alkaen, jolloin panettelijain tulva tekee matkansa Boulognen metsään,
siksi kunnes se illalla myöhään palajaa Oopperasta, ja kuulijat
kiinnittävät siihen yhtä vähän huomiota kuin itse kertojatkin.
Mutta jos epäilette lemmittynne rehellisyyttä, niin nämä sanat
vihavoivat epäluuloanne niinkuin vihtrilli haavaa. Te panisitte
henkenne alttiiksi tietääksenne totuuden, ja tuo totuus näkyykin
olevan muitten tiedossa -- niin, kaikkien, tuosta vennon vieraasta
alkaen, joka vastikään sydämenne lävisti, aina noihin miehiin asti,
jotka hänen kodissaan hänen puheitansa kuuntelivat, kummastumatta.
Silloin ette enää voi kestää. Teidän täytyy ryhtyä kyselemään,
vaikkapa sellainen tiedustelu omissakin silmissänne häpäisisi
rakkauttanne. Te puhutte kilpailijastanne milloin tälle, milloin
tuolle, välinpitämättömästi, ikäänkuin sattumalta vain, vaikka
hänen nimensäkin jo saattaa sydämenne mätähaavat vuotamaan. Toisen
vastaukset eivät missään suhteessa teidän rakkauteenne koske. Toinen
luettelee teille kaikenlaisia mitättömyyksiä, joita jo ennestäänkin
tunnette. Ja yhä te vaan kysymyksiänne jatkatte, siksi kunnes
onneton sana epätoivonne mitan täyttää. Niin kävi Francis'nkin.
Hänen heitettyänsä taholle ja toisellekin taitavasti viritetyn
kysymyksensä: "Pulska mies, tuo herra Vernantes, kenenkä suosiossa
hän mahtaa olla?..." muuan Rue-Royal-klubin vetelehtijöistä hänelle
vihdoinkin vastasi:
-- "Vernantes'ko? Naineet naiset kuuluvat hänen alaansa. Luulenpa,
että hän aikanaan oli pikku rouva Raffrayen kanssa hyvissä väleissä.
Siitä on paljon puhuttu..."
Siinä toinen seikka, joka oli Francis'lle lopullista ratkaisua
jouduttanut. Kolmas oli toisenlaatuinen ja enemmän tositapauksiin
perustuva. Noin viikko sen jälkeen kuin Francis'lle oli toisen
kerran todistettu, kuinka armottomasti maailma sellaisia liittoja
kohtelee ja etteivät Pauline ja Vernantes siinä suhteessa olleet
edullisemmassa asemassa kuin muutkaan, hänen piti eräänä päivänä
tavata Pauline. Sen päivän aamuna -- se oli tiistaipäivä, sen hän
muisti, muistipa tyystin kaikki, yksin päivämäärän ja tunnin,
sumuisen ja pilvisen taivaan ja katkeran mielialansa -- Pauline
oli lähettänyt hänelle kirjelipun, missä hän peruutti lupauksensa
ilmoittaen päänkivistyksensä siihen syyksi. Hän sanoi aikovansa
ruveta vuoteeseen, nopeammin parantuaksensa, ja pyysi häntä tulemaan
seuraavana päivänä. Niin, Francis kyllä muisti kaikki. Oliko Paulinen
sanoissa todellakin perää, vai oliko tuo päänkivistys tekosyytä vain?
Hän oli käyttänyt aikansa aina kello viiteen saakka tämän kysymyksen
harkitsemiseen. Sitten hän oli mennyt kävelemään. Hänen käveltyänsä
sinne tänne, miten sattui, oli hänet voittamaton uteliaisuus
johtanut, melkeinpä hänen itsensä tietämättä, Monceaun puiston poikki
sitä Murillo-kadun taloa kohti, missä tiesi kilpailijansa asuvan.
Sen kynnyksen yli oli hänen rakastajattarensa kenties useinkin
astunut, ja missä tarkoituksessa! Tuo ajatus synnytti hänessä
tulisen tuskan. Mikä sallima hänet tälle portille pysähdyttikään,
ikäänkuin hän olisi aavistanut viikkokausia toivotun totuuden
hänelle vihdoinkin täällä selviävän? Vastaus oli helppo löytää:
hän uskoi vain puoleksi Paulinen esittämään syyhyn ja epäili hänen
peruuttaneen mennäksensä toisen luo. Ja siitä huolimatta näky, joka
äkkiä kohtasi hänen silmäänsä, hänen tässä jalkakäytävän kulmassa
lapsellista ja häpeällistä urkkijatointansa harjoittaessa, oli
vähällä hänet siihen paikkaan surmata. Ajurinvaunut, verhot sen
verran laskettuina, että kyydittävän kasvot jäivät varjoon, vaunujen
kuitenkaan liiallista huomiota herättämättä, ajoivat talon eteen
ja katosivat porttikäytävään. Nayrac kiiruhti niiden jälkeen ja
saapui parahiksi nähdäksensä naisen, kaksinkertainen harso silmillä,
pujahtavan alikerran ovesta sisään. Vaikka hänen oli ollut mahdotonta
tuon naisen kasvoja erottaa, niin hän oli voinut nähdä, että tämä oli
hoikka niinkuin Pauline sekä vartaloltaan muistutti häntä. Ja vielä
eräs seikka, sangen vähäpätöinen kyllä, mutta Francis'n silmissä
varsin tärkeä, oli hänestä yhtä kieltämätön todiste kuin konsanaan
kuuluisassa draamassa tunnettu nenäliinajuttu: tuntemattomalla oli
pitkä saukonnahkainen turkki yllä, samankuosinen kuin Paulinenkin
käyttämä. Francis'n tuska tätä nähdessä oli niin kova, että hän
vaunujen lähdettyä uskalsi astua naisen jälkiä porttiholviin, saman
alikerran ovelle, ja painaa sen soittokelloa. Ovi ei kuitenkaan
auennut. Jumala, kuinka tuon kellon ääni hänen korviansa vihloi!
Hän aikoi soittaa toisen kerran vielä, mutta kuuli samassa itseänsä
puhuteltavan. Ovenvartia katsoi häntä huoneensa ovelta, sanoen,
kasvot liikkumattomina niinkuin ainakin asiaanperehtyneellä
palkatulla palvelijalla:
-- "Herra Vernantes ei ole kotona..."
Tässä siis Vernantes todella asuikin. Hän muisti jälleen astuneensa
jalkakäytävää sen raivokkaan epäluulon vallassa, joka sivistyneessä
ihmisessä aina irroittaa sukupuolihäiriöiden urisevan pedon. Hänen
halunsa toimimaan, tarkempia tietoja hankkimaan, pakotti hänet
rientämään François I:n kadun varrella sijaitsevaan taloon, missä
Pauline asui. Minne hän joutuikaan, kun hänelle siellä vastattiin:
-- "Rouva voi paremmin. Hän jaksoi mennä ulos nyt iltapäivällä!..."
Kivettyneenä tästä ilmeisestä totuudesta, joka hetki hetkeltä yhä
vakaantui, hän oli jo vähällä palata Murillo-kadulle väijymään. Mutta
sitten hän hylkäsi tämän tuuman ajatellen: "Turha vaiva! Pelästyivät
tietysti soittamisestani niin että Pauline lähti pois, heti kun
olin kadonnut näkyvistä. Kyllä kai ovenvartia heille ilmoitti. Ja
mitäpä sitäpaitsi näkisin? Ajurinvaunut, joihin hän katoaisi verhojen
taa niinkuin tullessaankin." Hän päätti siis paremmaksi odottaa
Paulinen tuloa hänen oman talonsa portilla. Siten hän ainakin saisi
nähdä, mikä puku hänellä oli ollut yllään... Puoli tuntia kului.
Kuinka pitkältä se tuntui!... Yksityisvaunut, jotka Francis tunsi
rouva Raffrayen vaunuiksi, ajoivat katua alas. Sehän on salaiseen
lemmenseikkailuun sekoittuneen naisen tavallisimpia kepposia, että
hän jättää omat vaununsa jonkun kauppamakasiinin tai valtakujan
edustalle, josta hän ne sitten jälleen tapaa. Niinhän Pauline
teki hänenkin luo tullessaan. Portti avautui ajurin käskystä, ja
vaunut ajoivat pihaan. Pauline laskeutui vaunuista. Sama puku, sama
nahkakaulus...
Kauhea kohtaus, johon heidän vihansa seuraavana päivänä purkautui!
Millä järkähtämättömän rohkealla ylenkatseella olikaan Pauline hänen
syytöksensä torjunut, kuinka hän itse, vimmatun vihansa sokaisemana,
oli niin hairahtunut, että oli käynyt Paulineen käsiksi -- häntä
lyönyt! -- Koko tämän ratkaisevan ottelun kamala muisto sai hänen
sydämensä vieläkin hurjasti sykkimään. Hän oli palannut kotiinsa
kauhistuen omaa itseänsä, niin että oli ajatellut: "Täytyy lähteä
pois..." Ja heti, vuorokaudessa, hän oli matka valmistuksensa tehnyt.
Hän oli noussut junaan niinkuin rikoksentekijä, joka pakenee,
sokeasti, tietämättä minne, seurauksia laskematta, päästäkseen
vaan pois. Vasta Marseillessa hän oli pysähtynyt ja sieltä hän oli
viimeisen häpeällisen kirjeensä kirjoittanut. Tämä kirje sisälsi
hänen lopullisen sovintoehdotuksensa, ja sen sepittämiseen hän pani
puolen päivää, purkaen siihen vuorotellen hellyytensä ja kirouksensa,
palasiksi repien konseptin toisensa perästä, kunnes vihdoinkin
lähetti vain kymmenkunnan lausetta, joiden sisällöstä hän ei enää
muistanut muuta, kuin että oli pannut kurjan rakastajattarensa sen
mielettömän koetuksen alaiseksi, että hänen oli kaikesta luopuminen,
pakeneminen kodistaan ja yhtyminen häneen. Tähän sekavaan ja hurjaan
kirjeeseen hän ei saanut vastausta. Viikon kuluttua nuori mies saapui
Egyptiin. Siellä hän nousi laivaan matkustaaksensa maailman ympäri.
-- "Tuo nainen on paha hengettäreni", ajatteli hän. "Minun täytyy
unhottaa hänet, jos tahdon elää. Ja minä hänet unhotan."
Useimmilla on se väärä käsitys rakkaudesta, että se tappaa kaikki
muut tunteet sydämessä ja kaikkein ensimäiseksi ylpeyden. Onnelliset
ne rakastajat, joidenka niin käy. Ja onnettomat päinvastoin ne,
joissa tämä ylpeys yhä virkeänä ja vaativana elää rakkauden
rinnalla, tämän kiihkoa ja vilpittömyyttä vähentämättä. Sellainen
tunneyhtymä on pahimpia, kalvavimpia tautejamme. Joka siitä kärsii,
hänelle ei matka parannusta tuota, päinvastoin se myrkyttää hänen
kaksipuolista haavaansa. Mitä kyyneliä vuodatammekaan yksinäisinä
iltoinamme, hakiessamme ylpeydellemme katkerata tyydykettä siitä
seikasta, ettei hän niitä näe!... Mitä loistavia kuvia uudet
näköalat meille tarjonnevatkaan, kotikaihoamme ne eivät haihduta,
mielestämme eivät karkoita kotoisen lämmön suojaa, missä kukkasien
ympäröimänä kaivattumme viihtyy. Voi, jospa emme siinä muuta
näkisi! Ja me riennämme, yhä vaan riennämme eteenpäin, matkoja
matkoihin lisäämme, katkeruutta kartutamme, milloin hylkäämämme
suloutta muistellen, milloin hänen suutelonsa hellyyttä, milloin
hajallansa olevia hiuksiansa, milloin sulavia liikkeitänsä, kun hänet
syliimme painoimme, milloin katseensa surunvoittoista lempeyttä
autuuden hetkinä. Ja liittäessämme sitten heti näihin unelmiin,
jotka saavat olentomme voimakkaimmat kielet väräjämään, vihatun
kilpailijan muiston, ääretön tuska meitä kouristaa, ja siihen
tiedämme vain sen yhden lohdutuksen -- kurjan kurja sekin -- että
olemme itse vapaaehtoisesti välit rikkoneet. Mitä antaisimmekaan
tietääksemme mitä tällä hetkellä tekee se, jonka kumminkin luulemme,
niin, tiedämme uskottomaksi ja jolle emme mistään hinnasta enää
kirjoittaisi -- mieluummin hakkaisimme itseltämme käden poikki! Ja
päivät liittyvät päiviin, viikot viikkoihin, kuukaudet kuukausiin,
korjaamattomat korjaamattomiin, emmekä me koskaan enää tiedä,
mitä on ilo, mitä kuluvan hetken sulous ja nykyisyyden elävät
nautinnot. Edessämme leviävät kaupunkien ja maisemien vaihtelevat
kirjokutoiskuvat, kotikaihoamme haihduttamatta, muistostamme
karkoittamatta kotoisen lämmön suojaa, missä kukkasien ympäröimänä
kaivattumme viihtyy. Voi, jospa emme siinä muuta näkisi! Ja me
riennämme, yhä vaan riennämme eteenpäin, matkoja matkoihin lisäämme,
katkeruutta kartutamme, vihat vihoihin liitämme, eikä onneton
ylpeytemme voi rakkauttamme tappaa, eikä rakkautemme ylpeyttämme,
ja me palajamme samoin kuin palasi Nayrac, kiusaantuneempina,
avuttomampina kuin lähdön hetkenä.
Sillä Francis oli palannut neljätoista kuukautta maailmaa
kierrettyänsä turhaan parannusta hakien, ja heti oli hänelle kerrottu
outoja uutisia. Kertoja oli eräs niistä naisista, joidenka luona
hän ennen oli tavannut lemmittynsä, tuo sama rouva de Sermoise,
joka kerran hänen siellä käydessään oli hänen sydämensä lävistänyt
ja jonka luo hän oli palannut niinkuin pelihimon köyhdyttämä
baccarapöydälle palajaa. Rouva Raffraye oli joutunut leskeksi. Hänen
miehensä oli äkkiä kuollut muutamia viikkoja sen jälkeen kuin Francis
oli lähtenyt. Tieto Paulinen leskeksi joutumisesta olisi jo yksinkin
saanut hänen mielensä kuohuksiin. Mutta rouva de Sermoise jatkoi yhä
juorujansa kertoen hänelle, että tämän kuoleman tapahtuessa Pauline
oli ollut raskaana ja että hänelle oli syntynyt tytär. Äiti oli siinä
vähällä menettää henkensä, hänkin. Sitten, parannuttuansa, hän oli
muuttanut pois Parisista, syystä että hän oli joutunut vararikon
partaalle Raffraye vainajan epäonnistuneiden kauppayrityksien tähden.
Hän oli myynyt talonsa vaunuineen, hevosineen ja sanonut päättäneensä
asettua maalle asumaan omistamallensa maatilalle Jura-vuoristoon,
missä hänet oli kasvatettu. Ja sydämetön parisitar, aavistamatta,
että hänen sanansa sattuivat Francis'n arimpiin tunteihin -- jollei
hän suorastaan tahtonut vahingoittamishalulleen tyydytystä hankkia --
lisäsi, ettei hän paljo näihin peräytymistuumiin luottanut, ja päätti
puheensa hymyillen:
-- "Ei aikaakaan, niin näemme hänen taas palaja van, keimailevampana
vielä kuin ennen ja rouva Vernantes'iksi muuttuneena. Vernantes ei
ole viime aikoina hänen luotansa hievahtanut ja viettää vieläkin
viikkomääriä Molamboz'ssa..."
-- "Ja kun ajattelee", huokasi Francis, tämän keskustelun päätyttyä,
kauhean alakuloisuuden painamana, "kun ajattelee, että, huolimatta
siitä mitä olen nähnyt, aioin häntä armahtaa, epäilemättä hänelle
kirjoittaa, nöyryyttää itseäni!... Ei. Rakkautta hän ei ole koskaan
minua kohtaan tuntenut. Mielikuvituksen, aistien oikkua se vain
oli... Hänen rakastajansa ei ollut saapuvilla. Olivat kai syystä tai
toisesta, epäilemättä Paulinen uskottomuuden johdosta. Minä olin
hänelle väliaikaisena ajanviettona vain. Toinen palasi, ja Pauline
sai hänet jälleen valtaansa. Eikä sitten tahtonut kummastakaan
luopua... Onneton! Jos hän olisi minua rakastanut, niin tuo mies,
joka oli syynä meidän epäsopuumme, olisi hänessä herättänyt kauhua
ja hän olisi kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan..." Ja sitten hän
vielä ajatuksissaan jatkoi: "Kuinka katkeralta kumminkin tuntuu
tieto, että hän on sairas, köyhä kenties, enkä voi mitään hänen
hyväkseen, vapaa, enkä tahtoisi hänelle nimeäni antaa!"
* * * * *
Tuo suru oli ollut suuri. Nyt se oli lopussa. Vuosikausia se oli
painanut nuoren miehen sydäntä, lieventymättä, lisääntymättä.
Paulinesta ei Francis'lla ollut muita tietoja kuin että hän yhä
eli kaukana Parisista, ettei hän ollutkaan Vernantes'ille mennyt,
ja sitten että Vernantes oli kuollut. Harvoin hän kuuli hänestä
puhuttavankaan. Pauline oli katkaissut kaikki yhdyssiteet, toisen
toisensa perästä, ja pieni seurapiiri, johon hän oli kuulunut,
oli hänet jo melkein unhottanut. Francis vain ei voinut unhottaa,
vaikka oli lujasti päättänyt olla hänen nimeänsä mainitsematta ja
karttaa kaikkia Paulinen entisiä tuttavia sekä hiipiä pakoon, milloin
vain keskusteltaessa puhe sattui häneen kääntymään. Ne tunteet,
joihin Paulinen muisto liittyi, olivat olleet liian kiihkeitä. Hän
oli niistä aluksi liiaksi nauttinut ja lopulta liiaksi kärsinyt.
Hän oli niitä varsinkin liiaksi ajatellut. Ja vihdoin, vaikka
olikin tuomionsa langettanut ja pannut toimeen, hän oli yhä vielä
epäilevällä kannalla. Mustasukkaisuuden oudoimpia ilmiöitä on
voimattomuus asettua vakaantuneelle kannalle niin uskollisuuden
kuin uskottomuudenkin suhteen. Nayrac'in kokoamat todisteet
rakastajatartansa vastaan eivät hänestä aina kaikki näyttäneet yhtä
sitovilta, ja joskus hän ajatuksissaan otti puoltaakseen tätä naista,
jonka itsepintainen äänettömyys hänen suhteensa oli hänelle uusi
arvoitus. Jospa panettelijain puheissa ei sittenkään ollut perää, jos
nainen, jonka hän oli nähnyt Murillo-kadun talon alikerran ovella, ei
ollutkaan Pauline? Jospa Pauline sinä päivänä oli vain satunnaisen
asian pakosta käynyt ulkona, vaikka olikin sairas! Nopeasti hän
kuitenkin palasi entiseen kantaansa, ja todisteet, joiden johdosta
hän oli uhrannut kaikki, näyttivät hänestä taas kyllin päteviltä.
Mutta, kaikesta huolimatta, hänen unelmansa näinä kaihon hetkinä
kohdistuivat vastustamattomasti tuohon tyttöseen, jota Pauline
kasvatti yksinäisyydessään, kaukaisessa kodissaan. Äärettömällä
tuskalla hän silloin ajatteli, että tämä tyttö voisi olla hänen
lapsensa, hänen omansa, äidinkin uskottomuudesta huolimatta. --
_Voisi olla!_ Kauhea, sydäntä kouristava ajatus, kun ei tiedä kenenkä
veri juoksee pienen raukan suonissa, kun täytyy ajatella: -- "Jospa
se sittenkin on minun vereni? Jospa minä olen hänen hengestään
vastuunalainen?..." Ja kun sitten heti täytyy lisätä: -- "Sitä
en ikinä saa tietää. Äitikään ei voisi minulle sanoa, kuka tämän
lapsen isä on..." Miksikä ehtymättömäksi surun lähteeksi naisen
uskottomuus käy! Kuinka hirveältä tuntuu, kun valhe jaloimmatkin
pyrintömme lamauttaa! Francis, jolla sisarensa kuoleman jälkeen
ei enää ollut ainoatakaan läheistä sukulaista, olisi ilomielin
antautunut tämän pienokaisen suojelijaksi, jos hän olisi uskonut
Paulineen. Sen sijaan hänet nyt valtasi melkein kuolettava pelko,
henkeä ahdistava kauhu, hänen ajatellessaan, että jokin sattuma voisi
asettaa hänet tämän elävän salaisuuden eteen, täten elvyttäen hänen
tuskallisimpia tunteitaan, ja hän oli asiansa niin järjestänyt,
ettei hän enää tietänyt, oliko tämä lapsi elossa vai ei. Se koetus
olikin häneltä säästynyt; hän ei ollut koskaan tavannut ei äitiä eikä
lasta. Siinä suhteessa tuo tuskallinen sieluntila oli ollut hänelle
edullinen, että se suojeli hänet hänen iällensä ja varallisuudellensa
tavallisilta viettelyksiltä. Niinkuin kaikki, joiden sydämeen
onneton rakkaus on kirvelevän haavansa iskenyt, oli hänkin voinut
hetkellisiin kiusauksiin langeta, mutta hänen olisi ollut mahdotonta
rakentaa vakavaa liittoa, yhtä vähän siveellisen kuin siveettömänkin
maailman piiriin kuuluvan kanssa. Sentähden ei panettelu voinut
mainita ainoatakaan nimeä, kun rouva Scilly tiedustelunsa
teki. Surkeat huvitukset, joilla hän oli koettanut kauheata
alakuloisuuttaan haihduttaa, olivat yhtä vähän kaikua herättäneet
kuin hänen entinen liian lyhyt liittonsa siinä seurapiirissä, jossa
hän eli, tai paremmin sanoen, johon hän sivumennen poikkesi. Hän oli
nimittäin taas astunut palvelukseen ja anonut sangen etäisen paikan,
jonka hän kohta oli vaihtanut toiseen, ja sitten taas toiseen,
rauhatonna kuten ainakin se, jota päähänpiintymä vaivaa. Mutta sen
sijaan itse tämä päähänpiintymä sekä väsymys kodittomaan elämään,
irstaiden nautintojen äitelyys, alituinen henkisen yksinäisyyden
tunne, kaikki oli hänessä herättänyt ääretöntä elpymishalua, sitä
kiihkeämpää, kun hänen muistonsa tuntuivat häneltä riistävän kaikki
elpymistoiveet. Yhä jatkuvat huolet, jotka olivat häntä niin kauan
vaivanneet, olivat hänessä kehittäneet uuden miehen, joka oli yhtä
kyllästynyt luvattomaan rakkauteen kuin entinen oli ollut siihen
halukas ja utelias, miehen, joka yhtä kiihkeästi halusi henkistä
rauhaa kuin toinen oli myrskyisen rakkauden riemuja halunnut. Siinä
syy hänen ihastukseensa, kun hän, erottuaan virastansa uudestaan
ja tällä kertaa lopullisesti, oli tavannut Henrietten ja oli
tuntenut häntä rakastavansa. Vuosikausia kestäneiden surujen ja
hairahduksien jälkeen hän oli taivaanrannallansa nähnyt kajastavan
uuden nuoruutensa, Luvatun maan odottamattoman autuuden; -- nähnyt
rakkautensa syttyvän puhtaaseen olentoon, jolla ei entisyyttä
ollut ja johon hän saattoi ehdottomasti luottaa, hän, joka oli
niin kauan kärsinyt epäluulon ja epäilyksen kaikkia tuskia; --
nähnyt uskollisuuteen perustuvan lemmen, hän, joka oli niin kauan
pureskellut petoksen myrkkyhedelmiä; -- nähnyt säännöllisen ja
taivaallisesti yksitoikkoisen elämän suloutta, hän, joka oli niin
kauan koditonna harhaillut; -- nähnyt perheylpeyden mahdollisuuden,
hän, joka oli niin usein itkenyt sitäkin lohdutusta, joka hänen
elämällensä olisi koitunut, jos hän olisi tietänyt vihattavan
rakastajattarensa lapsen omakseen. Oi, vihattava hän tosiaankin
oli, tuo nainen, joka oli niin kauan hänen sydäntänsä turmellut!
Pitkän kidutusaikansa vaiheita näin muistellessaan hän antausi
tietämättänsä sen omituisen mielihoureen valtaan, joka estää meitä
huomaamasta, missä määrin itse olemme vastuunalaiset onnettomuudesta,
jota olemme kauan kärsineet rakastamamme naisen tähden. Hän ei
Pauline Raffrayelle sitä hyvitystä suonut, että olisi myöntänyt
vielä kaipaavansa sellaisen konnamaisuuden tosiasioihin perustuvaa
todistetta. Syyttömiä on usein tuomittu todennäköisyyksien nojalla.
Hän ei huomannut erehtyneensä siinä, ettei ollut koskaan armotonta
tuomiotansa tarkistanut tiedustamalla, miten Pauline yksinäistä
elämäänsä maalla vietti. Hän ei edes tiennyt, vieläkö Pauline oli
maalla, matkusteliko hän, kävikö hän Parisissa silloin tällöin
vain, tai oliko hän kokonaan maallaolostaan luopunut. "Tekipä mitä
tahansa", ajatteli hän, "pahasti hän aina tekee." Hänen silmissään
Pauline oli perin turmeltunut nainen, jonka parannuksesta ei toivoa
ollut. Ja nyt hän tiesi Paulinen olevan täällä, tiesi heidän olevan
täällä kummankin, sekä äidin että lapsen, muutaman askelen päässä
rouva Scilly'stä ja Henriettestä. Hirvittävä läheisyys, joka hänessä
yhä enemmän herätti kauhua, kuta enemmän hän syventyi rikoksissa
ja kärsimyksissä kuluneiden aikojen muistoihin, aikojen, joita hän
tuskin ollenkaan oli ajatellut, sittenkuin hänen puhtaan rakkautensa
raitis Eeden oli hänelle avautunut. Ja aina hän tuohon kysymykseen
kompastui: -- "Mitä hän tahtoo?... Nähtävästi hän on kuullut
puhuttavan aikomuksestani mennä naimisiin ja olostani täällä...
Kostoako se lienee?..." Ja hurja kauhu, jonka entinen rakastajatar
hänessä herätti, vei hänet vieläkin pitemmälle: -- "Olisiko
hänellä mielessä aikomus hankkia itselleen joitakin etuja? Niinkö
pitkälle hän olisi joutunut? Olisiko hän kenties tullut Palermoon
kiristystarkoituksessa, lasta näyttääkseen?..." Hän ei rohjennut
itselleen myöntää, ettei Paulinella niin monen vuoden vaitiolon
jälkeen nyt ollut mitään syytä ryhtyä häntä kiusaamaan. Hän ei voinut
muuta nähdä, kuin että Pauline oli tullut, eikä tuntenut muuta kuin
mieletöntä pelkoa, kunnes häneltä vihdoin, otettuansa Henrietten
valokuvan ja sitä kauan katsottuansa, pääsi helpotuksen huokaus:
-- "Oi, häntä minä rakastan! Hän rakastaa minua. Eikä mikään voi
meitä erottaa!..."
Ja hän suuteli tätä hyvän enkelinsä kuvaa, ikäänkuin manataksensa
pois pahan hengettärensä, -- suuteli pitkään, hellästi, hartaasti.
III.
LEVOTTOMUUTTA.