Uhtuessa tai Jyvöälahdessa, en muista varmaan kummassa kylässä,
eräs tuttava karjalainen kauppias kävi penkomaan vähiä papereitaan
ja etsi niistä muutamia kellastuneita lehtiä, joissa kaikenlaisien
tavaramuistiinpanojen seassa oli alla oleva runo. Runoilijan nimeä
en tiedä, mutta varmaan hän oli joku karjalainen kauppias, joka
oli oppinut kirjoittamaan. Runo näyttää olevan kirjoitettu suurien
katovuosien aikoina.
_Arkankelin Elämän Katumus_.
Voi poloista Pohian maata,
Tuota on raukkoa Lapin rajoa,
Vähäarvoista Arkankelia,
Kuin on Luoja tuonki luonnu,
Antanut on armu vähäisen. 5
Kyllä on Luoja maata luonnu,
Avaruutta pallion antanut,
Luonnu on soita, luonnu maita,
Paljon paljahii kiviä,
Vetelöitä vellimöitä, 10
Laajat paikat louhikoita,
Kukkurat kiven lomia,
Kuusikot on kaikki kurseikoita,
Suot on suuret summattomat,
Joista kylmä kyyhähtääpi, 15
Kova ilma kouhahtaapi,
Mistä pakkani panekse,
Kylmä ilma kursahtaapi,
Kylmää maasta mannan kaiken,
Talonpojan tarpehet, 20
Marjat maasta makiat.
Tästä nähhään nälänhätä.
Kuin nyt hätä hämmentääpi
Pohjan puolen puutoksia!
Ensin pitävät entiset rahansa 25
Ennen saanehet elonsa,
Siitä nälkä näpsähtääpi...
Ensin itkettä isoiset lapset
Siitä varsin vanhemmatkin,
Perästä peräti perehen. 30
Miehen talon vanhimman
Varsin vaivuttaa
Itkun kanssa istuessa...
Ei voi mies työtä mitänä dehrä.
Arvelee nyt mies ainakin näin: 35
Mitä on esin aamulla alotan?
En arvoa poloni poika,
Kuin on hätä hämmentän,
Nälkä näköhön tuli,
Kuin on lapsia lautsat täysi. 40
Tässä keskeytyy runoluomus, mutta loppuun on liitetty vetoominen
"armolliseen esivaltaan", että se antaisi luvan:
Kaupitella kaikkia kaupan kaluja
Suloisessa Suomen maassa,
Nykyisellä nuorisolla kanneskella
Kaluj kaikenlaisia,
Että sieltä etsisimme einehen...
Nimettömän runosepän kyhäys on jäänyt keskeneräiseksi, mutta
semmoisenaankin se puhuu selvää kieltä. Sen kirjoittaja, joka
epäilemättä oli paikkakuntansa edistyneimpiä ja siis luultavasti muihin
verraten toimeentulevakin, koska oli kirjoitustaitoinen, on kuitenkin,
leivän puutteessa, nähdessään ympärillään vallitsevan kurjuuden, omassa
pirtissään lautsat täynnä riutuvia lapsiaan, niin masentunut, että
itkuun purskahtaen koettaa lohdutuksekseen saada aikaan runopukuisen
anomuksen laukkukaupan laillistuttamiseksi. Se on järisyttävä piirre
Vienan Karjalan ainaisesta taistelusta olemisensa edestä.
Olemme tottuneet laukkukauppaa katselemaan karsain silmin, ja
epäilemättä sillä on varjopuolensa sekä meidän kannalta, että Vienan
Karjalan itsensäkin kannalta katsoen. Mutta meidän tulee samalla
muistaa, että se on luultavasti ikivanha osa sen maan koko taloudesta
ja ammoisista ajoista ollut oleellinen osa sen toimeentulosta. Mitenpä
voisikaan muutoin olla?
Maan karuuden vuoksi on maanviljelys heikkoa, varsinkin sen jälkeen kun
kaskeaminen menneen vuosisadan keskivaiheilla kiellettiin. Haikealla
mielellä muisteltiin vielä tuota mennyttä kulta-aikaa, jolloin sai
kaataa kasken melkein vaikka mihin rinteeseen ja viljaa saatiin niin
runsaasti, että sitä oli toisissa taloissa kaadettava aittoihin katon
kautta, kun ovista ei enää mahtunut. Nykyisin ei vilja hyvinäkään
vuosina likimainkaan riitä koko vuodeksi, se mikä puuttuu on ostettava.
Hallanaroiksi ei näitä maita kuitenkaan moitittu. Pelättävät hallat
sattuvat vasta syyskesällä. Mutta ruista ei viljelläkään sanottavassa
määrin, eikä sen vuoksi alkukesästä sattuva halla voi niin suurta
tuhoakaan aikaan saada. Rukiin kyllä sanottiin harvoin menestyvän.
Petäjää kiskotaan jo kesällä varastoon. Sitä syötetään talvella
lehmille ja jauhojen loputtua sitä syö rahvaskin. Huonoina vuosina
syödään koko joukon olkia, samoin kuin Pohjois-Suomessakin -- onhan
olki edes leivän sukua. Ohra on Vienan Karjalan päävilja, ja perunan
rinnalla nauris vielä sitkeästi pitää puoliaan.
Maanviljelyksen kehittymistä ehkäisi paitsi kunnollisten maiden
puutosta sekin seikka, että maa oli kunnan yhteistä omaisuutta, vaikkei
mir-laitosta ollutkaan Vienan Karjalassa samassa määrin toteutettu
kuin yleensä Venäjällä. Maita ei sanottu uudelleen jaettavan jonkun
vuosikymmenen kuluttua, vaan viljeli kukin talo yhteisellä sopimuksella
omaansa edelleenkin. Mutta isän kuoltua pojat jakoivat maat, ja
tämän kautta pellot yhä pienenivät, kun uusien raivaus ei samassa
määrin edistynyt. Sydänmaan vaaroilla tosin saattaisi monellakin
olla hyviä maita, mutta siellä on niin vilkkaalle rahvaalle liian
kolkko asua. Kontio ja muut petoeläimet ovat varma karjan surma.
Suuremmistakin kylistä ne kaatoivat karjaa niin paljon, että joskus
tämä elinkeino toisista taloista kokonaan lakkasi, kunnes jaksettiin
hankkia uutta karjaa. Vedet kuitenkin kaikitenkin, vaikka osasta
ovatkin tyyten pyydystetyt, ovat paras turva nälkäkuolemaa vastaan.
Ahkeraan kalastaen niistä enimmäkseen saa sen verran, että henkiparka
säilyy, vaikka paljas kala ilman leipää, tuota vaatimattomissa oloissa
elävien ihmisten ensimäistä ja rakkainta ravintoainetta, onkin vain
nälkäravintoa.
Viime aikoina oli kuitenkin uudisasutus alkanut vähitellen tunkeutua
kauemmaksi salolle. Noustessani Alijärvestä Kostamukseen näin
erämaisella jokimatkalla useitakin uusia taloja, Vuonnisen puolessa
vielä enemmänkin. Mutta puute oli uudistaloissakin ainainen vieras,
elleivät eläjät muulla tavalla hankkineet tuloja, millä maksaa
tarpeensa ja ostaa lisää viljaa. Mutta mitäpä olisi tällä rahvaalla
ollut rahaksi myytävää, kun se ei omistanut metsiä? Sen täytyi
pakostakin lähteä kaupoille.
Karjat olivat laitumien kehnouden ja petoeläinten vuoksi niin
vähäiset, ettei karjasta saatu muuta kuin niukasti omat tarpeet. Voita
tuskin vietiin maasta ensinkään, ja se olikin enimmäkseen huonoa
laadultaan. Pohjoisessa, Tuoppajärven pohjoispuolella ja Suomen rajalla
etelämmässäkin, pidettiin poroja, ja poronhoito oli, missä se menestyi,
arvokas apuelinkeino. Mutta niin suureen voimaan ei tämä elinkeino
ollut Vienan Karjalassa päässyt kuin Kuusamossa Suomen puolella.
Metsästys lienee ennen ollut tärkeimpiä elinkeinoja. Nyt sitä
rajottivat viralliset säännökset, ja muutoinkin se näytti melkoisesti
rappeutuneen ainakin niissä osissa Vienan Karjalaa, jotka käyvät
Suomessa kaupoilla. Metsänriista ja turkikset vietiin talvikeleillä
Sunkuun, Äänisjärven rannoille, josta palatessa tuotiin kankaita,
ompeluksia ja ylellisyystavaroita. Nyt oli tämä kauppa ainakin rajan
puolessa vähentynyt melkein olemattomiin. Merimaan puolessa rahvas
kuitenkin edelleenkin metsästi paljon ja joko vei itse Sunkuun
saaliinsa, taikka möi sen sieltä ja Pietarista saakka tuleville
kauppiaille. Mutta yleisen huomioni mukaan oli riistaa näillä
laajoilla saloilla niukalta. Varsinkin siipikarja vaatii viihtyäkseen
taajempia metsiä, viidakoita ja noroja. Metsät olivat enimmäkseen
marjoistakin köyhät. Ja missä taas lintu ei viihdy, siellä eivät
monet turkiseläimetkään elä. Vähäksi on siis Vienan Karjalassa pyssyn
käyttäminen jäänyt, ja missä pyssyä ei ole, siellä on kontio isäntänä.
Kalastukseen karjalaiset ovat ylen hartaita. Nuotilla, verkoilla,
merroilla, rysillä, siimoilla, joka tavalla pyydettiin kalaa, ja
pyydettiin mistä ja milloin vain saatiin. Pyydettiin suuret selkävedet
puhki ja poikki, pienemmät vedet vielä tyystemmin ja erämaan lammet
vedettiin usein ihka kalattomiksi. Kalasaunoilla elettiin syksyisin
viikkokausia. Kalastamisessa naiset voivat tehdä sen kuin miehetkin ja
heidän käsissään se sen vuoksi varsinkin kauppakautena suureksi osaksi
olikin. Kun vesiä ei ole jaettu, on järvessä köyhällekin hyvä turva.
Talvella vedettiin rahenuottaa jäihin tehdyistä avannoista. Keväällä
taas oli "kevätys" yleinen. Kalanpyydyksiä näki pirteissä melkein
alati korjattavan. Nuotat riippuivat orsista ja harmaapartaiset ukot,
puheliaat eukot ja nuorempikin väki olivat niitten ääressä ahkerassa
työssä, ja pitkin korjattua osaa ilmaisivat uudet lankasilmät, että
työtä oli ollut runsaasti, pyydys siis ollut ahkerassa käytännössä.
Varakkaimmilla taloilla oli valtaavat nuotat. Muutkin silmäpyydykset
olivat varsinkin rikkailla mitä parhaat, sillä ei kukaan pitänyt
itseään niin rikkaana, etteikö hän yhteisestä ruokapadasta olisi
vetänyt talteen, mitä suinkin sai. Siimaa taas laskettiin joskus
penikulmakin yhteen mittaan, suurien selkien poikki. Ei ollut pelkoa
siitä, että höyryt sotkisivat pyydykset.
Muje on tärkeimpiä särvinkaloja; sitä saadaan varsinkin syksyllä.
Patakalat ovat nuo yleiseen tunnetut. Järvilohta Kuittijärvissä
kuitenkin tuntui olevan runsaammin kuin Suomen puolella, koska
sitä niin vähällä vaivalla saimme onkiimme. Se on ylen lihava ja
hyvänmakuinen kala. Varsinkin Keski-Kuittijärveä mainittiin lohisaksi.
Kormussalmessa, lähellä Uhutta, soudeltiin kaiken kesää uistinta ja
saalista kiitettiin toisin ajoin hyvin hyväksi. Kun Enonsuun pato tuli
puretuksi, niin on varmaan Ylä-Kuittijärvikin saanut entistä runsaammin
tätä arvokasta kalaa, jonka puutetta silloin itkivät kaikki ylemmät
kylät aina Maanselkää myöden.
Mutta sitä yleensä valitettiin, että kalavedet kuitenkin kaikitenkin
ovat entisestään kovin huonontuneet. Näin itse, kuinka Miinoan
järvestä, Savinan suurella nuotalla vedettäissä apajasta tuskin
saatiin pari kourallista mujeita, eikä aina sitäkään. Mutta kuitenkin
vedettiin, sillä eipä muutoin olisi saatu sitäkään.
Kaikki metsämaa oli valtion. Arkangelin läänissä siitä annettiin
vuosittain taloa kohti ainoastaan luetut puut hirsiksi, ja näitä
toisilleen lainaillen saattoivat kuitenkin rakentaa talonsa. Aunuksen
puolella erotettiin kylille v. 1884 omat palstat, joista saivat ottaa
kaikki tarpeensa, mutta eivät myydä mitään. Luvajärven kylän metsäsarka
oli 5 virstaa leveä, 10 pitkä, siis päälle 250 hehtaaria taloa
kohti, kun kylässä oli 19 taloa. Sitä paitsi oli toinen varasarka,
johon ei kuitenkaan saanut koskea ennenkuin 40 vuoden kuluttua.
Luvajärveläiset kuitenkin moittivat sarkaansa pieneksi siihen verraten,
mitä Kiimasjärvi oli saanut. Tästä metsäpalstasta kyläkunta sai ottaa
tarpeensa, mutta myydä siitä ei saanut. Joku isännistä oli yrittänyt
tervaa polttaa, mutta sen olivat naapurit estäneet. Kaskettu kuitenkin
oli vähin.
Arkangelin läänissä ei silloin vielä ollut metsäsarkoja, vaan taloa
kohti annettiin vuodessa kruunun metsästä 7 hirttä, 20 aidanseivästä
ja 20 aidasta. Luonnollista on, ettei semmoisella erällä liikoja
rakennella.
Yhtenä syynä siihen, ettei uudisasutus ollut yleisemmin levinnyt, oli
ollut virallinen kielto. Uudisviljelyksien perustaminen oli kiellettynä
vuosisata sen jälkeen, kun kaikki metsämaat kahdeksannentoista
vuosisadan lopulla julistettiin kruunulle kuuluviksi.
Vasta v. 1873 saatiin asetus, joka myönsi raivaukset ja takasi ne
raivaajille 40 vuodeksi luovuttamattomaksi omaisuudeksi. Tätä sanottiin
"piletalla" viljelemiseksi ja sitä oikeutta olivatkin monet jo
käyttäneet.
Eivät siis ainoastaan vanha peritty tapa ja luontaiset taipumukset
kehota karjalaisia kauppaan, vaan on se suorastaan pakko. Oma maa ei
nykyisissä oloissa voi elättää sitäkään vähäistä väestöä, joka sitä
asuu.
Kauppa on ikimuistoisista ajoista ollut Vienan Karjalan rahvaan
tärkeimpiä elinkeinoja. Historiantutkijat tulevat yhä enemmän
vakuutetuiksi siitä, että Bjarmien kauppakansa, joka asui Vienan
suulla, jonka Other tapasi retkellään ensimmäisen vuosituhannen
lopulla, oli karjalaista heimoa. Keskiajalla tehtiin Kemijoen
vesistöstä maan poikki kaupparetkiä Pohjanlahden rannalle, jonne
etelästä saapui turkulaisia ja muita kauppiaita, ja myytiin siellä
eräretkillä kootut nahkat. Olaus Magnuksen kartassa v:lta 1539
näemme karjalaisia, jotka Vienan mereltä taivaltavat Maanselän
poikki Pohjanlahden rannalle, kuljettaen sinne tiukasti sidottuja
tavarakimppuja, ja Pohjanlahden rannalla heitä odottavat vanteilla
vyötetyt tynnörit. Karjalaisten tuomain tavarain laadun voimme arvata
niistä lukuisista riistaeläimistä, joita kartan laatija on heidän
mailleen piirtänyt. Kaupparetkien lomassa tehtiin ryöstöretkiä
rajan kahden puolen, usein kauppamatka, kauppain päätyttyä, kääntyi
ryöstöretkeksi.
Mutta aikain kuluessa nämä suhteet vähitellen muuttuivat. Kun
riistaeläimet loppuivat vähiin, kun venäläisyys valtasi Valkoisen
meren rannat, näkyy kauppa muuttuneen salakuljetukseksi. Niin ainakin
vanhat miehet rajan takana muistelivat. Sisä-Venäjältä tuotiin
kaikenlaisia teollisuustuotteita, varsinkin kankaita, alas Vienan
merelle ja kuljetettiin ne sitten rajan poikki Suomeen, ja Suomesta
taas tuotiin väkijuomia, joita soudettiin Äänisjokea myöden aina
Kargopoliin saakka. Näillä kauppareitillä myytiin vain se tavara, mitä
näin saatettiin mukana kuljettaa, jonka jälkeen palattiin takaisin
kotiseuduille. Siihen aikaan miehet eivät siis olleet kodistaan poissa
kolmeaneljännestä vuodesta, kuten nykyään. Vanhimmat miehet sanoivat,
että heidän poikina ollessaan varsinainen "Ruotsin kauppa" alkoi; sillä
he varmaan tarkottivat tämän kaupankäynnin muuttumista kierteleväksi
laukkukaupaksi. Nyt eivät laukkumiehet enää vie tavaraa mukanaan
Suomeen lähtiessään, vaan lähtevät tyhjinä miehinä. Tavarat ostetaan
Suomessa, taikka tuotetaan Pietarista, laukunkantajat hyötyvät vain
siitä, mitä saavat myyntiansiota. Ne jotka eivät kykene itse ostamaan
tavaroita, saavat niitä varakkaammilta lainaksi, kun luovuttavat
heille osan kauppavoitosta. Tällä tavalla käyvät varsinkin köyhemmät
kylät kauppaa, muun muassa Latvajärven miehet, jotka ovat Vuokkiniemen
pohattain palveluksessa.
Melkein joka mies, jolla vain oli tavallinen oveluus kaupan tekoon,
vietti ainakin osan iästään Suomen puolella laukkuineen kiertämässä.
Kiestinki ja Pääjärvi kävivät kaupoilla etupäässä Etelä-Suomessa,
Helsingin, Turun seuduilla ja Ahvenanmaalla, Vuokkiniemi
Keski-Suomessa, Hämeessä ja Pohjanmaalla, Uhut samoilla seuduilla ja
Pohjois-Suomessa, Pistojärvi etenkin Pohjois-Suomessa. Akonlahden,
Luvajärven ja Kontokin sanottiin kiertelevän Savoa ja Inkeriä,
Paanajärven, Suopassalmen ja Jyskyjärven taas Satakuntaa ja Turun
lääniä.
Kaupoille lähdettiin syksyllä, kun maatyöt alkoivat olla kotipuolessa
loppuun suoritetut. Kuittijärven seutujen "ruotsimiehet" tavallisesti
matkasivat suuressa joukossa Maanselän poikki Hyryn rantaan, josta
Vuokin haaran lähdevedet alkavat. Sinne kokoontui suuret määrät Kiannan
miehiä tarjoomaan tervaveneitään kaupan. Nämä venemarkkinat pidettiin
"Tornion särkän" luona ja Lähteenkorvan laskujen mukaan myytiin
siellä vuosittain noin 40 venettä karjalaisille laukkumiehille. Nämä
asettuivat ostamiinsa veneihin, 25-30-40 miestä kuhunkin, ja laskivat
sitten kaikki vedet Kajaaniin ja Ouluunkin saakka, jossa veneet
tavallisesti pilahinnasta myytiin. Laukkumiehet tunsivat tämän väylän
niin hyvin, että sanottiin heidän tavallisesti laskevan kaikki kosket
ilman varsinaisia laskumiehiä, "silmänäön mukaan" vain. Kemijokivarsi
ja Kiitehen--Nuokkijärven vesistön kylät, Kostamus ja Kontokki matkaavat
Suomeen Akonlahden ja Lentiiran taikka Miinoan kautta.
Pohjoinen Vienan-Karjala kulkee Kuusamon kautta. Kevätkesästä, osasta
jo kevättalvellakin, palattiin kaupoilta ja tuotiin mukana paitsi
raha-ansioita kaikenlaisia tarpeita, jauhojakin kesän varaksi.
Niinpä olivat talvella vain naiset ja vanhemmat miehet ja nuoriso
kotona. Kaikki muut kiertelivät laajaa Suomennientä, selässään raskaat
laukkunsa, matkaten talosta taloon kauppaa tekemässä, ja kulkien
vaivojaan säälimättä pitkiäkin taipaleita pienenkin kauppa-ansion
toivossa. Palatessaan kaupoiltaan he toivat parisataa markkaa puhdasta
voittoa miestä kohti, toiset enemmänkin. Mutta yleinen valitus oli,
että kaupat olivat entisestään paljon huonontuneet. "Karjalan kirjan"
tietojen mukaan oli Suomessa kiertävien karjalaisten luku v. 1872 1,048
henkeä, v. 1893 1,139 henkeä, joiden kauppavoitto rahassa nousi 34,615
ruplaan.
Tukkiliikkeen levitessä Vienan Karjalaan on siitä vihdoin avautunut
uusi paikkakunnallinen tulolähde. Varsinkin tukkien vedätyksessä
talvella ovat karjalaiset osallisia. Uittamiseen käytettiin siihen
aikaan, jolloin siellä liikuin, enemmän ummikkovenäläisiä Aunuksen
puolelta. Paitsi miesten puutetta, oli siihen ehkä syynä sekin seikka,
että karjalaiset vielä olivat tähän ammattiin tottumattomia.
Varoihin päässeet Vienan karjalaiset ovat yhä enemmän alkaneet perustaa
Suomen puolelle vakinaisia puoteja, joista moni samalla on ollut
seutukuntaa kiertävien laukunkantajien työn ja tavaran antaja. Toiset
puodin omistajat menestyvät ovelan hoidon kautta hyvinkin, toiset
tekevät vararikon, mutta alkavat muualla uudelleen, taikka palaavat
kotimaahan taloihinsa, joita ei saa velasta myydä, johon lisäksi tulee
jättää kaikki sen viljelemiseen tarpeellinen irtaimistokin. Ei siis
ainoastaan kotirakkaus saa karjalaisia kauppiaita pitämään kiinni
kotoisesta konnustaan, vaan se todella on heille hyvänä turvana.
Toisien sanottiin meidän puolella harjottavan kaikenlaista luvatonta
keinottelua, vaikka he omalla puolella olivat parhaitten miesten
arvossa. Semmoinen on kuin onkin karjalaisen kauppasiveys, että hänen
mielestään kaikki tiet ovat luvallisia, jotka vain perille vievät,
joista hän saa hyötyä.
Jokaisen huomio kiintyy siihen, hänen rajan poikki astuessaan,
kuinka perinpohjainen ja jyrkkä ero on kansan ja asutuksen välillä
rajan kahden puolen. Suomen puolella on rajaseutujen rahvas jöröä,
harvapuheista, mutta sitkeätä ja tarmokasta, itsenäistä ja suuressa
määrin itsekästäkin. Se ei helposti tutustu matkustajaan, pysyy
umpimielisenä, elää kotonaan jotenkin likaisissa pirteissä, syö mitä
yksinkertaisinta ruokaa, mutta kuitenkin on sen toimissa, talon
asumaassa, rakennuksissa joku voiman leima. Nuo ylämaan laajat kartanot
monine rakennuksineen, verraten avarain peltojensa ympäröiminä,
tuntuvat sen vuoksi Vienan Karjalan asuinpaikkain rinnalla melkeinpä
varakkailta. Ne hallitsevat laajoja maitaan, polttavat metsiään
tervaksi mielin määrin, pitävät melkoisia karjoja, rakentelevat suuria
veneitä ja matkaavat niillä Oulujärvelle ja merenrannallekin saakka
tuotteitaan myymään.
Vienan Karjalan puolella ovat kartanot, viljelykset, karjat niihin
verraten vähäiset. Ja samoin kuin on kaikki helpompaa, köykäisempää,
samoin on kansan luonnekin keveämpää ja vierastellessaankin
avomielisempää kuin meidän puolella.
Tämä jyrkkä ero on sitä omituisempi, kun muistelemme näiden maiden
entisiä vaiheita. Aikanaan oli koko Pohjois-Suomi merimaata myöden
karjalaista, hitaasti ja ainaisissa tappeluissa pohjalainen asutus
rannikolta eteni ylämaihin. Mutta yhä vieläkin on varmaan suuri
osa Oulujoen vesistön asukkaista karjalaista sukujuurta, ja Vienan
Karjalassa taas melkein joka kylässä suurimmat suvut johtavat
sukuperänsä Oulujoen rannoilta ja merimaasta saakka. Näin on varsinkin
niitten sukujen laita, jotka ovat vanhat runot parhaiten säilyttäneet.
Latvajärven Perttuset ovat omain sukutietojensa mukaan tulleet aina
Hämeestä, Orihvedeltä saakka. Martiskan suku on Oulujoen varrelta
sikäläisiä Karjalaisia -- samaa sukua kuin matkatoverini, jos
Martiskaiselta Teppanalta saamani tieto oli oikea. Maliset, Vuonnisen
paras laulajasuku, niinikään ovat Suomesta kotoisin. Vierautumisen
vaikuttivat nuo kamalat vainot, jotka kautta vuosisatain häiritsivät
naapurisopua rajan kahden puolen. "Varastussodat" eli "peittosodat",
joissa vuoroin retkeiltiin toiselle ja toiselle puolelle, suomalaiset
Vienan merelle, karjalaiset venäläisten avulla Pohjanlahdelle saakka,
joissa harjoitettiin kaikkea raakuutta ja julmuutta, mitä suinkin
ilkeys ja viha voivat keksiä, hävitettiin, poltettiin, ryöstettiin,
murhattiin missä voitiin, ne tosin päättyivät jo seitsemännentoista
vuosisadan alulla, mutta niitten kautta laskettiin perustus sille
jyrkälle erolle, joka heimolaisten kesken rajan kahden puolen yhä
vielä vallitsee. Niiltä ajoin saakka on säilynyt tuo epäluulo ja
vierastelu, jolla matkustajaa yhä vielä rajan takana kohdellaan.
Elämän ja tapain jyrkkyys pysyivät voimassa, vaikka vainot olivatkin
päättyneet. Myöhemmät sodat tosin vähemmän ulottuivat näihin syrjäisiin
seutuihin, vaikkapa molemmin puolin ryhdyttiinkin sotavalmistuksiin,
niinkuin Vienan puolella säilyneet jaamat ja muistot varotusmajakoista
yhä vielä todistavat. Päinvastoin pakeni Vienan Karjalaan Suomesta
uudisasukkaita, ja näistä pakolaisista polveutuvat monet suvut, jotka
siellä johtavat Suomesta juurensa. Mutta vainoaikain synnyttämä juopa
ei enää kasvanut umpeen. Heimoero jäi kun jäikin jyrkäksi. Kokonaan
karjalaistuneet ovat sen vuoksi ne suvut, jotka rajan taa silloin
muuttivat. Ei mikään niitä erota muista asukkaista. Kielen, tavat,
puvun, uskonnon, kaikki he ovat omistaneet. Tämä kansallisuuden
muuttaminen käy yhä vieläkin hyvin helposti ja nopeaan päinsä, sen
huomaa niistä naisista, joita Suomen puolelta sinne viedään. Jonkun
vuosikymmenen kuluttua heitä on vaikea suomalaisiksi enää tuntea.
Rahvas toisissa kylissä muisteli, että asutus niissä oli ennen
"varastussotia" ollut voimallisempi. Miinoassa mainittiin, että
kylässä, jossa nykyään on vain 11 pienenlaista taloa, savujen luku oli
ollut yli 40, ennenkuin kylä varastussotain aikana hävitettiin. Niinkin
suuret kylät kuin Uhut hävitettiin silloin melkein olemattomiksi, ja
sama oli varmaan Kuittijärvien muittenkin kylien laita.
Kielen, tapain, uskonnon ja kaikkien olojen jyrkkä eroavaisuus rajan
kahden puolen on vaikuttanut, että vanha juuri on säilynyt Vienan
Karjalan oloissa ja kansan luonteessa. Ei siellä kuitenkaan tapaa
hetikään niin paljon vanhoja esineitä, kuin esim. Suomen puolella
Etelä-Karjalassa, sillä suurin osa käytäntöesineistä on muuttunut
aivan uudenaikaisiksi, koska niitä ei sanottavasti omalla puolella
enää valmisteta, vaan suuri osa ostetaan Suomesta. Rakennuksetkin
ovat paljon uudenaikaisemmat, kuin monessa kulmakunnassa Savoa.
Mutta tavoissa, käsityskannassa, koko kansan olemuksessa on jotain,
joka viittaa aina pakanuuden aikoihin saakka. M.A. Castrén lausui
karjalaisten luonteesta seuraavat sanat, joitten totuus Vienankin
puolella matkustajan silmään pistää:
"Kohta kun tulee Karjalaan, avautuu muinaistutkijalle uusi maailma.
Yksin karjalaisen ulkopuolinen elämä siirtää tutkijan muinaisuuteen,
selittää monta hämärää kohtaa vanhassa runoudessa ja tekee hänelle
eläväksi, mitä hän ennen vain sekavasti osasi arvata ja kuvitella
mielessään. Mutta ennen kaikkia tulee tuo ikivanha esiin kansan tunne-
ja ajatustavassa."
Näitä vaikutelmia on usein mahdoton pukea sanoiksi. Ne kuuluvat
tunnemaailmaan, matkustajan mieleen ne vaistomaisesti painuvat hänen
seurustellessaan rahvaan kanssa. Niin kävi minulle usean kerran. Ehkä
elävimmin se iski mieleeni, kuunnellessani Akonlahdessa naisten surua
siitä, että heidän miehensä ja poikansa oli viety Kemiin kärsimään
vankeusrangaistusta luvattomasta kruununviljan jakamisesta. Tuo
teko itsessään jo sisälsi käsityksen vanhasta itsenäisyydestä, jota
ei vuossatainen kuuluminen mahtavan valtakunnan laiminlyödyimpään
kolkkaan ole hävittänyt. Mutta varsinkin siinä tavassa, millä nuo
naiset käsittivät poikiaan ja miehiään kohdanneen häpeän, siinä
hillitsemättömässä surussa, jota heidän häpeänsä synnytti, siinä oli
vanhaa ylimyksellisyyttä, joka havaitsijaan jätti unohtumattoman
vaikutuksen. Tämä itsetiedottomana elävä entisyyden perintö vakautti
mielessäni syvemmin kuin mitkään muut seikat sen käsityksen, että
Vienan Karjalan kansan on aikoinaan täytynyt olla vapaan ja itsenäisen.
Sen on täytynyt omata melkoinen kultuuri ja siinä on täytynyt elää
se elämäntarmo ja itsetietoisuus, joka on toimivan kansan paras ja
säilyvin tunnusmerkki. Tämä vanha pohja elää kansan luonteessa yhä
vielä, vaikka kaikki ulkonaiset olot olivat yhä enemmän kehittyneet
siihen suuntaan, että se tuskin enää pääsisi uudelleen tietoiseksi
heräämään. Se sivistys, joka nykyaikoina on tarpeen kansallisen
yksilöllisyyden luomiseen, on jo niin vaikeasti saavutettavissa, se
on niin suuren työn takana, että vaeltaja epäillen pudisti päätään,
tokko se kansa, joka on parhaan osan vanhoista runoistamme säilyttänyt,
enää uskaltaisi siihen pyrkiäkään. Varmaa on, että ainoa tie siihen on
korkeampi sivistys.
En voi olla tässä yhteydessä toistamatta niitä sanoja, joilla Lönnrot
Kalevalan alkulauseessa kuvaa rajantakaisia karjalaisia:
"Se osa Suomalaisia Venäjän Karjalassa, joiden tykönä nämä runot ovat
halki vuosisatojen säilyneet, näyttää kuin olisi vanhan rikkaan,
voimakkaan ja kuuluisan Permian kansan suoraa jälkisukua. Sillä on
vielä yli muiden Suomalaisten joku ulkonainen perintösivistys vanhoista
ajoista, omituisia jälkiä jonkunlaisesta yhteiselämästä, erinomainen,
kaikkia kieltoja ja vastuksia kiertelevä kaupaninto, nopsa sekä
ruumiin liike että mielenmaltti yrityksissänsä, joka kaikki samassa
kun heidän nykyinen asuinsijansa, runomuistinsa, kielessä tavattavat
ruotsinsukuiset sanat, vaimoväen omalaatuiset koristukset y.m. saapi
vanhoista Permian ajoista paraan selityksensä. Ruumiin nopeudessa,
pian hoksaavassa mielen maltissa ja kaupanhalussa ovat Suomen maan
Pohjalaiset ja Karjalaiset heidän lähimpiä sukulaisiansa, jälkimäiset
ynnä Inkeriläisten kanssa runomuistissaki."
Olen tässä kirjassa koettanut kuvata Vienan Karjalan kansan asumuksia,
vaatetusta, tapoja ja luonteenominaisuuksiakin, mikäli niihin matkoilla
tutustuimme. Yleisenä havaintona saattaa sanoa, että naisväki ylläpitää
karjalaista kansallisuutta uskollisemmin kuin miehet. He pitävät
tarkkaan kiinni sekä kielestä, tavoista että vaateparresta, miehinen
väestö sitä vastoin vähitellen suomalaistuu kauppamatkoillaan.
Mutta se ei vain suomalaistu, se myös osaksi turmeltuu. Irtolaiseen
elämään tottuen se vähitellen menettää juurensa. Silmäys karjalaiseen
kansanjoukkoon kotoisilla kyläjuhlilla osotti tämän kylläkin
selvästi. Miesväen monenlaiset, kirjavat, kaikkialta maailman ääriltä
kokoon haalitut puvutkin jo rikkoivat sen yhtenäisyyden, joka antaa
kansankokoukselle ehjän luonteen. Mutta näytti siltä, että sukupolvi
huononeekin. Yhä enemmän näkee pienikasvuisia hinteröitä vartaloita,
yhä enemmän katoo luonteesta entinen raikkaus ja turmeltumaton
luonnollisuus. Moni viipyi Suomen puolella vuosikausia, pitämättä
mitään huolta kotona olevista omaisistaan, jotka saivat koettaa tulla
toimeen miten voivat ja nähdä kaikkea sitä pohjatonta puutetta ja
kurjuutta, joka tuolla köyhässä pohjolassa alati on turvattoman ovella
vaanimassa. Miesten puute on sen vuoksi Karjalan naisten kesken käynyt
yhä tuntuvammaksi. Heillä ei enää ole tervettä valinnanvaraa, vaan
liian usein täytyy ottaa kenen saa.
Uskonnolliset käsitykset ovat maassa, jossa kansa ei saa omalla
kielellään opetusta, tietenkin mitä alkeellisimmalla kannalla.
Sen mitä kansa siveellistä valistusta kaipaa, koettaa se korvata
säilyttämällä uskollisesti vanhaa perintötietoansa, ja tämä sitä on
etupäässä pystyssä pitänyt. Mutta puhtaampien siveellisten käsitysten
kanssa on se niistä myös säilyttänyt hämmästyttävän paljon taikauskoa.
Vaeltajan oli tosiaan alussa vaikea tottua siihen käsitykseen, että
meidän ajallamme vielä kokonainen kansa, vaikka pienikin, sivistyksen
ovilla oli niin kauttaaltaan kiintynyt vanhoihin taikoihin, että
sen päähän tuskin juolahtikaan niitä epäillä. Lönnrot kertoi siitä
monta esimerkkiä, eivätkä asiat ole siitä pitäen kovinkaan suuresti
muuttuneet. Semmoisetkin piirit, n.s. vanhavierolaiset, jotka
ankarimmin pitävät kiinni Venäjän vanhasta kristillisyydestä, elivät
kaikessa yksinkertaisuudessaan syvällä vanhoissa pakanallisissa
taikaluuloissa. Karjalaisissa häissä tämä taikausko julkisimmin
rehoitti, mutta se vallitsi elämän kaikillakin aloilla. Se niukka,
kouluopetus, jota rahvas sai venäjänkielisissä kansakouluissa, ei
ollut omiaan paljoakaan hyödyttämään kansanvalistusta, koska se saatiin
vieraalla kielellä.
Korkeampi hallinto ja oikeudenhoito oli venäläisten viranomaisten
käsissä. Vienan Karjalassa asui kuitenkin vain joku maapoliisi ja
alempia metsävirkamiehiä. Mutta suurin osa hallinnollisista tehtävistä
kuului kunnallisille viranomaisille. Jokaisella seurakunnalla oli
"starshinansa", joka vastasi meidän kunnanesimiestä, apunaan venäjän
kielinen kirjuri, "piissari", joka toimitti kirjoitustyöt. Starshinalla
oli virkahuoneensa, "pravljeniansa", jossa esim. me, Vuokkiniemeen
tullessamme, ensinnä näytimme passimme ja saimme ne asianomaisella
allekirjoituksella varustetuiksi. Starshinan jälkeen oli tärkein
rahvaan virkamies "makasiinin hoitaja", jonka tuli hoitaa kuntaan
sijoitettua kruununmakasiinia. Molemmatkin virat kulkivat vuoron
perään varakkaampien talonomistajain kesken, eivätkä ne suinkaan
olleet haluttuja, koska pakottivat semmoisia kansalaisia, joilla oli
Suomessa puoteja tai muita kauppaetuja, olemaan vuosikausia yhtä mittaa
kotonaan. Kammottu oli varsinkin makasiininhoitajan virka, koska
yleinen vakuutus isäntien kesken näytti olevan, että sitä oli mahdoton
hoitaa joutumatta määräajan umpeen mentyä melkoisiin takamaksuihin
kruunulle. Tästä asiasta kuuli useinkin väiteltävän, ja ainoastaan
yhden isännän kuulin vakuuttavan, että jos makasiinin hoitaja aina piti
makasiinin rahat toisessa ja omat rahansa toisessa taskussa, niin ei
tulisi vajausta, vaikkei asianomainen olisikaan kirjoitustaitoinen.
Mutta varmaan oli kammoon syynä monen huono kokemus.
Kylissä oli jokaisessa vanhimpansa, "staarostansa", joka virka
niinikään vaihtui vuoron mukaan, ja hänen allaan oli pienempiä
"herroja", joille kuului avunanto kaikenlaisissa poliisitoimissa.
Näin oli hallinto siis kyllä suureksi osaksi kansan käsissä, mutta
hallintokoneiston toiminta usein päättyi siihen, mihin kunnan
virkamiesten rajoitettu toiminta ulottui. Näytti siltä, että korkeammat
viranomaiset hyvin vähän huolehtivat tästä laajasta maakunnasta. Hyvin
vaikeata oli Vienan Karjalan ollut saada hallitukselta apua kadon
kohdatessa maata, puhumattakaan teistä ja muista liikettä helpottavista
laitoksista, joita siellä tuskin oli ensinkään. Ei edes vesiliikkeen
helpottamiseksi ollut mitään tehty, vaikka joet ja järvet olivat
ainoat tiet, joita kesällä pääsi kulkemaan kuormain keralla. Suuren
Kemijoen kosket olivat samassa luonnontilassa, kuin olivat olleet
aikain alusta, vieläpä ehkä olivat tukkiliikkeen kautta toisin paikoin
huonontuneetkin. Väyliä ei ollut perkattu, ei nousureittejä rakennettu,
jota vastoin Suomen puolella ylämaan vedet pienimpiä latvapurojakin
myöden ovat perkatut veneellä kuljettaviksi ja suurempien koskien
rannoille on rakennettu virstoittain kivisiltoja. Mahdollista on, ettei
kansa ole parannuksia suurin vaatinutkaan, se kun arvasi saavansa ne
itse suorittaa, jos ne tehtäviksi tulisivat.
Vienan Karjalan väkiluku on vielä pienempi, kuin siellä matkustaissa
tekisi mieli luulla. Se v. 1897 tuskin nousi kahteenkymmeneen tuhahteen
henkeen. Naisia on melkoista enemmän kuin miehiä. -- A.V. Ervasti
koetti matkoillaan taitavasti asetettujen kysymysten kautta saada
selville, onko Vienan karjalaisissa kansallistuntoa, vai pitävätkö
he itseään venäläisinä. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että he
tuntevat itsensä eri kansan jäseniksi, ei venäläisiksi sen enempää kuin
suomalaisiksikaan. Mutta herännyttä kansallistuntoa sanan varsinaisessa
merkityksessä siellä tuskin on ollut kuin vasta viime aikoina. Siihen
lienee syynä se, että he kansallisuudella pikemmin ovat käsittäneet
valtiollista alamaisuutta kuin kieltä ja rotua. Se vaino, jonka
alaisena laukkukauppa oli Suomessa kiellon aikana, oli pikemmin omiaan
virittämään heissä myötätuntoa sitä ajatusta kohtaan, että Suomenkin
erikoisasema hävitettäisiin, jotta he saisivat elinkeinoaan rauhassa
harjottaa. Moniaan kuuli julkisesti lausuvan semmoisia mielipiteitä.