Syksy oli jo käsissä, kun suoriusimme Kivijärvestä kotimatkalle,
vähän ennen kuin "ruotshimiehet" kaupoilleen Suomeen. Kotvan olimme
jo viipyneet, lähes viisi kuukautta, ja iloisimpia matkoja oli taival
rajalle. Kuljimme ensinnä Kivijärven yli veneellä, sitten lyhyen
maakannaksen poikki Viiangin järveen, joka jo on Suomen puolella, sen
toisesta päästä edelleen kolme neljännestä maisin Hyryn rantaan, josta
yksi perkattu vesi vetää yhtä mittaa vaikka mereen saakka.
Tähän rantaan saakka meitä saattelivat Varahvontta ja joukko Kivijärven
miehiä ja naisia. Kun kaikki tavaramme olivat maataipaleitten poikki
kannettavat, oli meitä jälleen koko matkue. Ero Varahvontasta oli
mieltä masentava, sillä kovin surulliseksi hän muuttui ajatellessaan,
mimmoiseksi hänen toimeentulonsa jälleen muuttuisi yhden kesän keveän
työn ja huolettoman elämän jälkeen. Hän oli jo ennakolta uhannut Hyryn
rannassa meille "kumartaa jalkaa", mutta kun olimme tätä orjamaista
kunnianosotusta vastaan usein kiivastelleet, niin jätti hän toki sen
tekemättä. Annoimme hänelle erotessamme, mitä meiltä liikeni, annoimme
muun muassa uuden veneemme, joka oli jäänyt Akonlahden rantaan, ja
saimme runsaat kiitokset palkaksemme. Mitäpä muuta olisimmekaan voineet
hänen ja hänen joukkonsa hyväksi tehdä? Matkarahain lähennellessä
loppuaan olimme taas itsekin matalia miehiä.
Kun nyt näin kauan viivyttyämme jälleen kuljimme taipaleita omalla
puolellamme, astui ero rajantakaisen maan ja oman maan välillä joka
askelella silmään. Joka suossa, jonka poikki karja kulkee, oli Kiannan
puolella kunnolliset kapulasillat, yhtä hyvät kuin rajan takana
suurimmilla valtateillä. Kaikkialta puhui toimeliaisuus ja tarmo. Kun
näimme Malahvianvaaran kylläkin vaatimattomien talojen rakennuksineen
kattavan kokonaisen mäen päällystän, niin emmepä tosiaan muistaneet
olevamme köyhässä Kiannassa, vaan tuntui kuin olisimme tulleet
varakkaaseen maahan. Ihmettelimme peltojen muka laajuutta, karjan
suuruutta, kaikkien tilain väljyyttä.
Mutta vaikutus ei kuitenkaan ollut joka suhteessa miellyttävä. Ensi
alussa tympäsi rahvaan jurous. Kun he sanan sanoivat, niin oli se
niin kylmäkiskoinen, että arvelutti, kannattaisiko ruveta keskustelua
jatkamaan. Säälimättä kiskottiin suuret lunnaat pienestäkin avusta
taipaleen poikki. Jos saattomiestä halusi, niin eipä oltukaan täällä
valmiita heti taipaleelle lähtemään niin kiitollisen nöyrästi kuin
rajantakaisissa ansiottomissa kylissä, vaan vastaus pyöri ensinnä sen
kysymyksen ympärillä, kuinka paljon vieras voi maksaa semmoisesta
avusta. Kiantalainen ei ole ainoastaan juro, vaan myös melkoisessa
määrin itsekäs. Mutta siihen hän varmaan on tottunut tervamatkoillaan,
sillä sekä Oulussa että pitkin matkaa koettaa silloin hänestä hyötyä
ken vain voi.
Ennenkuin oli saattopalkoista Kajaaniin sovittu, tuiskahti mieleemme
melkein vihan tunne, kun piti luvata kuusinkymmenin markoin
tervaveneestä ja kahdesta saattajasta. Se oli kovin suuri hinta
siihen verraten, mitä olimme rajan takana maksaneet. Olimme sen
vuoksi taipuvaisia liiaksikin harmittelemaan vuokkilaisten pirttien
likaisuutta, joka kovin pisti silmään karjalaisten puhtaista asunnoista
tullessa. Mutta muutamassa päivässä siihen taas totuimme. Ja Kiannan
miesten jurouskin unohtui, kun olimme nähneet enemmän heidän
sitkeyttään ja matkalla kokeneet heidän rehellistä hyväntahtoisuuttaan,
joka ei sen koommin toivonut mitään etua, kun oli hinnoista kerta
kaikkiaan sovittu.
Malahvianvaaran isäntä itse toisen miehen keralla lähti meitä Kajaaniin
viemään. Tyhjässä tervaveneessä oli hyvät tilat, se ei tavaraimme alla
syvään painunut, mutta suuremmalla kuormalla ei olisikaan päässyt enää
latvavesiä laskemaan. Vaikka ne ovatkin Hyryn rantaan saakka perkatut,
oli kuitenkin vesi nyt loppukesästä niin vähissä, että saimme kokea
tuhannet tuskat, ennenkuin olimme Vuokin väljemmillä vesillä. Vetämällä
ja kahlaamalla niistä läpi päästiin, sauvoimella auttaen koskiakin
laskettaissa. Moneen kertaan lukivat kivet pitkän veneemme pohjanaulat.
Poikkesimme "Vuokin rikkaitten" luona, jotka hätäaikoina ovat Vienan
Karjalan lainan antajia. Kaikkialla meitä otettiin hyväntahtoisesti
vastaan, ja kuta enemmän taas seurustelimme omalla puolella, sitä
enemmän ihmiset meitä miellyttivät. Tuskin olimme missään rajan takana
nähneet niin vehmaita niittyjä, kuin Vuokin vesien hetemäillä.
Omituista oli laskea tuolta Maanselän ylimmiltä selkosilta saakka yhä
paisuvan veden keralla etelää ja kotia kohti. Sitä myöden kuin matkalla
elpyivät iloiset tunteet tuttujen seutujen lähestyessä, sitä myöden
vesikin joka puolelta tulevista syrjävesistä paisui, puroista kokoontui
virroiksi, kohoili jo laineiksi, syöksyi pauhaaviksi koskiksi ja
Kiehimän joessa valtaisella riennolla hyökkäsi rinteen toisensa jälkeen
kohti suuria viljeltyjä alamaita. Oli siis huvimatka kahdenkertaisessa
merkityksessä paluumatkamme.
Kun olimme laskeneet Ristijärven ihanat mutkailevat virrat asuttujen
lehtoisten rantain välitse, monien uhkeiden kukkulain lomitse, niin
emme enää malttaneet pysyä veneessä, vaan lähdimme maan poikki
oikaisemaan. Aina muistan, kuinka kaunis jälleen oli maantien raitti,
jolla pyörä tasaisesti ja myötämielisesti kisaili ja elämänhaluisena
soinnutteli hiekan kovaa pintaa. Kuinka luontevat olivat nuo maantien
mutkat, kuinka se hyväili silmää somasti kaartaessaan vaarain liepeitä,
tai kapeana nauhana milloin näkyen, milloin metsiin kadoten, sitä
korkean mäen päältä katsellessamme! Kuinka illalla tuoksuivat vuoroin
raikkaat norot ja vihannat lehdot, ahojen rinteet heinineen, ja
kuinka vaaroilta kiiluivat akkunat ja sytyttivät riemua! Aina välistä
saimme katsella suuren yhteisponnistuksen ihailtavaa voimaa, kun
ajoimme valtavan suuren laskuojan poikki, jolla rimpisuo oli muutettu
savuavaksi kydöksi, ruskeatähkäiseksi nurmeksi. Kotvan näin ajettuamme
tulimme vihdoin korkealle mäelle, jolle näkyi koko kukkulainen Sotkamo
siintävine selkineen, talollisine vaaroineen, saloineen. Täältä käsin
tullen se oli kuin kaikkein parhaita rintamaita! Sitä värien, valojen
rikkautta, maiden vaihtelevaa epätasaisuutta, luonnon ja asutuksen
vuorottaista aaltoilua, joka tässä levisi eteemme, sitä ei ollut Vienan
Karjalassa. Ja herttaisella mielihyvällä vihdoin Kajaanissa uudistuimme
ulkonaisesti juurta jaksain, uinuimme ensimmäisessä somassa kaupungissa
moitteettomani valkoisten lakanain välissä, höyhenpatjoilla, ja söimme
runsaita moniruokaisia aterioita. Kulttuuri oli saanut takaisin
metsistyneet lapsensa.
Mutta kuitenkin kaikitenkin, kun ensimäinen jälleennäkemisen ilo
oli asettunut, kun vielä paljon suurempi kaupunki oli meidät saanut
pyörteihinsä, tavallinen kirjallinen arkityö alkanut, kun päivät
olivat lyhenneet ja hämärät pidenneet, niin alkoivat jälleen elää
mielessä ne ajat, jotka olimme etäisessä Vienan Karjalassa viettäneet.
Silloin muistimme jälleen runoutensa omituisessa taruvalossa tuon
yksitoikkoisen, havumetsän peittämän maan, jossa niin harvassa valottaa
harmaja kylä salojen keskellä, yksinäisten vesistöjen rannoilla.
Siinä maassa on kuin onkin samaa viehätystä kuin etelän klassillisissa
maissa, joita niin monet runoilijat ovat ylistäneet, jonne länsimaista
yhä ja yhä vaelletaan ihailemaan niiden vanhoja taideaarteita.
Vienan Karjalassa ei tosin ole katkenneita marmoripilareita eikä
sortuneita vanhoja rakennuksia, jotka laakerien ja muratin peittäminä
katselisivat yli sinisen meren, mutta yhtä värikäs ja iloinen on
siellä kansa ja niinkuin sortuneitten muinaisrakennuksien kappaleita
ovat ne ihanat sankarirunot, joita siellä on säilynyt. Siellä tapaa
usein matalimmassakin majassa ja kolkoimmassa erämaassa noita esi-isäin
hajonneen runotemppelin jalosti muotoiltuja, aikain laulannassa
hioutuneita kappaleita, ja ne sytyttävät sitä syvempää ihailua ja
rakkautta, kuta vaatimattomammissa oloissa ovat säilyneet.