Oleskelimme Kivijärvessä muutamia päiviä, toverini kirjoitteli runoja
yhdeltä ja toiselta. Odottelimme sitä aikaa, että oli lähdettävä
uudelleen Venehjärveen näkemään paljon mainittua pokkouhria, jota
Miikulan päivänä vietettiin.
Tällä kerralla kuljimme koko matkan maisin, oikopolkuja. Saimme
seuraakin, ja tuskinpa olisimme tuota vähän kuljettua väliä muutoin
osanneetkaan. Kivijärvestäkin piti vietämän Venehjärveen pässi
eli "pokko", joka oli Miikulalle luvattu, ja muuan nainen lähti
sitä taluttamaan. Venehjärven lähikylissä on nimittäin tapana
luvata Venehjärven Pyhälle Miikulalle semmoisia pässikaritsoita,
jotka näyttävät niin huonoilta, että niitten voimistuminen näyttää
epäiltävältä. Ja sanottiin, että ne paikalla, kun ovat luvatut,
alkavatkin kasvaa ja hyötyä, niin että ne ovat mitä parhaita elukoita,
kun ne pyhimykselle viedään.
Matkaa oli Venehjärvelle poikkimaisin puolenkolmatta penikulmaa
ja väli oli vielä vaaraisempaa kuin matka Tsenasta Kivijärvelle.
Välillä kuljimme usean puron ja joenkin poikki. Maat olivat kauniit
ja lehtoisat, ja ainoastaan näillä taipaleilla, joilla kaikkialla
vielä oli entistä vesottunutta ahonpohjaa, sointui luontokin täällä
täydelleen tuota hakamaa- ja ahorunollisuutta, joka on pohjana
kansanrunoudessa. Enimmäkseen on Vienan Karjalan luonto paljon
koleampaa, ainaista kangasta ja suota. Näiltä vaaroilta sanottiin
Kivijärveläisten keräävän paljon sieniä, joita suolaavat ja syövät
pitkin vuotta.
Saavuimme iltapäivällä pokkoinemme Venehjärveen, jonne oli tuotu
uhrieläimiä muistakin kylistä, kaikkiaan kuusi tai seitsemän pässiä.
Rahvastakin oli kokoontunut runsaasti joka kulmalta, miestä ja naista,
nuorta ja vanhaa. Varahvontalla oli näissä juhlissa yleisempääkin
puuhaa, sillä hän oli itse uhrin toimittaja.
Asuimme jälleen Petri Lesosen talossa, jossa emäntä, sisukas ihminen
kuin palava rikin palanen -- niin kylällä kerrottiin ja Petriä vähän
sääliteltiin -- piti meistä mitä parasta huolta. Ani varhain seuraavana
aamuna ryhdyttiin pässejä uhraamaan. Mikäli näitä menoja enää
muistan, iskettiin uhrieläimet tsässyönän luona ja veri valutettiin
tsässyönän portaitten alle pienestä reiästä, jonka jälkeen nahka
nyljettiin kalmistolehdossa, joka Venehjärvessä oli männikkö, lihat
paloiteltiin ja keitettiin ja vihdoin yhteisesti syötiin tsässyönän
edustalla suurista tuohiropeista. Paljon oli lihoja, mutta paljon oli
rahvastakin, eikä ateriasta tainnut paljoakaan tähteitä jäädä. Joukossa
oli muutamia oikein pulskia miehiä, joista jonkun kuvasin näytteeksi
siitä, kuinka sivistyneitäkin kauneusihanteita vastaavat ovat Karjalan
Lemminkäis- ja Väinämöistyypit, vaikka uudempi taiteemme on, enemmän
omaperäisyyttä ja omintakeisuutta antaakseen luomilleen, valinnut
kalevaisten sankarien esikuville mieluummin semmoisia kasvonpiirteitä,
jotka muistuttavat Lapin perukoita. Taiteilija tietysti luo semmoisen
kuvan, kuin hänen kuvailuhimossaan syntyy. Mutta kuitenkin voimme
muistaa, että Vienan Karjalan runolaulajat enimmäkseen ovat kaunista
kansaa. Sen hienompia kasvonpiirteitä kuin esim. Arhippaisella
Miihkalilla oli, saa hakemalla hakea vaikka minkä kansan keskuudesta.