Kun Venehjärvellä juhlat olivat päättyneet, lähdimme sieltä suorin tein
Latvajärveen, jonne matkaa oli puolenkolmatta penikulmaa. Väli oli
enimmäkseen ristiin rastiin kierteleviä matalia hietaharjuja, joilla
kasvullisuus oli mitä köyhintä. Männikkökin oli maan karuuden ja ehkä
metsävalkeittenkin vuoksi kitukasvuista, vaikka nuo metsät silloin
olivat kirveen käymättömät. Aluskasvistoa ei toisin paikoin ollut
juuri nimeksikään, kanervakin piti näitä maita liian karuina. Talvella
olimme seuranneet vesistöä, joka rajaseuduilta kokoo vedet lukuisista,
kartalla olemattomista metsälammista ja isommistakin järvistä; nyt
sitä vastoin emme nähneet kuin pienen lammen siellä täällä harjujen
poimuissa.
Näitten erämaitten jälkeen tuli vihdoin vähän vehmaampiakin seutuja,
lehtoisia vaaroja, ja saavuimme Latvajärveen. Kylä on hajalleen
rakennettu, moniaita taloja oli järvestä etäämpänäkin, vaaroilla.
Lepäsimme matkalla eräässä semmoisessa, joka oli kokonaan autioksi
jäänyt. Pääosa kylästä, jossa (Lähteenkorvan tiedon mukaan) oli noin 40
taloa, oli Latvajärven pohjoisrannalla. Latvajärven parhaan laulajan,
Miihkali Perttusen, tai oikeammin hänen poikansa talo oli lähellä
vanhaa tsässyönää, järven niemessä. Se oli uusi ja maan tasalle, ilman
karsinakerrosta, rakennettu; entinen talo, jossa Lönnrot aikanaan
Arhippaa laulatti, oli palanut. Muutoin oli kylä ehkä entisestään
ränsistynyt. Köyhyys, kamalin puute vallitsi etenkin keväällä, ja
vaikka nyt olikin päästy uutiseen kiinni ja saatu vuosi jonkinlainen,
niin teki kylä kuitenkin riutuvan vaikutuksen. Lönnrotin käydessä
köyhyys ehkä ei ollut niin suuri, koska silloin vielä kaskettiin ja
arvatenkin muutkin elinkeinot paremmin antoivat. Oloissa vallitsi
silloin vielä enemmän eheyttä, salolaista raikkautta ja alkuperäisyyttä
ja varsinkin Arhippa itse oli semmoinen metsäviljelyksen,
perimätietojen kasvattama tuore vanhus, jommoisia nykyisissä oloissa
tuskin enää voi syntyäkään.
Astuimme Miihkalin pojan puhtaaksi pestyyn pirttiin ja kysyimme, oliko
Miihkali kotona. "Tuolla on uunilla", vastasi minjä ja huuti sitten:
"Tule alas ukko, tuli vieraita!" Miihkali oli viime aikoina käynyt niin
huonokuuloiseksi, ettei hän tavallista puhetta kuullut. Uunin päältä
haparoi alas pienehkö, repaleinen ukko. Kun oli tervehdykset laadittu
ja hän oli kuullut meidän palanneen, niin heltyi hän itkemään. Miihkali
oli murheen ja onnettomuuden murtama mies, mutta mielensä puhtauden
oli hän säilyttänyt, sillä niin syvä kiitollisuus, joka hänessä asui,
ei viihdy turmeltuneessa sielussa. Ensimmäinen runo, jonka hän meille
lauloi, oli seuraava hänen oma sepittämänsä kiitosvirsi:
"Lauletaan Lapinkin lapset
Tjinarinnat riekahuipi
Nuotivolla njukkuossa,
Moatessa remutulella,
Lihan on petran purtuoohe, 5
Särin on silmän syötyööhe,
Vejen lammin juotuoohe.
Missipä mie en laulais
Jyvän on selvän syötyööni,
Puhtukaisen purtuooni, 10
Lauloakseni hyviä,
Parahia pannakseni
Helsingin herroille hyville,
Kuullappa noille kultaisille
Iltapäivien ilokse, 15
Huomenpäivien huvikse.
Jos en laulais polvenaahe,
Ilo ei ois sinä ikänä,
Ikä kuitenkin kuluisi,
Aika arvonji mänisi. 20
Laulan kuitenki vähäisen
Nykyiselle nuorisolle,
Kansalle ylenevälle."
Mielellään hän suostui laulamaan uudelleen muutkin runonsa, joita
hänen mielikseen ja itseämmekin hyvitelläksemme vielä kerran
kirjoitimme, vaikka ne jo Lähteenkorva oli moneen kertaan laulattanut
ja kirjoittanut. Tuntui siltä, kuin Miihkali eläkkeen saatuaan olisi
pitänyt suorastaan velvollisuutenaan laulunsa laulaa. Vaikka apuraha
olikin niin pieni, oli se kuitenkin hänen vanhuutensa turva. Hän asui
siistissä pirtissä, jossa ei ainakaan lämmintä puuttunut, ja pahimmat
puutteen ajat näyttivät vihdoinkin päättyneen tältä kovan onnen
kokeneelta vanhukselta. Varmaan tuotti hänelle suurta huojennusta se
tunne, ettei hän nyt ollut kokonaan armoleivän varassa, vaan ainakin
osaksi saattoi saamallaan apurahalla korvata sen vähän, minkä kulutti.
Jonkinlaista lapsen huolta häntä kohtaan todistivat ne lämpöiset
huopasaappaat, jotka hänellä oli jalassaan, vaikkapa puku muutoin
olikin niin puutteellinen.
Kun A.R. Niemi vuosikymmentä myöhemmin kävi Latvajärvessä, oli Miihkali
jo kuollut. Omaisilta hän sai tietoja runoilijavanhuksen viimeisistä
ajoista ja muistakin elämänvaiheista. "Karjalan kirjassa" hän niistä
kirjoittaa:
"Arhippaini Miihkali -- sillä tällä nimellä Miihkali Perttusta
kotikylässään tahallisesti kutsuttiin -- oli nuorin neljästä
veljeksestä. Hän syntyi Valtasen vaaran Arhipassa, mutta hänen
syntymävuottaan ei tarkoilleen tiedetä, on arveltu siksi vuosia 1806
tai 1808, mutta äskettäin on Vuokkiniemen kirkon arkistosta saatu
tietoja, joista päättäen hän olisi syntynyt vasta v. 1815. Avioliittoon
meni Miihkali v. 1840 Saarijärveltä kotoisin olevan Fofana Savinovan
tyttären Pelagian eli Palagan kanssa. Että elämä ei ole leikkiä
noilla kylmillä Pohjan perillä, sai Miihkali pitkän elämänsä kululla
yllin kyllin kokea. Hänestä ei tullut kaupalla kävijää, yhden ainoan
kerran vain kävi Oulussa, ja silloinkin toisen apumiehenä. Huuhdan
raatamisella ja käsityöllä koki hän perhettään elättää. Ylen vaikeaksi
kävi toimeentulo varsinkin senjälkeen, kun vanhempienkin veljien lapset
joutuivat Miihkalille. Hän oli nimittäin aluksi asunut lapsuutensa
kodissa yhdessä vanhempien veljiensä, Riion ja Matin kanssa, mutta
nämä kuolivat parhaassa iässä vaimoineen, jättäen jälkeensä pienet
lapsensa. Miihkali ei raahtinut työntää orpoja mierontielle, vaan otti
ne hoitoonsa, josta seurasi, että suu oli asetettava entistä tarkemmin
säkkiä myöden. 'Vuosikausiin ei nähty selkietä leipeä; syötih, konsa
ruokua oli, toisin ajoin suatih syömättäki olla', kertoivat vanhat.
Perhettänsä koetti Miihkali elättää miten parhaiten osasi: kynti
ahkerasti peltotilkkujansa, pyysi Lapukan järvestä syksyt, keväät
kaloja useampia viikkoja kerrallaan, kuleksi talvisin Suomessa
turkin-ompelussa ja lampaan nahan muokannassa. Mutta sittenkin kova
puute usein pusersi kyynelet helläsydämisen perheenisän silmiin.
Karjalankin oloissa erikoisuutena mainittiin, että Miihkali ei ollut
milloinkaan maistanut teetä ja kahviakin juonut vain yhden kupin
Oulussa käydessään... Ja kaiken lopuksi kohtasi Miihkalia surkea
onnettomuus, joka sanan täydessä merkityksessä teki pimeäksi hänen
elämänsä lopputaipaleen. Viidenkymmenen seuduissa hän kadotti näkönsä,
tullen umpisokeaksi. Tauti oli esiintynyt kovana päänporotuksena
ja silmätautina, jota oli kestänyt lähes vuoden, kunnes näkö meni
vasemmasta silmästä ja sitten jää peitti oikeankin. Sokeana oli
Miihkali kokonaista 38 vuotta. Mutta nytkään Miihkali työttömyydessä
ei aikaansa kuluttanut. Hän kävi taloissa käsikiviä pyörittämässä,
survomassa ja jauhamassa petäjän kuorta, halkoa hakkaamassa, verkkoa
kutomassa j.n.e. Pienen poikasen tai tyttösen kulettamana kulki hän
näin pitkin kylää talosta taloon ja lauleli kiviä pyörittäessään
vanhoja runojaan. Viimeiset 17 ikävuottansa eli Miihkali poikansa
Petrin hoidossa ensin kirkonkylässä, tsässyönän luona, sitten
Latvajärven Suursaari nimisessä saaressa. Loppuiällään hän sai
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta 100 markan suuruisen apurahan
vuosittain, josta vanhus runon sanoilla kiitteli, laulaen:
"Sokie ajattelouve,
Niin tuota tuumoave:
'Auttoa hyvä Jumala
Tuota suurta Suomen nientä,
Helsingin herroja hyviä! 5
Vahingoista varjelkoh,
Sulosesti suojelkoh!
Peitteä hyvä Jumala,
Siivilläh hyvä Jumala,
Niinkuin lintu poikiah! 10
Antoa hyvä Jumala
Juossa laivat lastineh
Kohti herrojen kotia,
Kaupin herran kartanoita!
Varjele vakani Luoja, 15
Kaitse kaunoni Jumala
Helsingin herroja hyvijä
Sorkista sotihevosen,
Kävijöistä vainovarsan!
Varjele vakani Luoja, 20
Kaitse kaunoni Jumala
Helsingin herroja hyvijä
Sotipellon sorrannasta,
Miesten tappotanterilta,
Miesten miekkojen neniltä!'" 25
Miihkali oli kasvultaan helpponen mies, eikä ensi katsannolla
herättänyt huomiota, mutta tarkempi silmäys osotti hänen
kasvonpiirteittensä erinomaisen kauneuden. Nenä, otsa, suu, olivat
jalosti muodostuneet, ja kovat kärsimykset olivat niihin jättäneet
henkevyyden leiman, joka yhdessä sokeuden kanssa loi häneen omituisen
runon iltaruskon valaistuksen. Miihkali Perttunen oli suomalaisen
muinaisrunon "viimeinen runoilija", jonka aateveljet muissa maissa
ovat jo vuosisatoja levänneet nurmen alla. Runoilijaluontoa oli tuo
aaltoileva, hopeinen, tuuhea tukkakin, jossa ei vielä vähintäkään
näkynyt iän aikaan saamaa harvennusta.
Miihkali muisti suuren osan isänsä Arhipan runoista. Lähteenkorva
hänestä lausuu: "Isänsä runoista hän usein kyllä muistaa ainoastaan
pääjuoksun, jättäen pois kuvauksen hienommat vaihevärit, vaan
semmoisina lyhennyksinäkin ne vielä yhteensä vastaavat melkein
viidennekseen Vanhan Kalevalan sisällyksestä."
Mielellään hän lähti runon ladulle, ja hänessäkin, samoin kuin olin
monessa muussa vanhassa laulajassa huomannut, "luonto nousi", kun hän
sai päästä kiinni, samoinkuin väkevä virta äkkiä tempoaa mukaansa
rannasta enolle ulkonevan veneen. Mutta vaikka, hän tällä tavalla
mielellään maksoikin kiitollisuutensa velkaa -- ja samalla vähän
ansaitsi, -- niin olivat kuitenkin hyvät naapurit pitäneet huolen
siitä, ettei hän saanut vähäpätöistä vanhuudenturvaansa rauhassa
nauttia. He nimittäin hänelle uskottelivat, että runojen laulamisesta
tuli "reähkä", ja epäilemättä ukko sen kautta useinkin joutui
omantunnon tuskiin. Ehkäpä hän siitä syystä illalla, runot laulettuaan,
niin kauan ja hartaasti silmiään ristiten seisoi ja rukoili oman
obrasansa edessä, muun perheen kuvista erillään. -- Mikä lienee ollut
syynä siihen, että hän näin piti omia kuviansa ja yksin penkillä
söikin, erillään pojastaan ja hänen joukostaan, sitä en tiedä.
Mutta koettelemukset eivät olleet häneltä vielä silloinkaan loppuneet,
kun Latvajärvessä kävimme. Vielä kerran paloi pirtti ja Miihkalin
täytyi poikansa perheen keralla muuttaa toiseen paikkaan asumaan.
Syyskuussa 1899 hän vihdoin vaipui kuoleman uneen. Hänen viimeisistä
hetkistään kertoo Niemi:
"Miniänsä Outi, joka oli Miihkalin kuolinvuoteen ääressä, kuuli
appiukoltaan: 'Herra pelasta minua syntistä.' Kyläläiset tosin
pelkäsivät Miihkalin hengen lähtöä, arvellen, että Miihkali, joka
lauloi 'neljää luatua Väinämöisestä' ja 'paljo Lemminkäisestä' ja täten
oli paljon syntiä tehnyt, kuolinhetkellä laulaisi kaikki virtensä,
mutta niin ei tapahtunut. 'Rauhallisesti niinkuin unehen nukkui
iltamyöhällä, moniahan kerran nyökäytti päätään'."
Miihkali haudattiin Latvajärven Kalmosaareen. Haudalle pystytettiin
Kirjallisuuden Seuran toimesta muistokivi valkeine marmoriristineen.
Vietimme Latvajärvessä pari päivää, Miihkali lauloi meille kaikki
laulunsa, jonka jälkeen valokuvasin hänet. Toverini kulki toisena
päivänä, joka oli sunnuntai, kylällä runoja keräämässä ja kaikenlaista
muuta tiedustelemassa, minä tarinoin Petrin pirtissä rahvaan kanssa,
jota sinne kokoontui penkit täysi. Mutta seura alkoi, se täytyy sanoa,
lopulta käydä väsyttäväksi, sillä syystä tai toisesta kylän miehet
arvostelivat meitä jotenkin epäsuopeasti. Ehkä siihen vaikutti sekin,
että kuulustelin ostaakseni kaikenlaista vanhan kansan tavaraa.
He lausuivat peittelemättä ja minun kuullen toisilleen arveluitaan
ja näyttivät tulleen siihen loppupäätökseen, että olimmekin vain
lumppukauppiaita, ja ehkä tuumailivat, eikö meitä olisi paras ajaa
pois. Lopulta lähdin senvuoksi minäkin kylälle ja siellä tapasin
toverini eräältä vaaralta hyvästä talosta, jossa kestittiin ja
"pakautettiin" parhaan mukaan ja huonot vaikutukset jälleen hälvenivät.
On Latvajärvessä sentään joku hyväkin talo, mutta niidenkin toimeentulo
taitaa enimmäkseen riippua siitä, paljonko talossa on ansiokykyistä
poikaa, ja kauanko nämä pysyvät täysissä voimissa tai saavat ajoissa
uutta sukupolvea nousemaan talon tueksi.
Erosimme tästä kylästä semmoisilla kaipauksen tunteilla kuin ainakin
entisiltä merkkipaikoilta, joille ei enää ole asiaa.
Kuljimme sieltä maisin Kivijärveen, jonne ei ollut kuin penikulman
matka. Valmistausimme vihdoinkin palaamaan rajan poikki omalle
puolelle, ja viisi kuukautta tätä maata kierreltyämme teimme sen
iloisilla tunteilla ja kevyellä mielellä.