toisten silmien katseen, joka ilmaisi sääliä,
hämmästystä, epäilystä, hellyyttä, kaikkea, mitä miehen sydän voi
katseeseen panna, kun hän toisessa olennossa näkee verensä painaman
leiman.
Kuinka kauan tuota katselemisen valtavaa jännitystä kesti? Tuskin
muutamia minuuttejakaan, niinkuin Francis sittemmin huomasi, kun
hänen oli täytynyt se keskeyttää. Mutta noiden minuuttien sijasta hän
olisi voinut viipyä siinä kokonaisen tunninkin sitä huomaamatta, niin
oli tuo masentava yhtäläisyys hänessä kaiken tajunnan kuolettanut.
Hän ei ajatellut rouva Scilly'n ja Henrietten kanssa tekemäänsä
sopimusta, ei salaisen matkansa turmiollisia seurauksia, jos se
jollakin tavalla, esimerkiksi kreivittären palvelijain kautta,
joutuisi ilmi, eikä edes sitäkään, että rouva Raffraye voisi millä
hetkellä tahansa tulla puutarhaan. Olihan aivan luultavaakin, että
hän sinne tulisi, lämpimän ja ihanan aamuhetken houkuttelemana,
aurinkoa nauttimaan pienen tyttärensä seurassa. Kauhistuen Francis
tästä horrostilastaan heräsikin, kun hän näki Adèlen ja hänen
hoitajansa muodostamaa ryhmää kohti lähestyvän naisen, jonka hän --
mikä uusi mielenliikutus -- tunsi entiseksi rakastajattarekseen.
Epäilemättä Pauline oli tullut pitkin sitä käytävää, jonka päässä
Francis itse oli, sivuuttanut hänet aivan läheltä, kentiespä häntä
hipaissutkin ohikulkiessaan. Minkä samalla kertaa traagillisen
ja ilkkuvan merkityksen sallimus joskus suvaitsee panna elämän
vähäpätöisimpiinkin tapahtumiin, luoden yhteensattumia sellaisia kuin
tämänkin; tuo pieni tyttö se oli heitä estänyt toisiaan näkemästä --
Francis kun oli kokonaan vajonnut hänen katselemiseensa, Pauline kun
aivan luonnollisesti lasta etsi. Vaikka käytävä oli aivan lyhyt, niin
Pauline kulki väsynein askelin, sulavaliikkeisenä ja miellyttävänä
raukeassa hitaisuudessaankin. Francis'lla oli tarpeeksi aikaa
häntä katsella huomatakseen, että hän oli yhä entisensä näköinen,
yhdeksän vuotta kestäneestä taudista huolimatta. Tuo verrattoman
hieno profiili oli yhä entisellään, entisellään myös tuo piirteiden
henkevä sulous, jota hän oli niin suuresti rakastanut, nuo kalpeat
kasvot, jotka olivat hänelle niin paljon kärsimystä tuottaneet.
Kalpeus oli vain käynyt tuntuvammaksi, kasvojen piirteet olivat
hiukan syvemmälle uurtuneet, joutuneet rypyiksi-muuttumisen rajalle.
Kosketellessaan tätä ennen niin ihanteellista kauneutta tauti tuntui
sitä ikäänkuin säälien lakastuttaneen, niin suuri oli kuoleman
lähestyessäkin sen naisellinen viehätys. Keuhkotautia sairastavassa,
haudan kynnyksellä olevassa naisessa oli yhä tuo hoikka sirous,
jonka johdosta Francis oli muinoin häntä Tanagran pystykuvasiin
vertaillut. Liiankin sattuva vertaus, sillä mainitut pystykuvaset
olivat tarkoitetut hautakammioihin pantaviksi, ja Paulinen viluinen,
lämpimästä päivänpaisteesta huolimatta suureen vaippaan kääritty
vartalo, hänen mustuneet silmäluomensa ja värähtelevät huulensa
samoin kuin yskäkin, joka hänen rintaansa puistatti hänen hiukan
käveltyänsä, kaikki osoitti, että nuo sulouden jäännökset jo olivat
kalman koskettelemat. Hän kai itsekin tunsi sen, sillä sitä myöten
kuin hän lähestyi pientä tyttöä, hän kietoi hänet kuumeesta palavaan,
intohimoista hellyyttä ilmaisevaan katseeseensa. Ja sittenkin näkyi
olevan nuoruuttakin hänen kaihomielisessä äidinrakkaudessaan, sillä
hymy huulilla hän kielsi Annettea liikkumasta ja pääsi siten Adèlen
viereen tämän huomaamatta. Hän pani kätensä lapsen päälaelle, ja
tyttö kääntyi samalla aralla ja säikähtyneellä liikkeellä kuin
edellisenäkin päivänä Henrietten hyväillessä. Mutta kun hän näki
äitinsä, hänen kasvonsa kirkastuivat. Hellällä hartaudella hän
tarttui laihtuneeseen käteen, joka oli hänen tukkaansa sivellyt,
sitä suudellakseen, korjasi kiireesti pois suuren nukkensa
tuolilta, äidilleen istuinta tarjotakseen, sanalla sanoen, kaikki
hänen liikkeensä osoittivat tuota liian tunteellisissa lapsissa
tavallista kiihkeätä rakkautta, kun he aavistavat ikuista eroa.
Epäilemättä rouva Raffraye vieläkin kerran tunsi heltyvänsä lapsen
sydämen hänelle osoittamasta hellyydestä, josta nuo kauniit, kosteat
silmät puhuivat, sillä hänen hymynsä kävi sanomattoman lempeäksi ja
surumieliseksi. Hän istuutui, ja pienen tytön hänelle selittäessä
tennispeliä, joka yhä jatkui yksitoikkoisena ja virheettömänä,
hän heitti nopean katseen verkontakaiseen, harvalukuiseen
katselijakuntaan. Sillä hetkellä hän huomasi Francis Nayrac'in,
joka yhä seisoi siinä liikkumattomassa jännityksessä, väristen
tuskallisesta uteliaisuudesta. Heidän silmäyksensä sattuivat
toisiinsa hetken ajaksi vaan, pallon lentoajaksi, kun se toisesta
mailasta toiseen kimmahti. Mutta sillä ajalla Paulinen katse jo
ennätti lävistää nuoren miehen sydämen terävän ja tulisen miekan
tavoin. Ja kuitenkaan eivät nuo harmaat silmät, joiden väri näytti
entistään vielä vaaleammalta laihtuneiden kasvojen kalpeudessa,
ilmaisseet hämmästystä, ei ylenkatsetta, ei vihaa, ei mitään
erityistä tunnetta. Paulinen kasvoja ei ollut suurempi kalpeus
vallannut, ei veren puna peittänyt. Hänen huulensa eivät olleet
värisseet. Hänen toinen kätensä vain, joka yhä oli lapsen kiharoita
hyväillyt, pysähtyi äkkiä ja puristui nyrkkiin, ja toisella hän veti
lapsen luokseen ikäänkuin häntä puolustaakseen. Tarmokkaan toiminnan
rajut ponnistukset, kiihkeät tunteidenpurkaukset, komeat puheet
ovat tarpeettomat kahdelle onnettomalle, jotka joutuvat vastakkain
vuosikausia kestäneen eron jälkeen; he tuntevat kyllä vähemmälläkin
jännittävän hetken draamallisuuden. Pauline ja Francis olivat
tunteneet toisensa, ja siinä oli tarpeeksi värisyttämään Francis'n
koko ruumista vielä silloinkin, kun hän neljännestuntia myöhemmin
pysähtyi Englantilaisen puutarhan portille, jonne hän kiireessä oli
saapunut pankkitoimistolla tapaamissaan rouva Scilly'n vaunuissa. Hän
tuskin pysyi pystyssäkään. Mikä hirveä totuus piili noissa sanoissa,
jotka hän itselleen lausui vaunuista laskeutuessaan ja nähdessään
kihlattunsa notkeana ja nuorena vaaleassa puvussaan kuvastuvan
vihreiden palmupuiden runkojen taustaa vasten: -- "Henriette parka!"
V.
YÖ.