Ken ei olisi lukenut Lönnrotin kuvausta käynnistään vanhan Arhipan
luona? Ken ei olisi viehättynyt hänen vaatimattomasta, koruttomasta
esityksestään, joka lyhyydessäänkin on niin kaunopuhelias ja
sisältörikas? Ken ei olisi viehättyen lukenut vanhuksesta, joka suuren
runoperinnön lisäksi oli sekä itsessään että kodissaan säilyttänyt
runouden puhtaan hengenkin?
Arhipan kaltaisia vanhuksia ei enää tavattane, ei niitä ollut tiheässä
Lönnrotinkaan aikana. Mutta siitä huolimatta olisi jokainen esitys
Vienan Karjalasta vaillinainen, parhaimpia piirteitään puuttuva,
joka ei itseensä liittäisi Lönnrotin kuvausta Latvajärven kuulusta
laulajasta ja hänen köyhästä, mutta henkevästä kodistaan.
Siihen palaa ajatus viihtymyksellä yhä uudelleen. Mutta sille
haahmoutuukin niin kaunis tausta, aikain syvyyksistä kohoava runous,
jonka suoni sykki viimeisiä heikkeneviä sykähdyksiään, jonka viimeiset
edustajat jo olivat hautaan kallistumassa, kun perinnön vastaanottaja
vihdoin joutui. Sen ylitse kohoo runotar, joka menneitten sukupolvien
haudoista näiden kahden laulaessa ja kirjottaessa herää kirkastettuun
ylösnousemukseen.
Lönnrot oli jo neljännellä matkallaan Kivijärvessä kuullut mainittavan,
että Latvajärvessä oli hyvä runolaulaja, Arhippa Perttunen nimeltään.
Mutta kun vanhus silloin sattui olemaan poissa kotoaan, niin ei Lönnrot
sillä kertaa poikennut Latvajärveen. Kelin paranemista oli kiittäminen
siitä, että poikkeus viidennellä matkalla tapahtui. Käynnistään Lönnrot
kertoo seuraavasti:
"Tsenaniemestä tulin, siellä päivän viivyttyäni, Kivijärveen, joka
on 2 1/2 penikulman päässä. Nyt kävi päinvastoin kuin matkustaissani
Lonkasta Vuonniseen. Tähän asti olivat kaikki paikat olleet lumesta
melkein paljaat, mutta kuta lähemmäksi tulin Kivijärveä, sitä
paremmaksi tuli keli. Herkesin kokonaan pelkäämästä kelirikkoa ja
kaduin, etten ollut malttanut viipyä kauempaa Uhtuessa, Jyvälahdessa
ja Vuokkiniemessä. Lunta oli Kivijärvellä vielä puoltakyynärää
vahvalta. Oltuani lyhyen ajan tässä kylässä, läksin täältä penikulman
matkan päähän syrjään Latvajärveen, missä asuvaa talonisäntää
Arhippaa kiitettiin hyväksi runonlaulajaksi. Tämä vanhus oli nyt
80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä säilyttänyt muistinsa.
Kokonaista kaksi päivää, jopa hieman kolmatta, hän piti minua
runonkirjoitustyössä. Runot hän lauloi hyvässä järjestyksessä,
jättämättä huomattavia aukkoja, ja useimmat niistä olivat sellaisia,
joita en ennen muilta ole saanut; epäilen, olisiko niitä enää muualta
saatavissa. Hyvin tyytyväinen olin siis päätökseeni käydä hänen
luonansa. Kuka tietää, olisinko enää toiste tavannut ukkoa elossa,
ja jos hän olisi ehtinyt kuolla, olisi melkoinen osa ikivanhoja
runojamme hänen kanssaan mennyt hautaan. Ukko innostui, kun välistä
tuli puhuneeksi lapsuudestaan ja monta vuotta sitten kuolleesta
isästään, jolta hän oli saanut perinnöksi runonsa. 'Kun silloin',
hän sanoi, 'Lapukan rannalla nuotalla ollessamme lepäsimme nuotion
ääressä, kas siinä teidän olisi pitänyt olla. Meillä oli apurina muuan
lapukkalainen, kelpo laulaja hänkin, mutta ei kuitenkaan isävainajani
vertainen. Yökaudet he usein lauloivat käsitysten valkean ääressä,
eikä samaa runoa koskaan kahdesti laulettu. Olin silloin pieni poika
ja kuuntelin heitä, joten vähitellen opin parhaat laulut. Mutta paljon
olen jo unohtanut. Pojistani ei tule yhtäkään laulajaa minun kuoltuani,
kuten minusta isäni jälkeen. Ei enää pidetä vanhoista lauluista
niinkuin minun lapsuudessani, jolloin niillä oli etusija, tehtiinpä
työtä tai kokoonnuttiin joutohetkinä kylässä. Tosin kuulee vielä jonkun
kokouksissa niitä laulavan, etenkin kun on hieman ryypätty, mutta
harvoin sellaisia, joilla olisi jotakin arvoa. Sen sijaan nuori väki
nyt laulelee omia rivoja laulujaan, joilla en edes tahtoisi huuliani
saastuttaa. Jospa silloin joku, kuten nyt, olisi etsinyt runoja, ei hän
kahdessa viikossa olisi ehtinyt panna kirjaan edes sitä, minkä isäni
yksinänsä osasi.' Näin puhuessaan ukko heltyi niin, että oli kyyneliin
puhkeamaisillaan; minunkin oli vaikea liikutuksetta kuunnella hänen
kertomustaan noista vanhoista hyvistä ajoista, vaikka kyllä, kuten
sellaisissa on tavallista, suurin osa ukon jakamaa kiitosta perustui
yksinomaan hänen mielikuvitukseensa. Ei myöskään vielä ole puute
vanhoista runoista niin suuri kuin hän arveli, jos kohta onkin totta,
että ne vähitellen häviämistään häviävät. Vielä meidän päivinämme
niitä kuulee, ja ehkäpä vielä muutamia sukupolvia jälkeemmekin. Eikä
niitä myöskään niin peräti halveksita; päinvastoin nuoret ja vanhat
niitä kuuntelevat, kun niitä lauletaan. Vaikka Arhipan talo olikin
köyhä, tuntui se minusta hauskemmalta kuin moni varakkaampi. Itse
ukko Arhippaa koko talo kunnioitti kuin muinaisaikaista patriarkkaa
ainakin, ja sellainen hän oli minunkin silmissäni. Sen ohella hän oli
vapaa monesta ennakkoluulosta, jotka muualla täällä ovat vallitsevia.
Hän ja koko talonväki söi minun kanssani saman pöydän ääressä,
samalla kertaa ja samoista astioista, mitä harvassa muussa paikassa
on tapahtunut. Mitäpä siis merkitsikään se pieni kömpelyys, jota ukko
syödessään osotti! Hän esim. otti käsin kalan vadista ja pani sen minun
lautaselleni. Kuinka oudolta tämä vanhuksen tarjoamistapa näyttäneekin,
ymmärsin kuitenkin panna arvoa hänen hyväntahtoisuuteensa. Ruokahalu
ei siitä ollenkaan kärsinyt, sillä täällä, kuten myös muissa tämän
seudun taloissa, pidetään hyvin tarkkaa huolta käsien pesemisestä
ennen ateriaa; tämä peseminen toistetaan aterian jälkeen. Tähän
tarpeeseen on joka talossa oma pesuastia, joka riippuu orresta tuvan
ovensuun puolessa, ja lähellä pesuastiaa on enimmästi pyyhinliina.
Pesuastian alla on suurehko vesisäiliö estämässä lattiaa kastumasta.
Nämä pesuastiat ovat jotakin metallia, puuta, tuohta j.n.e. talon
varallisuuden mukaan."
"Ehkä jotakuta huvittaa tietää, miten hyvä laulaja käyttäytyy
laulaessaan. Kun ei ole toista laulajaa saapuvilla, hän laulaa
yksinkin, mutta jos laulajia on kaksi, kuten juhlallisempi
runonlaulanta vaatii, niin he istuvat vastatusten tai vieretysten,
tarttuvat toistensa käsiin, joko vaan toisella tai molemmin käsin
yhtaikaa ja alkavat laulamisen. Ruumis on laulun kestäessä edes
takaisin huojuvassa liikkeessä, niin että näyttää siltä kuin kumpikin
vuoroin vetäisi toisen luoksensa. Toinen laulaa silloin ensin yksin
runosäkeen, jonka viime tahtiin toinen yhtyy, toistaen sitten
uudelleen koko säkeen. Tämän toistamisen kuluessa toisella on hyvää
aikaa ajatella seuraavaa säettä, ja näin laulaminen jatkuu, jokopa
sitten lauletaan jo valmista runoa tai ollaan juuri tekemässä vallan
uutta. Hyvissä keinuissa, missä on useita laulajia saapuvilla, syntyy
usein kilpailu heidän välillään. Heidän tuttavansa ja ystävänsä
molemmin puolin lyövät keskenään vetoa siitä, että toinen ja toinen on
voittava vastapuolueen sankarin. Arhippa kertoi kyläläistensä täten
usein asettaneen hänet kilpailuun, eikä muistanut koskaan tulleensa
voitetuksi. Mutta kuinka täällä kilpaillaan runonlaulannassa? -- Ei
siten kuin tavallisissa kaunotaiteiden akatemioissa; palkintoa tai
voittoa ei myönnetä sille tulevaksi, joka laulaa paraat laulut, vaan
sille, joka kauimmin jaksaa laulaa. Ensin toinen laulaa jonkun runon,
sitten hän antaa toiselle aikaa vastata siihen jotenkin yhtä pitkällä.
Tämän jälkeen edellinen taas laulaa, ja näin jatketaan vuoroitellen.
Jos toiselta runovarasto loppuu, toisen vielä muistaessa runoja,
katsotaan edellinen voitetuksi. Jos laulajat ovat huononpuoleisia,
saa kerrassaan nauraa heidän ponnistuksilleen saada viimeinen sana.
Kilpailu on silloin hyvinkin kahden kanan tappelun kaltaista; se
luulee olevansa voittaja, joka kaakottaa kauimmin. Tällöin ovat myös
parhaat laulut jo aikoja sitten unhotuksiin joutuneet, muistetaan
ainoastaan hajanaisia seikkoja ja sanoja, joiden avulla koetetaan
päästä voittajaksi. Toinen on hyvien laulajien laita. Se, mitä runossa
sanotaan: 'Laulo päivät pääksytysten, yhytysten yöt saneli', tapahtuu
täällä todella, ja uni lopettaa kilpailun, niin ettei kumpaakaan
pidetä, tai kumpaakin pidetään voittajana"...
"Tullessani Arhipalle, muuan talon pikkulapsista oli viimeisillään.
Niinhyvin minä kuin hekin pitivät kaikkea lääkkeitten nauttimista jo
turhana. Minulta kysyttiin, miksi luulin tautia, 'Jumalanko taudiksi'
vai 'poiken luomaksi' (ilkeiden ihmisten noitumisen aikaansaamaksi).
Sanoin luulevani sitä edelliseksi, ja siihen luuloon he itsekin
näyttivät kallistuvan. Illalla me muut panimme maata, mutta äiti jäi
valvomaan lapsen vuoteen ääreen. Nukuttuani vähän aikaa minut herätti
kimakka, syvästi liikuttava ja korvia vihlova itkulaulu, jonka äiti
viritti lapsen heitettyä henkensä. Unta ei enää voinut ajatellakkaan,
vaan sen sijaan miten saattoi pelastaa korvakalvonsa. Niin kauan tämä
vielä kävi laatuun, kun äiti yksin lauloi ja itki; mutta ei kestänyt
kauan, ennenkuin naapuritalosta noudettiin varta vasten tilattu
itkijänainen, jonka ääni kimakkuudessa seitsemin kerroin voitti äidin
äänen. Äiti ja tämä nainen pitelivät nyt kiinni kaulasta, ja täten
syleillen toisiaan he lauloivat minkä jaksoivat. Viimein ruumis
pestiin haalealla vedellä, pyyhittiin koivunlehvillä ja pantiin sitten
puhtaaseen liinavaatteeseen. Suu peitettiin puhtaalla palttinatilkulla
ja jalat niinikään samanlaisilla. Vyötäisille sidottiin nyöri, muka
vyöksi, sillä on tavallista, että lyhemmillekin retkille lähdettäissä
kuin ijäisyyteen, vyö sidotaan miehustalle. Koko tämä aika kaiutettiin
yhä toistamiseen tuota tuskallista itkulaulua, jolloin äiti ja muut
itkijättäret (päivällä niitä näet oli useampia) aina halasivat jotakin
henkilöä, joko toinen toistaan, Arhippa vanhusta tai jotakin muuta
perheen jäsentä. Ainoastaan minua säästettiin näistä halailuista. Ukko
Arhippa kehotti moneen kertaan äitiä herkeämään, mutta turhaan. Koko
päivän kesti tätä itkulaulua. Tällaista surun ilmaisemista sanotaan
täällä 'virren itkemiseksi', ja itse laulu on nimeltään 'itkuvirsi'."