suuret surut ovat usein arkoja kosketella... En ole enää sinun
ikäisesi, lapseni, enkä voi sanoa hyväksyväni liiallisuuteen
menevää suremista, varsinkaan en, jos meidän on vastattava
viattomasta lapsesta, joka ei ole itse elämän lahjaa pyytänyt ja
jonka ainoana turvana me olemme. Olemme velvolliset hänen tähtensä
hillitsemään sellaista ylenmääräistä surua... Mutta ymmärrän sinun
tunteesi. Joka siten elämässään toteuttaa tuon keskiajan prinsessan
periaatteen, joka menetettyään kaikki, mitä hänelle oli rakasta,
sanoi: 'Mennyttä kaikki, kaikki on mennyttä', hänen luonteensa ei
ole varmaankaan aivan jokapäiväinen. Ja sitä enemmän ihmeteltävää
se on, jos tuo nainen on ollut seuraelämän suosikkina. Sillä
Margueriten sanoista päättäen rouva Raffrayella oli ennen oma talo
Parisissa, hän otti paljon vieraita vastaan, pukeutui komeasti,
ajoi omissa vaunuissaan... Voithan siitä arvata hänen elämänsä
suuntaa. Se merkitsee, että hän oli sangen turhamainen ja sangen
huvittelunhaluinen..."
-- "Mitäpä sitä sitten enää sellaisista lapsellisuuksista
välittäisi", keskeytti Henriette, ja hänen katseessaan kuvastui
tuo nuorten innostus, joka luulee kaikki esteet voittavansa, "kun
tuollainen kova onni kohtaa ja kun ei ole ketään, jonka iloksi
pukeutua."
Olisiko Francis'lle voinut tarjoutua parempi tilaisuus sanoa, että
hän tunsi tuon naisen, josta rouva Scilly ja hänen tyttärensä
puhuivat ja jonka elämäkerran he oman viattoman ja hienotunteisen
luonteensa mukaan tulkitsivat, valmiina heti luonnollisimpana
asiana hänessä olettamaan mitä harvinaisinta tunteen hienoutta,
kunniallisuuden romantiikkaa? Mutta hän ei käyttänyt tätä
tilaisuutta, vaikka tiesi, ettei se enää toiste palaisi ja että
sen laiminlyöminen voisi käydä vaaralliseksikin siinä tapauksessa,
että Henriette sattuisi tapaamaan Paulinen. Kuinka hänen sitten
kävisi mahdolliseksi selittää vaitiolonsa, jos sattumalta rouva
Scilly saisi kuulla rouva Raffrayen olleen Julie Archambaulfin
paras ystävä. Hänen äänettömyytensä tällä hetkellä voi hänet panna
mitä vaarallisimpien selkkauksien alaiseksi. Se oli epäilemättä
hänen ensimäinen suuri valheensa kihlatulleen. Mutta mistä hän
olisi saanut voimia puhua? Ensiksikin tuon vähäisen keskustelun
hänessä aiheuttama mielenliikutus oli ikäänkuin lamauttanut hänen
toimintakykynsä. Sellaisia me olemme kaikki: me voimme edellyttää
mielessämme mitä oudoimpia asianhaaroja, mutta me emme ota lukuun
noita vähäpätöisiä, jokapäiväisiä asioita, kuten vanhoja kieleviä
palvelijattaria, jotka ruokapöydässä lavertelevat tuttavainsa kanssa
oman maansa kuulumisia ja toisella kertaa lavertelevat rouvallensa,
auttaessaan häntä päivälliseksi pukeutumisessa. Francis olisi kenties
kohtakin tointunut tuosta ensimäisen hetken hämmästyksestä ja olisi
luonnollisesti sanonut: "Rouva Raffraye... niinkö sanotte? Minähän
tunnen erään sen nimisen sisareni ystävättären...", jos eivät nämä
naiset, joita hän piti niin suuressa arvossa, olisi kunnioituksella
lausuneet hänen kavalan rakastajattarensa nimeä. Tuo seikka herätti
hänessä jonkinlaista ankaraa ja vastustamatonta suuttumusta,
joka kyllä ei ilmaissut mielenylevyyttä, mutta joka oli liiankin
luonnollinen. Se, jota nainen on pettänyt, niinkuin Francis luuli
itsellensä tapahtuneen, hänen on mahdotonta tukehuttaa sisällisen
vihan kuohuntaa sen ihmisen tekopyhyyttä vastaan, joka, tehtyänsä
hänelle niin paljon pahaa, sittenkin osaa maailmassa esiintyä
kunniallisuuden ja hienotunteisuuden naamio silmillä. Hän ymmärsi
heti, että hänen vastenmielisyytensä puhua Paulinesta lemmittynsä
kuullen ei ollut mitään sen kauhun rinnalla, jonka tuon inhottavan
näyttelijän astuminen tähän huoneeseen näiden teeskentelemättömien
ja puhdassydämisten naisten seuraan hänessä herättäisi. Nähtävästi
olivat noiden palvelijattarien puheet ulkoa opittuja läksyjä. Francis
ei sitä hetkeäkään epäillyt, tai ei ainakaan tahtonut epäillä.
Tiesihän hän, minkä verran totta oli noissa puheissa tuon lesken
surusta. Ja Henrietteen olivat nämä puheet kumminkin jo tehneet
sellaisen vaikutuksen, että hän viattomuudessaan puhui mahdollisesta
tuttavuudesta, jopa ystävyydestäkin tämän juonittelijan kanssa,
joka ei tietysti suotta sellaisia valheita itsestään levittänyt.
Mutta tarkoittipa Pauline mitä hyvänsä, niin Francis tiesi tehokkaan
keinon lopullisesti torjuakseen hänen hyökkäyksiään, jos ne olivat
häntä vastaan aiotut. Hulluko hän oli, kun ei heti ajatellut sitä
törkeätä, mutta ratkaisevaa keinoa, joka pian suojaisi häntä tuon
naisen konnamaisuudelta, olipa hänen täälläolonsa satunnainen tai ei.
Hänenhän ei tarvinnut muuta kuin pyytää rouva Scillytä keskusteluun
kahdenkesken ja tunnustaa hänelle kaikki. Olihan kerrassaan
mieletöntä, ettei hän oitis siihen keinoon turvautunut, vaan sen
sijasta vapisi niinkuin rikoksentekijä, kirjoitti rouva Raffrayelle
niinkuin lapsi ja valmisti itselleen sellaisia sydäntäsärkeviä
huolia kuin äskeinen keskustelu. Kunhan vain kreivitär oli asiasta
selvillä, mitäpä silloin kavalimmatkaan hankkeet saisivat aikaan;
rouva Scilly asettaisi niitä vastaan äidin tahdon, äidin, joka ei
salli koskettavankaan tyttärensä eikä poikansa onneen. Tuntuihan
Francis'sta rouva Scilly todellakin äidiltä. Rakastihan tämä häntä
äidin rakkaudella. Osoittihan hän hänelle tätä rakkautta joka päivä,
tälläkin hetkellä, kun hän, huomattuansa hänet koko päivällisen
aikana hajamieliseksi ja synkän näköiseksi, tiedusteli hänen
huoliaan, niinkuin usein tyttärensäkin huolia tiedusteli, tuolla
lempeällä levottomuudella, joka herää vähimmästäkin asiasta ja joka
on syvän hellyyden ylevää lapsellisuutta.
-- "Pelkään, poikani", sanoi hän, nojautuen Francis'n käsivarteen
noustaksensa pöydästä, "ettei eilinen pahoinvointinne ole vielä aivan
ohi..."
-- "Niin", sanoi Henriette, "te näytätte niin väsyneeltä ja
alakuloiselta! Mikä varomattomuus, ettemme tohtorilta kysyneet, kun
hän tänä iltana kävi täällä äitiä katsomassa!..."
-- "Kuinka olen käynyt heille rakkaaksi!..." ajatteli nuori
mies koettaessaan heitä rauhoittaa oman terveytensä suhteen
teeskennellen iloista huolettomuutta, jommoinen ei kuitenkaan
koskaan voi täydellisesti pettää todellisen hellyyden valpasta
silmää. Kreivitär ja hänen tyttärensä eivät lakanneetkaan illan
kuluessa heittämästä häneen salaa pelonalaisia katseita, ja
kumpikin oli jo niin tottunut tulkitsemaan hänen kasvojensa
ilmeitä, että vaivatta siinä huomasivat jonkun sisällisen tuskan
milloin selvempiä, milloin hämärämpiä jälkiä. Tämän johdosta
eivät hekään puolestaan kyenneet siihen vapaaseen keskusteluun,
joka oli käynyt heille suloiseksi tavaksi ja joka vuorotellen
vilkastui ja laimeni, antamatta aihetta väärinkäsityksiin tai
salatarkoituksiin. Ensimäisen kerran, sittenkuin Francis oli
saapunut Palermoon, rauhallisen kotihuoneen ilma tuntui muuttuvan
raskaaksi, ensimäisen kerran sattui heidän välillänsä noita outoja
ja painostavia äänettömyyden kohtauksia, jotka niin monesti lämpimän
kodin onnelle pelottavaa myrskyä ennustavat. Olot ympärillämme
pysyvät entisellään, samat esineet samojen kasvojen kehyksenä,
ja sittenkin kaikki tuntuu muuttuneelta. Semmoiset hetket ovat
täynnä hämärää mielenahdistusta kaikille, mutta sille ne käyvät
varsin tukaliksi, joka tuntee niiden salaisen lähteen. Kun vihdoin
Henriette, haihduttaakseen tämän loppumattoman illan käsittämätöntä
hermostumista, istuutui pianon ääreen soittaakseen, Francis tunsi
vapautuneensa raskaasta kuormasta. Henrietten soiton kuunteleminen
tuotti Francis'lle tavallisesti sanomatonta nautintoa. Nuoren
tytön koko henkielämä kävi ikäänkuin näkyväksi ja tuntuvaksi
hänen vakavassa, yksinkertaisessa ja syvää tunnetta ilmaisevassa
soittotavassaan, kun hän esitti lempisäveltäjiensä teoksia. Hän
soitti sekä tunnollisesti että virheettömästi, sillä valheellisuuden
pelossaan hän oli mitä suurimmalla kärsivällisyydellä ja tarkkuudella
koettanut perehtyä soittamansa kappaleen luonteeseen, jottei hän
liiallisella tunteellisuudellakaan säveltäjän tarkoitusta pettäisi.
Muutamat kohdat Beethovenin teoksista tuntuivat Francis'sta, kun
niitä näin soitettiin, hartauden huokauksilta, lemmityn hänen
tiellensä valamalta siunaukselta, aivan kuin jaloutta ja hellyyttä
uhkuva olento olisi laskenut kätensä hänen päälaellensa. Mutta
hänen nykyisessä tilassaan tuo soitannon tenhovoima ei pystynyt
häntä rauhoittamaan, vaan päinvastoin yhä enemmän lisäsi hänen
levottomuuttaan. Hän oli ottanut suuren Serra di Falcon, Sisilian
maisemakuvia sisältävän kuuluisan kirjan ja selaili sitä näennäisellä
tarkkaavaisuudella, jonka täytyi tuntua sitä luonnottomammalta,
kun rouva Scilly ja Henriette vähintäin kymmenen kertaa olivat
hänelle näitä kuvia näyttäneet. Tämä asento ainakin salli hänen
jälleen vajota ajatuksiinsa, jotka hänen oli täytynyt keskeyttää,
vastataksensa rouva Scilly'n ja Henrietten kysymyksiin ja
koettaessaan toisaalle kääntää heidän huolestuneen huomionsa. Hänen
päivällispöydässä äkkiä heränneet tunnustustuumansa palasivat hänelle
mieleen, ja hänen katseensa siirtyivät kirjan lehdistä kreivittäreen,
joka oli ottanut jatkaakseen tyttärensä alottamaa ompelutyötä.
Francis tutki kauan noita laihtuneita, ikäänkuin kuluneita kasvoja,
joiden jaloutta eivät kärsimykset eivätkä taudit olleet vähentäneet.
Niinkuin jokainen, joka on aikeessa ryhtyä vaikeaan keskusteluun,
Francis'kin koki jo edeltäpäin syventyä kaikkiin sen yksityiskohtiin,
jottei taitamattomasti lausuttu sana mitään pilaisi. Hän kuvaili
mielessään tuota kahdenkesken-oloa tuon jaloluonteisen naisen kanssa
ja näki kertomuksen vaikutuksen hänen herkkään omaantuntoonsa.
Mitä hänelle tuon tunnustuksen kestäessä sanoisivatkaan nuo
surunvoittoiset kasvot, joiden jokaisessa piirteessä ilmeni hurskaan
kieltäymystä? Ja varsinkin nuo siniset silmät, jotka väriltänsä
muistuttivat Henrietten silmiä ja ilmaisivat niin puhdasta, niin
nuhteetonta hartautta, mitä ne hänelle sanoisivat? Hän kuuli
lausuvansa kertomuksensa ensimäiset sanat, jotka ilmoittivat hänen
tuntevan tuon rouva Raffrayen, mistä edellisenä iltana oli ollut
puhetta. Kuinka olivatkaan, hänen näin alkaessaan, nuo silmät
kummastunutta hyväntahtoisuutta täynnä! Kuinka ne vähitellen
synkkenivät, ihmettelivät, surkuttelivat, kun hän asiansa tärkeyttä
esitteli, yksityiskohtia luetteli. Eihän hänen tunnustuksensa
kreivittären ankaran omantunnon tuomitsemana muuta sisältänyt kuin
inhottavaa avioliiton rikkomista. Silloin hän koetti puolustautua.
Hän puhui rakkautensa vilpittömyydestä. Hän selitti tälle naiselle,
joka ei elämästä muuta tuntenut kuin velvollisuuden vaatimuksia,
millä vastustamattomalla tenhovoimalla intohimoinen rakkaus nuorisoa
houkuttelee. Tietysti tämä hänen kertomuksensa ensimäinen osa olisi
hänelle sanomattoman vaikea esittää, mutta varmaankin rouva Scilly'n
mieli sulaisi, varsinkin hänen kuullessaan millä kidutuksella
Francis oli saanut tämän rikoksensa sovittaa. Hän koetti häntä
tutustuttaa mustasukkaisuuden mielettömiin tuskiin. Hän saneli
hänelle seikkaperäisesti kärsimyksensä historiaa, johti hänet askel
askeleelta tuota ristintietä, jota hän itse yhä uudelleen, vieläpä
eilisiltanakin, oli muistoissansa vaeltanut, aina sen päätekohtaan
saakka. Hän selitti hänelle, kuinka häntä oli petetty melkeinpä
hänen silmiensä edessä, kuvasi epätoivonsa, kun hän näki vaunuista
laskeutuvan ja kilpailijansa ovesta katoavan tuon solakan, hunnun
peittämän naisen, jonka hän oli arvannut Paulineksi. Hän kertoi,
salaamatta mitään armottomasta kohtelustaan, kuinka hän oli törkeästi
välit rikkonut ja kuinka hän sitten, tehdäksensä tämän välirikon
pysyväiseksi, oli niin kauan oleskellut kaukana Parisista, harhaillut
muukalaisena vierailla mailla. Eiväthän Henrietten äidin jalot
kasvot ja syvät silmät voisi olla hänen kurjuuttansa säälimättä.
Hänen surkean kertomuksensa toinen osa oli siis arkaluontoinen,
mutta mahdollinen esittää. -- Piti siirtyä kolmanteen, kertomaan
mitä hänen palattuaan tapahtui. Hän kuvasi keskustelunsa rouva de
Sermoisen kanssa, ja kuinka hänelle kerrottiin lapsen syntymisestä.
Silloin rouva Scilly'n, nuhteettoman kristityn, silmät kohosivat
häneen. Mikä niissä kuvastui? Ja tuo ankarapiirteinen suu, minkä
kysymyksen se oli hänelle tekevä? Olihan se niin monta kertaa hänen
kuultensa, vieläpä tänä iltanakin, hänelle puhunut noista pienistä
raukoista, joille emme koskaan voi täydelleen velkaamme maksaa,
koska he eivät ole elämän lahjaa pyytäneet. Hän kuuli kysymyksen:
"Kenenkä näköinen tuo lapsi on?" Ja hän vastasi: "En ole häntä
koskaan nähnyt." Kreivittären silmät sattuivat uudestaan häneen.
Minkälaisina? Kuinka kestää sitä katsetta? Ei, tuo sielu, joka uhkui
kristillistä rakkautta, ei voinut koskaan hänen kohtalonsa kovuutta
sääliä, koska se ei muuta ollut kuin täysin ansaittu rangaistus.
Näin oli tuo äiti, joka oli aina elänyt ainoastaan lastansa varten,
hänelle sanova: "Vaikka teillä olisi kuinka vähän aihetta uskoa
tuota lapsi parkaa omaksenne, teillä olisi ollut velvollisuuksia
häntä kohtaan." Kuinka selittää naiselle, sellaiselle kuin rouva
Scilly, että syynä siihen ehdottomaan äänettömyyteen, johon hän oli
sulkeutunut, oli ollut juuri hänen valtava rakkautensa. Jos hän ei
olisi niin suuresti rakastanut Paulinea, hänen kärsimisensä olisi
tietysti ollut vähemmän kipeä ja hänen haavansa olisivat kasvaneet
umpeen eivätkä olisi häntä estäneet lähestymästä Paulinea. "Mutta",
jatkoi hänen tuomarinsa, "jos äiti olisi kuollut, olisitteko silloin
jättänyt tuon pienokaisen, oman lapsenne kenties, kelle tahansa, oman
onnensa nojaan?..." Hän vastasi: "Eihän se ole minun lapseni..." Ja
tuo jalo nainen lausuisi hänelle kenties tuon kamalan vastauksen:
"Jospa kuitenkin...", niinkuin hän itsekin oli niin monta kertaa
sanonut peläten kohdata tuota elävää arvoitusta. "Oletteko edes
koskaan tiedustellut", kuului rouva Scilly jatkavan, "kuinka rouva
Raffraye vapautensa käytti? Ihmisluonto ei voi niin täydellisesti
muuttua, ja mitä me olemme hänestä kuulleet kerrottavan tänään, ei
ole kunniattoman naisen tapaista..." Oliko hänen silloin väitettävä
vastaan? Oliko hänen tälle vilpittömälle naiselle puhuminen tuosta
kamalasta tekopyhyydestä, jota hän oli luullut arvaavansa vanhan,
kunniallisen näköisen palvelijattaren valheellisesta kertomuksesta?
Ja oliko hänellä todisteita tästä tekopyhyydestä? -- "Ei, tuo
keskustelu on liian tuskallinen...", päätti hän, kun ilta oli lopussa
ja Henrietten soittamat, valittavat ja kaihomieliset sävelet, jotka
olivat säestäneet tuota outoa, mielikuvituksen luomaa sananvaihtoa,
vähitellen vaikenivat. Francis olisi voinut väittää todellakin
kuulleensa muutamia rouva Scilly'n muka lausumista sanoista,
niin valtavana oli tuo mielikuvitus hänessä esiintynyt. "Liian
tuskallinen", jatkoi hän aivan ääneen, kun vihdoinkin oli yksin
huoneessaan. Sinne palattuaan hän muisti yöllä kirjoittamansa kirjeen
ja ajatteli: "Mieletöntähän olisi sellaisiin selkkauksiin antautua,
kun ei vielä tiedä, eikö niitä voisikin välttää. Täytyy palata
todellisuuteen. Ensiksikin, rouva Raffraye ei ole minulle vastannut.
Se seikka on kieltämätön. Miksikä ei?..." Ajatus, joka jo joskus
ennenkin oli johtunut hänen mieleensä, palasi uudelleen: "Jospa hän
sittenkin vain sattumalta on tullut tänne ja kenties hän hyvinkin
pelkää joutua minun kanssani uusiin tekemisiin yhtä paljon kuin minä
pelkään joutua hänen kanssansa tekemisiin. Ehkäpä tämä äänettömyys
merkitseekin sitä, ettemme enää toisiamme tunne. Jos niin olisi,
niin eihän minun enää tarvitsisi puhua rouva Scilly'lle?... Jospa
niin olisi..." Ja äkkiä hänen toivonsa kävi niin hartaaksi, että se
ikäänkuin kasvoi varmuudeksi hänen mielessään. "Hänen palvelijansa
häntä kiittävät; mitä se todistaa? Että hän on ollut tarpeeksi viekas
teeskentelemään syvää surua tuon inhottavan Raffrayen kuoltua. Mutta
tästä teeskentelystä edellyttämäni salavehkeen sepittämiseen on
kumminkin pitkä matka. Ei, hän ei varmaankaan enää tahdo minua tuntea
eikä senvuoksi tahdo tutustua rouva Scilly'hin eikä Henrietteenkään,
joiden seurassa hän ei voisi olla näkemättä minua. Ja sitäpaitsi,
missä esitteleminen tapahtuisi? Henriette ja hänen äitinsä syövät
omassa huoneessaan. Rouva Raffraye, joka todellakin mahtaa olla
kipeä, koska hänet on näin kauas lähetetty, nauttii luultavasti
ateriansa kotonaan. Edelliset eivät käy koskaan lukusalissa, tuskin
Paulinekaan. Kaupungissa meillä ei ole yhtään tuttavaa. Ainoa
paikka, missä tuo tutustuminen siis voisi tapahtua, on koridori
tai porraskäytävä. Turhaa pelkoa siis, tai ainakin liian aikaista;
parempi kaikissa tapauksissa odottaa."
* * * * *
Hän koetti täten rauhoittua ja luulipa vihdoin todellakin uskovansa
mitä itselleen uskotteli. Mutta tuskin oli vuorokauttakaan kulunut,
kun hän jo huomasi, minkä verran hän oli pettynyt. Oi, nuo kohtaukset
koridoreissa ja porraskäytävissä, jotka hotellin laajuudesta
huolimatta olivat mahdolliset, luultavat, jopa välttämättömätkin,
ja jotka hän oli melkein vaarattomiksi arvostellut, niissähän juuri
vaara piilikin, sehän oli selvä. Näytti kyllä siltä, kuin rouva
Raffraye toistaiseksi olisi lujasti päättänyt supistaa tuollaisiin
satunnaisiin yhtymyksiin kaikki tutustumismahdollisuudet, joita
odottamaton ja pelottava läheisyys tarjosi. Ei siinä kyllin, ettei
hän tämän vuorokauden kuluessa ollut vastannut Francis'n kirjeeseen,
hänen palvelijattarensakaan eivät enää syöneet samaan aikaan eivätkä
samassa pöydässä kuin muut palvelijat. Tuo pieni seikka, joka ei
itsessään paljoakaan merkinnyt, kasvoi Francis'n silmissä erinomaisen
tärkeäksi. Eikö se todistanut, että heidän rouvallensa oli kerrottu
palvelijattarien keskisistä puheista ja ettei tämä suonut mitään
yhteyttä, ei palvelijainkaan puolelta, oman, kolmannessa kerroksessa
sijaitsevan asuntonsa ja toisen kerroksen kreivittären perheeseen
kuuluvien asukkaiden välillä. Kaikki siis nähtävästi järjestyi
nuoren miehen mieltä myöten. Hänen kihlattunsakin levottomuus, joka
oli herännyt Francis'n tuona rauhattomana iltana varomattomasti
osoittaman mielenliikutuksen johdosta ja joka olisi voinut päättyä
mitä tuskastuttavimpaan tutkintoon, oli heti haihtunut. Siihen
ei paljoa tarvittu. Sana, katse, kädenpuristus, kun Francis oli
sattunut tapaamaan hänet yksin salissa yhdeksättä käydessä aamusella,
jolloin katettu teepöytä jo heitä odotti, oli riittänyt lempeätä
lasta rauhoittamaan. Luonnottomin asema, johon hän koskaan olisi
voinut ajatella joutuvansa, tuntui siis selviävän mitään seurauksia
tuottamatta, ja hänen olisi niin muodoin pian pitänyt palata onnensa
päivinä saavutettuun tasapainoonsa. Mutta niin ei käynyt. Jo heti
aamusella, hänen vain astuessaan nuo neljäkymmentä askelta omasta
huoneestaan rouva Scilly'n salonkiin, hän ymmärsi, missä määrin hänen
entinen rakastajattarensa vielä kykeni hänen rauhaansa häiritsemään,
toimimattakin, paljaalla läsnäolollaan. Syövyttänevätkö muutamat
liian kauan kestäneet surut hermoihimme tai aivoihimme todellisen
vamman, joka umpeen kasvettuansakin jättää samanlaisen hellän arven
kuin liian hitaasti parantuneet haavat? Siitäkö Francis'n hermostunut
mielentila johtui, vai olivatko sen syyt paremminkin haettavat
siitä seikasta, ettei hän voinut ajatella Paulinea ajattelematta
heti erästä toistakin? Hän oli hetkeksi pysähtynyt katsellakseen
käytävän portaita, jotka bamburuokojen ja muiden ulkomaisten kasvien
koristamina kohosivat ylikertaan, ja tuossa tuokiossa eräs ajatus
oli salamana iskenyt hänen mieleensä: "Jos näkisin heidät nyt
tuossa, portaita laskeutumassa." Ja mielikuvituksessaan hän näki
kaksi naista. Toinen -- hän tunsi hänet jo ensi silmäykseltä -- oli
menneiden aikojen Pauline, Pauline eron hetkeltä, kalpeudessaan ja
heikkoudessaankin niin voittamattoman nuori ja kaunis, mutta nyt
elämän koskettamana, rasittamana, uuvuttamana, murjomana. Ja hän
talutti kädestä pientä tytärtään. Mimmoiset olivat hänen silmänsä ja
hänen kasvojensa piirteet, tuon lapsen, josta hän ei muuta tiennyt
kuin että hän eli ja hengitti, että hän oli edellisenä päivänä
laskenut jalkansa tämän jokapäiväisen käytävän marmoriportaita
peittävälle punaiselle matolle ja että hänen tuntemattomat kasvonsa
olivat hetken ajan vilahtaneet noiden lehtien kehyksessä? Tuo
ajatus oli tuntunut kouristavan hänen sydäntänsä ja oli herättänyt
hänessä niin oudon tuskan, että hän oli kiireesti paennut rouva
Scilly'n ovea kohti. Kun hän siitä palatessaan kymmenen aikaan
joutui samaan paikkaan ja näki edessään saman käytävän ja samat
portaat, hän joutui uudelleen saman ajatuksen ja saman tuskallisen
vaikutuksen valtaan, ja niin kävi puolenpäivän aikaankin. Ja yhä
valtavampana sama mielenahdistus hänessä esiintyi, kun hän kulki
siitä kreivittären ja Henrietten kanssa, heitä seurataksensa heidän
tavalliselle kävelymatkalleen. Kuinka Henriette oli viehättävä sillä
hetkellä valkoverisessä kauneudessansa, onnensa kirkastamana, ilonsa
innostuttamana, ja kuinka hänen siniset silmänsä olivat luottamusta
ja selkeyttä täynnä, kun hänen katseensa kohtasi lemmityn katseen!
Kuinka vienosti hänen ihonsa raitis puna hohti ruukkukasvien
keskellä! Ja kuinka Francis häntä rakasti, kuinka palavasti rakasti!
-- Ja pakottautuen hymyilemään silläkin hetkellä, jolloin tuo
kammottava kohtaamispelko sai hänen sydämensä niin tuskallisesti
vavahtamaan, Francis antoi lemmitylleen rakkauden osoitteen, josta
tällä ei ollut vähintäkään aavistusta.