olkapäitään kohauttaen, "mutta ethän sitä pyydä. Ethän siten tahtoisi
minua solvaista ja nöyryyttää..." Tämän yksinkertaisen puolustuksen
johdosta Francis oli jättänyt tuon pienen kiistan sikseen. Sitten,
niinkuin kaikki mustasukkaiset, hän oli loppumattomasti ajatuksissaan
punninnut rakastajattarensa vähimpiäkin äänen ja ilmeen vivahduksia
tämän lähtiessä. Sillä Pauline oli lähtenyt pois. Francis ei
ollut hänelle sitä armoa suonut, että olisi asettunut hänen
sijallensa kysyäksensä itseltänsä, mitä Pauline hänestä ajatteli,
mitä hänestä tiesi, kuinka hän hänen luonnettansa arvosteli ja
siis mitä vastakaikua sellaiset sanat Paulinessa herättivät. Hän
näki ainoastaan yhden asian: miksei Pauline ollut muitta mutkitta
vastannut: "Sinun on käskeminen, minun totteleminen." Miehellä on,
kun kärsimisen aika hänelle alkaa, noita mielettömästi itsevaltaisia
vaatimuksia, joihin nainen, joka todellakin rakastaa, alistuu, jos
hän ei ole kuuttakolmatta nuorempi. Tarvitsee elämänkokemusta,
ennenkuin ymmärtää, etteivät rakkausasioissa väärinkäsitykset ole
koskaan vaarattomia, ennenkuin ymmärtää, missä määrin muutamissa
miehissä mieletön epäluulo ja epäilyksen tuskallinen kuume voi
yltyä. Maailman meno on aina yhtäläinen. Missä ikinä varomaton
Desdemona, pahaa ajattelematta, hymyilee Cassiolle, joka häntä
tervehtii, siinä on Othello valmis heidän yhteistä onneansa sortamaan
tuon viattoman hymyn tähden, tarvitsematta edes panettelijankaan
myrkyllistä yllytystä kuunnella. Meistä tulee helposti oma Jagomme,
ja me olemme silloin tuota kuuluisaa kavaltajaa vielä taitavammat
keksimään kiduttamiskeinoja itsellemme. Francis oli niitä onnettomia
rakastajia, jotka aina kaipaavat todisteita. Ja lieneekö siinä
ilkkuvan kohtalon oikkua, että sellaiset rakastajat ovat aina
helpoimmat pettää. Jos he sattuvat juonikkaan naisen käsiin, niin
tämä on taitavata taitavampi päteviä todisteita hankkimaan, joita
todisteita on aina helppo valmistaa; jos he sitävastoin yhdyttävät
arkaluontoisen naisen, niin he loukkaavat häntä niin syvästi, että
hän muuttuu häijyksi, niinkuin Pauline oli avosydämisesti sanonut,
tietämättä itsekään minkä verran totuutta tässä pelottavassa
ennustuksessa oli. Nuori mies oli vielä tämän mieltäahdistavan
keskustelun tympäisevän vaikutuksen alaisena, kun hän kolme päivää
myöhemmin kävi rouva Raffrayeta tapaamassa hänen kodissaan.
Sittenkuin Pauline oli hänelle antautunut, Francis oli ani harvoin
siellä käynyt. Kun hän sen teki, meni hän sinne tavallisesti heti
aamiaisen syötyään, aikana, jolloin tiesi Paulinen ottavan vieraita
vastaan. Näin ollen oli siis sangen luonnollista, ettei Pauline
hänen siellä käydessään ollut yksin. Ja yhtä luonnolliselta olisi
Francis'sta, vastamainitun keskustelun jälkeen, pitänyt tuntua, että
paroni de Quernekin samaan aikaan sattui siellä olemaan. Hiukan
hämmästystä Paulinen katseessa ja asennossa, hiukan tuttavallisuutta
Armand de Quernen viittauksissa Paulinen seurapiirissä sattuneihin
pieniin tapahtumiin, joista ei Francis tietänyt mitään -- siinä
kaikki, ja sittenkin siinä oli tarpeeksi aihetta myrskyä ennustavaan
vaitioloon, kun Pauline ja Francis paronin lähdettyä jäivät kahden.
Pauline pyrki ensimäiseksi keskeyttämään tämän äänettömyyden ja sanoi
lähestyen Francis'ta tarttuakseen hänen käteensä:
-- "Kuinka hyvä että tulit! En tätä hauskaa yllätystä tietänyt
odottaakaan."
-- "Huomasin sen kyllä", sanoi tämä kylmästi, vastaamatta hänen
ystävälliseen tervehdykseensä.
-- "Kuinka minulle noin puhut?" sanoi Pauline huolestuneena.
"Kyllähän sen tiedän. Siksi että herra de Querne sattui olemaan
luonani. Mutta jos olisin sulkenut häneltä oveni, en olisi voinut
ottaa sinuakaan vastaan, ja silloinhan emme olisi saaneet näitä
muutamia hetkiä yhdessä viettää. Elä meiltä niitä pilaa! Ethän..."
-- "Miksikä sitten olit niin hämilläsi?" vastasi Nayrac.
-- "Sentähden", sanoi Pauline, "että arvasin sinun suuttuvan,
syyttä -- aivan syyttä!" lisäsi hän, kulmakarvojansa rypistäen.
Näiden kauniiden ruskeiden kulmakarvojen alla hänen vaaleanharmaat
silmänsä kävivät äkkiä vielä vaaleammiksi ja heittivät harmistuneen
katseen. Heikko puna kohosi hänen kasvoilleen, ja hän jatkoi, hänkin
vuorostaan kylmällä äänellä, mutta nähtävästi syvästi liikutettuna:
-- "Olenhan jo sanonut, ettei minua tällä tavalla käy loukkaaminen,
Francis! Rakastanhan sinua. Enhän ole koskaan muita rakastanut, sinua
vain. Jos en olisi sinulle uskollinen, olisin kaikista kunniattomin
ihminen. Tahdon, ymmärrätkö, tahdon, että kunnioitat minua, että
minuun luotat..."
-- "Laita sitten niin, ettei tuo luottamus käy minulle
mahdottomaksi!" huudahti Francis. --
-- "Mahdottomaksi?..." jatkoi Pauline. "Minunko käytökseni takia?...
Ethän toki uskone, että suostuisin herra de Querneen..."
-- "Uskon kyllä", vastasi Francis töykeästi.
-- "Uskot?" toisti Pauline, ikäänkuin hämmästyksen murtamana.
"Uskot?... Ja vasta kaksi kuukautta olemme toisiamme rakastaneet.
No niin", jatkoi hän raivostuen, "usko mitä tahdot! Oh, tämä on
häpeällistä!"
Toisen vieraan tulo keskeytti tämän sananvaihdon. Francis'n
sairaloinen mielentila yhä katkeroitui, kun hän näki lemmittynsä,
huolettomaksi tekeytyen, täyttävän velvollisuuksiansa vieraitansa
kohtaan, hymyilevän vastatulleelle, laskevan leikkiä ja puhelevan
teko vilkkaudella, johon koki purkaa hermostunutta vihaansa. Francis
ei siinä nähnyt muuta kuin harvinaista näyttelijän taitoa, joka
häntä kauhistutti. He leppyivät kumminkin pian, sillä he rakastivat
toisiaan. Mutta epäilyksen juuret olivat liian syvälle syöpyneet
nuoren miehen sydämeen, ja sen taimi varttui hirvittävän nopeasti,
niinkuin ainakin tuo kirottu, elinvoimainen myrkkykasvi. Se mikä
avioliitonrikkojan kohtalossa ja rikosta välittömästi seuraavassa
rangaistuksessa on kauheata, on rakastajan voimattomuus, kaikista
ponnistuksistaan huolimatta, kumota sitä ainaista siveettömyyden
syytöstä rakastamaansa naista vastaan, johon tämä itse antaa hänelle
aihetta jo sillä, että suostuu olemaan hänen rakastajattarenansa.
Kaikki tässä asemassa olevat naiset ovat siitä selvillä. Useimmat
tyytyvät tähän asiain tilaan, sitä helpommin, kun miehen
itsekkäisyyden kurjat heikkoudet pian antavat heille kyllin aihetta
palkitsemaan rakastajansa ylenkatsetta yhtäläisellä ylenkatseella.
Sitäpaitsi sellaiset naiset eivät muuta toivo yhä uudistuvista
lemmenkaupoista, joihin he mieltyvät, kuin mielenliikutusta. Ja
mielenliikutustahan se tuottaa, mitä jännittävintä mielenliikutusta,
kun mies, joka heille syytää raa'an vihan törkeitä nuhdesanoja ja
uhkauksia, himon valtaamana on valmis joka hetki heittäytymään
heidän syliinsä. Mutta toiset naiset, joita tämä tyrannimaisuus
kauhistuttaa, ponnahtavat heti loukkausta vastaan, joko siitä
syystä, että pitävät sitä solvauksena, josta todellakin kärsivät,
taikka siitä, että tämä vastarinta tuntuu heille takaavan viimeiset
vapauden mahdollisuudet. Francis'n ensimäinen mustasukkaisuuden
hyökkäys ei saanut Paulinea taipumaan. Niin kävi toisenkin. Kun
he olivat taas sopineet, Francis oli valalla vannonut, ettei hän
koskaan enää puhuisi Armand de Quernestä. Hän oli vakuuttamalla
vakuuttanut aina Paulineen luottavansa, kun hän painoi hänet
syliinsä hurjasti rakastuneena, huomatessaan hänet jälleen niin
lempeäksi, niin kauniiksi, niin lemmen huumauksesta väriseväksi.
Ja sitten hän ei voinutkaan valaansa pitää. Hän ei voinutkaan olla
kilpailijastaan puhumatta, siitä, joka muka oli hänen kilpailijansa.
Hän puhui hänestä viittailemalla vain, sivumennen. Puhuipa sitten
hänestä vielä toisenkin kerran, peittelemättä, selvin sanoin.
Silloinkaan ei Pauline peräytynyt, ja siitä hetkestä lähtien nuo
mustasukkaisuuden kohtaukset seurasivat toisiaan kiihdyttäen
Francis'n mieltä edellyttämään mitä häpeällisimpiä tekoja, tekemään
mitä mielivaltaisimpia vaatimuksia, hän kun ei voinut käsittää sitä
närkästynyttä itsepintaisuutta, millä Pauline vastusteli hänen
vimmansa purkauksia. Kun vihdoinkin, kaikista kamalimman väittelyn
jälkeen, Pauline suostui taipumaan, oli jo myöhäistä. Silloin oli
jo heidän kesken vaihdettu noita lauseita, jotka liiton iäksi
häpäisevät. Petomainen mustasukkaisuus oli rakastajassa näkynyt
liiaksi; rakastajatar oli suostunut liialliseen nöyryytykseen. Vihaa
oli liiaksi kertynyt näiden poloisten sydänten välille.
* * * * *
Kilpailijan lopullisen voittamisen jälkeen, johon nuoren miehen
tuskalliset ponnistukset vihdoinkin olivat päättyneet, ei Francis'lle
riittänyt ehdotonta rauhaa edes muutamiksi viikoiksikaan. Olihan
tosin todisteeksi laskettava, että rouva Raffraye oli sulkenut
ovensa de Querneltä. Vaikka Pauline siis olisikin mielistellyt
Armandia, hän oli kumminkin Francis'n valinnut. Mutta sellaiset
todisteet ovat aina siinä suhteessa vaillinaisia, ettei niitä
voi menneisyyteen sovitella, siihen menneisyyteen, jolloin
mustasukkaisuuden vaatima uhri vielä oli tekemättä. Me emme ole
olleet sitä keskustelua kuuntelemassa, joka nuo toiset välit rikkoi;
tiedämme vain tämän rikkumisen tapahtuneeksi, tuntematta tarkalleen
sen salaisia yksityiskohtia. Ratkaisevan keskustelun sanoja on
meille kyllä lueteltu. Pauline, esimerkiksi, väitti turvautuneensa
ainoastaan herra de Quernen hienotunteisuuteen, viitaten miehensä
mustasukkaisuuteen. Mutta eihän Francis voinut tietää, eikö Pauline
häneltä sittenkin jotain salannut. Ja eikö ylipäänsä sellaisen
rikkomisen mahdollisuuskin edellyttänyt, että oli olemassa salaisuus
hänen ja Armandin välillä? Francis'lle siis, niinkuin muillekin
tuon kurjan hulluuden valtaamille uhreille, itse mielivaltaisen
epäilyksen saama voitto muuttui uudeksi katkeruuden lähteeksi.
Eihän hän edes tietänyt eikä voinutkaan tietää, oliko Pauline
kenties ollutkin tuon toisen rakastajattarena, tuon miehen, jota
hän epäili ja jonka Pauline oli hänelle uhrannut -- uhrannut tosin,
mutta millaisissa olosuhteissa? Kun on joutunut tähän epäilyksen
ristintien käänteeseen, Golgathalle kiipeäminen käy todellakin liian
raskaaksi. Verrattomasti parempi olisi silloin noitten onnettomain
paeta toinen toistansa ja kärsiä edes toisistaan erillään. Liikaa
maksamme varastetun rakkauden luvattomista nautinnoista, jos ne
ovat näin kiduttavan epävarmuuden hintaan ostettavat. Ja kuinka
siitä on selviäminen? Luulee kenties silloin, että jos pääsisi
rakastajatartaan seuraamaan päivä päivältä, tunti tunnilta, jos
näkisi hänen elävän ja toimivan, niin onnistuisi häntä lopullisesti
arvostelemaan, tarkasti, perusteellisesti, niinkuin vierasta
arvostelee, ja silloin tekee mitä teki Nayrac. Huolimatta vähän aikaa
kestäneen suruajan vaatimuksista hän palasi seuraelämään tavataksensa
siellä Paulinen. Suurempaan varomattomuuteen hän tuskin olisi
voinut tehdä itseänsä syypääksi, sairaan hermostonsa äärimäiseen
kiihotustilaan nähden. Tältä ajalta olivatkin tuon kamalan
liiton kamalimmat muistot. Hän näki Paulinen jossakin seurassa,
juhlapuvussa, iloisena, hymyilevänä, uhkuen tuota viehättäväisyyden
ilmaa, joka lähtee nuoresta naisesta, kun hän miellyttää ja tietää
miellyttävänsä, kun hänellä on huolia haihdutettavina ja hän on
päättänyt ne haihduttaa. Pohjatonta tuskaa tämä näky Francis'ssa
herätti. Ja yhä kiduttavammalta tuntui hänen tuskansa, jos hän
tapasi Paulinen huolestuneen näköisenä ja miettiväisenä. Edellisessä
tapauksessa hän joutui jonkinlaisen mielettömän ja voimattoman
raivon valtaan, joka heti sai vastakaikunsa Paulinessa yllyttämällä
häntä vimmattuun, synkkää toivottomuutta ilmaisevaan keimailuun.
Jälkimäisessä tapauksessa taas hänen sydämensä hukkui tyrannimaisen
rakastajan kirveleviin tunnonvaivoihin, hän kun olisi kiduttamallensa
uhrille kumminkin suonut onnea. Sekä edellinen että jälkimäinen
tunne lisäsi hänen levottomuuttaan. Sekä toinen että toinen
pakotti häntä kiihottamaan kurjaa rakkauttansa tuon aistillisuuden
kiihokkeella, jonka viimeiset myrkyttävät pisarat synnyttävät meissä
pedon häpeällistä himoa. Francis, entinen romaanimaista rakkautta
tavoitteleva haaveilija, joka oli ensimäisen nuoruutensa viettänyt
hienostuneiden tunnevivahduksien haaveilemisessa, hän pelotti
nyt onnetonta ystäväänsä aistillisen kiihkonsa hillittömyydellä.
Heidän lempensä yhtymäpaikka ei enää tarjonnut heille muuta kuin
sanattomia, raivokkaita syleilyjä, sulottomia, kiihkoisia suudelmia,
joista kaksi toivotonta, rajusti sykkivää sydäntä haki unhotusta,
siihen hukuttaakseen sekä itsensä että rakkautensa, joka heitä
yhtä aikaa raateli ja hurmasi. Ja unhotusta he tosin löysivät,
mutta ainoastaan herätäkseen noista hullujen houreista sillä
katkeroituneella ärtyisyydellä, joka on heidän oman alentumisensa
ehdottomana seurauksena, Francis vielä luulevaisempana kuin ennen,
Pauline yhä uhkamielisempänä. Tämmöisinä hetkinä vähimmätkin
väittelyt kiihtyvät riidoiksi. Niskoitteleminen seuraa loukkausta ja
yllyttää uuteen loukkaukseen. Solvaisevia epäluulon puuskia purkautuu
turhanpäiväisistä syistä. Vähimmätkin ilon osoitukset näyttävät
rikoksilta. Tanssittiko sama tanssija kaksi kertaa? Puhutteliko
aamiaispöydässä tämä taikka tuo liian kauan kahden kesken? Ystävätär,
jonka seurassa usein esiinnyt, on rikostoverisi salavehkeiden
sepittämisessä. Toinen, jonka luona et enää käy, on ehkä salainen
kilpailijasi. Ammoisista ajoista asti huvinäytelmäin tekijät ovat
sellaisien riitojen pikkumaisuuksia taidolla ivanneet, ja yhtä kauan
he vielä saavat ivallansa ruoskia mustasukkaisten kiihkoa, sitä
parantamatta, ja vastustelevan naisen uppiniskaista ylpeyttä, häntä
mustasukkaisen vaatimuksiin totuttamatta. Ja yhä edelleen silmät
säkenöivät, huulet värisevät, ääni käy purevaksi, ja rakastuneet,
omistettuansa toinen toisensa tulisuudella, jota ajan vähyys yhä
kiihdyttää, eroavat rikkomisuhkauksilla, joissa kostonhimon vimmattu
viha kiehuu. Montako kertaa he olivatkaan näin toisistaan eronneet,
kättäkään toisilleen antamatta!
"Usko mitä tahdot", sanoi toistamiseen Pauline, samoilla sanoilla,
samalla traagillisella itsepintaisuudella, samalla vihaisella
katseella kuin silloin, kun häntä Francis ensi kerran loukkasi. "En
välitä sinusta enää. Kohtelet minua kuin mitä ilotyttöä."
-- "Ja minä olen jo sinun valheihisi kyllästynyt, sillä sinä
valehtelet, valehtelet, niin, valehtelet aina..."
Pauline katsoi häntä, tähän uuteen herjaukseen vastaamatta. Hän
vain toisti: "Niin, usko mitä tahdot." Ja sitten hän lähti pois,
kutsuakseen Francis'n taas heti luokseen tai palatakseen kohta tämän
kutsumana. Nämä heille kummallekin yhtä häpeälliset takaisintulot
olivat siitä huolimatta ainoat muistot tältä ajalta, jotka saivat
Francis'n mielen heltymään. Muistuipa hänen mieleensä eräs ilta,
kauniin, ikävästi kuluneen talvipäivän ilta, jolloin Pauline,
voimatta enää kestää, oli kotoansa karannut hänen luoksensa,
laihtuneena, vapisevana, kalpeana, häneltä sovintoa anomaan, ja
jolloin hän oli vaikeroinut:
-- "Rakkautemme lie siis kirottu!... Lupaan antaa sinulle kaikessa
myöten, mutta luota minuun, rukoilemalla rukoilen, luota minuun..."
* * * * *
Voivatko sellaiset kyynelet ja sanat pettää! Ja suudelmat,
sellaiset kuin Pauline oli hänelle antanut, pettävätkö ne? Ja
nuo nyyhkytykset ja tuo silminnähtävä kärsiminen? Väliin, kun
Francis'ta ei ahdistanut tuo kauhea hulluus, joka puristi hänen
aivojansa kammottavien kuvien kehään, näytellen lakkaamatta kuinka
hänen rakastajattarensa häntä petti, milloin toisen milloin toisen
kanssa, hän heltyi hänkin kyyneliä vuodattamaan huomatessaan
poloisen ruumiin riutumistaan riutuvan. Tätä kurjaa rakkautta ei
ollut vuottakaan kestänyt, ja kumminkin oli sen vaikutus Paulineen
ollut niin valtava, että hän joskus Francis'sta näytti aivan
toiselta naiselta. Hänen silmänsä olivat kuopille painuneet, hänen
kalpeutensa oli käynyt vieläkin värittömämmäksi, ja varsinkin oli
tämä muutos tuntuva hänen luonteessaan, joka, ennen surunkin aikana
lapsellisesti leppyisä, oli saanut jonkinlaisen synkän ja rajun,
melkeinpä traagillisen vivahduksen. Mutta tätä järjen välähdystä
ei kauan kestänyt. Kiusaantunut rakastaja uskotteli itselleen,
että hän ennen oli rakastajatartansa toisin silmin katsonut, että
tämä oli silloin hänelle teeskennellyt ja että Pauline oli hänelle
nyt vasta naamarinsa riisunut, murtuneen olentonsa ilmaissut
-- niin, murtuneen, ja mistä? Epäilemättä kavaluutta katuvista
tunnonvaivoista, aistillisuuden tulessa taistelevan sielun tuskista,
kenties riettaudesta. Mustasukkaisuuden houreissaan hän meni niin
pitkälle, että edellytti Paulinella olevan kolme, jopa neljäkin
rakastajaa, että ajatuksissaan häntä kohteli langenneitten naisten
vertaisena. Ja mikä oli katalinta kaikesta, kumminkin hän häntä
yhä enemmän himoitsi, katkeralla, sairaloisella kiihkolla. Niin,
Pauline oli hänen silmissään hirviömäiseen irstaisuuteen syypää.
Ja sittenkin, jos Pauline olisi todellakin häntä vastaan rikkonut,
hän ei olisi voinut sitä tehdä kenenkään muun hyväksi kuin de
Quernen, ja siitäkään konnantyöstä ei vielä ollut todisteita.
Voi, ovatko sellaiset asiat koskaan todistettavissa! Mutta sitten
hän oli saanut vihiä eräästä toisesta lemmenkaupasta, jota hänen
ei käynyt epäileminen ja joka vihdoinkin oli korjaamattomaksi
rikkonut heidän välinsä. Helmikuun lopulla vuonna 1877, joka oli
Francis'lle niin turmiolliseksi käynyt, eräs mies, jonka nimeä
oli usein Francis'n ja Paulinen keskusteluissa mainittu, oli
palannut pitkältä matkalta Itämailta. Tämä mies, -- joka sittemmin
kuoli ja saavutti jonkun maineen kirjailijapiireissä erään hänen
kuolemansa jälkeen ilmestyneen, oudon teoksensa johdosta: "Otteita
yksityisestä päiväkirjasta" -- oli nimeltään François Vernantes.
Hän oli rouva Raffrayen puoliorpana. Pauline puhui hänestä aina
heltyneellä äänellä, koska Vernantes oli ollut hänen ainoana
ystävänänsä hänen avioliittonsa raskaimpana aikana. Mistä Nayrac
liekään saanut sen käsityksen rakastajattarensa lohduttajasta, että
hän oli äreäluontoinen jörö. Ainakin hän suuresti hämmästyi, kun
rouva Raffraye esitti hänelle tämän ystävänsä, joka vartalosta ja
kasvoista päättäen tuskin oli neljänkäänkymmenen ikäinen ja siis
jotenkin nuori Paulinen ikäisen naisen epäitsekkääksi uskotuksi.
Miehen suhteet hänen lemmittynsä läheiseen ystävään ovat aina
sangen arkaluontoista laatua, silloinkin kun hän luulee varmasti
tietävänsä, ettei tuo ystävä ole koskaan muuta ollut kuin ystävä.
Mutta jos hänen ja hänen lemmittynsä välit ovat muutenkin yhä
uudistuvien mustasukkaisuuden kohtauksien alaisia, kuinka hän voisi
kestää tätä ystävyysliittoa, josta hän ei voi tietää, rajoittuuko
se vain ystävyyteen. Hän menettäisi järkensä pelkästä tuskasta.
Francis Nayrac'in mustasukkaisuus Vernantes'ia kohtaan ei siis
ollut vältettävissä. Mutta ikäänkuin hän olisi aavistanut tämän
mustasukkaisuuden rakkautensa surmaksi, hän oli alussa koettanut
sitä hillitä. Sitäpaitsi Pauline oli jo edeltäpäin koettanut torjua
tätä uutta myrskyn puuskaa selvittämällä hänelle, päivää ennen kuin
entinen ystävä saapui, asian perinpohjin, tavalla, jonka olisi
pitänyt poistaa kaikki epäluulot.
-- "Hän on läheisin tuttavamme", oli hän sanonut, "ja minulle on
hän sangen tärkeä. Hän on ainoa ystävämme, joka myöskin on mieheni
ystävä. Sanon tämän sinulle edeltäpäin, jotta säästäisit minulta ja
itseltäsi huolet hänen tähtensä... Mutta mitäpä se auttaa! Ethän
sinä minuun luota. Mitäpä luottaisit tässä asiassa enemmän kuin
muissakaan?... Vaikka kuolemallani asian todistaisin, et sittenkään
uskoisi..."
Francis näki hänet vieläkin edessään, hänen näin puhuessaan, ja näki
itsensä sanattomana kuuntelijana. Kun rakastuneet sattuvat lausumaan
toisilleen tuollaisia totuuksia, joiden he kumpikin tietävät olevan
liiankin tosia, niin he näkevät ikäänkuin valon välähdyksessä sekä
menneisyytensä että tulevaisuutensa, ja kauhistus valtaa heidät.
He tajuavat kumpikin, että, vaikka he kuinkakin hyvin tietäisivät,
mitä kurjuuden syvänteitä heidän edessään aukeaa, ei tämä tieto voi
heitä estää niihin luisumasta, ja he tekevät sittenkin, vilpittömin
mielin, päätöksiä, joissa he pysyisivät, jos ei heidän häiriintynyt
sieluntilansa johdonmukaisuuden pakosta määräisi heille muita
lakeja, joita vastaan lujimmatkin, järkeen perustuvat päätökset
jäävät voimattomiksi. Kaksi viikkoa kului näin, eikä Paulinen
läheinen suhde vastatulleeseen, taikka paremmin sanoen palanneeseen,
ystävään näyttänyt Francisia vaivaavan. Ja kumminkin oli Francis
tämän ajan kestäessä kaksi kertaa tavannut Vernantes'in Paulinen
luona, kolme kertaa siellä käydessään. Kaksi kertaa hän oli kutsuttu
päivällisille samoihin taloihin kuin Pauline, ja kummallakin kerralla
oli Vernantes'kin vieraitten joukossa. -- Kaksi kertaa oli Pauline
käynyt Francis'n luona, ja tämän hänelle tekemistä kysymyksistä oli
käynyt selville, että Vernantes edellisenä päivänä oli ollut heillä
aamiaisella, tai että häntä seuraavana päivänä odotettiin, että
Pauline aikoi käydä tai oli käynyt hänen kanssaan teatterissa. Näitä
yksityisseikkoja lueteltaessa Francis tunsi vastenmielisyytensä
Vernantes'ia kohtaan suurenemistaan suurenevan. Eiväthän nämä seikat
yksitellen punnittuina paljoakaan merkinneet, mutta kun niitä
toisiinsa yhdisteli, tuntuivat ne sangen painavilta. Francis'n
vastenmielisyyttä yhä lisäsi se seikka, että Vernantes luonteeltaan
ja mielenlaadultaan jollain tavalla muistutti häntä. Nämä satunnaiset
yhdenmukaisuudet kahden kilpailijan välillä yhä enemmän ärsyttävät
heidän keskinäistä vihamielisyyttään. Jo Vernantes'in ristimänimikin,
joka niin vähän erosi Francis'n nimestä, oli omiansa herättämään
Francis'ssa mitä tuskallisinta hermostumista... Sanalla sanoen,
mustasukkaisuuden purkaus oli lauennut kaikista päätöksistä ja
lupauksista huolimatta, sitä kiihkeämpänä, kun sitä oli niin kauan
hillitty, ja se oli päättynyt samoin kuin edelliselläkin kerralla.
-- "Joko hän taikka minä!" siinä Paulinelle asetettu vaihtoehto.
"Joko lakkaat vastaanottamasta Vernantes'ia, taikka minä herkeän
käymästä luonasi..." Mutta silloin oli Francis kohdannut niin jyrkkää
vastarintaa, Pauline oli niin selvin sanoin puolustanut kantaansa,
että ensimäinen välirikko oli seurannut. Kymmenen päivää oli Francis
hänen luonansa käymättä, eikä Pauline hievahtanutkaan lähestyäksensä
häntä. Francis oli ensimäiseksi taipunut, ja -- mikä kurjuus -- hän
oli palannut, tavataksensa perin kiusaantuneen naisen, joka oli
hänelle sanonut: "Viimeisen kerran annoin sinulle anteeksi!..."
Pauline oli uskaltanut sen hänelle sanoa. Paulinenko oli hänelle
anteeksi annettava! Hän tunsi vieläkin veren niin kiihkeästi kiehuvan
suonissaan tätä vastausta muistellessaan, että heti ajatuksissaan
siirtyi niihin seikkoihin, jotka vihdoinkin olivat hänet pakottaneet
lopulliseen ratkaisuun. Ensimäinen niistä oli sangen jokapäiväistä
laatua, mutta sittenkin omiansa vaikuttamaan kipeään sydämeen,
jossa, samoin kuin sairaassa ruumiissakin, mitättömimmätkin asiat
aiheuttavat kuolettavia lisätauteja. Hänen kerran käydessään erään
rouva de Sermoisen luona, joka oli yhtä kuuluisa terävästä kielestään
kuin naurettavasta kirjailijamaineen tavoittelemisestaan, tämä piti
pitkän puheen Vernantes'ista, jonka nimi sattumalta mainittiin, ja
tehtyänsä hänestä sangen epäedullisen kuvan hän päätti puheensa
näillä sanoilla:
-- "Ja nyt hän on taas joutunut pikku rouva Raffrayen kynsiin.
Kannattipa todellakin paeta niin kauas ja palata samanlaisena kuin
oli lähtenyt. Ainainen vanha tarina: yhtyy ja eroaa, yhtyy uudelleen
ja eroaa taas... Ja aviomies on aina sokea. Naurettava juttu!..."