Olisimme Niskalassa viihtyneet kauemminkin, sillä siistissä, hyvin
rakennetussa uudistalossa oli käytettävänämme laaja, rakennuksen poikki
kulkeva vierashuone, ja väki oli, vaikka hiljaista, luotettavaa ja
suoraa. Tuumailimme myös käydä erään loitsijan luona, mutta hänestä
oli kuulunut niin paljon kaikenlaisia rosvojuttuja, että se matka sai
jäädä. Tuskinpa häneltä olisikaan saanut muuta kuin loitsuja, joista
koko kylä on ollut ennen tunnettu.
Palasimme veneellä takaisin Tsenaan samaa tietä kuin olimme tulleetkin
ja sousimme sieltä edelleen Köynäsjärven eteläpäähän, josta lähtee
Kivijärveen Karjalan tieksi oikein kunnollinen tie. Mutta se onkin koko
Kuittijärven vesistön valtareitti Suomeen. Parin penikulman taipaleella
ovat suot silloitetut -- minkä niitä on, kapea kaistale siellä täällä
-- niin että väliä pääsi kauttaaltaan hevosella kulkemaan. Mutta
rattaille emme kuitenkaan tavaroitamme panneet, niinkuin edellisellä
kerralla päinvastaiseen suuntaan kulkiessamme, sillä niin koleata ja
kivikkoa oli tuo hyvä tie kuitenkin, etteivät tavarat olisi monta
sellaista matkaa kestäneet. Päätimme siis matkustaa reellä ja ottaa
kolme hevosta, etteivät kuormat tulisi liian raskaita.
Niskalan väki oli hyvin halukasta suorittamaan tämän kyydin, vaikka
heidän sitä varten täytyi maisin tyhjin rein matkata erämaan ja jokien
poikki penikulman toista Köynäsjärven päähän. Siellä he jo olivat
vastassa meidän saapuessamme, tavarat jaettiin kuormiin ja lähdettiin
matkaan, niin että "reet rasasivat" ja jalakset kiljuivat, niinkuin
tämä kansa on vuosituhannen matkannut. Itse astuimme ja kuljimme
mielestämme kuin huvimatkalla, kun saimme kerrankin tyhjinä miehinä
astua.
Köynään järven rannalle saapuvat usein laukkumiesten syksyllä Suomeen
lähtiessä omaiset heitä saattamaan. Lönnrot tapasi siellä neljännellä
retkellään, Kivijärvestä Vuokkiniemeen matkatessaan, erään tämmöisen
retkikunnan, joka juuri hyvästeli saattajiaan, ja kirjottaa siitä:
"Siellä tapasimme kansanjoukon, jossa muutamat ääneensä itkivät,
toiset hiljaa nyyhkyttivät ja toisilla kuvastui suru muun muotoisena
kasvoista. Siinä oli joukko Vuokkiniemen kyläin talojen poikia ja
heidän saattajiaan. Edelliset olivat, tavaralaukut selässään, matkalla
rajan yli Suomeen, heidän sukulaistensa taas, jotka olivat saattaneet
heitä tähän asti, piti palata kotiin. Siinä oli edessä ero, jospa
ei ainaiseksi, niin ainakin koko talveksi. Äidit itkivät poikiaan,
vaimot miehiään, tytöt veljiään, ehkäpä joku sulhastaankin. Monet
vastoinkäymiset, suuret onnettomuudet saattoivat kohdata heitä,
ennenkuin puolen vuoden kuluttua taas olivat palanneet tähän samaan
paikkaan. Lisäksi olivat Suomesta viimeksi kotia palanneet kertoneet,
että kuolettavat ruttotaudit rasittivat useita seutuja; saattoivatpa
he itsekin sairastua, ja kuka sitten hoitaisi heitä. Ja miten elää
seuraavana vuonna, millä suorittaa ulostekonsa, jos reput ja tavarat
joutuivat jonkun nimismiehen tai viskaalin kynsiin. Jotenkin tähän
tapaan keskusteltiin rannalla ennen eroamista. Heidän erotessaan
toisistaan päätin vesitse, tänne tulleiden naisten veneessä, lähteä
Vuokkiniemeen, jonka vuoksi luovuin kyytimiehestäni ja maksoin hänelle
kyytirahan. Hyvien ja avuliaiden ihmisten käy aina hyvin; niinpä
kyytimieheni paluumatkalta sai kyytirahaa; hän näet sai hevosensa
selkään kuletettavaksi koko kuorman reppuja ja kustakin repusta noin 10
kopekkaa kuljetusrahaa."
Väli Köynään järvestä Kivijärveen on mäkistä. Maisemain luonne on
toisenlaista kuin Vienan Karjalassa yleiseen, korkeat vaarat ja syvät
laaksot vaihtelevat, ja enimmäkseen on metsä lehtimetsää, koska nämä
vaarat arvatenkin on ennen aikoina kauttaaltaan kaskettu. Eräältä
mäeltä sanottiin näkyvän aina Ylä-Kuittijärvelle saakka.
Kivijärven kylä on hajalleen rakennettu. Siinä sanottiin meidän
käydessämme olevan 38 savua, joista Poahkomien vaarassa 9,
Ilvesvaarassa 8, Kirilän vaarassa 2, Törsämön vaarassa 3 ja itse
kylässä, joka on samannimisen järven rannalla korkealla törmällä, 17
taloa.
Lönnrot kävi Kivijärvessä montakin kertaa, vaikk'ei sieltä runoja
saanut kuin moniaan lyhyen toisinnon. Myöhemmät kerääjät ovat saaneet
enemmänkin. Neljännellä retkellään Lönnrot oli saapunut Viiankiin,
viimeiseen rajalla olevaan suomalaiseen taloon, ja kertoo sitten:
"Täältä jatkoin jalkamatkaani Kivijärvelle, ensimäiseen Venäjän
puoliseen kylään. Tässä kylässä on viisitoista taloa, jotka on
rakennettu lähelle toisiaan, kuten näillä suomalaisilla on tavallista.
Näiden kahden rajakylän väli lasketaan puoleksi penikulmaksi. Sitä
taivaltaessaan täytyy kulkea Maanselän suon poikki, josta vedet
virtaavat kahteen suuntaan, nimittäin Kiannan ja Hyrynsalmen kautta
Oulujärveen ja Arkankelin puolisiin vesistöihin. Keskellä suota näkyi
uoma, jota myöten talonpojat suurella vaivalla laahaavat veneitään.
Tätä suon kohtaa ei kuulu olevan enempää kuin puolen virstan
pituudelta, sitten on vettä kummallakin puolen. Tämän jälkeen seuraa
kaitoja, tiheiden viidakkojen ja pensaitten peittämiä ojia (nivoja),
joita pitkin ei juuri ole helpompi saada venettä liikkumaan kuin itse
suolla."
"Kivijärvessä satuin poikkeamaan taloon, jonka ainoana asujamena oli
tilapäisesti sairas emäntä. Hän poti ankaraa sydänalavaivaa, voihki
lakkaamatta, eikä kuitenkaan tahtonut päästää minua hakemaan yömajaa
rauhallisemmasta paikasta. Hän kysyi, tiesinkö jotain lääkettä hänen
tautiinsa. Ilmaisematta, että olin lääkäri, annoin hänelle muutamia
lääkkeitä, joita hän rohkeni nautita, ensin kysyttyään, veisivätkö
ne häneltä hengen. -- Moni taitaa ihmetellä, miksi pidin salassa,
että olin lääkäri, vaikka juuri ilmaisemalla tämän ammattini olisin
voinut päästä mitä parhaimpaan huutoon. Mutta se johtui siitä, että
muutoin kaikki kylän eukot olisivat pian ympäröineet minut kysyen
apua mikä mihinkin vaivaan. Niin tyydytystä tuottavaa kuin olisikin
jossakin ratkaisevassa tapauksessa tarjota apuaan, yhtä sietämätöntä
on yht'äkkiä joutua useiden piirittämäksi, jotka kaikennäköisiin
pitkällisiin, usein huonon, vaan auttamattoman ruokajärjestyksensä
aiheuttamiin tauteihinsa vaativat pikaista ja varmaa parannusta.
Tätä ikävää seikkaa välttääkseni kuljen ammattiani ilmottamatta,
missä se vaan käy päinsä. -- Mutta palaanpa sairaaseen emäntääni.
Annettuani hänelle lääkkeet, saapuu taloon hetken kuluttua pari miestä
Akonlahdesta ja jäi siihen yöksi. Akonlahden kylä on kolmen penikulman
päässä tästä. Eukko, johon lääkkeet eivät vielä olleet ehtineet
vaikuttaa, vaikeroitsi lakkaamatta ja häiritsi untamme. Lopuksi toinen
miehistä nousi penkiltä, jolla oli loikonut, ja juoksi raivostuneen
tavoin muorin permannolla olevan vuoteen ääreen, tarttui rajusti hänen
käsivarsiinsa ja riuhtoili häntä niin, että epäilin hänen aikovan ottaa
hänet hengiltä. Useita minuutteja hän piteli eukkoa tällä tavoin,
mutta sitten hän rupesi lukemaan muutamia hajanaisia loitsurunoja,
noituen niin armottomasti, että väristys kävi koko olemukseni läpi.
Jatkettuaan tätä hetken aikaa, hän palasi taas vallan levollisena ja
rupesi penkille nukkumaan. Eukkokin nyt sai unta, joko se lie johtunut
loitsimisesta, tai vähää ennen nautituista lääkkeistä. Kuulinpa hänen
seuraavana aamuna kiittävän loihtijaa; mutta minun lääkkeeni hän
kokonaan oli unohtanut."
"Kivijärvestä otin ratsuhevosen Vuokkiniemen kylään, joka on kolmen
penikulman päässä ja johon kuuluu noin 70 yhdessä ryhmässä olevaa
taloa. Kyytimieheni osaksi juoksi, osaksi käveli jäljissäni, ja
oli vielä päälle päätteeksi niin kohtelias, että kantoi laukkuani,
jottei se olisi ollut minulla rasituksena ratsastaessani. Tosin
palkitsin tämän kohteliaisuuden siten, että keskellä matkaa annoin
hänen nousta hevosen selkään ja rupesin itse astumaan; mainitsen sen,
koska meidän talonpojilta näillä seuduin turhaan odottaisi sellaista
kohteliaisuutta. Ja jotta ei kukaan luulisi, että pyysin häntä niin
tekemään, saan lisätä, että päinvastoin en tahtonut luopua laukustani,
vaan tein sen ainoastaan hänen hartaasta pyynnöstään. Noin puolen
penikulman matkan jälkeen tulimme taloon, missä meitä levähtäessämme
kestitettiin suurimmilla nauriilla, mitä eläessäni olen nähnyt. Saimme
nauriin kumpanenkin; mutta minä en mitenkään jaksanut syödä edes
puoltakaan nauriistani."
Vaaraiset maat vaikuttavat, ettei Kivijärvessä yleensä käy halla, jonka
vuoksi maanviljelys menestyisi hyvinkin, jos maanlaatu olisi parempi.
Vanhan tiedon mukaan oli ensimäinen siemen kylään tuotu "Meseniasta",
Venäjältä, poron ahkion tapaisella ajopelillä, eikä siemen ollut siitä
pitäen kylästä koskaan katonut hallan kautta. "Mesenialla" arvatenkin
tarkotettiin Mesen virran suuta, joka jo vanhastaan on ollut tärkeä
markkinapaikka.
Asetuimme tässä kylässä asumaan Isossima nimisen miehen taloon,
vaikk'ei se suinkaan ollut kylän suurin eikä varakaskaan, mutta sen
sijaan harvinaisen puhdas ja viihdykäs. Meitä viehätti Ervastin
suositus; hän siitä kirjoitti matkakertomuksessaan:
"Majapaikkamme oli Isossiman eli Iisakki Lesosen pieni mökintapainen
talo, joka heti herätti mieltymystämme sen erinomaisen siisteyden
kautta, joka siinä vallitsi, ja joka teki, että pirtissä kaikki oikein
kiilsi puhtaudesta. Atria, jonka isäntä valmisti, sillä emäntä ei
ollut kotona, oli yksinkertainen, vaan hyvänmakuinen, kaikki siinäkin
puhtautensa puolesta silmään pistävää. Joka sentään enimmän huomiotamme
ja kummastustamme herätti, oli se altis palvelevaisuus ja sydämmellinen
kohtelu, jota isäntämme meille koki osottaa. Vaikka karjalaiset
ylipäänsä ovat näistä ominaisuuksista kiitettävät, emme kuitenkaan
tuskin koko matkalla olleet hänen vertaistaan näitten suhteen
tavanneet. En tiedä, olivatko isäntämme silmät mitenkään toisenlaiset
kuin muitten ihmisten, vaan kun häntä puhutteli tai häneltä pyysi
jotain, niin ne loistivat aivan ihmeellisellä kirkkaudella, jossa
saattoi lukea niitten omistajan hartainta halua pyynnön täyttämiseen.
Talonväki olivat lapsettomia ja siitä tuo erinomainen puhtaus talossa
osaksi saapi selityksensä."
Köyhä Isossima oli yhä vieläkin ja vaikeata toimeentulo oli ollut
edellisenäkin talvena, vaikka perhe ei ollutkaan ennestään lisääntynyt.
Vaimo oli kookas, hiljainen, mutta hyväntahtoinen ihminen, ja
erinomaisessa kunnossa hän tosiaan piti talonsa ja taloutensa. Pirtti,
seinät, lattiat, huonekalut, astiat, kaikki oli, vaikka maalaamatonta,
puhdasta kuin voipytty. Sitä ei voinut kyllin ihmetellä, ja vastakohta
oli räikeän jyrkkä, kun rajan poikki palasimme Suomen puolelle ja
tulimme ensimmäiseen suomalaiseen taloon ja näimme sen rähjäisen
lattian, likaiset paikat ja karstaiset seinät. Ilmakin oli Isossiman
pirtissä puhdasta, koska hän ei tupakkaa viljellyt, vaikka muutoin
olikin mielipiteiltään vapaa ja antoi jokaiselle arvonsa.
Köyhyydestään huolimatta nämä molemmat kuitenkin ahkeruutensa ja
säästäväisyytensä kautta tulivat jotakuinkin toimeen. Kuinka tarkalleen
talon talous oli harkittu, sitä todisti muun muassa kyly. Puitten
säästämiseksi se oli hyvin pieni, oikea nukkimaja, niin että tuskin
mahtui suorassa seisomaan, lauteella ei muuta kuin istumaan, ja melkein
joka puolelle kädet ulottuivat seinään, kun keskilattialla seisoi.
Mutta suotta ei sen isäntä kiittänyt löylyn hyvyyttä. Kun hän oli
kiukaan valiopuilla lämmittänyt, niin lähti siitä löyly, joka oli
raikasta kuin lähdevesi. Se oli täydellinen ja hyvä kyly, mutta niin
pieneen kokoon puristettu, ettei sitä juuri olisi voinut sen enempää
pienentää. Sekin todisti karjalaisen käytännöllistä luonnonlaatua.