silmänsä katsetta, pakottaa huulensa hymyilemään ja peittää tuskansa
hilpeyden tai välinpitämättömyyden naamarilla, niin ei ollut sillä
tuo ajatus voitettu, tuo yhtämittainen, aina samalla tavalla
kouristava ajatus: "Jos kohtaan _heidät_..." Hän ymmärsi vihdoinkin,
ettei rouva Raffrayen tarvinnut häntä vainota, ei virittää hänelle
ansojansa eikä tungetella rouva Scilly'n ja Henrietten ystävyyteen
viedäkseen kumminkin kokonaan hänen rauhansa, synkistääkseen hänen
ja Henrietten "yhtämittaisen poudan", joksi Henriette leikillään
heidän onneansa sanoi. Siinä oli tarpeeksi, että hän tiesi Paulinen
olevan saman katon alla kuin hän, tiesi että hän voisi, niin, että
hänen välttämättömästi täytyisi joskus hänet kohdata. Ja kun hän
taas oli palannut huoneeseensa vietettyänsä iltansa Henrietten ja
hänen äitinsä seurassa, tällä kertaa kumminkin onnistuen tekeytymään
rauhalliseksi -- kuinka nousikaan hänen sydämensä rakkaus noita
valheita vastaan; hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän enää
voinut eikä enää koskaan voisikaan itsestään löytää sitä ehdottoman
onnen tunnetta, joka oli ollut hänen omanansa vielä muutamia päiviä
sitten, hänen astellessaan kirkkaana aamuna Henrietten kanssa Villa
Tascan lumottuja käytäviä. Hän käveli edestakaisin huoneessaan
yhä levottomampana tämän vakaumuksen johdosta. Ja rakastihan hän
kuitenkin Henrietteä samalla palavalla rakkaudella. Eihän hänen
enää tarvinnut pelätä, että Pauline hänen onneansa väijyi. Eihän
tämä viimeksimainittu tuntunut hänessä herättävän noita salaisia
sydämen polttoja, jotka joskus uuden rakkautemme onnea häiritsevät
entisiä hellyyden tunteita muistellessamme, todistaen, ettemme
voi koskaan täydellisesti lakata rakastamasta sitä, jota kerran
olemme todellakin rakastaneet. Ei, nuo levottomuuden vaikuttimet
eivät häntä nyt hätyyttäneet, ja sittenkin selittämätön tuska
ahdisti hänen sydäntänsä. Tutkiessaan sen syitä hän huomasi sen
johtuvan siitä tympäisevästä vaikutuksesta, jonka rouva Scilly'n
tarkoituksetta kertomat huhut Paulinen elämästä maalla olivat
häneen tehneet. Turhaan hän ne itselleen valheeksi väitti. Jos
hänelle olisi todistettu, että niissä oli perää, niin ne olisivat
hänessä aiheuttaneet sellaisen tunnonvaivojen purkauksen, ettei
hän uskaltanut sitä ajatellakaan. Ja sen lisäksi ne olisivat
vaikeuttaneet toisen levottomuudenaiheen kumoamista, tuon kammottavan
mahdollisuuden, joka tietysti oli vain yksi kahtakymmentä, sataa,
tuhatta vastaan, mutta sittenkin mahdollisuus, että rouva Raffrayen
tytär oli hänenkin lapsensa. Tuo hirvittävä mahdollisuus oli aina
palannut hänelle mieleen. Se oli häntä vaivannut, kiusannut. Hän
oli koettanut riistäytyä siitä irti... Eilenkin vielä ja toissa
päivänä, hetkinä, jotka olivat lähinnä seuranneet tietoa Paulinen
täälläolosta, hän oli epäröinyt; hän ei ollut vielä ymmärtänyt, että
kaikkien noiden mielettömien pelkojen alla piilevä kauhu, draaman
todellinen ponsi, oli juuri siinä tiedossa, että hänen täytyi kohdata
tuo lapsi, jota hän aina oli paennut. Ja tästä tiedosta johtuvan
odotuksen tulisissa tuskissa kävi hänen uuden rakkautensa siunattu
tenhovoima tehottomaksi.
IV.
PIKKU ADÈLE.
Mihin helvettiin rakkauden virvatulien tavoitteleminen meidät
johtaa! Mihin kirottuun sokkeloon valheellisen onnen viehätys!
Nuorukaista se houkuttelee sillä iällä, jolloin hän tekee pahimmatkin
virheensä lapsellisessa tietämättömyydessä ja jolloin hän, elämän
ylpeydestä uhkuvana, uneksii erikoisia nautintoja, etuoikeutetun
iloja ja suruja. Kolmeenkymmeneen päästyänsä hän jo noita valheita
kiihkeästi vihaa, koska totuus silloin on hänen ihanteekseen
kohonnut. Silloin hänen unelmansa tavoittelevat yksinkertaisen
onnen paratiisia. Hän tietää, että onnen ainoana ehtona on toisen
vilpitön, ehdoton antautuminen toiselle, koko olemuksen täydellinen
luovuttaminen, salaperäisimpienkin ajatuksien, vähimpienkin oikkujen
ja tunnevivahduksien paljastaminen tuolle ainoalle, sulkeutuminen
häneen, niinkuin joki kaikkine vesineen meren helmaan sulkeutuu. Hän
tietää sen, mutta liian myöhään. Hän käsittää sen järjellänsä, tuon
yksinkertaisen ja täydellisen tunteen. Mutta voi! sitä nauttiakseen
hänen pitäisi uudestaan muuttua lapseksi, kahdenkolmatta ikäiseksi
nuorukaiseksi, joka kahdeksantoistavuotiasta tyttöstä rakastaa ja
hänen kanssansa avioliittoon astuu, niin että he kumpikin voisivat
toisilleen täysin käsin tuhlata yhtäläistä sielun virkeyttä,
tarjota toisilleen sydämen, joka ei ole koskaan toisen lemmen
hurmauksesta sykkinyt, suun, joka ei ole valheisiin tottunut,
tunteita, jotka eivät ole intohimojen tulessa palaneet. Kuinka moni
meistä on tunteiden heräämisaikana halveksinut noita muka liian
halpoja nautintoja, joita tuo suuri rakkaus tarjoaa! Kuinka moni on
tahtonut poimia kirotun puun hedelmiä, nauttia hyvän ja pahan tiedon
aarteita! Ja kumminkin he juuri noita halpoja nautintoja jälleen
tavoittelevat, kun he, himoten siveyttä, vilpittömyyttä ja keväistä
viattomuutta, avioliitolta pyytävät mitä intohimot ovat heiltä
kieltäneet. Toiset suorittavat verraten helposti tuon käännöksensä
oikealle tielle. Niin eivät toiset. Nämä viimeksimainitut ovat
ikäänkuin joutuneet entisten rikoksiensa vangeiksi, Ja heiltä ankaran
koston henki tuntuu kieltävän sen onnen, minkä se suopi halvimmalle,
jokapäiväisimmällekin eläjälle. Kuinka Francis oli tuntenut tuon
kunniallisen rakkauden arvon ihanan idyllinsä nopeasti kuluneiden
kuukausien kestäessä! Ja vielä kirkkaampana se hänelle kuulsi nyt,
kun hän varovaisuudesta, heikkoudesta, häpeän tunteesta, peläten
suoran tunnustuksen seurauksia, jälleen oli poikennut valheiden
teille. Lemmitylleen hän valehteli, rauhallisuutta ja hilpeyttä
teeskennellessään, ja tämähän oli suorastaan rakkauden pyhyyden
herjaamista. Kun hän saattoi kantaa povessaan sellaisen tuskan,
siitä puhumatta, niin hän samalla rikkoi sen tunteellisuuteen
perustuvan sopimuksen, jonka englantilaiset, totuuden intoilijat,
ovat vihkimäkaavaansa panneet, tahtoen siten laskea sen avio-onnen
perustaksi: _for better, for worse_, -- myötä- ja vastoinkäymisessä.
Itselleen hän valehteli! Sillä kun hän ei voinut yksinkertaista ja
ratkaisevaa päätöstä tehdä, hän ei myöskään enää voinut varmuudella
vastata tunteittensa kestävyydestä. Kun hän näin edeltäpäin
ajatuksissaan suostui Pauline Raffrayen tytärtä tapaamaan, hän
antautui alttiiksi tuntemattomille mielenliikutuksille, joita hänen
velvollisuutensa käski välttämään. Eikö hän ollut sinä päivänä,
jolloin hän sitoutui Henriette Scilly'hin, samalla sitoutunut
luopumaan tinkimättä, lopullisesti entisyydestään. Uudestaan elvyttää
tuo entisyys, vaikkapa tässäkin tuskallisessa muodossa, ilmoittamatta
sitä kihlatulleen, tai jos ei hänelle, niin hänen äidilleen, se oli
petos, joka ei mistään viisastelusta parantunut. Sitäpaitsi nuo uudet
tapahtumat, joita kohti hän tunsi vierivänsä sellaisen omituisen
pelon- ja katumuksensekaisen tunteen vallassa, eivät antaneet hänelle
aikaa syventyä loppumattomiin, seikkaperäisiin arveluihinsa. Niiden
kulku oli liian nopea. Ennenkuin hän taisi arvatakaan, ne vetivät
hänet tärisyttävien mielenliikutuksien kiehuvaan pyörteeseen. Niiden
alku oli mitä luonnollisin sattuma. Ja kuitenkaan ei Francis tullut
sitä mahdollisuutta ajatelleeksi noina loppumattomina tunteina,
jolloin hän oli yhtämittaa itseltään kysynyt, kuinka hän, olipa
sitten yksin tai Henrietten ja hänen äitinsä seurassa, kestäisi
yhtymistä Paulinen ja hänen tyttärensä kanssa. Hän ei arvannut ottaa
tuota kolmatta hypoteesia lukuun, sitä nimittäin, että Henriette ja
kreivitär voisivat lähestyä lasta ilman häntä, ennen häntä, että he
mieltyisivät siihen, sekä että ensimäinen pätevä tieto tuon lapsen
hämärästä syntyperästä saapuisi hänelle sen äänen kantamana, joka oli
hänen sydämellensä onnen häiritsemätöntä rauhaa julistanut. Kuinka
tuo nuoren tytön hillitty, ujo ja vienosti sointuva ääni oli hänelle
rakas, ja minkä tuskan sanoman se hänelle toi!
* * * * *
Kaksi vuorokautta oli tuskin ennättänyt kulua siitä hetkestä,
jolloin kiusaantunut nuori mies oli päässyt levottomuutensa
todellisesta syystä selville, kun hän katuen huomasi, että hänen
pelkoonsa Paulinen tyttären tapaamisesta alkoi sekoittua sairaloinen
uteliaisuus, salainen kaiho, melkeinpä vaativa tarve... Nuo kaksi
päivää ja nuo kaksi iltaa olivat kuluneet tavan mukaan kodin
leppeässä rauhassa, ainakin ulkoapäin katsottuna, sillä Francis ei
ollut kertaakaan olennossaan ilmaissut huolestunutta mielialaansa.
Mutta mihin oli joutunut tuo sydämen suoruus, tuo keskinäisen
luottamuksen sopimus, tuo kihlausliiton onni ja vilpittömyys, josta
hän oli niin ylpeä ollut!
Taas oli uusi päivä noussut ja yhtä sinisenä, yhtä läpikuultavana
kaareutui Sisilian taivas. Elämä kulkee kulkuaan, meidän sisällisistä
taisteluistamme huolimatta, ja taivuttaa meitä jokapäiväisen
elämän vaatimuksia täyttämään. Niin oli Francis'nkin täytynyt
käydä pankkiirinsa luona kuittaamassa eräs maksuosoitus. Hän oli
mennyt sinne yksin, ja tuo tuskin tuntiakaan kestänyt yksinäisyys
oli tuntunut hänestä helpotukselta. Sellaisen tuhotyön oli
teeskentelemispakko, jonka alaiseksi Francis oli vapaaehtoisesti
antautunut, saanut hänen rakkaudessansa aikaan. Kuinka tuo
valehteleminen jo hänen mieltänsä painoi ja kuinka hän katui, ettei
ollut pysynyt ensimäisessä aikeessaan! Jos hän olisi puhunut, niin
rouva Scilly, jonka hän tiesi päättäväiseksi luonteeksi, olisi
kenties suostunut lähtemään johonkin toiseen talvenviettokaupunkiin
tai pitemmälle, viikkojakin kestävälle matkalle, ja olisi siten
pakottanut hänet riistäytymään irti tuosta luulotaudista, joka yhä
kiihtyi yhtämittaisen teeskentelemispakon johdosta ja joka tälläkin
hetkellä häntä niin suuresti vaivasi. Mennäksensä tuohon pankkiin
ja sieltä palataksensa hänen oli pitänyt osaksi kulkea samaa tietä
kuin sinäkin aamuna, jolloin hän oli yksin palannut ihanalta
kävelyretkeltään Villa Tascan puutarhasta. Kuinka suuresti tämä
aamu erosi silloisesta aamuhetkestä! Mikä huumaava autuus silloin,
kun hän ei tietänyt odottaa tuota naista, joka, oltuansa hänen
ensimäisen nuoruutensa pahana hengettärenä, nyt oli äkkiä ottanut
myrkyttääkseen hänen toisenkin keväänsä onnen. Hänen ympärillänsä
leveni maisema yhtä lumoavan kauniina. Samat siniset, heikosti
vaahtoilevat aallot vyöryivät särkyäkseen rantakadun kivimuuria
vasten, keinuttaen harjallansa valkoisia purjeita ja valkoisia
kalalokkeja. Yhtä ylpeinä kohosivat palatsiryhmät kuninkaallisine
terasseineen. Sama mastometsä satamissa ja tuolla etäällä sama
jalopiirteinen vuori, jonka punertava kannustin suojasi lahtea, ja
samat vihannat palmupuut samoilla päivänpaisteisilla rinteillä.
Samojen ahtaiden katujen auringon lämmittämällä ja kirkastamalla
kivityksellä samat pienet hevoset ja pienet aasit kaiuttelivat
kavionkapsettaan, samojen, punaisiksi maalattujen vankkurien eteen
valjastettuina ja samojen arabialaiskasvoisten, samettisilmäisten ja
ruskeaihoisten talonpoikien ajamina. Ja hän itse, kuinka suuresti hän
oli muuttunut niin vähässä ajassa. Tarkastaessaan sitä hävityksen
työtä, minkä valheen ja hellittämättömän mielikuvan painajainen
oli hänen nykyisessä onnessaan aikaansaanut, hän oli tuntenut
todellista inhoa itseänsä kohtaan. Mutta mitäpä sille enää taisi?
Nyt oli myöhäistä tunnustaa rouva Scilly'lle. Francis olisi kuollut
häpeästä, jos hänen olisi pitänyt ilmaista entisten rikoksiensa
lisäksi viime aikojen valheellinen vaitiolonsa. Ja sitten, eihän
hän voinut tietää mitään tunteistansa pientä tyttöä kohtaan, kun
hän ei ollut vielä lasta nähnyt ja tuo tulikoe siis vielä oli
kestämättä. Olihan vielä se toivo jäljellä, että lapsi kasvoiltaan
muistuttaisi esimerkiksi tuota ennen niin suuresti vihattua François
Vernantes'ia. Vanhurskas Jumala, kuinka rauhallisesti hän nukkuisi
seuraavana yönä, jos hänellä olisi se todistus, ettei hän ollut
erehtynyt Paulinea tuomitessaan ja ettei lapsella ollut pisaraakaan
hänen vertansa suonissaan! Ovathan usein lapsen piirteet isältä
perittyjä. Hänen kulkiessaan pitkin katukäytäviä ja jotenkin kauan
odottaessaan pankkitoimistossa tuo mahdollisuus, jolla oli valta heti
hänet pelastaa kiduttavasta tuskasta, viihdytteli hänen mieltään. Hän
muisti tunteneensa muutaman pienen tytön, avioliitossaan uskottoman
äidin synnyttämän, joka kasvoiltaan, ruumiinsa rakenteelta,
hiuksiensa ja silmiensä väriltä täydellisesti muistutti todellista
isäänsä. Kumminkin hänellä oli uskallusta tunnustaa itselleen,
että sellaiset täydelliset yhtäläisyydet ovat harvinaisia. Tuon
saman perinnöllisyyden oikut asettavat meille usein salaperäisiä
ja selittämättömiä probleemeja, jotka vain yhä enemmän terottavat
epäilystämme. Äiti yksin voi ehdottomalla, voittamattomalla
varmuudella tietää tyttärensä tai poikansa omakseen. Lapsi on
hänestä syntynyt. Se on luuta hänen luustaan, verta hänen verestään.
Hän hyväilee sitä, hän painaa sen rintaansa vastaan, onnellisena
tuossa tiedossaan, joka on sydämellemme niin tuiki tärkeä, että
se uskonnonkin mukaan on taivaallisen autuuden ensimäisenä ja
iankaikkisena ehtona. Eivätkö viimeisen tuomion hetkenä kaikkien
sydämen salaisuudet joudu ilmi? Francis muisti Henrietten heidän
kerran keskustellessaan ilmaisseen, kuinka innokkaasti hän tuota
uskonto-opin kohtaa ihaili. Onni oli häntä muka niin suuresti
suosinut, että hän uskalsi kuolemaa ajatella vähääkään pelkäämättä,
kun se sitävastoin -- sen hän oli lisännyt sääliväisyyden ilme
kasvoillaan -- mahtoi tuntua hirvittävältä niille, jotka eivät
voineet, niinkuin hän, täydellisesti luottaa rakastamiensa
sydämiin... Tavallisesti nuori mies ihastuksella mielessään toisti
tuollaisia lemmittynsä lauselmia, jotka antoivat hänelle yhä enemmän
ihailun aihetta. Mutta näiden sanojen muisto tänä tuskan aamuna,
keskellä tätä luonnon ihanuutta, oli hänen sydäntänsä verille
raadellut, ja tuohon veriseen sydämeen sattuivat, hänen palattuaan
hotellin saliin, hänen kihlattunsa sanat, päättäen hänen katkerat
mietteensä sanomattoman kauhun kuohuntaan.
-- "Te tapaatte meidät hiukan liikutettuina", sanoi rouva Scilly
tervehdittyänsä, "Henrietten varsinkin... Olemme sattuneet näkemään
erään pienen kohtauksen, niin mieltä liikuttavan..."
-- "Olette siis käynyt ulkona?" vastasi Francis, kääntyen Henrietteen
ja koettaen panna ääneensä hellästi ja iloisesti nuhtelevan soinnun.
-- "Oliko sekin nyt järkevää, kun pelkäsitte päänkivistystä?... Heti
kun minä vain en ole läsnä..."
-- "Elkäähän nyt minua toruko", keskeytti nuori tyttö
veitikkamaisesti. "Äiti oli kirjoittanut niin kauan, ja te ette
palannut. Minä tunsin voivani paremmin. Menimme hiukan ilmaa
nauttimaan hotellin puutarhaan... Tiedättekös, luulenpa että olemme
suotta panetelleet tätä puutarhaa..."
-- "Tennispeli pilaa sen minulta", vastasi nuori mies, "ja
englantilainen kappeli ja nuo neidet, jotka yhä siinä maalaavat
eucalyptusryhmiään ja bambutöyhtöjään ja palmukäytäviään ja
_tempietto'aan_ [pieni temppeli], joka on mukailtu kreikkalaisten
mukaan niinkuin hanhipelikin."
-- "Mutta tänäpä päivänä juuri", jatkoi Henriette, "siinä ei
sattunutkaan olemaan ketään, paitsi yhdellä penkillä, tiedättehän,
sillä, joka on perimäisessä nurkassa, kasvihuoneen vieressä, pieni
tyttö hoitajansa kanssa... Muistan ettette pidä tuosta enkelin
nimityksestä, jota kaikki äidit lapsilleen tuhlaavat... Mutta
minulla ei ole muuta niin herttaiselle ja hennolle lapselle...
Yhdeksän vuotias kenties, tai kymmenen, ja pitkät vaaleat kiharat,
tuota paikoin punertavalle hohtavaa vaaleutta, jota vihamiehenne
englantilaiset sanovat _auburn'iksi_. Hiuksista hänet tunsin
siksi pieneksi tytöksi, jonka toissa päivänä näin tässä samassa
puutarhassa... Muistattehan, että luulin häntä sen sairaan rouvan
tyttäreksi, joka häntä silloin talutti, ja tuota rouvaa taas uudeksi,
yläpuolella meitä asuvaksi naapuriksemme. En tainnutkaan silloin
erehtyä. Mutta tällä kertaa pääsin näkemään hänen kasvojansa. Ette
voi arvata miten sievä hän oli, ja hento ja hieno ja soma, ja hänen
silmänsä, suuret, avonaiset, sulavan ruskeat, ja hänen ihonsa, teidän
ruusujenne värinen..." Ja hän osoitti sormellaan Francis'n kädessä
olevaa ruusuvihkoa, jonka vaalean punertavat ruusut terälehtiensä
juurelta hiukan vivahtivat kellervälle. Francis oli, osaksi vanhan
tapansa mukaan, mutta epäilemättä suurimmaksi osaksi varataksensa
itselleen sopivan tervehdyslauseen, ostanut ne kukkasmyyjältä, joka
torin nurkalla kauppaansa harjoitti. -- "Mutta", jatkoi Henriette
yhä vilkkaammin, "ymmärrättehän heti, mitä erityistä mielenkiintoa
hän minussa herätti, kun kuulette, että hän ilmeisesti muistuttaa
tuota sisarenne kuvaa kymmenvuotiaana, josta me kaikki niin paljon
pidämme... Eikö totta, äiti?..."
-- "Onhan siinä jotakin", sanoi rouva Scilly, "on todellakin...
Mutta minä en ole niin innostunut yhtäläisyyksien etsimiseen kuin
sinä, ja sitten tuollainen hento sulous on yhteinen kaikille liian
heikkohermoisille ja liian herkkätunteisille lapsille"...
-- "Ei, ei", sanoi Henriette, "ei se vain sitä ole... Tiedän
varmaan, että Francis'kin heti huomaa tuon yhtäläisyyden, kun hän
näkee lapsen... Onhan minulla siis täysi syy katsella häntä toisin
silmin kuin muita pieniä tyttöjä, eikös ole? Mutta arvatkaapas, mitä
hän puuhaili! Hän kantoi sylissään nukkea, joka oli melkein hänen
kokoisensa, ja hän kääri sen peittoihin ja liinoihin viedäkseen
sen kävelemään. Ja puheli sille kääriessään ja sopersi sille niin
herttaisesti loppumattomia neuvoja. Hänen kävi niin sääliksi nukke
parkaa, joka oli niin kipeä. Hän muistutti sille, että lääkärit
olivat lähettäneet heidät Sisiliaan, jotta se paranisi, ja että
Sisilia on hyvin kaukainen paikka, ja että siis piti hyväkseen
käyttää tätä matkaa eikä asettua tuuleen eikä varsinkaan nukkua
päivänpaisteessa. Hän torui sitä, kun se oli ollut liian myöhään
ulkona ja sitten yskinyt koko yön, niin että Annetten oli täytynyt
nousta. -- Annette on hänen hoitajansa... -- Sanalla sanoen, hän
luki sille kaikki määräykset, melkeinpä oppisanoja käyttäen, joita
hän epäilemättä oli kuullut lääkärien tekevän hänen äidilleen...
Meidän, äidin ja minun, tuli enemmän kuin voin sanoakaan sääli
tuota pienokaista, jonka leikissäkin sellaiset asiat kummittelivat
ja joka suurta tyttöään -- siksi hän nukkensa sanoi -- hoiti niin
intohimoisella rakkaudella... Olin niin liikutettuna, että olisin
tahtonut puhua hänelle. Me lähestyimme hänen huomaamattansa, ja
minä yritin sivellä hänen kullankarvaisia kiharoitansa. Silloin
hän kääntyi kummastuen ja hänen silmissään välähti aran otuksen
säikähtynyt katse. Kiivaasti hän puristi nukkeaan ja kätkeytyi vanhan
hoitajansa hameihin. Tämä katsoi aivan hämmästyneenä lasta, joka
meille osoitti sellaista vastenmielisyyttä. 'Hän on niin ujo', sanoi
hän, ja sitten, kun yhä koetin lähestyä kysyen pienokaiselta hänen
nimeänsä, hän jatkoi: 'No, vastaa nyt kiltisti: Adèle Raffraye'.
Mutta kun lapsi yhä kätki silmänsä, niin hoitaja sanoi, osoittaen
tyytymättömyyttänsä käyttämällä tuota persoonatonta muotoa, joka
kansan kesken on tavallinen lapsista puhuttaessa ja jota meidänkin
vanha Marguerite käyttää: 'Kas, kun ollaan niin vähän tottuneet
ihmisiä näkemään, kun aina vaan on oltu maalla! Ollaanhan sitä
kumminkin kilttiäkin, kun tahdotaan...' Ja minä, joka olen aina
luullut voivani heti kesyttää kaikkia lapsia ja kaikkia koiria!"
jatkoi Henriette nauraen. "Voitte arvata, että nolostuin tuollaisesta
nöyryytyksestä. Ja pois meidän piti lähteä, saamatta uudelleen
nähdä pikku Adèle'n kauniita suuttuneita silmiä..." Ja uudestaan
heltyneellä äänellä nuori tyttö jatkoi: -- "Eikö ole teidänkin
mielestänne surkeata? Pieni tyttö, jonka nukke on sairastavinaan sitä
tautia, joka on hänet itsensä tekevä äidittömäksi, huomenna kenties,
tai viikon, tai muutamien kuukausien kuluttua..."
Henriette oli kertonut tuon lapsellisen kertomuksensa, osoittaen
nähtävästi vilpitöntä mielenliikutusta. Hänen haaveilevaisuuteen
taipuvainen luonteensa oli tuntenut, kenties itse luonut
sen runouden, hän kun oli aina valmis jokapäiväisimmässäkin
kohtauksessa huomaamaan jonkun mieltäkiinnittävän tai liikuttavan
näkökohdan. Se osoittaa taiteilijakykyä, tuo esitystaito, joka
naisessa johtuu hänen sydämestään, niinkuin se kirjailijoissa tai
taidemaalareissa johtuu aivoista. Ne, joilla on vaatimaton luonne,
niinkuin Henrietten oli laita, salaavat tavallisesti ujoudesta nämä
havaintonsa mitä huolellisimmin. Tämän arkuutensa takia Henriette
oli ollut niin suuresti kiitollinen Francis'lle sentähden, ettei hän
koskaan, niinkuin kreivitär joskus teki, nauranut noille pienille
salaisuuksille, kun hän niitä hänelle uskoi. Ja hän oli liiaksi
tottunut Francis'n ystävälliseen myötätuntoisuuteen, kummastuakseen
tälläkään kertaa hänen nähtävästä liikutuksestaan tuota kertomusta
kuullessaan. Ja Francis'n liikutus olikin todella niin suuri,
ettei hän löytänyt muuta sanoakseen kuin: "Pieni raukka!... Pieni
raukka!..."
-- "Niin, eikö totta", jatkoi Henriette, "että se on
sydäntäsärkevää?..."