LUVATTU MAA
Kirj.
Paul Bourget
Suomentanut G. C. [Gertrud Colliander]
Otava, Helsinki, 1909.
SISÄLLYS:
I. Unelmia.
II. Entisyys.
III. Levottomuutta.
IV. Pikku Adèle.
V. Yö.
VI. Joulukuusen ympärillä.
VII. Pauline Raffraye.
VIII. Heräävä vaisto.
IX. Heräävä vaisto (jatkoa).
X. Puhdas omatunto.
XI. Kärsimyksen tie.
XII. Onnensa raunioilla.
XIII. Luvatun maan toinen ranta.
I
UNELMIA
Kreivitär Louise Scilly oli sanonut tyttärelleen Henriettelle
ja Francis Nayrac'ille, tuon sievän lapsukaisen sulhaselle: --
"Menkää hiukkasen kävelemään elkääkä huoliko minusta, odotan teitä
tässä. En tahdo, että vanhat kasvoni pilaisivat teiltä tämän
kauniin aamun..." Ja hän oli istuutunut veistoksilla koristetulle
marmoripenkille, jonka vieressä oli ruusupensas, tuommoinen, jonka
hennot, miedosti tuoksuvat kukat pitkin talvea kaunistavat suloisen
Sisilian pensas-aitoja. Oli marraskuun loppupuoli, ja taivaallisen
läpikuultava ja hienosti mutta tuntuvasti lämmittävä valo ympäröi,
kietoi ja hyväili Villa Tascan puutarhaa, tuota vieraanvaraisen
ylimyksen oikun luomaa keidasta, hyvin tuttua kaikille niille,
joita matkan sattumat tai heikontuneen terveyden huolet muutamaksi
kuukaudeksi karkoittavat Palermoon. Nämä viimeksimainitut ne
kreivittärenkin olivat tuoneet tänne. Lähdettyään Parisista kohta
ensimäisten syyssumujen tultua, lopullisesti parantuakseen sangen
ankaran keuhkokuumeen seurauksista, oli hänen täytynyt pysytellä
huoneessaan kolme viikkoa, uuden taudinkohtauksen vangitsemana.
Vasta viisi tai kuusi päivää sitten hän oli alkanut liikkua ulkona.
Kasvojen kalpeus alkoi käydä vähemmän huomattavaksi. Tointumisen
hämärä huumaus loi hiukan virkeyttä hänen laihtuneille poskilleen,
väsyneille silmäluomilleen, kellastuneelle otsalleen. Hopealle
hohtaviin hiuksiin sekoittuneet vaaleat juovat näyttivät entistään
kultaisemmilta, ikäänkuin nuoruuden viehätyskin olisi ollut elpymässä
taudin ja huolien ennen aikojansa uuvuttamassa viisikymmenvuotiaassa
naisessa. Hänen kuumeesta kuihtuneet huulensa aukenivat hengittämään
lämpiävää ilmaa, johon sekoittui ruusujen ja metsiköiksi istutettujen
harvinaisten, hyvänhajuisten puiden tuoksua. Hänen siniset silmänsä,
joiden sini oli liian kirkas, niinkuin on ihmisellä, jonka
elinjuuret ovat järkähtyneet, sattuivat harhaellen milloin ihaniin
sypressikuusiin, milloin jättiläismäisiin seetripuihin, milloin taas
kiintyivät näitä ympäröiviin kasviryhmiin, joiden troopillinen luonne
ilmaisi Afrikan läheisyyttä. Kalvakkaat aloet vääntelivät viidakkojen
siimeksessä karvaisia tikarejansa. Taatelipalmut huojuttelivat
verkalleen tummanvihreitä sulkiansa. Kaktuskasvit ojentelivat
piikkisiä, lapiomaisia oksiaan, joista pilkisti sinipunervia
hedelmänalkuja. Kuvapatsaat hohtivat valkeina vihannuuden lomasta,
ja itse huvila suljettuine ikkunaluukkuineen näytti tässä aamupäivän
rauhassa ja kirkkaudessa kätkevän sulavan vaaleaksi maalatun
päätypuolensa taa autuuden unelman.
* * * * *
Tässä ympäristössä, jonka yksinäisyyttä elähytti ainoastaan lehtien
kahina tai joutsenen lentoyritykset, kun se leikatuin siivin viisti
pienen lammikon tyynenä päilyvää pintaa, äidin silmät palasivat
lakkaamatta siihen laajan ja valoisan puutarhan osaan, missä hänen
tyttärensä asteli sulhasensa rinnalla. Heidän hidas, epämääräinen
ja hajamielinen käyskentelynsä -- käyskentely, joka on ominaista
onnelliselle pariskunnalle, jonka kaikki liikkeet ovat sopusoinnussa
ja sulavat toisiinsa ikäänkuin jonkun itsetiedottoman sopimuksen
pakosta -- vei heidät milloin etemmäksi, milloin lähemmäksi. He
milloin katosivat, milloin ilmestyivät uudelleen näkyviin käytävien
käänteissä. He kulkivat, pysähtyivät, lähtivät jälleen liikkeelle.
He katselivat toisiaan, puhelivat, vaikenivat, suloisen sinisen
taivaan, päivänkirkkauden, puiden, vesien, kukkien ja varsinkin oman
itsensä ihastuttamina, hurmaamina toinen toisensa lemmen, joka luo
keväimen keskelle talvea ja joka, luonnon viehätyksen vahvistamana,
täyttää sielun huumaavalla autuudella. Heidän olennostaan heijasti
rajattoman onnen salaperäinen loiste. Heitä kannatti, kohotti
tuo sisäinen ilonhenki, joka aina ilmaantuu kahden, toinen
toistansa täydellisesti, vilpittömästi rakastavan liikkeissä. Ei
ollut koskaan nuoren tytön vartalo näyttänyt notkeammalta, hymy
hienommalta, kasvojen ilme henkevämmältä, hiusten kulta hienommalta
ja kiiltävämmältä. Eikä koskaan säteilevämpi ajatus kirkastanut
Francis'n tavallisesti suljettua ja miettiväistä kasvojenilmettä.
Hänen katsellessaan nuorta tyttöä, josta kohta oli tuleva hänen
vaimonsa, silmäterän synkkä liekki suli sanattomaan hyväilyyn.
Kädenkin liike, kun se tarjoutui tytölle tueksi, osoitti miehen
rakkauden suojelijahenkeä. Tyttö oli, vaikka kolmenkolmatta vuotias,
niin nuori, niin hieno, niin hento, että häntä tuskin olisi luullut
kahdeksaatoista vanhemmaksi. Sulhasen, jo kuudenneljättä vuotiaan,
tummaverisillä ja uurtuneilla kasvoilla oli vuosien leima, mutta
tällä hetkellä oli niiden muuten usein surunvoittoinen ilme lumoavan
innostuksen kirkastama. Äidille, joka lämpimin katsein penkiltään
seurasi nuorten liikkeitä, oli tämä näky ikäänkuin toteutunut
unelma; nuoret puolestaan eivät koskaan, eivät onnensakaan hetkinä,
unhottaneet tätä hellää katsojaa, sillä joka kerta, kun he sattuivat
kulkemaan penkin ohi, Henrietten hyväilevä katse häntä hymyillen
tervehti. Vaikka tytär ei olisi päätänsä kääntänytkään, ei äiti olisi
sitä pahakseen pannut. Mutta lämmittävältä tuntui hänestä kuitenkin
tieto, että tytär hänetkin onneensa sulki, yhtä lämmittävältä kuin
etelän aurinko, jonka säteitten suutelulta kuihtunut ruumisparka
hiukan voimia toivoi, muutamia elinvuosia vielä, ja hän ajatteli:
-- "Kuinka hän lastani rakastaa ja kuinka hän on siinä oikeassa!
Ja tyttäreni, kuinka hän toteuttaa kaiken, mitä hänestä hänen
lapsuudessansa toivoin! Jos hänen isänsä eläisi, miten ylpeä hän
olisikaan heistä kummastakin! Sanoisi varmaan olevansa minuun
tyytyväinen. Ja sen hän kerran sanookin, kenties kohtakin... Kunhan
vain ei kuitenkaan aivan heti!"
Näitä ajatellessaan hänen mieleensä johtui toinen syksy viisitoista
vuotta sitten, vuonna 1871, syksy, johon liittyi hänelle niin
kauhea muisto. Hiljaisen ja vihreän puutarhan sijasta, jossa hänen
lapsensa kävelivät, -- hän mainitsi heitä aina lapsikseen antaessaan
heille sydämessään yhteisen siunauksen -- näki hän edessään sairaan
huoneen. Silloinkin oli marraskuun aamu, mutta parisilaisen
marraskuun, kylmän, kolkon ja pimeän. Siinä he olivat kumpikin,
Henriette ja hän itse, polvistuneina sairaan vuoteen ääressä, jonka
päänaluksella kuvastuivat kalpeat ja kärsimystä ilmaisevat kasvot,
vasta kuolleen eversti Scilly'n kasvot. Kuukausimääriä kärsittyänsä
hän oli vihdoinkin sortunut Metzin taistelussa saamiinsa haavoihin.
Hän oli siinä osoittautunut kuuluisan Scilly'n kreivin, "Leipzigin
sankarin", arvoiseksi jälkeläiseksi, tuon, joka oli ansainnut
luutnantin arvon eräässä noista upseerirykmenteistä, joita Napoleon
Venäjällä muodosti pyhän eskadroonan nimellä. Vaikka kaikki Scilly't,
tästä ensimäisen keisarikunnan sankarista lähtien viimeiseen, nyt
kysymyksessä olevaan osastonpäällikköön saakka, olivat palvelleet
armeijassa, ja vaikka sotilaan vaimon tulee valmistautua näihin
sydäntä särkeviin uhrauksiin, kreivitär oli levottomuudesta vähällä
menettää järkensä sodanjulistusta lähinnä seuraavina päivinä. Sitten,
yhdyttyänsä mieheensä Saksassa, hän oli tuonut hänet takaisin
Parisiin, taistellakseen hänen hengestään sellaisella intohimolla,
että hän muutamissa viikoissa vanheni ainakin kymmenen vuotta. Tämän
kuolinvuoteen ääressä, missä lepäsi ainoa mies, jota hän oli koskaan
rakastanut, palasi uskallus elämään vasta silloin, kun hän suuteli
tytärtään, ainoata elossa olevaa viidestä lapsesta, kovin hentoa,
kovin herkkätunteista pientä raukkaa, joka jo liiaksikin näytti
ymmärtävän isättömän surkeata kohtaloa. Se kävi kyllin selville
hänen kyynelistään, hänen huokauksistaan, kun hän epätoivoisesti
puristausi äitiä vastaan huutaen: "Oi, jää luokseni, jää luokseni!"
Leski oli vastannut Henrietten suudelmiin, vannoen itselleen, vannoen
isän muiston nimessä todellakin jäävänsä lapsen luo, olevansa
pienokaiselle isänkin sijassa, ja niinmuodoin oli elämä heti jälleen
jatkunut, vuosia kestävä, yksinäinen, surunvoittoinen ja sittenkin
suloinen elämä: -- yksinäinen, sillä kreivittären ja hänen miehensä
koko suvun välit olivat rikkoutuneet, syistä, jotka johtuivat
vainajan isän omituisesta luonteesta, mutta joita hän uskollisesti
tahtoi kunniassa pitää, niinkuin kreivikin oli sen tehnyt, ja
toiselta puolen oli hänen seurapiirinsä supistunut sangen pieneksi,
hänen lähimpiin tuttaviinsa, hän kun luopui synkästä surupuvustaan
vasta sangen myöhään;--surunvoittoinen, sillä hän tahtoi säilyttää
kaikki entisessä kunnossaan, ja heidän pieni, Invaliidien
puistokadun varrella oleva asuntonsa, jonka hänen miehensä aikanaan
oli vuokrannut, koska se oli lähellä Saint-Dominique'n katua ja
sotakoulua, alkoi näyttää hiukan kuluneelta ja nuutuneelta, niinkuin
on laita esineiden, joita kätemme koskettelevat hartaudella ja
kaipauksella, niitä vain hyväilläkseen eikä käyttääkseen; --
suloinen, sillä pieni tyttö, joka, aina mustiin puettuna hänkin,
kilttien lapsien hiljaisin askelin juoksenteli edestakaisin
pyhäinjäännöksien arvoon kohonneiden huonekalujen keskellä, ei
tehnyt ainoatakaan liikettä, ei lausunut ainoatakaan sanaa, joka
ei olisi ilmaissut mitä vienointa luonteen hienoutta. Rouva Scilly
iloitsi tästä, tuntien tuota huolensekaista hellyyttä, joka on äitien
haikealle onnelle ominaista. He tietävät niiden olevan luettuja,
noiden päiväin, jolloin he saavat lapsensa luonansa pitää, omanansa
viihdytellä. Henrietten rauhallisesti puuhatessa läksyjensä luvussa
oli äiti ottanut tavakseen seurata tämän hiljaisen ajan juoksua
tarkastelemalla Arkkihiippakunta-puutarhan milloin viheriöitseviä,
milloin kellastuvia puita, joita näki alikerran korkeista ikkunoista.
Milloin nämä puut värähtelivät kevään tullessa heitellen huhtikuun
tuuleen kukkasterttujansa; silloin äiti laski, montako kevättä vielä
kuluisi, ennenkuin tytär täyttäisi yhdeksäntoista vuotta. Milloin
myrskyt kylvivät pitkin käytäviä syksyn kellastuneita lehtiä; silloin
äiti laski, montako oli syksyä kulunut isän kuolemasta. Pienokaista
katsellessa hänen ajatuksensa vaipuivat loppumattomiin mietteisiin;
pelonsekaisella ihastuksella hän seurasi vartalon varttumista, lapsen
muuttumista nuoreksi neitoseksi ja sitten täyskasvaneeksi naiseksi,
ihaillen hänen sulouttansa, älyänsä, hyvyyttänsä, nauttien kaikkia
tuoksuja tämän ihanan kukkasen, jonka hän yksin tunsi, ja hän odotti
tuskallisena mutta valmiina sitä jalomielisen uhrauksen hetkeä,
jolloin hänen oli siitä eroaminen.
-- "Kun ajattelee", sanoi hän itsekseen, "että on olemassa mies, joka
vie hänet minulta, että hän ehkä liikkuu piirissämme, että olemme
hänet kenties eilen tavanneet, taikkapa tänään, kävelyillämme. Häntä
vartenko siis olen lapseni herttaiseen sieluun sirottanut ihanteiden
kylvön, tuohon hellään sydämeen jaloimmat tunteet istuttanut...
Jospa voisin häntä kasvattaa, tuota tuntematonta, tytärtäni varten,
niinkuin tytärtäni häntä varten kasvatin!... Olihan hänen isällään
tapana sanoa: 'Menköön hän sille, jota rakastaa.' Mutta hän oli mies.
Hän tunsi elämän. Hän olisi voinut arvostella, oliko kosija tyttären
arvoinen, kun sitävastoin minä..."
Tuhansittain oli lohduton leski mielessään hautonut näitä äidin
hellyyttä ilmaisevia ajatuksia, ja yhä useammin, yhä hartaammin
hän niitä lausui, sitä myöten kuin aika kului. Joskus ne
päättyivät tuumiin, jotka tuntuivat houkuttelevilta, mutta jotka
äkkiä raukesivat, kun odottamatta ilmestyi näköpiiriin uusi
tekijä, äkkiarvaamaton, vastustamaton rakkaus. Kreivitär Scilly
oli kaikkien näiden, hänen mielestään liian nopeasti kuluneiden
vuosien vieriessä mitä suurimmalla huolella valvonut Henrietten
ystäväpiiriä, karsiakseen siitä pois kaiken, mikä ei ollut yhtä
nuhteetonta ja hurskasta kuin nuori tyttö itse. Hän oli koettanut
mitä tarkimmin seuloa entistä tuttavapiiriänsä uudistaessaan heidän
kanssansa seurustelusuhteitaan. Hän oli tahtonut varata tyttärellensä
jok'ainoan niistä hienon maailman tavoista, joihin hän itse
nuoruutensa aikana oli tottunut, ja sitä varten hän oli koettanut
hyödyksensä käyttää muistamansa ensimäiset kokemukset, tarkastaessaan
yksityisseikkoihin menevällä huolellisuudella niitä harvalukuisia
nuoria miehiä, jotka esiintyivät heidän seurapiirissään. Ja
sittenkin hänen tyttärensä mieltyi tuntemattomaan, tuohon Francis
Nayrac'iin, jonka rinnalla äiti nyt näki hänen niin hellän, miltei
kiitollisen luottavaisena astelevan. Kymmenen kuukautta sitten hän
tuskin oli kuullut hänen nimeänsä mainittavan, paitsi muutaman
kerran kenraalinrouva de Jardes'in luona, joka oli nuoren miehen
kaukainen sukulainen. Rouva de Jardes'in kodissa oli myöskin
esittely tapahtunut, sattumalta, vastaanottopäivänä, josta Francis
oli lähtenyt niin ihastuneena Henrietten suloisuuteen, että jo
seuraavana päivänä oli palannut siitä sukulaiselleen puhumaan.
Sitten oli seurannut toimenpiteitä, sangen yksinkertaisia, sangen
jokapäiväisiä, tavallisia jokaisessa naimiskaupassa, joka on lähtenyt
yksinäisyyteen kyllästyneen nuoren miehen hetkensynnyttämästä
innostuksesta ja joka toiselta puolen on nuoren tytön salaisen
mielisuosion, toiselta puolen yhteisen, välittäjätoimeensa ihastuneen
ystävän hyväntahtoisuuden kannattama. Onhan vanha tunnettu asia,
että olipa lemmenliitto luvallinen tai luvaton, niin kaikki naiset
siihen mieltyvät, kunhan vain lempeä on. Yhä uudistuvat, suuremmalla
tahi vähemmällä taidolla valmistetut kohtaukset, yhtämittaiset
kiitoslauseet, joita rouva de Jardes tuhlasi Francis'sta puhuttaessa,
nuoren miehen ilmaantuminen jokaiseen paikkaan, joka antoi hänelle
tilaisuutta lähestymään neiti Scilly'tä, herättämättä kenenkään
huomiota tahi panetteluhalua, huomattava muutos yhä huolestuneemman
ja levottomamman Henrietten esiintymisessä, -- siinä tämän pienen
lemmentarinan viattomat ja lapselliset yksityiskohdat. Jokainen
näistä yksityiskohdista tuotti äidille syvää liikutusta ja johti
ratkaisevaan keskusteluun, johon hän oli päättänyt tyttärensä
pakottaa. Epäröimättä, mutta väristen, niinkuin värisivät tällä
hetkellä marmoripenkkiä varjostavan saarnin lehvät, hiljaisen tuulen
henkiessä, oli tyttö sydämensä uuden salaisuuden ilmaissut. Francis
oli käynyt hänelle rakkaaksi. Todellako, vaikkei hän tietänyt
hänestä sen enempää? Vaikkeivät olleet siitä sanaakaan keskenään
vaihtaneet? Mikä salaperäinen tunteiden vuorovaikutus siis --?
Rouva Scilly muisteli tehneensä itselleen näitä kysymyksiä sinä
unettomana yönä, joka oli tätä tunnustusta seurannut, ja havaittuansa
tämän tyttärensä ensimäisen mielenliikutuksen, jossa ei äidillä
mitään sijaa ollut, oli hänet vallannut tuollainen sielun syvä ja
kiihkeä mustasukkaisuuden kohtaus, joka jaloimmankin äidin sydämeen
iskee vuotavia haavoja, niin syviä, että ainoastaan tieto lapsen
täydellisestä onnesta voi ne parantaa. Oi, miten kreivitär oli
sinä yönä rukoillut! Miten hän oli taivaasta ohjausta pyytänyt!
Millä varovaisuudella ja millä sisällisellä vavistuksella hän,
rippi-isänsä, isä Juvigny'n, vanhan dominikaanimunkin neuvosta oli
ryhtynyt sellaiseen tiedusteluun, johon kaikki vanhemmat kaikkina
aikoina ovat ryhtyneet. Jos tarvittaisiin todistusta siitä, miten
varovaisimpienkin kohtalo on käsittämättömän ja hillitsemättömän
voiman vallassa, olisi siksi omiansa isän tai äidin kykenemättömyys,
valppaudestakin huolimatta, hankkia täsmällisiä tietoja sen miehen
luonteesta ja elämästä, josta jumaloidun, vuosikausia vaalitun
lapsen onni tahi onnettomuus tulee riippuvaksi. Rouva Scilly
tiedusteli oikealta ja vasemmalta, ja hänen tätä tarkoitusta
varten tekemänsä vieraissakäynnit olivat tämän tunteellisen
rakkausnäytelmän koomillisia välikohtauksia. Vai eivätkö ne sitte
ole sellaisia ja vieläpä mitä jännittävimpiä, nuo keskustelut, missä
ajattelemattomasta sanasta riippuu kahden olennon tulevaisuus, kahden
olennon, joista toisen on mahdoton puolustautua. Ja vastaukset, jotka
hänelle annettiin loppumattomien keskustelunmutkien jälestä, olivat
kaikki tämäntapaisia:
-- "Herra Nayrac?... Niin", sanoi kreivittärelle rouva d'Avançon,
entisen diplomaatin puoliso. "Miellyttävä nuori mies! Sangen
sievä omaisuus, ja sehän ei ole haitaksi. Hän palveli kymmenen
vuotta lähetystössä, olisi kohonnut sihteeriksi, mutta anoi juuri
virkaeroa -- niinkuin herra d'Avançonkin, hallituksen tähden...
Vahinko kyllä..." Ja senjälkeen tuo kunnon rouva rullatuolistaan,
johon hänen tautinsa aika ajoin hänet kytki, purki loppumattomaan
sanatulvaan vihansa valtion asiain nykyisestä tilasta, jäljitellen
täten miestänsä, jonka kaikki mielipiteet hän omisti omikseen,
vaikka sydämensä pohjasta häntä vihasi -- ristiriitaisuus, joka on
sangen tavallinen perheissä, missä aviopuolisot elävät huonossa
sovussa. Heidän vihastaan huolimatta on tottumuksen vaikutus heihin
niin suuri, että he vähitellen muuttuvat toistensa näköisiksi,
niin henkensä kuin joskus ruumiinsakin puolesta. Onko taitavankaan
äidin mahdollista, epäilystä herättämättä, tarttua jälleen
keskusteluaineeseen, joka häneltä näin syrjään horjahtaa. Hän ei
uskalla enää sommitella ainoatakaan kysymystä, mutta tehtyänsä
mielessään sen johtopäätöksen, että herra d'Avançon, paetaksensa
perhe-elämänsä helvettiä, kuusikymmenvuotiaana viettää aikansa
klubissa ja siellä varmaankin tapaa Francis Nayrac'in semmoisissa
paikoissa, missä tapojen puhtaus paremmin käy selville kuin
seuraelämässä, hän johtaa mitä hienoimmalla viekkaudella keskustelun
tälle alalle ja pääsee vähitellen tarkoitustensa perille, kuullessaan
tämän toisen julistuksen:
-- "Francis Nayrac?... Sangen miellyttävä poika! Sangen sievä
omaisuus! Tänä vuonna olen hänet tavannut pienessä klubissa.
Hänen kanssaan ainakin voi puhua muustakin kuin kilpa-ajoista ja
uhkapelistä..." Ja seuraa sitten lavea esitelmä, johon leppymättömin
vanhoista keikareistamme purkaa sapensekaista kateuttaan nykyistä
sukupolvea kohtaan. Hän sekoittaa siihen, hän puolestaan, vaimonsa
huomautuksia ja käsityksiä, mutta unhottaa kokonaan Nayrac'in...
Tehtyään kymmenen tämänkaltaista koetta on äiti parka vihdoinkin
selvillä siitä, että sittenkin lienee parasta kääntyä niiden
puoleen, jotka lapsuudesta saakka tuntevat vävyehdokkaan, ja hän
turvautuu lopuksi rouva de Jardes'iin, vaikka tietääkin hänet liian
taipuvaiseksi puolustamaan serkkuansa pienen sepittämänsä juonen
hyväksi. Mutta rouva Scilly tietää hänet myöskin sangen vilpittömäksi
ja suoraksi luonteeksi ja turvautuu hänen tunnollisuuteensa
pyytäessään vastausta niihin kahteen kysymykseen, jotka enimmän hänen
mieltänsä painavat.
-- "Ettäkö uskonnollinen?..." kuuluu rouva de Jardes'in vastaus.
"Kenties hänestä ei ole perin uutteraksi kirkossakävijäksi.
Tiedättehän, ystäväni, meidän aikamme nuoret miehet heittäytyvät
mielellään välinpitämättömiksi. Mutta periaatteita hänellä on ja
mainioita, siitä kyllä vastaan. Hänen eronhakemuksensa jo sen
todistaa, ja sitten -- tunsin hyvin hänen äitinsä ja sisarensa. He
elivät ja kuolivat hurskaina naisina... Mitä toiseen kysymykseen
tulee, on se arkaluontoisempaa laatua. Tietysti hän ei ole siitä
minulle puhunut. Mutta vapaa hän kyllä on, sen voin vakuuttaa. Muuten
hän ei olisi Henrietteä ajatellut, sillä hän on kunnian mies. Mitään
julkista suhdetta hänellä ei ole ollut, siitä olen varma, ainakaan ei
Parisissa. Huhu siitä olisi kyllä minun korviini saapunut. Ja nythän
hän on ollut monta vuotta ulkomailla..."
Kaukaisilta tuntuivat nämä keskustelut ja muutkin senkaltaiset,
vaikka olivat vain viimekeväisiä! Vielä nytkin, kun hän muisteli
heinäkuun ratkaisevia viikkoja, jotka olivat päättyneet Francis'n
ja Henrietten kihlajaisiin, hän ihmetteli asiain kulun nopeutta,
hän kun oli aina luullut näitä puuhia niin hitaiksi, sekaviksi ja
tarkoin pohdittaviksi. Mutta hän oli jo kauan tuntenut itsensä
heikoksi, ja hänet valtasi niin tuskallinen pelko, kun ajatteli,
että tytär jäisi suojelusta vaille. Hän oli nähnyt tyttärensä,
jonka sydän ei häneltä mitään salaisuuksia kätkenyt, syvän,
vilpittömän rakkauden valtaamaksi, yhtä täydellisen kuin se oli
ollut odottamaton ja hetken synnyttämä. Hän tiesi että, mitä
Henrietteen tuli, hänen tunteensa olivat kestäviä, ja pelkäsi,
että jos rakkaus pettäisi, niin nuoren tytön harras ja hurskas
luonne taipuisi johonkin toiseen ratkaisevaan päätökseen. Hän oli
niin monta kertaa aavistanut, millä salaperäisellä vetovoimalla
luostarin turvaa tarjoava suojapaikka vaikutti hänen herkkään
mielikuvitukseensa. Toiselta puolen taas hän oli luullut Francis'sta
löytäneensä harvinaisen, nuhteettoman ja suorasydämisen miehen. Ja
sitten, vaikkeivät seuraelämän sovinnaiset ennakkoluulot paljoakaan
hänen päätöksiinsä vaikuttaneet, hän ei voinut olla laskematta, että
hänen lapsillaan olisi heti käytettävinään kuuteenkymmeneentuhanteen
nousevat korot. Vihdoinkin hän oli antanut suostumuksensa ja heti
sen jälkeen hän sairastui, ikäänkuin oikeuttaakseen levottomuutensa
oman terveytensä suhteen. Lääkäri, joka oli alussa puhunut vain
vähäisestä vilustumisesta, huomasi piakkoin sangen vakavia taudin
oireita. Hän oli joutunut vuoteen omaksi heinäkuun loppupäivinä
toivoen jälleen pääsevänsä liikkeelle viikon lopulla, niinkuin
hänen oli tavallista katarrikohtauksien sattuessa. Mutta lokakuu
oli jo puolivälissä, kun hän vielä oli huoneeseensa suljettuna.
Arkkihiippakunta-puutarhan puut, jotka olivat niin kauan olleet hänen
yksinäisen elämänsä seurakumppaneina, olivat vihreinä huojuneet,
kun ensimäinen kuumeenväristys oli häntä puistattanut. Kun hän
tautinsa jälkeen vihdoinkin pääsi ikkunaan, hän näki kaikki lehdet
syyshallojen panemiksi, ikäänkuin kuolema olisi niitä kosketellut. --
Mutta kannattiko valittaa tästä taudista, jonka kautta hän vihdoinkin
oli Francis'in luonteesta selville päässyt! Kun lääkärit olivat
hänet määränneet viettämään talven niin kaukana etelässä kuin
suinkin -- Kairossa, Algerissa, Madeirassa tahi Palermossa -- millä
hienotunteisuudella nuori mies olikaan luopunut oikeuksistaan niiden
velvollisuuksien hyväksi, joita uudet olosuhteet tuottivat hänen
morsiamelleen. Tämä viimeksimainittu oli pyytänyt häneltä häiden
lykkäämistä seuraavaan kevääseen voidakseen uhrata tämän viimeisen
talven äidin parantamiseksi, ja hienolla osanottavaisuudella hän
oli siihen suostunut. Hän se oli, joka heille Palermon olopaikaksi
esitti, hän kun sen jo ennestään tunsi, hän se oli, joka sinne lähti
kreivittärelle asuntoa valmistamaan, hän, joka heidät sinne vei;
sitten hän oli lähtenyt Parisiin, palataksensa sieltä vasta sairaan
kutsumana, ja hienotunteisesti hän oli asettunut sille kannalle,
ettei koskaan hänen rakkautensa estäisi Henrietteä suorittamasta
velvollisuuttaan äitiä kohtaan. Ja nyt, tänä kauniina ja kirkkaana
aamuna, jolloin sairas tunsi uudelleen elpyvänsä, hän antausi
äärettömän kiitollisuuden tunteen valtaan sen johdosta, mitä nuoren
miehen sydän oli hänelle ilmaissut, liittäen tähän tunteeseen vielä
jatkuvan elämän toiveet.
-- "Hyvä Jumala! Jospa saisin elää", huokasi hän uudelleen, "jospa
vielä saisin heidän luonansa viipyä!"
* * * * *
Hän näki heidän taas kävelevän käytävällä, viheriöiden palmujen
kumartuessa heidän ylitsensä, ikäänkuin heitä suojellakseen, ja
tuulen soittaessa sypressikuusien neulasissa uinuvan valtameren
kohinaa muistuttavia säveliä. Hänen sielunsa tuntui rientävän
heitä seuraamaan, heille toivottamaan sisällistä taivasta, yhtä
lempeätä, yhtä sinistä kuin heidän yllänsä tällä hetkellä kaartuva,
loistetta luova taivaan kansi. Kuulemattaankin hän aavisti heidän
rakkaiden ääniensä soinnun, tiesi että he hänetkin sulkivat tämän
hetken sulouteen. Ja totta onkin, että he puhuessaan itsestään
myöskin hänestä puhuivat. He liittivät hänet luonnollisesti
tulevaisuuteensa, johon heillä oli luvallista rakkautta nauttivien
hurmaava luottamus. Niin, toteutuneelta unelmalta he näyttivät tässä
paratiisin kehyksessä, tyttö niin hento, niin ylevän hieno, joka
tunsi elämästä ainoastaan sen puhtaimmat hetket, mies vielä tarpeeksi
nuori pysyäkseen ikänsä puolesta hänen vertaisenaan, tarpeeksi
karaistu intohimojen tulessa voidakseen täydellisesti arvostella
mitä tämä, hänestä verraton erikoisluonne tarjosi! Ja he puhelivat,
tai oikeammin, he ajattelivat, tunsivat ääneen, valitsematta
sanojaan, mutta joka lauseessa oli lämpimän sydämellisyyden
salaperäinen, huumaava tenho. Yksin äänienkin sointu tarjosi heille
jo edeltäpäin sanomattomia rakkauden nautintoja, viehättäviä niinkuin
oudoista kukista ja kasveista lähtevät tuoksut, joiden suloutta he
kävellessään nauttivat, niitten lähdettä näkemättä.
-- "Kyllä rouva Scilly on jo paljon muuttunut tämän viimeisen viikon
kuluessa sittenkuin tänne tulin!" sanoi Francis. "Olin kovasti
levoton tavatessani hänet uudelleen niin kalpeana ja heikkona...
Pettymys oli suuri jo tullessani, kun laivan kannelta näin Palermon
sataman harmaana, rankkasateen pieksämänä!"
-- "Sen ymmärrän", vastasi Henriette, katse kaukana, ja tästä
katseesta Francis arvasi silloisen levottomuuden tuskan. "Ilma
ei teitä liioin suosinut matkallanne. Kun kauniin ilman jälkeen
ikkunastamme huomasimme raivostuneen meren vyöryttävän suunnattomia
laineita, emme sanoneet mitään, äiti ja minä, mutta tiedän, että
ajattelimme samaa. Hän oli vielä sangen heikko. Levottomuus teidän
tähtenne oli tehnyt hänet sairaammaksi tulonne aattopäivänä... Hän on
niin herkkätunteinen ja hän pitää teistä niin paljon..."
-- "Rakas äiti!" sanoi nuorukainen puristaen tytön käsivartta.
"Jos edes olisimme tietäneet minne sähköttää teille Neapeliin!"
jatkoi tyttö. "Kun sähkösanomanne saapui, toivoin hetken aikaa, että
olisitte siirtänyt tuonnemmaksi matkanne myrskyn takia. Ja kumminkin
niin kovin halusin tavata teitä... Kello oli yhdeksän. Te olitte
merellä. Kauhealta tuntui minusta myrsky sinä yönä. Kuuntelin ja
rukoilin... Ajattelin äitiäkin. Kuinka suuret mahtoivatkaan olla
hänen tuskansa tuon kauhean sodan aikana."
-- "Unhottakaa se", keskeytti Francis haihduttaakseen tytön mielestä
lapsuuden vielä kirvelevät muistot, jotka aina panivat hänen
silmäluomensa kosteina värähtelemään, -- "Niin, unhottakaa se,
karkoittakaa nuo ajatukset kaikki mielestänne, niinkuin minä lupaan
haihduttaa kaikki äitinne huolet, entiset ja nykyiset, suuret ja
pienet. Hän ehkä minusta hiukkasen pitää, mutta minä pidän hänestä
paljon. Olen hänelle suuresti kiitollinen siitä, että hän on teidät
kasvattanut semmoiseksi kuin olette!... Vaikka hän olisi liittoamme
vastustanutkin, kiittäisin häntä kumminkin siitä, että sain teidät
sellaisena tavata, elävänä todisteena siitä, etteivät nuoruuden
unelmat aina petä..."
-- "Elkäähän nyt!" keskeytti Henriette vuorostaan, lentäen punaiseksi
ja pannen Francis'n suulle kätensä, jota tämä hansikkaan läpi
suuteli. "Joko nyt taas rupeatte minua mairittelemaan, niin ettette
ollenkaan muista katsella noita komeita sypressipuita, jotka minusta
ovat niin kauniita, kun ne tummine oksatöyhtöineen kuvastuvat
taivasta vasten. -- Miten sanoikaan puutarhuri, kun ensimäisenä
päivänä näytteli meille huvilaa -- _bel vaso_, eikö niin? Kuinka
näppärästi sanottu! Ja mitä taiteilijaluonteita tämä outo maa
kasvattaa!... Mutta Sisilia on liian kaukana. Jos voisimme ensi
vuonna viettää talvemme jossakin, missä olisi tämänkaltaisia puita
kasvava puisto ja tällainen valo, mutta lähempänä Parisia, jottei
matka olisi niin väsyttävä, Provencessa tai Genuan rannikolla!..."
-- "Olenhan luvannut Ranskaan palattuani käydä siellä
tiedustelemassa", vastasi Nayrac. "Olen kovin hyvilläni siitä, että
te rakastatte samanlaista luontoa kuin minä ja samalla tavalla... Ja
huomasitteko toissa päivänäkin museossa käydessämme, kun pysähdyin
Amatsoni parkaa surmaavan Herkuleen eteen, vaikka ette ollut siitä
minulle koskaan puhunut, kuinka meillä on joka kohdassa samat
mielipiteet, vaistomaisesti?"
-- "Sekin on totta", sanoi Henriette, "samat, aivan samat... Ja
tiesinhän, että niin oli oleva jo ensi päivästä, kun teidät näin..."
-- "Mistä sen tiesitte", kysyi Nayrac.
-- "Voiko sellaista selittää", vastasi nuori tyttö. "Mutta tiesin
varmaan, astuessani ensi kertaa tähän puutarhaan, että se teidän
mielestänne olisi kaikkia muita kauniimpi... Ja vaikka en ole paljoa
lukenut ja tietoni ovat sangen vähäiset, olen vakuutettu, että jo
ensi näkemästä tietäisin sanoa jostain kirjasta, miellyttääkö se
teitä vai ei..."
-- "Surkeata onkin", jatkoi Nayrac, "kun liitto solmitaan ilman tätä
sopusointua, tätä sielujen yksimielisyyttä... Kun sitävastoin minun
on niin suloista ajatella, että olette vaimoni, todellakin vaimoni,
tarkoitan, että sydämenne sointuu niin täydellisesti minun sydämeni
mukaan..."
-- "Niinkuin minunkin on suloista ajatella, että te olette
sulhaseni", vastasi Henriette puoliääneen, "rakas sulhaseni..."
-- "Ja kuitenkin tämä täydellinen yksimielisyys melkein huolestuttaa
minua. Mikä sattuma meidät tänne yhdyttikään? Tarkoitan, että olisi
voinut yhtä hyvin sattua niinkin, etten olisi teitä tavannut! Jos en
olisi virastani luopunut? Jos siitä luopuessani olisin asettunut
asumaan Italiaan, niinkuin aikomukseni oli? Jos en olisi sinä
keskiviikkona käynyt rouva de Jardes'in luona? Jos emme olisi sinä
päivänä toisiamme kohdanneet?..."
-- "En hyväksy noita mahdollisuuksia", keskeytti nuori tyttö, kasvot
veitikkamaisen hymyn kirkastamina. "Mahdotontahan olisi ollut,
ettemme olisi toisiamme tavanneet."
-- "Mutta jospa emme kuitenkaan...?" jatkoi sulhanen.
-- "Ymmärrän kyllä, että on mieletöntä sellaista otaksua", vastasi
Henriette käyden jälleen vakavaksi ja miettiväiseksi, "mutta tiedän,
etten siinä tapauksessa olisi koskaan mennyt naimisiin..."
He pysähtyivät vaihtaakseen pitkän katseen. Noiden suloisten
sinisilmien läpi Francis'n katse tunkeusi lemmityn sielun
sisimpään, tuon sielun, joka oli kokonaan hänen omansa, jossa
kaikki oli puhtautta ja totuutta. Hän tunsi, että sen oli vallannut
nuhteettomin, syvin hellyys. Tätä neitsyellistä sydäntä ei ollut
koskaan mikään koskettanut, ei väre sen pintaa liikuttanut, ei
varjo sitä synkistyttänyt. Heidän ympärillänsä palmujen lehdet
yhä notkuivat, tuuli yhä kuiski kuusien neulasissa, ruusupensaat
ja sypressit yhä levittivät hienoja, heikosti myskinsekaisia
tuoksujansa, lehdet yhä loivat väräjävän varjonsa marmoripatsaihin,
joutsen yhä harhaili veden päilyvällä pinnalla. Tässä käytävän
käänteessä täydellinen yksinäisyys heitä ympäröi, vilpitöntä
hartautta herättävä yksinäisyys, jonka heidän rakkauttansa vaalivan,
hellän äidin siunattu läheisyys ikäänkuin pyhitti. Francis sulki
morsiamensa syliinsä painaen huulensa hänen otsalleen, jonka rauhaa
ei ollut koskaan halpa ajatus häirinnyt, ei hetkistäkään. Ja
hänet valtasi silloin sellainen autuuden tunne, että hänen liian
täydellinen, liian ehdoton onnensa tuntui murtavan hänen voimansa,
ensi kerran muuttuvan hänelle vaivaksi, ja aivan hiljaa hän kuiskasi
"lemmitylleen", joksi hän tyttöä joskus sellaisina hetkinä rohkeni
nimittää:
-- "Onnemme on liian suuri, minä pelkään..."
Hän ei aluksi saanut mitään vastausta. Mutta hän huomasi selvään
tuskallisen ilmeen samentavan tytön lempeätä katsetta ja väristyksen
kulkevan hänen puoliavoimilla huulillaan; silmäluomet vapisivat, povi
kohosi, sitten, katsoen Francis'ta jälleen suoraan silmiin, nuori
tyttö koki voittaa mielenliikutuksensa ja sanoi, luottamuksen hymy
huulillaan:
-- "Minuakin joskus pelottaa tuo liiallinen onni. Mutta ei pitäisi
pelätä. Eikö Jumala ole sen puolella, jonka omatunto on puhdas?..."
* * * * *
Francis Nayrac'in mieleen oli usein tapahtumain kehittyessä muistuva
tuo outo tuskallisuuden tunne, joka oli häntä ahdistanut tänä aamuna
-- viimeisenä heille täydellistä onnea tarjoavana aamuna -- ja joka
oli herättänyt vastakaikua hänen kihlattunsakin sydämessä, silloin
kun kaikki heidän ympärillään tuntui olevan heidän onnensa kanssa
täydellisessä, ehdottomassa sopusoinnussa. He eivät mitenkään voineet
tietää sitä vaaraa, joka juuri tällä hetkellä uhkasi heidän lempensä
siunattua rauhaa. Olisiko heillä siis ollut noita salaperäisiä
aavistuksia, joille meidän aikamme epäilijät hymyilevät, vaikka
miehet sellaiset kuin Goethe ja Napoleon ovat väittäneet näitä
tulevaisuuden enteitä mahdollisiksi joskus kiihotuksen hetkinä. Vai
valtasiko heidät tuo ilon ahdistus, omituinen mutta kieltämätön
mielenilmiö, johon samalla kertaa sekoittuu liian valtavasta
tunteesta johtuvata hermojen herpoutumista sekä täysin oikeutettua
kostottarien kateuden pelkoa. Sillä tunnustammehan kaikki sen
yleisinhimillisen lain, jonka traagillisena vertauskuvana esiintyy
muinaiskreikkalaisten Nemesis, kammottava kohtalon jumalatar,
jumalien kateuden paremmin kuin jumalien oikeuden käskyjen
toimeenpanija. Voihan tietysti antaa näennäisesti luonnollisen
selityksen kaikkiin tämänkaltaisiin ennustuksiin ja voihan sitäpaitsi
väittää, että aavistukset useimmiten eivät käy toteen. Mutta kun
joskus sattuu, että todellisuus odottamattomasti ja hämmästyttävästi
osoittaa ne oikeiksi, ei vähimminkään taikauskoinen voi olla
vapisematta. Olemme havaitsevinamme ulkonaisissa asianhaaroissa
salaperäisen sallimuksen vaikutuksia, ja olkoon tuo ilmestymismuoto
laadultaan kuinka jokapäiväinen tahansa, saa se hetkeksi mielemme
kiihkeästi kuohumaan. Mitä Francis Nayrac'iin tulee, oli hänen
mielenliikutuksensa sitä valtavampi, kun hän aina oli ollut
fatalismiin taipuvainen. Jos usko valaisee ja suuntaa fatalismia,
johtaa se toivoon ja nöyrään tyytyväisyyteen taipuvaisia sieluja
tunnustamaan Jumalan kaitselmuksen, joka on ensimäinen todellisesti
uskonnollisen elämän periaate. Mutta vaikka nuori mies olikin saanut
uskonnollisen kasvatuksen, oli hän säilyttänyt ainoastaan tuon
näennäisen kristillisyyden, joka oli hänen säädylleen ja ajalleen
ominainen, ja uskonto oli hänelle vain hypoteeseista jaloin. Hänen
kaitselmuksensa oli hänen kihlattunsa kauniissa silmissä, ja niitä
hän ajatteli Villa Tascan puutarhasta lähdettyänsä kulkien yksin
Palermon katuja, joihin päivänpaiste loi hohtavan valkeita juovia
mustien varjojuovien rinnalle. Hänen ei tarvinnut paljon ponnistella
unhottaakseen tuntemansa epämääräisen tulevaisuudenpelon, joka oli
hänet kohta uudelleen valtaava ja silloin mitä selvimpien syiden
vaikuttamana. Aamukävelystä oli hänellä tällä hetkellä vain suloinen
tunnelma jälellä. Koska hänellä oli asioita toimitettavana, oli
hän antanut Henrietten ja rouva Scilly'n palata vaunuissa Hotel
Continentaliin, missä he asuivat kaikki kolme. Itse hän seurasi
toista noista kahdesta pitkästä kadusta, jotka leikkaavat toisensa
Quatro Canti nimisellä torilla ja jakavat Palermon neljään melkein
yhtä suureen osaan. Hän ei ollut koskaan elävämmin tuntenut Palermon
viehätystä. Tämä vieras- luontoinen kaupunki yhdistää itseensä
Itämaiden, Espanjan ja Italian ominaisuuksia, rokokotyylisine,
kuvapatsailla ylenmäärin koristettuine suihkukaivoineen, ahtaine
kauppapuoteineen, missä kauppiaat istuvat liikkumattomina
ja välinpitämättöminä niinkuin turkkilaisissa myymälöissä,
veistoksilla kirjailtuine palatsineen, syvennyksiin suljettuine
madonnan- ja Kristuskuvineen, joita valaisee aina palava kynttilä,
saksankuminavankkureineen, joiden laidoissa hohtaa räikeävärisiä
maalauksia. Ja nuo maalaukset, mitä ne esittävät! Kohtauksia Medoren
ja Angelique'n elämästä, Bouillonin Gottfridia hänen kiivetessänsä
Jerusalemin muureille, Garibaldia, joka puheillaan innostuttaa
tuhatmiehistä joukkoansa. -- Eikä Palermon laaja ja jalopiirteinen
lahti ollut nuoren miehen mielessä koskaan herättänyt niin suurta
ihailua kuin nyt, kun hän sivuutettuansa kunniaportin, joka muinoin
oli pystytetty pyhän Rosalian juhlakulkuetta varten, näki sen
aukeana edessään. Saavuttuansa hotellin portille, joka aukeaa tälle
rantakadulle päin aivan lähellä Villa Giulian viehättävän kaunista
puutarhaa, hän kääntyi katsomaan sataman mastotiheikön tuolla
puolen siintävää meren ulappaa ynnä taivaalle kuvastuvia punertavan
ja alastoman Pellegrino-vuoren piirteitä, joka vuori sekin on
pyhälle Rosalialle pyhitetty. Eivät hänen mieleensä silloin synkät
ennustukset muistuneet. Ei hän silloin voinut aavistaa, että hänen
kaunista maisemaa ihailevat katseensa olivat hänen jäähyväisensä,
-- jäähyväiset hellyyden suloisille päiville, jäähyväiset hänen
kalleimmalle toivolleen, jäähyväiset hänen sielunsa elpyvälle
nuoruudelle, joka kauan ikävöitynä jo oli alkamassa, jäähyväiset
luvallisen onnen ihanalle paratiisille. Aivan jokapäiväinen
tapahtuma sai häviämään tuon unelmien linnan, joka puoli vuotta
oli hänelle suojaa tarjonnut, ja asetti hänen eteensä sielun
tuskan yhtä kauhean kuin se, jonka jäljet liiankin usein näkyivät
hänen suunsa ja silmiensä ilmeessä. Äkkiä se tuli, yksinkertaisena
niinkuin ainakin kamalat tapaturmat, rautatieonnettomuudet,
maanjäristykset, talojen luhistumiset, jotka tuntuvat meistä sitä
kauheammilta, kuta vähemmän niitä odotamme ja kuta turvallisemmalta
kaikki ympärillämme näyttää. Astuessaan hotellin holvikattoiseen
etehiseen Nayrac näki ovenvartian järjestämässä aamulaivassa
saapuneita kirjeitä. Tuo mies, jättiläiskokoinen, kielitaitoinen ja
vaaleapartainen saksalainen, muhkea virkapuku yllä, päässä kullasta
kiiltävä suuri lakki, käsitteli kirjeitä niinkuin pelaaja kortteja,
silmänkääntäjän sukkeluudella. Punaisella lyijykynällään hän töhersi
itsekuhunkin vastaanottajan huoneen numeron, ja hänen ympärillänsä
useat hotellin asukkaista tähystelivät tämän toimituksen loppua
miltei sairaloisella kirjeenvaihtohimolla, sellaisella, jonka
huomaa varsinkin saarimaiden postitoimistoissa, missä uutistenhalu
kiihtyy, kuta harvemmin posti tulee. Monta kertaa, vaikka olikin
semmoiseen sangen tottunut, Francis myöhemmin muisteli tuon pienen
kosmopoliittisen taulun yksityiskohtia, ne kun niin läheisesti
yhtyivät häntä siinä hetkessä kohdanneeseen yllätyksen iskuun. Hän
ei mennytkään suoraa päätä huoneeseensa, vaan pysähtyi konemaisesti
itsekin odottamaan kirjeitänsä, ja yhtä konemaisesti hän odottaessaan
silmäili hotellissa asuvien matkustajien nimiluetteloa. Äkkiä hän
tunsi sydämensä vavahtavan. Hämmästyksen, melkeinpä kauhistuksen
tunne kuristi hänen kurkkuansa. Hänen jalkansa horjuivat. Hän
lähestyi ilmoitustaulua lukeaksensa vielä kerran nimien joukosta
viimeisen edellisen, arvattavasti muutamia tunteja sitten tai
edellisenä iltana saapuneen henkilön nimen: "Rouva Pauline Raffraye",
ynnä siihen tehdyn pienen lisäyksen: "perheineen", sekä sitten:
"Molamboz'n linnasta. Arbois. Ranska". Nuori mies jäi siihen
hetkeksi ikäänkuin näiden muutamien sanojen hypnotiseeraamana;
sitten, huomatessaan, että ovenvartia, joka vihdoinkin oli päässyt
vapaaksi kiusaajajoukosta, astui ulos kopistaan, kirjepinkka
kädessään lähteäksensä niitä jakelemaan, hän kutsui hänet luoksensa
osoittaakseen hänelle tätä nimeä. Epäilemättä hänen oli vaikea sitä
lausuakaan, sillä hän sanoi yksinkertaisesti:
-- "En tiennyt tämän rouvan olevan täällä. Tänäänkö hän saapui?"
-- "Hän saapui eilen, Messinan junassa", vastasi jättiläinen.
-- "Hän kai on ranskalainen, eikö niin?"
-- "Niin kyllä."
-- "Onko hän yksin?"
-- "Ei ole. Hänellä on mukanaan pieni, kahdeksan tai kymmenen vuoden
vanha tyttö sekä kaksi palvelijatarta."
-- "Tahtoisinpa tietää onko hän se, jonka minä tunnen...", sanoi
Francis, mutta huomatessaan, että tässä kyselyssä mahtoi olla jotakin
outoa, hän lisäsi saattaakseen väärälle tolalle toisen uteliaisuuden,
jos se jo olisi herännyt, ja saadakseen kumminkin tietää mitä halusi:
-- "Vanha, sangen kookas nainenko?"
-- "Vanhako? Ei suinkaan", vastasi saksalainen. "Kolmenkymmenen tai
kenties viidenneljättä ikäinen. On vaikea tietää. Hän näyttää niin
sairaalta! -- Pieni ja hoikka päinvastoin..."
-- "No niin", ajatteli Francis noustessaan portaita, "täytyy
uskaltaa katsoa totuutta silmiin. Hänen linnansa, hänen syntymä- ja
sukunimensä, hänen ikänsä, hänen tyttärensä ikä... Hän se on..."
Hän kertoi mielessään Pauline Raffrayen nimeä noustessaan portaita,
jotka johtivat hänen kolmannessa kerroksessa olevaan huoneeseensa.
Tieto, että hänen entinen rakastajattarensa oli saman katon alla
kuin hän, olisi joka tilaisuudessa ollut omiansa suuresti hänen
rauhaansa häiritsemään, -- sillä entinen rakastajatar vain voi
siihen määrin järkyttää näin rakastuneen sulhasen mieltä. -- Mutta
että tämä tieto hänelle saapui juuri samalla hetkellä kuin tuo
outo, tuntemattoman onnettomuuden aavistus oli sekä hänessä että
Henriettessä herännyt, se seikka kiihdytti hänen mielenliikutustaan
omituisella tavalla. Sillä tämä rouva Raffrayen nimi ei ainoastaan
hänelle muistuttanut hänen nuoruutensa tulisimman rakkauden aikoja,
se muistutti hänelle myöskin sitä naista, jossa hän oli luullut
huomaavansa mitä kauheimpia irstaisuuden syvänteitä, joka kaikista
oli hänelle enimmän tuhoa tuottanut, joka oli ollut hänen paha
hengettärensä niin monen vuoden aikana, ja myöskin sitä, jota hän oli
kohdellut leppymättömimmällä kovuudella, jopa armottomuudellakin.
Ja tuo nainen oli tullut Palermoon, vaikka on olemassa niin monta
muuta talvenviettokaupunkia, tähän hotelliin, vaikka Palermossakin
on niin monta muuta hotellia tarjona ja paljon kuuluisampiakin. Ja
vieläpä tällä hetkellä, jolloin hän luuli olevansa hyvässä kätkössä
tässä maailman kaukaisessa sopessa, nuoren tytön seurassa, jota hän
rakasti ja joka rakasti häntä ja josta oli tuleva hänen vaimonsa,
Nuoressa miehessä, jonka synnynnäinen herkkätunteisuus vielä oli
aamukävelyn ihastuksen kiihottama, heräsi pakostakin ajatus lukea
tämä tulo jonkun pelottavan salavehkeen juoneksi. Tuo mieletön
ajatus sai hänet kokonaan valtaansa hänen noustessaan huoneeseensa,
ja silmittömän kauhun sairaloinen ja vastustamaton houre hätyytti
häntä niin ankarasti, että se kuvastui hänen kasvoillansakin,
kun hän astui yksityiseen pieneen salonkiin, missä hänen oli
tapana nauttia kaikki ateriansa rouva Scilly'n ja morsiamensa
seurassa. Hänen oli kestettävä tämän viimeksi mainitun hellästi
kysyvä katse. Hänen oli ensi kerran teeskenneltävä sanomalla
helteen vaikuttamaa päänkivistystä syyksi siihen muutokseen, joka
oli tapahtunut hänen mielessään ja kasvojensa ilmeessä, hänen,
jonka suhteet Henrietteen olivat aina olleet kaikkea vilppiä ja
valhetta vailla, ajatuksien täydellistä yhteyttä. Hänen täytyi
nähdä lempeän levottomuuden synkistävän noita suloisia kasvoja,
ja valehtelemisen pakon vaikuttama mielenahdistus, yhtyen hänen
sydäntä kalvavaan, vastustamattomaan tuskaansa, kävi hänelle
vihdoin niin sietämättömäksi, että hänen täytyi sulkeutua
huoneeseensa koko iltapäiväksi ilmoittaen syyksi yhä lisääntyvän
pahoinvoinnin. Hänen piti mistä hinnasta tahansa päästä kokoamaan
ajatuksensa ja punnitsemaan, mitään itseltään peittelemättä,
niitä ratkaisumahdollisuuksia, joita tämä äkkiarvaamattoman tulon
probleemi hänelle tarjosi, tulon, jota hän ei mitenkään voinut
satunnaiseksi ajatella. Mutta mitenkä tämä tutkiminen kävisi päinsä
elvyttämättä samalla menneisyyden muistoja ja tunnelmia, jotka liian
räikeästi erosivat niistä hennoista ja viattomista unelmista, joita
Henrietten äiti muutamia tunteja aikaisemmin oli sydämessään luonut.
Voi surkeutta, kun tuntee sielunsa uudelleen laittoman ja huonon
rakkauden äitelän katkeruuden täyttämäksi -- rakkauden, jonka on
luullut ja tahtonut päätetyksi --, ja vieläpä hetkellä, jolloin siinä
uhkuu toisen rakkauden huumaava autuus, missä kaikki on valoa ja
toivetta!
-- "Ja kumminkin", vaikeroi Francis, kun jälleen oli yksin ja vapaa
antautumaan muistojensa valtaan, "enkö jo niin monen vuoden jälkeen
ole kuollut hänelle, niinkuin hänkin on minulle kuollut?"
II
ENTISYYS