sanomalehdissä, joita nuoren miehen käsi sattumalta hipaisi
tuona niin tuskallisissa tunteissa alotettuna iltapäivänä, oli
todellakin vuosiluku 1886. Huhtikuussa v. 1877 hän oli viimeisen
kerran puhutellut rouva Raffrayeta. Ensimäisen kerran hän oli hänet
tavannut kevättalvella v. 1876. Tämän naisen muisto siis sisälsi
tuskin kaksitoista kuukautta hänen elämästään. Ne rakkaussuhteet,
jotka meihin jättävät häviämättömiä arpia, eivät olekaan aina
kauimmin kestäneitä, yhtä vähän kuin ovat traagillisimpia ja
romaanintapaisesti monimutkaisimpia. Sitävastoin jää rakastamamme
nainen ainiaaksi meidän muistossamme elämään, jos hän on loukannut
jotain sydämemme arkaa ja kipeätä kohtaa, vaikka olisimme hänelle
antaneet vain muutamia viikkoja elämästämme. Erottipa meidät sen
jälkeen mikä tahansa välimatka, aika, uudet kasvot, uudet suudelmat,
uudet surut, uudet ilot -- turhaa kaikki. "Hän on mennyt meidän
vereemme", niinkuin sattuvasti ja kuvaavasti sanotaan. Siihen on
lisättävä, että Francis kohtasi Pauline Raffrayen aikana, joka
olosuhteiden vaikutuksesta kävi hänelle erityisen vaaralliseksi.
Hän oli silloin viidenkolmatta ikäinen. Kun hän oli jäänyt orvoksi
aivan nuorena, oli koko hänen perherakkautensa kohdistunut ainoaan
sisareen, rouva Julie Archambault'iin, joka, ollen avioliitossaan
onneton, vietti sangen ilotonta elämää. Tämä sisar, joka oli neljä
vuotta häntä vanhempi, johti hänen kasvatustansa arkaluontoisen
kehitysajan loppupuolella, jolloin hellyys ei voi saada mitään
aikaan, ellei sen rinnalla vaikuta oikea käsitys yhteiskunnassa
toimivista laeista. Julie tahtoi alussa pitää veljensä luonaan.
Koulusta päästyään, joka sodan tähden tapahtui vuotta myöhemmin kuin
olisi pitänyt, Francis suoritti lakitiedetutkintonsa ja sekaantui
muutamiin sangen jokapäiväisiin, sangen mitättömiin rakkausjuttuihin,
joista sisar, saatuansa niistä tiedon, suuresti pelästyi. Ajatellen,
ettei joutilaisuudesta varakkaalle nuorelle miehelle onnea koituisi,
hän piti katkerana, mutta välttämättömänä velvollisuutenansa hankkia
hänelle työtä -- työtä kaukana Parisista. Hänen perhe-elämänsä
surkeat kokemukset olivat hänessä herättäneet ennakkoluulon tätä
pääkaupunkia kohtaan, joka ennakkoluulo perin siveellisissä naisissa
on yhtä tavallinen kuin bulevardien ihailijoissa ennakkoluulo kaikkea
muuta maailmaa kohtaan. Siinä hän erehtyi. Jos tämän kaupungin joka
paikassa tarjona olevat huvitukset ovatkin turmiolliset useille
kevytmielisille ja turhamaisille nuorukaisille, on henkinen ja
siveellinen yksinäisyys monelle maaseutukaupungeissa tahi ulkomailla
oleskelevalle nuorelle miehelle vielä turmiollisempi, varsinkin
jos hänellä jo ennestään on mielikuvitteluun ja liialliseen
tunteellisuuteen taipuvainen luonne. Niin oli Francis'n laita.
Parisissa hän olisi pian väsynyt ensimäisiin säännöttömyyksiinsä, ja
luonteensa syvän kunniantunnon pakottamana hän olisi pian tasaantunut
ja hakenut onnensa siitä, mistä se on varmimmin löydettävissä,
aikaisesta avioliitosta. Mutta kun hän nyt, seuraten sisarensa
neuvoa, miltei käskyä, antautui diplomaattiselle uralle, johon
hänellä ei ollut vähintäkään halua, niin hän onnettomuudekseen heti
alussa joutui Saksaan, sen etäisimpiin lähetystöihin. V. 1876 hän
oli viettänyt kaksi vuotta Münchenissä, melkein kokonaan itseensä
vajonneena, lukien, haaveksien, odottaen elämää sen sijaan että se
olisi ollut elettävä, joutilaana sielläkin kansliassa palvelevien
tavalla, pakotettuna yhtä mittaa näkemään virkatovereita, joiden
seura vielä enemmän lisäsi hänen sisällistä yksinäisyydentunnettansa,
se kun ei voinut johtaa ystävyyteen. Näiden kahden vuoden tuloksena
oli hänessä sen omituisen mielentilan kehittyminen, jonka ohimenevänä
tapaa muutamissa nuorissa miehissä, varsinkin kirjailija- ja
taiteilijaluonteissa, sekä pysyväisempänä nuorissa naisissa, jotka
ovat onneensa tyytymättömät tai määrättyjen velvollisuuksien
puutteessa. Tämä mielentila on paljon turmiollisempi terveen järjen
kehittymiselle kuin mitättömät himojen tyydyttämiset, ja sen on
sattuvalla, kuuluisaksi käyneellä sanalla kuvannut se kirkkoisä,
joka kirkkoisistä parhaiten käsittää ihmisluonnetta ja sen
kiusauksia. Tarkoitan liiallista rakkauden rakastamista, -- tautia,
joka piakkoin ohimenevänä on viaton, mutta joka käy vaaralliseksi
ja seurauksiltaan turmiolliseksi, jos sitä kauemmin kestää. Joka
näin rakkautta rakastaa, hautoo onttojen romaanien utukuvia, jotka
todellisuus heti haihduttaisi. Hän tottuu vähitellen arvostelemaan
vähäpätöiseksi kaikkea, joka ei jollakin tavalla koske hänen
rakkauskiihkoansa. Hän ammattinsa riennot ja velvollisuudet käyvät
hänen mielestään vähempiarvoisiksi. Miehen jalot unelmat perheen
muodostamisesta, ihanteellisen aatteen, tieteen, taiteen, politiikan
palvelemisesta, hänen omaa etua enemmän kysyvät pyrintönsä kunnian
niittämiseen virkauralla kaikki nämä pontevan toiminnan tehokkaat
vaikuttimet väistyvät, heikkenevät, kuihtuvat, suodaksensa sija
tuolle kaikki nielevälle tunteiden puhkeamispäivän valmistamiselle.
Milloin saapuneekaan tuo epämääräisten toiveiden toteutumishetki,
ja minkälaisena? Joka rakkautta rakastaa, käyttää päiviä, viikkoja,
kuukausmääriä tämän iankaikkisen ongelman pohtimiseen, liioitellen
jo edeltäpäin intohimojen draamallisuutta, ahmien mielin kuvituksen
luomien rakkaussuhteiden kaikkia iloja ja suruja, samalla kertaa
tylsistyen ja harjaantuen niiden hienoimpia väreitä käsittämään,
niin että nämä unelmien hurjat lemmennautinnot ja henkisen
hekuman kiihotus, yhtyen lapselliseen kokemattomuuteen, luovat
hänessä omituista viattomuudensekaista turmelusta. Hienoimmatkin
mielistelyn vivahdukset ovat hänelle tutut. Hän on perehtynyt
kaikkiin viettelijäviekkauksiin, kaikkiin teoreetikkojen anatomisista
tutkimuksista selville käyneihin sydämen tunneilmiöihin. Ja
samalla kertaa hänessä on jälellä jonkinlainen todellisen tunteen
neitsyellisyys, joka johtuu hänen päiviensä ja hänen öittensä
fyysillisestä nuhteettomuudesta. Francis oli joutunut tähän nuoruuden
ratkaisevaan hetkeen, jonka sekavuutta hänessä ennenaikaisten
kokemusten muisto vielä lisäsi, kun hänen sisarensa Julie Archambault
kohtasi Pauline Raffrayen, joka hänkin oli sangen onneton
avioliitossaan, ja näiden välillä syntyi kiihkeä ystävyydenliitto,
yksi noita, joita surkean kohtalon yhtäläisyys, luottamuksen ja
sympatian tarve, maailman vihamielisyys tai välinpitämättömyys niin
helposti ja nopeasti luovat nuorien, joutilaitten ja turvattomien
naisten kesken. Julien kirjeet olivat Francisille merkkitapauksia
hänen maanpakolaisuudessaan. Niissä oli niin paljon hienouteen
yhtynyttä älyä ja niin säälivää myötätuntoisuutta veljen sydäntä
koskevia asioita kohtaan, niitä nimittäin, joista tämä oli voinut
hänelle puhua. Tästä ajasta lähtien näissä kirjeissä ei ollut puhetta
muusta kuin Paulinesta, samaten kuin Francis oli ystävättärien
ainaisena keskustelun esineenä. Satunnaiset asianhaarat yhä lisäsivät
rouva Raffrayen ja Nayrac'in uteliaisuutta toinen toistansa kohtaan.
Nuoren miehen käydessä Parisissa kaksi kertaa sen jälkeen, kuin
tämä ystävyysliitto oli solmittu, Pauline oli matkoilla. Sitten
eräs tapahtuma, joka olisi riittänyt heidän rauhaansa häiritsemään,
vaikka he olisivat olleetkin toisilleen aivan välinpitämättömiä, vei
heidät yhteen. Rouva Archambault kuoli, muutamia päiviä lavantautia
sairastettuansa, ja tämän kuolinvuoteen luona Francis, kiireessä
Parisiin saapuneena, näki ensimäisen kerran Paulinen solakan
vartalon, ruskean tukan, kauniit, kalpeat kasvot, joita harmahtavat,
vienoa surumielisyyttä ilmaisevat silmät elähyttivät. Kaikkina
aikoina runoilijat ja fysiologian tutkijat ovat kiinnittäneet
huomionsa kuoleman ja rakkauden herättämien tunteiden salaperäiseen
yhteyteen. Tarvitseeko todellakin luonnonlakien salaperäisiin
vaikutuksiin vedota voidakseen näyttää toteen, että helläluonteisissa
naisissa sääliväisyys on tehokkain yllyttäjä lankeemukseen, niinkuin
epätoivo korvaamattoman ystävän menettämisestä luonteeltaan
monimutkaisimmassakin miehessä on siihen vastustamaton, selvää
kieltä puhuva neuvonantaja. Francis ja Pauline surivat yhdessä.
Nuoren miehen kärsimys kävi Paulinelle sääliksi. Francis näki sen
ja tunsi sydämessään syvän liikutuksen. Pauline oli niin kaunis,
niin hieno. Hänen suhteensa herra Raffrayeen jokapäiväiseen ja
törkeään, nautinnonhimoiseen elostelijaan, olivat niin perin surkeat.
Tämä nimittäin, naituansa hänet rahojen tähden, oli heti palannut
tyttöjen seuraan, erään noiden alkoovi-draamojen jälkeen, jotka
nuoressa vaimossa herättävät niin sanomatonta vastenmielisyyttä.
Esiintyypä sitten toinen mies, helläluonteinen ja hienotapainen,
joka melkein naisen tavoin käsittää sydämen kaikki tunnevivahdukset,
-- mikä pelottava koettelemus! Ja mikä suuri vaara, kun sitten
tämän miehen tapaa kerta toisensa perästä, tuttavallisesti, mieli
yhteisen surun hellyttämänä, näkemättä siinä mitään pahaa, kun tietää
vaikuttimet jaloiksi. Julia kuoli maaliskuussa. Toukokuussa oli
Francis vielä Parisissa. Hän oli ministeristöstä saanut virkavapautta
epämääräiseksi ajaksi. Hän oli rouva Raffrayen rakastaja.
* * * * *
Surkea lemmentarina, joka kyynelissä ja kuoleman kolkkoudessa
alkaneena oli jatkuvakin kyynelissä, kiduttavissa tuskissa,
katkerissa ajatuksissa, ja joka oli häpeälliseen vihaan päättyvä,
aviorikoksen kirouksen synnyttämään vihaan. Vielä nytkin, niin
monen vuoden jälkeen, kun Francis sai Paulinen odottamattomasta
tulosta tiedon, koko hänen ruumiinsa värisi tämän vihan muistosta,
siihen määrin se oli päässyt myrkyttämään hänen sydänjuuriansa ja
tunkeutumaan hänen sielunsa salaisimpiinkin sokkeloihin, ja sitä
ajatellessaan, niinkuin tänäkin yksinäisenä iltapäivänä, hän ei
voinut käsittää, miten silloisen lemmenunelman toteutumistoivo
heti alussa oli voinut hänessä herättää niin suurta ja outoa
levottomuutta. Olihan tuo toivo kumminkin, jos kohta rikoksellinen,
alkuansa jaloa syntyä; siltä se hänestä ainakin näin kaukaa katsoen
näytti. Huolimatta tästä ajan pituudesta, joka tuntuu sovittavan
kaikki, sentähden että se suo meille tilaisuutta arvostelemaan, missä
määrin tarkimminkin punnitut tekomme ovat olleet sallimuksen alaisia,
hän ei huomannut, että vähäpätöiseltä näyttävät mutta todellisuudessa
korjaamaton väärinkäsitys oli jo alussa tuominnut tämän rakkauden
myrskyiseksi. Francis ja Pauline olivat rakastaneet ja ihailleet
toisiaan, omistaneet toisensa, niin sanoaksemme toisiaan tuntematta.
He olivat antautuneet toisilleen sieluineen ja ruumiineen, ennenkuin
olivat päässeet toistensa luonteista selville. Nuori nainen ei
tietänyt nuoresta miehestä muuta kuin mitä Julie oli hänestä
puhunut. Francis oli hänen silmissään ainoastaan toivoton veli,
onneton erakko, unelmaansa kaipaava haaveilija. Sitä hän olikin,
mutta myöskin luonteeltaan äärettömän monimutkainen ja herkkä,
mielikuvitukseltaan turmeltunut, raju ja nuoruudestaan huolimatta
epäileväinen, luulevainen ja levoton, ajatus- ja tunne-elämänsä
valheellisuuden pilaama henki, sanalla sanoen, onneen kykenemätön
ihminen, jota aistillisuuteen perustuva rakkaus kauhean helposti
oli johtava mustasukkaisuuteen. Ja Francis, mitä hän oli Paulinessa
nähnyt? Sisarensa lempeän uskotun, lapsen, joka liian nuorena ja
elämästä mitään tietämättä oli kiduttavaan kahleeseen kytketty,
jonka arkaluontoisinta kainoutta ja herkkätunteisuutta oli loukattu
ja ruhjottu. Ja sitä hän olikin, mutta myöskin maailman huvituksiin
tottunut nainen, rikas, esiintymisessään ja puvuissaan nuhteeton,
hiukan pintapuolisuuteen taipuvainen, kuuden vuoden aikana tottunut
haihduttamaan onnettomista perheoloista johtuvat huolensa alituisien
kävelymatkojen, päivälliskemujen, vieraissakäyntien ja näytelmähuvien
pyörteissä, jotka tyhjät ajanvietot muuttuvat meille tarpeiksi,
mikäli ne auttavat meitä pakenemaan sietämättömiä kotioloja. Hän
oli, sanalla sanoen, noita lapsellisen turhamaisia keimailijoita,
jotka tahtovat loistaa, sentähden että tahtovat miellyttää, ja
joita tämä mielistelyhalu liiankin usein johtaa hieman vapaaseen
seuraan ja turhanpäiväisiin varomattomuuksiin, joiden johdosta on
niin helppo panetella. Tuntuu siltä, että uuden tunteen puhjetessa
näiden pienten vikojen olisi pitänyt kadota, ja niin olisi käynytkin,
jos Pauline olisi joutunut luonnollisemman ja johdonmukaisemman
vaikutuksen alaiseksi. Nyt ne päinvastoin yltyivät, ja siihen oli
kenties syyksi luettava juuri se, mikä Francis'in luonteessa oli
parasta. Turmeltuneesta mielikuvituksesta huolimatta Francis'sta
ei ollut toisen miehen vaimon rakastajaksi. Hän oli ensimäisen
nuoruutensa aikana ollut sangen harras kristitty, ja vaikka hänen
unelmansa sitten, vuosien vieriessä, olivat olleet pelkkää rakkautta
ja aina vaan rakkautta sen luvattomissa muodoissa, niin hän
kuitenkin oli omituisen, mutta ylen tavallisen ristiriitaisuuden
johdosta sielunsa pohjalla säilyttänyt jonkinlaista aistillisuuden
pelkoa, syvää intohimojen ja omantunnon sopusoinnun kaipuuta. Tämä
omituisuus on yhteinen kaikissa miehissä, joiden uskonnollisuus
on ollut vilpitön. He ovat aina taipuvaiset kärsimään rikoksesta,
jonka rakastettu nainen tekee heidän hyväkseen. Heidän on mahdotonta
hyväksyä sitä omantunnon tinkimistä, jota aviorikos edellyttää, ja
vain vastenmielisesti he voivat suostua kolmihenkilöisen liiton
mukavaan sovittelukeinoon, joka yksinkertaisimmalla tavalla ratkaisee
avioliiton ja rakkauden välisen probleemin. Francis'n rakkauteen
sekoittui heti tuota rakastajan mieletöntä kateutta aviomiestä
kohtaan, tunnetta, jota hän jo edeltäpäin oli tarpeeksi ajatellut
säästääkseen itseään sen kidutukselta. Vaikka hän siis suostui joskus
käymään rouva Raffrayen kodissa, ei hän mitenkään voinut tekeytyä
Albéric Raffrayen ystäväksi. Hän asettui sentähden sille kannalle,
ettei hänen juuri koskaan tarvinnut nähdä tuota miestä, jota hän
petti, häntä tosin halveksien, mutta sittenkin petti auttamattomasti.
Täten heidän liittonsa joutui jonkinlaiseen poikkeusasemaan, joka
Nayrac'in mielestä tuntui aivan luonnolliselta, mutta joka jo
alussa sen tuomitsi häviöön. Tämä rakkaus jäi Paulinelle, jossa
nuoren miehen arka hienotunteisuus yhä enemmän herätti ihailua,
ikäänkuin jotenkuten syrjäiseksi. Se oli hänelle jonakin hellyyden
keitaana, johon hän astui ikäänkuin unelman lumottuun maahan ja
josta hän lähti palataksensa todellisuuteen, joka tuntui hänestä
sitä sietämättömämmältä, mitä suloisempi ja ihanampi unelma oli
ollut. Seuraukset tästä olivat hänelle samat kuin kaikille muille
yhtäläisessä asemassa oleville naisille, ja juuri niitä seurauksia
useimmat rakastajat vaistomaisesti koettavat välttää suostumalla
häpäisemänsä kodin kammottavaan tuttavuuteen mieluummin kuin
rakastettunsa varsin vaaralliseen tapojen kaksinaisuuteen. Rouva
Raffrayesta täytyi, hänen palattuansa yhtymäpaikasta vielä väristen
lemmittynsä suuteloista, kodin pakostakin tuntua entistänsä
kolkommalta, hänen miehensä kasvojen ja sielun jokapäiväisyyden kahta
vertaa inhottavammalta, ja sitä valtavammaksi kävi hänelle tarve
paeta tätä taloa ja tuota miestä ja suinpäin heittäytyä seuraelämän
pyörteisiin, jotka eivät missään suhteessa kajonneet hänen sydämensä
salaisuuteen. -- Niin hän ainakin luuli, onneton! Ja tuskin he olivat
toisiaan neljä viikkoa omistaneet, kun jo Francis alkoi kärsiä näistä
valheellisen elämän välttämättömistä selkkauksista, joihin hänen
lemmittynsä vaivatta tottui, jopa mieltyikin. Sillä joskin Pauline
oli rakastunut, oli hän myöskin nuori, ja hänen lemmenonnensa,
kiihdyttäen kaikkia hänen elinvoimiansa, elvytti ensi teokseen
hänessä liikunnon ja huvin halun, joka muutenkin on niin luonnollinen
viidenkolmatta ikäiselle. Nainen voi näet kahdella tavalla maailmassa
kantaa luvattoman, mutta rakkaaksi käyneen salaisuuden: joko niin,
että hän alakuloisena kärsii kaikesta, jota ei lemmitty läsnäolollaan
kirkasta, taikka niin, että hän hurmaantuneena iloitsee kaikesta,
kokonaan niiden riemusävelten vallassa, jotka hänen rinnassansa
soivat. Vaikka miehet useimmiten eivät tahdo tunnustaa vilpittömäksi
tätä viimeksimainittua rakkauden lajia, ei se ole kiellettävissä,
ja Francis sai onnettomuudekseen kokea, että Paulinen rakkaus oli
sellainen. Niinpä tämä kerran tuli yhtymäpaikalle päänkivistyksen
raukaisemana, valvottuaan tanssiaisissa hyvin myöhäiseen.
-- "Miksi et mennyt aikaisemmin kotiin?" sanoi Francis hänelle kahden
suudelman välillä, hellästi nuhdellen.
-- "Minkäpä sille taisin", vastasi Pauline. "Jäin kun houkuteltiin.
Ja sitten", jatkoi hän hyväellen sormillansa nuoren miehen hiuksia,
"tiesinhän, että saisin sinut tänään nähdä, enkä voinut odotusta
kestää. Olin niinkuin kuumeessa. Ja kylläpä minä tanssin!...
Varmaankin olisit minusta pitänyt. Olin niin sievä. Tunsin, että olin
muittenkin mielestä sievä!..."
-- "Mutta", jatkoi Francis, koettaen leikillisesti hymyillen
salata tuskallisen mielenliikutuksensa, "sinun ei johdu mieleen,
että minä voisin tulla mustasukkaiseksi?..." Hän ei lopettanut
lausettaan. Hän näki hänet ajatuksissaan olkapäät paljaina -- nuo
olkapäät, joiden tuoksua hän hengitti juuri tällä hetkellä, sillä he
istuivat sylitysten, ja joiden kauneutta hän hyväili -- ja samassa
näyn välähdyksessä hän huomasi tuon jumaloidun poven himoitsevien
katseiden ja huokauksien ympäröimäksi.
-- "Mustasukkaiseksiko, ja mistä?"... kysyi Pauline.
Ja hänen tätä kysymystä tehdessään hänen silmissään kuvastui niin
paljon hellää säikähdystä, niin ilmaisen vilpitöntä hämmästystä, että
Francis'n täytyi sulkea hänet syliinsä hillitsemättömään syleilyyn,
ikäänkuin siihen tukehuttaakseen sen pirullisen epäilyksen hengen,
joka pyrki erottamaan hänen sydämensä tuosta säälittävästä naisesta.
Paulinen lähdettyä Francis jäi pitkäksi aikaa paikalleen, kasvot
kätkettyinä tyynyyn, johon Paulinen pää oli painanut syvennyksen ja
joka vielä lemusi hänen pitkien, hienojen suortuviensa tuoksua. Hän
oli kuolettavan surun vallassa. Juuri lähdön hetkellä oli paha henki
taas päätänsä nostanut. Eikö Pauline ollut eräänä hetkenä katsellut
kelloa ja temmaisten itsensä hänestä irti sanonut:
-- "Minähän myöhästyn! Minun täytyy olla ajoissa valmis, sillä
me syömme päivällistä seitsemän aikaan mennäksemme sitten heti
teatteriin..."
Miten viattomat ne olivat, nuo muutamat sanat! Ja kuitenkaan Francis
ei koskaan voinut unhottaa sitä tuskallista vaikutusta, jonka ne
olivat häneen tehneet pimenevän iltapäivän hämärässä. Turhaan
hän ne myönsi viattomiksi, ja myönsipä myöskin itse vaatineensa,
ettei Pauline missään suhteessa muuttaisi seuraelämäntapojansa,
jottei joutuisi epäilyksen ja uteliaisuuden alaiseksi. Turhaan
hän itselleen luetteli, miten Pauline aina oli hänelle esiintynyt
suorana ja koruttomana, kaikkea teeskentelyä vailla. Turhaan hän
muisteli, mitä Julie oli kirjeissään hänelle sanonut ystävästään,
ja turhaan hän koetti pakottautua ajattelemaan, kuinka he olivat
yhdessä itkeneet tuon rakkaan olennon kuolinvuoteen ääressä. Hän oli
epäillyt rakastettunsa sydäntä, ja jos naisen sydämen epäileminen
aina on tunteiden tulevaisuudelle turmiollinen, niin se on sitä
turmiollisempi, jos tämän naisen seurassa saa viettää ainoastaan
silloin tällöin muutamia hajanaisia hetkiä ja jos jo edeltäpäin on
sydäntänsä tahrannut ihanteellisuutta polkevilla lukemisilla ja
unelmilla. Ja sitten Francis, kenties tietämättänsä, oli niitä,
joiden herkkätunteisuus on mielikuvituksen vaikutuksesta tylsistynyt
ja jotka eivät voi tuntea kärsimättä. Kauhea henkinen taipumus, joka
pakottaa valtaamansa uhrin liioittelemaan pienimpiäkin haavoja! --
Hänestä oli tuntunut, että hän rakasti Paulinea enemmän kuin tämä
rakasti häntä. Tuo ensimäinen epäluulo ei kenties hänessä niin selvin
sanoin esiintynyt, mutta hän oli itseltään kysynyt, oliko Paulinen
rakkaus häntä kohtaan todellakin niin suuri kuin miksi hän sen sanoi.
Hän oli kärsinyt siitä, ettei saanut häntä tarpeekseen omanansa
pitää, ja vaikka hän täydellisesti käsitti, että oli mieletöntä
sellaisista mitättömyyksistä välittää, hän oli, kaikesta huolimatta,
typerästi, kohtuuttomasti, lapsellisesti mustasukkainen, kadehtien
syyttä ja itsekään tietämättä minkä tähden koko sitä seurapiiriä,
jossa Pauline liikkui. Kuinka viettävä onkaan tie sellaisesta
määräämättömästä epäluulosta toiseen, tarkemmin määrättyyn, ja
kuinka vähän aikaa levoton sydän tarvitsee, muuttaakseen aiheettoman
tyytymättömyyden hämärän vaivan selviin syihin perustuvaksi tuskaksi,
pettymyksen pelon hyydyttäväksi kylmyydeksi ja itse tämän kylmyyden
solvaisevaksi syytökseksi. Francis muisti niin hyvin, kuinka hän oli
taistellut omaa ylpeyttänsä vastaan, jottei lankeaisi kiusaukseen,
joka häntä seuraavana viikkona yhtä mittaa ahdisti. Häntä nimittäin
vaivasi häpeällinen halu hankkia tietoja niistä henkilöistä, jotka
Paulinen seurapiirissä liikkuivat. Vihdoin hän oli antautunut
tämän kiusauksen valtaan kysymällä milloin yhtä, milloin toista:
Missä Pauline oli ollut päivällisillä?... Kenen luona käynyt ja
ketä tavannut?... -- Nyt, kun ei häntä enää tämä häpeällinen kuume
polttanut, hän tunsi punastuvansa ajatellessaan tuota tuskastuttavaa
ja arkaa urkintaa, millä hän oli vähitellen myrkyttänyt alkuansa
lievän haavan, siksi kunnes välttämätön yhteentörmäys oli rikkonut
hänen ja hänen rakastettunsa välit. Kuinka tarkkaan hän vieläkin
muisti tuon kohtauksen, vaikka se oli kestänytkin vain muutaman
silmänräpäyksen! Niinkuin tien mutkassa äkkiä näköalan luonne
kokonaan muuttuu, niin oli heidän rakkautensakin muuttunut, heti kun
ensimäinen tarkoin määrätty nimi heidän välillänsä mainittiin, ja
tähän nimeen olivat hänen epäluulonsa hämärät ainekset kokoontuneet
ikäänkuin syttiöön ja siihen piintyneet. Silloinkin he olivat
kahdenkesken hänen kodissaan, nuoren miehen asunnossa, jonka hän oli
sattumalta valinnut sisaren kuoleman jälkeen ja johon hän jo oli
puoleksi kotiutunut. Hän tuskin silloin aavisti, että häneltä jäisi
sen kalustaminen kesken ja että hän siitä ennen pitkää oli karkaava,
paetaksensa tämmöisten hetkien sydäntä kouristavia muistoja. Sinä
päivänä heidän onnensa oli ollut erittäin suuri. Pauline oli iloinen
ja nauroi, silmät lapsellisesti veitikkamaisen ilmeen kirkastamina,
ja rupesipa sitten itsestään seikkaperäisesti kertomaan eilistä
illanviettoansa. Hän oli ollut kutsuissa erään ystävättärensä luona
ja pöydässä oli hänellä ollut vierustoverinansa muuan paroni Armand
de Querne, joka nähtävästi tahtoi häntä lähestyä, sillä hän oli jo
jonkun aikaa pyrkinyt pääsemään kaikkiin seuroihin, missä tiesi
Paulinen tapaavansa.
-- "Luulenpa", sanoi Pauline, "että hänellä on mielessä pyrkiä minun
suosiooni. Mutta eipä uskalla, -- ja kovasti minua naurattaa, kun
näen hänen pyörittelevän kohteliaisuuksia, joita ei saa koskaan
loppuun sanotuiksi. Älykäs mies, eikä arvaa, että rakas onneni minua
suojelee..."
-- "Toivon", vastasi Francis, "ettet ota häntä enää vastaan!"...
-- "Ettenkö ota vastaan", sanoi Pauline, "ja miksikä en? Siksikö että
hän luulisi minun pelkäävän ja todellakin rakastuisi. Voit luottaa
minun naiselliseen älyyni. _Take no notice_, niinkuin englantilaiset
sanovat, on näissä asioissa meille paras keino..." Sitten, kun ei
saanut vastausta, Pauline katsoi häneen, tällä kertaa surullisin
silmin, ja jatkoi hiukan hätääntyneellä äänellä: -- "Ystäväni, eikö
sinulla ole luottamusta minuun?" Ja kun Francis yhä pysyi äänetönnä,
hän sanoi äänenvivahduksella, joka oli tälle tuntematon: -- "Francis,
rukoilemalla rukoilen, elä minua koskaan sillä tavalla häpäise! Olen
niin suuresti rikkonut antautuessani sinulle. Elä minussa herätä
sitä ajatusta, että siitä syystä minua halveksit! Kärsisin siitä
niin, että muuttuisin häijyksi. Onnemme on riippuvainen siitä, että
tiedät miten asiat ovat, tiedät, että rakastan sinua ainaisesti, ja
yksin sinua. Jos minua epäilisit, näetkös, joutuisin epätoivoon,
sillä enhän voisi sinulle mitään todistaa, kun elämme näin erillään
toisistamme..."
-- "Jos sittenkin pyytäisin sinua uhraamaan jonkun minun tähteni?"
jatkoi Francis.
-- "Jonkun uhraamaanko? Kuinka minä sitä voisin?" vastasi Pauline
pakottautuen hymyilemään. "Sitä voidakseni minun pitäisi rakastaa
jotakin muuta kuin sinua, ja sehän olisi mahdotonta..."
-- "Ymmärrät vallan hyvin mitä tarkoitan", jatkoi Francis
loukkaantuen tahtomattansa tästä kiertelevästä vastauksesta. Nämä
naisellisesti notkeat puolustuskeinot, jotka ovat niin läheistä sukua
viekkaudelle, suututtavat suuresti miestä, milloin ne eivät häntä
viehätä. Ja hän oli jatkanut: --"Tarkoitan: jos sinua pyytäisin
sulkemaan ovesi joltakin, esimerkiksi tuolta herra de Querneltä?"