itsensävarjelusvaistonsa, ja kummassakin tämä vaisto toimii samalla
malttamattomalla kiihkeydellä ja hätäisellä sokeudella. Hukkuvan
liike, kun hän äkkiä tarttuu pelastusta tarjoavan uimarin jäseniin
pannen tähän vastustamattomaan kouristukseen koko olemuksensa tarmon,
ei voi olla rajumpi ja mielettömämpi kuin se sydämen liike, joka
muutamina hetkinä pakottaa meitä turvautumaan johonkin erityiseen
henkilöön, jonka läheisyys on meille yhtä välttämätön kuin syvyyteen
vajoavalle onnettomalle apua tarjoava käsi. Kumpikin tavoittelee
yhtä kiihkeästi mahdollisuutta kohota tukehduttavan syvänteen
pohjasta eloa-antavaan ilmaan. Autuutensa valoisilta ilmoilta
oli Francis'kin äkkiä vajonnut tuskien tukehuttaviin syvyyksiin.
Kiehuvana ja sokeana vesien vyöryvä tulva häntä joka puolelta
ahdisti, oikealta, vasemmalta, sitoi hänen jalkansa, painoi hänen
päätänsä. Muutamat muistot tekevät meihin sellaisen vaikutuksen,
vaikka mielenliikutukset, joita ne herättävät eloon, ovatkin vain
menneisyyden elottomia jälkimaininkeja. Joka niihin takertuu,
antautuu liiaksi entisyyden valtaan, ja pohja hänet pettää. Kuluvan
hetken tarjoama onni tuntuu hänestä tyhjiin raukeavan, samoin kuin
raittiin nykyisyyden tajunta; hänen järkensä hämmentyy muutamaksi
hetkeksi. Kiihkeys, joka ilmaantui nuoren miehen olennossa, kun hän
tuon tuskallisen iltapäivän lopulla tempaisihe ajatuksistaan irti
mennäkseen siihen huoneeseen, mistä tiesi löytävänsä Henrietten, oli
juuri sellainen intohimoinen, vastustamaton pelastuksen tavoittelu.
Kuinka olikaan hän hairahtunut muistoissaan toistamaan elämänsä
synkän ja kirotun ajanjakson vaiheita, kun hänellä oli vieressään,
puhdistuakseen niistä, siunattu elonilma. Siinähän oli keino vapautua
tuosta kauheasta painajaisesta, jonka valtaan hän oli joutunut.
Eihän hänen muuta tarvinnut kuin nähdä kihlattunsa silmät, kuulla
hänen äänensä, tietää hänen olevan olemassa, liikkuvan, hengittävän,
lempeänä ja hymyilevänä odottavan. Tuo menneisyys, jonka kamalat
haamut olivat hänelle hetkeksi näyttäytyneet, mitäpä se muuta oli
kuin varjokuva, mielen houretta vain! Nainen on meille kuollut, kun
hän ei enää sydämessämme herätä himoa eikä mustasukkaisuutta, ja
Francis tiesi varmaan vapautuneensa kummastakin näistä orjuuttavista
tunteista, jotka olivat hänet Paulineen sitoneet ja jotka olivat
ennen olleet hänen toimintansa ja sitten niin kauan hänen muistojensa
kahleina. Olisiko hän hetkeäkään tuntenut kärsimystä, jos olisi
nähnyt rouva Raffrayen nimen vieressä Armand de Quernen tai François
Vernantes'in nimen? Ei, tietysti. Minkä oudon harhanäyn pettämä hän
siis oli ollut? Hän ei voinut sitä muuksi selittää kuin yllätyksen
iskun vaikutukseksi hänen jo ennestäänkin kiihtyneeseen hermostoonsa.
Hän oli pelännyt entisen rakastajattarensa kostavan... Ja kuinka
kostavan? Mitä tuo onneton taitaisi? Ilmoittaisiko hän Henriettelle
heidän yhteisen menneisyytensä? Näyttäisikö Henriettelle kirjeitä,
sitäkin edellyttäen, että ne olivat hänellä vielä tallessa? Olkoon
menneeksi! Mitä ne Henriettelle ilmaiseisivat? Että Francis
rikoksellisessakin rakkaudessaan oli ollut vilpitön, uskollinen ja
suora, ja että hän oli joutunut kavalan naisen pauloihin. Siinä
olisi epäilemättä suoraluonteiselle ja jalolle tytölle aihetta
kärsimykseen, katkeraankin kärsimykseen, mutta ei halveksimiseen. Ja
se keino oli kumminkin pahin, mihin Paulinen julkeinkin konnamaisuus
voisi turvautua. Vetoaisiko Pauline lapseen? Ja mitä varten? Oliko
hänen vallassaan todistaa, ettei pienokainen ollut Vernantes'in tai
Raffrayen tytär? Epävarmuus tämän asian suhteen oli Francis'lle tosin
kauhea, mutta se ei kuitenkaan kyennyt kumoamaan totuutta, hänen
tietämäänsä, näkemäänsä totuutta. Sellainen näky kuin tuo silloinen
-- synkkä ja hoikka nainen, joka, kasvot harson peittäminä, laskeutuu
vaunuistaan rikoksellisen matkansa päähän saavuttuaan -- ei ole
miehen muistosta karkoitettavissa, ei vakuutuksien eikä valojenkaan
avulla, varsinkaan ei jos tuon miehen sydämessä rakkaus on kuollut.
Näitä syitä ja perusteita miettien tai, paremmin sanoen, koettaen
niiden avulla karkoittaa mielestään kaikki nuo surkeat muistot,
jotka saastuttivat hänen sielunsa ja joiden unhottaminen oli käynyt
hänelle melkein fyysilliseksi tarpeeksi, hän astui rouva Scilly'n
salonkiin. Silmitön kauhu, joka oli häntä ahdistanut, muuttui heti
kuumeentapaiseksi, hänen rakkauskykyänsä äärimäisiin kiihdyttäväksi
hellyydeksi. Jo ovella kodikkaan tuttavallisuuden suloinen tunnelma
virtasi häntä vastaan, kun Vincent, kreivi Scilly vainajan entinen
lähetti, joka oli jäänyt kreivittären palvelukseen, tiedusteli
hänen terveyttänsä, ennenkuin saattoi hänet sisälle. Huone, joka
hänelle aukesi, oli romantillistyylisessä tornissa, jolla arkkitehti
oli Continental-hotellin suuren uudenaikaisen rakennuksen kulmaa
koristanut, ja oli sen johdosta muodoltaan sangen outo ja ikäänkuin
jaettu kahteen toisistaan jyrkästi eroavaan osaan, kapeaan, melkein
käytävän tapaiseen alkuosaan ja laajaan ympyrähuoneeseen. Kaarevan
peräseinän kolmesta ikkunasta levisi siten katsojan eteen kolme
Palermon laajinta näköalaa, joiden kaukaisimmankin sopen silmä
erotti, kun ilma oli selkeä. Oikealla puolella meri, väreilevänä ja
heleänsinisenä, valkeine purjeineen ja savuavine höyrylaivoineen,
keskellä rantakadun palatsien ääriviivat ja niiden tuolla puolen
Palermon kaksi satamaa mastotiheikköineen ynnä Pellegrino-vuoren
jylhä kannustin, vasemmalla kaupungin katot, kupukattoiset
kirkot, tornit ja kellotapulit, jotka ulottuvat aina vuorikehän
sulkemalle taivaanrannalle saakka ja joista aiheutuu kaupunkia
ympäröivän, appelsiini- ja sitruunapuiden peittämän lakeuden
liikanimi "Kultasimpukka". Ja näin iltahämärän hetkenä, jolloin
ikkunaluukut olivat suljettuina, kuinka turvalliselta näyttikään
tämä kodikas suoja, jonka umpinaisuutta vielä lisäsi sisäänkäytävän
eteen asetettu varjostin. Kolme lamppua sitä valaisi, yksi suuri,
joka loi loistettansa huoneen keskeltä, ja kaksi pienempää, toinen
uuninreunuksella, toinen pienellä pöydällä, joka oli siirretty
vitkalleen hiiltyvän takkavalkean eteen. Huonekalujen sijoitus,
niitä siellä täällä verhoavat vanhanaikaiset kankaat, pöydille ja
hyllyille asetetut muotokuvakehykset, kirja-asettimet kirjoineen,
pienet siromuotoiset korukalut ja varsinkin kukkien, ruusujen,
neilikkain, kullankarvaisten mimosaterttujen runsaus, toisessa
nurkassa kohoava, ruukussa kasvava palmu ja toiseen asetetut, suuret
vihkot kiiltolehtisiä eucalyptus-oksia, kaikki osoitti äidin ja
tyttären harvinaista taitoa painaa vähillä keinoilla ympäristöönsä
oman luonteensa leima ja tehdä miellyttäväksi väliaikainenkin
asuntonsa tässä suuressa kirjavajoukkoisessa majatalossa. Unhotti
olevansa hotellissa. Ei ainoakaan ulkoa tunkeutuva ääni muistuttanut
asujia tämmöisten paikkojen inhottavasta väentungoksesta. He
istuivat uunin edessä, kun Nayrac astui sisälle, rouva Scilly
lukien ja Henriette kumartuen koruompelukehänsä yli, ommellen sillä
hiljaisella uutteruudella ja näennäisellä työnharrastuksella, joka
auttaa naisia kestämään suurimpiakin sisällisiä tuskia. He eivät
kumpikaan huomanneet oven aukeavan, sillä se oli jotensakin kaukana
heistä ja suuri, samettinen verho, joka sitä peitti, himmensi sen
ääntä. Nuori mies sai täten muutaman hetken liikkumatta katsella tätä
kodikasta taulua, joka oli niin räikeänä vastakohtana saastaisien
yhtymäpaikkojen muistoille, joita äskeiset tapaukset olivat hänen
mieleensä johtaneet. Jos runoilijain joukossa, jotka vuosisatojen
kuluessa ovat esittäneet meille ihmissielun yksitoikkoista ja
surkeata romaania, tuskin on ainoatakaan onnen kuvaajaa, johtuu se
siitä, että onnen vaatimaton ja viaton idylli tyytyy niin vähiin
ulkonaisiin koristeihin. Voimakas nautinnon tunne, joka oli Francis'n
sielun täyttänyt, kun hän ensimäisen kerran sai olla kolmantena
rouva Scilly'n ja hänen tyttärensä iltapuhteen vietossa, ei ollut
sitten kihlatun seurassa kuluneiden viikkojen kestäessä vähääkään
laimentunut. Harhailtuansa niin kauan maailman teitä, tunnettuansa
niin usein sammuvan päivän surunvoittoista tyhjyyttä laivojen
kannella, hotellien yksinäisyydessä, hän oli tuntenut sydämensä
lämpiävän lamppujen valossa, jonka kirkkaus äitiä ja tytärtä ympäröi,
ja tälläkin kertaa se lämpeni. Hänen mielenliikutuksensa menneiden
aikojen katkeruutta muistellessa oli ollut niin valtava, että hän nyt
olisi tahtonut tämän oven kynnyksellä viettää tuntimääriä, nauttien
tuosta näystä, joka hänelle todisti, että hänen onneton nuoruutensa
oli kaukana, että hän nyt kuului tähän säännölliseen, puhtaaseen,
yksinkertaiseen elämään. Hän olisi siinä tuntimääriä tahtonut lukea
kihlattunsa kasvoista sitä harrasta rakkautta, jonka esineenä hän
tiesi olevansa. Mikä muu olisi voinut tuoda tuon varjon nuoren tytön
puhtaalle otsalle, samentaa hänen kirkkaat sinisilmänsä, katkeriksi
murtaa lapsellisen suun piirteitä, kuin tieto että lemmityn oli
kärsiminen. Ja tuo otsa kohosi, nuo silmät huomasivat hänet, nuo
huulet aukenivat, päästäen heikon huudahduksen. Kalpeus peitti hänen
kasvonsa, osoittaen tuota ylen herkkää tunteellisuutta, vähimmästäkin
iskusta väräjävää arkaluontoisuutta, jonka johdosta Francis oli
häntä joskus leikillänsä mimosakseen sanonut. Mutta Henriette oli jo
noussut, hän tuli häntä vastaan:
-- "Tekö, Francis", sanoi hän. "Kuinka en kuullut teidän tulevan?
Joko olette ollut täällä kauan?..."
-- "Hyvin kauan", vastasi Francis, tarttuen hänen käteensä. "Mutta
anteeksi, että teitä pelotin... Olisihan minun pitänyt tietää, että
tuollaiset pienet yllätykset tuottavat teille vaivaa..."
-- "Suloista vaivaa tällä kertaa, jos nyt voitte hyvin", sanoi nuori
tyttö naurahtaen. Ja hän jatkoi hätäisesti: "Sanokaa nopeasti,
kuinka nyt on laitanne. Olen pelännyt teidän sairastuvan noihin
kuumetauteihin, joilla meitä aina täällä on peloteltu. Odotimme teitä
teetä juomaan emmekä uskaltaneet tiedustellakaan terveytenne tilaa.
Vincent kävi ovellanne kuuntelemassa, mutta kun hän ei kuullut mitään
liikettä, niin hän otaksui teidän lepäävän. Näettekös, kätenne ovat
vieläkin aivan kuumat..."
-- "Hiukan väsymystä vain, epäilemättä päivän helteen vaikuttamaa",
vastasi Francis. "Mutta se on jo täydellisesti ohi." Ja hänen
äänensä sai hartaasti vakuuttavan kaiun hänen toistaessaan: "Niin,
täydellisesti... Ei siitä nyt enää maksa vaivaa puhuakaan. Antakaa
minun nyt istua viereenne ja kertokaa minulle, kuinka olette
iltapäivänne viettäneet, missä olette kävelleet..."
-- "Emme missään", keskeytti kreivitär. "Henriette ei tahtonut kuulla
siitä puhuttavankaan. Hän ei tahtonut ollenkaan malttaa mieltään.
Pelkäsi vain teidän todellakin sairastuvan."
-- "Nyt minua panettelette, äiti", sanoi nuori tyttö, jonka poskille
puna taas oli kohonnut. "Kirjevaihtoni oli jäänyt aivan takapajulle,
ja olen kirjoittanut kirjeitä koko iltapäivän... Tahdotteko nähdä
ne?..."
Ja ripeästi, vastausta odottamatta hän juoksi ikkunan luo, jonka
eteen hän oli itselleen oman pienen nurkkansa järjestänyt, ja
otti kapealta pöydältä useita sulkemattomia kirjeitä, jotka hän
ojensi Francis'lle. Jo heidän kihlauksensa ensi päivinä Henriette
oli hellästi pyytänyt Francisia, erityisenä rakkaudenosoitteena,
lukemaan vähimmätkin hänen kirjoittamansa kirjeliput. Viehättävä
lapsi tahtoi täten, vaistomaisesti tajuten rakkauden luonteen,
antautua lemmitylleen ehdottomasti, paljastaa puhtaan sielunsa kaikki
aarteet hänen nauttittavakseen, vapaaehtoisella anteliaisuudella
kuten se, joka ei lempimältänsä mitään kiellä. Hänen tarjotessansa
Francis'lle näitä kirjeitä, joiden kyhäilemisellä hän oli koettanut
haihduttaa eron hetkien kaipausta ja levottomuutta, hänen asentonsa
osoitti niin lapsellista, niin suloisesti liikuttavaa ja mieltä
hellyttävää alistumista, että nuoren miehen kädet hiukan vapisivat,
kun hän kirjeitä silmäili toista toisensa perästä. Kuinka Henriette,
kenenkään neuvomatta, tuntui oppineen taidon mukautua ystävän
vaatimuksiin silloinkin, kun nämä ovat kohtuuttomia ja tyrannimaisia,
-- taidon aina saapua vähän liian aikaisin sinne, missä vähinkin
viivähdys tuottaisi kärsimystä, -- taidon voittaa lemmellä lempeä,
joka on ainoa keino kesyttää väsynyttä, kärsimiselle altista,
koskettelemiselle herkkää luonnetta, -- taidon miellyttää milloinkaan
loukkaamatta, jonka taidon tärkeyttä Pauline ei ollut koskaan
ymmärtänyt. Mitä täydellistä, vilpitöntä, viatonta ja liikuttavaa
luottamusta tuo lapsukainen osoittikaan sulhaselleen, tämän tälläkin
hetkellä kätkiessä niin kauheata salaisuutta! Kuinka viattomasti
hän näissä kirjeissään kertoi onnestansa! Ja kuinka nuhteettoman
puhtaita olivat hänen muistonsa "vapautensa ajoilta", joista hän
ystävilleen puhui. Francis huomasi itsensä niissä niin suuresti
rakastetuksi, ihailluksi, melkeinpä sädekehän kirkastamaksi, ettei
hän voinut tätä lukemista jatkaa. Kyynelet kohosivat hänen silmiinsä
vastustamattomina.
-- "Ilosta minä itken", kuiskasi hän, "nähdessäni kuinka
suurenarvoinen te olette minulle, tuntiessani sen liiankin
selvästi... Hellyyttänne en voi maksaa, en silläkään, että teille
pyhitän koko elämäni."
* * * * *
-- "Nyt voisin kuoliakin", sanoi äiti muutamia tunteja myöhemmin
tyttärelleen tämän polvistuessa hänen vuoteensa ääreen, niinkuin
hänen oli tapana joka ilta äidin kanssa rukousta lukiessaan,
"kun tiedän, että jätän sinut miehelle, joka todellakin on sinun
arvoisesi."
-- "Minun on päinvastoin pyrittävä hänen arvoisekseen", vastasi
Henriette, "hänen sydämensä arvoiseksi. Hän on niin hellä! Näittehän,
kuinka hän oli liikutettu kirjeitäni lukiessaan..."
Henriette vaikeni. Eräs ajatus oli iskenyt hänen mieleensä hänen
huomatessaan Francis'n liikutuksen, ajatus, jota hän ei voinut
äidilleen ilmoittaa. Hän ei ollut sanonut sulhaselleen, kuinka paljon
hän itse, lapselliseen mystiikkaan taipuvan luonteensa tähden, uskoi
tuohon sydämen salaperäiseen ennustuskykyyn. Epäilemättä tuo sama
aavistus oli syynä Francis'n liikutukseen, hänen lukiessaan noita
kirjeitä, joissa Henriette puhui onnestaan. Francis oli hänelle
jotakin suurta surua ennustanut ja hän oli itkenyt. Mutta mikä suru
voisi häntä kohdata muu kuin rakkaan sairaan heikkoneminen? Ja hän
suuteli äänetönnä kreivittären laihtuneita käsiä, jotka lepäsivät
punaisella, silkkinauhasolmuilla koristetulla peitolla, jonka
Henriette oli neulonut heidän täällä kahden kesken viettäessään
Palermossa-olonsa alkuviikkoja ja kuunnellessaan meren tuulien
kiertelevän Continental-hotellin tornia valituksiansa laulellen.
Mitä pelon- ja inhonsekaista hämmästystä puhdas lapsi olisi
tuntenut, jos hän olisi voinut katseellansa lävistää ne seinät,
jotka erottivat hänet Francis'sta, nähdä tämän, otsa käden nojassa,
valmistautuvan kirjoittamaan -- kenelle?... Francis'kin kuuli
tuulen kiihtyvän ja laimenevan, pakenevan ja palajavan. Hänkin
näki mielessään lemmittynsä myrskyn valituksia kuuntelemassa, --
lemmittynsä, niin, ja toisenkin naisen. Nyt kun hän oli ennättänyt
tointua ensimäisestä hermotäristyksestä, jonka hänessä oli
aikaansaanut odottamaton tieto Pauline Raffrayen täälläolosta, hän
kykeni katsomaan tätä asiaa nykyisyyden kannalta, heidän yhteiseen
menneisyyteensä kajoamatta. Todellisuus esiintyi hänelle vaativana,
tarkkana ja selväpiirteisenä, ja hän koetteli mielessään luoda
nykyisen rouva Raffrayen kuvaa, välittämättä siitä, minkälaiselta
tämä sama rouva Raffraye oli hänestä näyttänyt yhdeksän vuotta
sitten. Missä hotellin osastossa hän mahtoikaan asua, mitä hän tällä
hetkellä teki, mitä aikeita hän mielessään hautoi? Francis pohti
mielessään näitä kysymyksiä, vastausta löytämättä. Hän oli melkein
kokonaan vapautunut silmittömästä kauhusta, joka oli kaiken hänen
ajatuskykynsä lamauttanut, ja palattuaan huoneeseensa hän tunsi
kykenevänsä asiaa punnitsemaan sillä kylmällä tarkkanäköisyydellä,
joka auttaa meitä selvittämään mitä vaikeimpiakin pulmia. Hänen
järkensä oli sen verran selvinnyt, että hän jo uskalsi katsoa
Paulinen tuloa Palermoon ja Continentaliin satunnaiseksikin.
Sellaisia yhtymiä sattuu harvoin, mutta niitä sattuu, ja oudompiakin
vielä kuin tämä. Asia oli siis kolmelta kannalta tutkittava: joko
Pauline oli tullut vartavasten häntä vahingoittaakseen, -- siinä
ensimäinen. Taikka hän oli tullut sattumalta, mutta saatuansa tiedon
Francis'n täällä olosta hän vihan ja kostonhimon johtamana ryhtyisi
johonkin kamalaan tekoon, -- siinä toinen. Taikka lopuksi, Pauline
ei tästä tiedosta vähääkään välittänyt, koskahan oli todellakin
Francis'n unhottanut. Joka tapauksessa Francis'n oli otettava
ensimäinen askel ja päästävä selville siitä, halusiko Pauline riitaa
vaiko sovintoa. Siten hän voisi torjua iskun, jos Paulinella oli
mielessä iskeä hänen lemmittyynsä toimittamalla tälle nimettömän
ilmiannon tai entisiä Francis'n hänelle kirjoittamia kirjeitä.
Jos päinvastoin tuo pelottava läheisyys osoittautui täydellisesti
vaarattomaksi, ei hänen enää tarvinnut sitä ajatellakaan. Koska
siis lopullinen suoritus Paulinen kanssa ei Francis'n mielestä
ollut vältettävissä, hän päätti ryhtyä keinoon, joka kyllä tuntui
sangen oudolta, mutta joka kykeni asettamaan hänet varmalle kannalle
rouva Raffrayen ja hänen aikeittensa suhteen. Hän päätti kirjoittaa
hänelle. Minkä vaaran alaiseksi tämä kirje voisi hänet panna? Eihän
hän voinut mitenkään karttaa yhtymistä Paulinen kanssa ja siitä
johtuvaa tuskallista mielenliikutusta. Ennemmin tai myöhemmin se
oli kestettävä. Jos hän sitävastoin vapaaehtoisesti lähestyisi
Paulinea, olisi hänellä siitä se etu, että hän heti pääsisi tämän
aikeista selville, mutta sitäpaitsi hän voisi myöskin Paulinelle
näyttää, että tämän vaikutusvalta häneen nyt oli lopussa, jos
Pauline vielä luulisi jotakin voivansa. Hänen tässä osoittamaansa
kuumeentapaiseen toimintahaluun oli vielä toinenkin vaikutin, jota
hän ei uskaltanut itselleen myöntää, siksi salainen ja hämärä se oli:
hän halusi vakuutusta siitä, ettei hänellä enää ollut syytä tuohon
levottomuuteen, joka häntä ennen oli vaivannut rouva Raffrayen pienen
tyttären takia. Hän otti siis paperinsa ja kynänsä esille. Mutta
kuinka vaikeata olikaan tuon kirjeen sepittäminen!
Hän suunnitteli sitä senkin seitsemällä tavalla, sellaisten
ristiriitaisten tunnelmien vallassa, että ne häntä muistuttivat
niistä tunneista, jotka hän oli niin monta vuotta sitten Marseillessa
käyttänyt toisen kirjeen kirjoittamiseen, sen, joka oli lopullisesti
hänen ja rouva Raffrayen välit rikkonut. Kello oli yksi, kun hän
vihdoinkin tyytyi seuraavaan sepitykseen, jonka jokapäiväisyys
hänestä tuntui samalla kertaa yksinkertaiselta, arvokkaalta ja
taitavalta:
Arvoisa Rouva! Olen vastikään saanut kuulla, että olette saapunut
Palermoon. Jos mahdollisesti voisin täälläolonne ensi päivinä
helpottaa perehtymistänne vieraaseen kaupunkiin, niin arvaattehan
tietysti, että olen valmis tarjoamaan apuni sille, joka oli
Julie-sisareni paras ystävä. Olisin Teille suuresti kiitollinen,
jos tahtoisitte minulle määrätä ajan, jolloin voisin käydä Teitä
tapaamassa, Teitä liioin vaivaamatta.
Ennenkuin hän pani nimensä alle, hän hiukan epäröi lisätessään
siihen tuon pienen kohteliaisuusvalheen: "_Kunnioittaen Teidän_..."
Kuinka olikaan hän kärsinyt tämän naisen takia, kun hänen vihansa
vieläkin, tämän pitkän ajan kuluttua, niin kipeästi kirveli! Tämän
kirjelipun tarkoituksena ei ollut ainoastaan vaatia Paulinea heti
ratkaisevaan loppusuoritukseen. Se vastasi toistakin tarvetta,
joka Francis'n mielestä oli melkein yhtä kiireellinen: hän näet
huomasi tärkeäksi ilmoittaa rouva Scilly'lle ja Henriettelle, että
hän tunsi vastatulleen, ja siinäkin suhteessa oli hänen jouduttava
ennen Paulinea. Hän siis päätti heti kirjeensä lähetettyään puhua
heille Paulinesta, sanoa häntä sisarensa entiseksi ystäväksi, joka
odottamattomasti oli saapunut Palermoon. Seuraavana aamuna, kun hän
verraten rauhallisesti oli levännyt tuon niin monessa suhteessa
rauhattoman päivän jälkeen, hänen voimansa riittivät toteuttamaan
hänen ohjelmansa ensimäisen puolen, ja yhdeksän aikaan hän jo
toimitti kirjeensä rouva Raffrayelle. Mutta kellon lyötyä kaksitoista
hän ei ollut vielä lausunut sitä sanaa, joka auttamattomasti oli
liittävä hänen nykyisyytensä menneisyyteen mitä pyhimmän muiston,
sisar vainajan muiston nimessä. Hän tiesi hienotunteisen ja hellän
rakkauden Henriettessä vaikuttaneen melkeinpä jumaloitsevaa
kiitollisuutta kaikkia niitä kohtaan, jotka jollakin tavalla olivat
hänen lemmitylleen hyvää osoittaneet, ja tiesi myöskin, että tämä
hartauden tunne kohdistui varsinkin tuohon sisareen. Vainajan ystävä
tulisi siis pakostakin osalliseksi tästä Henrietten hellyydestä.
Tuo kauhea ajatus iski äkkiä Francis'n mieleen. Ja sitten, eikö
muutamien nimien lausuminen eräiden henkilöiden edessä ole kerrassaan
pyhyyden herjaamista. Hän peräytyi siis, päättäen puhua myöhemmin,
saatuansa Paulinen vastauksen, jonka hän luuli saapuvan jo ennen
aamiaista, kun hän jo yhdeksän aikaan oli oman kirjeensä lähettänyt.
Mutta aamiainen oli syöty, eikä kirjettä vielä kuulunut. Sitten
hän lähti ajelemaan rouva Scilly'n ja Henrietten kanssa, jotka
halusivat nauttia aurinkoa ja ilmaa, ja tapansa mukaan he suuntasivat
matkansa Favorite nimiseen kuninkaalliseen puistoon, aina Mondellon
hiekkarannikolle saakka, noin peninkulman matkan päähän kaupungista.
Kello kävi jo viittä, kun he palasivat Continentaliin, eikä
vieläkään vastausta. Päivälliskello soi, ja Francis yhä kirjettään
odotti. Eilispäivän kauhu ei ollut vielä niin täydellisesti hänen
mielestään haihtunut, ettei tuo vaitiolo olisi hänessä herättänyt
hiukan levottomuutta. Luonnottomissa oloissa kaikki, mikä on
tuntematonta, näyttää uhkaavalta. Mitä siis tämä äänettömyys saattoi
merkitä? Täydellistä välinpitämättömyyttä vaiko edeltäpäin harkittua
vihamielisyyttä? -- He istuivat taas kaikki kolme päivällispöydässä
tuossa ympyrähuoneessa, jossa koko heidän elämänsä nykyään kului.
Silloin äkkiä eräs kreivittären sana sai nuoren miehen sydämen
sykkimään melkein yhtä rajusti kuin edellisenä iltana, kun hän luki
ilmoitustaulusta rouva Raffrayen nimen:
-- "Sanotaan", virkkoi rouva Scilly aavistamatta, että jokainen hänen
sanansa sattui suoraan nuoren miehen sydämeen, "että tänne hotelliin
on saapunut eräs ranskalainen rouva, joka on niin sairas, että häntä
käy sääli katsella. Hän on täällä pienen tyttärensä kanssa. Heillä on
asunto kolmannessa kerroksessa, aivan meidän yläpuolellamme..."
-- "Heidät minä varmaankin eilen näin hotellin puutarhassa",
vastasi Henriette. "Sangen kalpea rouva, jolla on suuret harmaat,
surumieliset silmät -- en ole häntä ennen täällä nähnyt -- ja lapsi,
jonka kasvoja en voinut erottaa, mutta jolla on kauniit vaaleat,
ruskealle vivahtavat hiukset." --
-- "Arvatenkin", jatkoi rouva Scilly. "Margueritekin kuvaili
minulle heidät sellaisiksi, kun äsken puhui heistä auttaessaan
minua pukeutumaan. Tuon rouvan palvelija ja pienen tytön hoitaja --
kunnon maalaistyttöjä Ranskasta, jotka hän päivällispöydässä tapasi
ja jotka tuntuvat olevan epätoivoissaan siitä että heidät on viety
Italiaan -- olivat kertoneet hänelle rouvansa elämäkerran. Tuo rouva
parka, Raffraye on hänen nimensä, ei ole moneen vuoteen liikkunut
maatilaltaan, johon hän kuuluu peräytyneen leskeksi jouduttuaan.
Pieni tyttö on syntynyt isän kuoleman jälkeen. Jos siinä on perää,
mitä mieheni aina sanoi, että meitä on arvosteleminen palvelijaimme
puheitten mukaan, niin tämän naisen pitäisi olla pyhimys, sillä
tytöt olivat kyynelsilmin kertoneet hänen olleen koko tuon pienen,
Jura-vuoristossa piilevän paikkakunnan turvana. Kuinka syrjäisinkin
seutu käy meille rakkaaksi, jos olemme siinä armeliaisuutta
harjoittaneet!... Hän ei suostunut lähtemään sieltä, ennenkuin
lääkärit hänelle, niinkuin minullekin, elämän ehtona määräsivät
matkan etelämaihin."
-- "Kuinka tuollainen uskollisuus rakastetun muistolle on kaunista",
sanoi Henriette, "uskollisuus, jota ei mikään muuta, ei aika eikä
vaihtuva onni, ja joka puhkeaa rakkauden töihin onnettomien hyväksi!...
Äiti kulta, hän on meidän kansalaisemme, emmekö voisi häntä
jollakin tavalla auttaa..."