Palatessamme Vuonnisesta olimme Ponkalahdessa kortteeria talossa, jonka
isäntä näytteli kahta kaunista helmeä, joita mielin saada omakseni.
Vuonnisessa olin jo Vaassilan pojanpojalta ostanut puolellatoista
ruplalla melkoisen litteän helmen, "stauhan", joita ei pidetty yhtä
arvokkaina kuin pyöreitä, mutta joka kauniilla hopeisella, vähän
ruusunpunaiseen kiehtavalla hohdollaan kokonaan lumosi minut. Maksamani
hinta oli minusta ylen halpa. Ponkalahden isännän helmet olivat vielä
suuremmat, veden väriset, ja varsinkin toinen oli niin moitteettoman
pyöreä, että tuskin vakaantui paikalleen, kun se pöydälle pantiin
-- se oli ratkaiseva koe helmen pyöreyden osoittamiseksi. Tarjosin
hänelle niistä repeterikiväärini ja kaikki luodit, ruudit ja patruunat,
mitä minulla oli, siis hyvinkin suuren hinnan, vaikka kivääri ei
enää ollutkaan uuden arvoinen. Mutta hän vaati vielä kymmentä ruplaa
lisäksi, ja niin suuri oli kiihkoni, että vielä nekin hellitin ja
pääsin helmien onnelliseksi omistajaksi. Kun isäntä oli maksanut
molemmista helmistä yhteensä 16 ruplaa, niin sai hän kiväärini 6:lla.
Huonoa kauppaani puolustelin itsekseni sillä, että rihla täällä tekisi
enemmän hyötyä, metsän raivoon ruvetessa, kuin seinälläni Helsingissä.
Helmenpyynti on Vienan Karjalassa vanha elinkeino. Ja sitä on paitsi
omissa joissa harjoitettu laajalti Suomenkin puolella. Jo Kustaa Vaasan
aikoina valitettiin, että rajantakaiset karjalaiset helmestivät kaikki
Pohjois-Suomen joet ja kuningas antoi erikoisia määräyksiä siitä,
että heitä oli siitä estettävä. Mutta ei ole tietoa siitä, että nuo
määräykset olisivat auttaneet. Kuolajärvellä kuuluvat jokirannat olevan
täynnään vanhoja sammaltuneita kuorikasoja karjalaisten nostamista
simpukoista. Vielä tarkemmin he ovat pyytäneet joet omalla puolellaan.
Runomailla mainittiin parhaaksi helmijoeksi Piston jokea, joka
laskee Ylä-Kuittijärveen puolen penikulmaa Vuonnisesta itään. Mutta
Pistojokeakin valitettiin jo loppuun pyydetyksi. Mainittuna kesänä oli
saalis kuitenkin ollut tavallista suurempi, koska vesi oli matalammalla
kuin miesmuistiin, ja syvimmätkin haudat sen vuoksi, ynnä kosket,
voitiin saaliistaan puhdistaa. Pistojoen helmet ovat hyvässä maineessa
kirkkaudestaan. Ponkalahdessa ostamani olivat parhaat, mitä oli sinä
kesänä saatu. Ne oli sattumalta löytänyt muuan köyhä mies, jonka mökki
oli Piston viimeisen kosken liepeessä.
Sitä myöden kun oli likimailta saanti huonontunut, oli simpukan
pyytäjäin kuitenkin täytynyt vaeltaa yhä kauemmaksi ja kauemmaksi
helmiä etsimään. Hyvässä maineessa oli siihen aikaan varsinkin Kieretin
joki, joka virtaa Kieretin järven läpi ja mutkiteltuaan laskee
Kannanlahteen Kieretin kauppalan kohdalla. Sekin jo kuitenkin alkoi
olla puhtaaksi pyydettynä, kun sen varrella oli oleskellut kymmeniä
miehiä kaiket suvet. Varahvontta kertoi sen varrella yhden kesän
viettäneensä kuuden muun miehen kanssa, jotka olivat muodostaneet
yhtiön, jakaakseen tasan menot ja saaliit. Saalis olikin ollut erittäin
hyvä, mutta elantorahat loppuivat kesken, niin että miesten täytyi
lähteä kotimatkalle kesken työtä, vieläpä ruveta matkalla helmiä
myymään, saadakseen ruokansa maksetuksi. Noissa etäisissä köyhissä
seuduissa saivat he antautua erään pohatan armoille, joka ei yhtä eikä
kahta ostanut, vaan kaikista helmistä yhteensä maksoi sata ruplaa,
juotettuaan ensinnä miehet kelpo humalaan. Samoista helmistä sai sitten
ostaja kolmesataa ruplaa.
Vielä paremmaksi Kieretinkin jokea mainittiin Umman jokea, joka on
Kuolan niemimaalla, ei aivan kaukana Kannanlahdesta. Mutta kaikilla
ei ollut varoja lähteä niin pitkille matkoille. Sen vuoksi oli käynyt
tavaksi, että pohatat lähettivät palkattuja miehiä etäisemmille
seuduille helmestämään. Tietysti olisi näitten renkien ollut helppo
salata omaksi hyväkseen parhaat saaliinsa, ja kun se ei kuitenkaan
kuulunut tapahtuvan, niin osoitti se vaan, että karjalaisen rehellisyys
on niitä ihmeellisimpiä asioita maan päällä.
Helmenpyynti on laadultaan juuri sellaista elinkeinoa, joka karjalaisen
luonnetta viehättää. Se ei ole raskasta, on tavallaan vapaata ja
seikkailevaa, jopa jännittävääkin, ja aina on siinä tarjona suuren
voiton viettelys.
* * * * *
Tsenan vesiin laskee Suomen rajalta, Lapukasta ja muista järvistä joki,
joka oli ennen ollut hyvä simpukkajoki, eikä vieläkään aivan tyhjäksi
pyydetty. Kun siellä kuului paraillaankin olevan eräs pyytäjä, niin
päätimme lähteä siellä käymään, nähdäksemme pyyntihomman ja itsekin
onneamme koettaaksemme.
Helmenpyynti on kuin arpapeliä... entäpäs jos Luonnotar olikin meille
määrännyt hyvin helposti saavutettavan voiton.
Soudettuamme Venehjärven eteläpäähän jätimme tavaramme Niskalan
hyvään uutistaloon, saimme sieltä nuoren isännän oppaaksi ja lähdimme
sitten tyhjällä veneellä helmijoelle. Joki ei tosin ollut aivan
isovetinen, mutta ei kovin vähäinenkään. Suupuolestaan se oli pitkät
matkat kauniina leveänlaisena suvantona, ylempänä kapeni vinoiksi
ja pieniksi koskiksi, leveten aina vähän väliä järviksi. Vesi oli
selvää ja läpinäkyvää, joten siinä näki jotenkin syvälle. Tämä muutoin
lienee oleellinen ehto kauniitten helmien syntymiselle, ainakin se on
välttämätön ehto pyynnin menestymiselle.
Sieltä löytyikin lautallaan virumasta tuo mainittu mies, pörhöisenä
ja ränsistyneenä, jommoiseksi ihminen käy viikottain makaillessaan
eräsaunoissa, varsinkin moisissa ammateissa rähjätessään. Hän oli kuin
simpukan pyytäjäksi luotu, sillä luonto oli hänelle antanut epäparia
jalat, toisen niin lyhyen, että muu työ oli hänelle vaivaloista. Hän
kertoi muutamia päiviä aikaisemmin löytäneensä hyvän "usniekan", s.o.
pitkulaisen helmen, jolla on vöitä ympärillään, mutta oli ennättänyt
sen jo myydä, niin ettemme saaneet sitä nähdä.
Helmen pyyntöä harjoittivat karjalaiset pääasiallisesti kolmella
tavalla, saahkua vetämällä, lautalla ja kaalaamalla.
Saahku on lyhyesti kerrottuna verkkopussi, joka liikkuu pitkin pohjaa
lyhyillä suksilla, suu selällään kuin hauella ja alaleukana terävä
rauta, joka haukkaa pohjasta hietaa. Hieta valuu tietysti verkosta
heti takaisin sinne mistä on tullutkin, mutta sen sisässä olleet
simpukan kuoret jäävät verkkopussiin. Saahkua käytetään semmoisilla
paikoilla, missä vesi on niin syvää ja sekaista, ettei katsomalla voi
saada kuoria pohjasta. Saahkua hoitaa tavallisesti kaksi miestä, toinen
soutaa, toinen heittää saahkun ja lappaa ulos köyden. Tavallisesti
pannaan köysi kulkemaan vitaan virran poikki ja toisella rannalla
kiinnitetään vene hangasta hienolla vitsalla paaluun, joka useinkin
vitsoineen on tavallisempani simpukkapaikkain ääressä varalla. Sitten
alkaa vetäminen, joka on varsin raskasta -- etenkin jos saahku sattuu
iskemään kiinni vanhaan juurakkoon tai muuhun esteeseen, mitä on
pohjassa. Hyvillä simpukkapaikoilla saattaa saada monta kymmentä kuorta
yhdellä kertaa, mutta hyvin tavallista on, että saapi tyhjään kiskoa
ikäviin asti.
Virroissa, missä vettä on niin vahvalti, että käsi ulottuu pohjaan,
pyynti tapahtuu lautalla. Lautta kootaan kuivista hongista, on vain sen
kokoinen, että nipin napin miehen kantaa, yhteen kulmaan tehdään reikä
ja kyljellään maaten pyydystäjä siitä tähyää pohjaan, missä kuoria on.
Reiän ympärille kootaan heinistä kehä, jottei siihen pääse syrjästä
päivän valoa tunkeutumaan. Siten on helpompi nähdä pohjaan, niinkuin
varmaan jokainen on huomannut, katsellessaan veneen varjon puolella
syvällä uiskentelevia kaloja. Lautta varjostaa näin vielä paremmin,
ja sen alla pohja tosiaankin näkyy parikin syltä syvältä erinomaisen
selvään, jos vesi on jotakuinkin läpinäkyvää. Aseena on pyydystäjällä
toisessa kädessä pitkä ohut tanko, jonka päähän on kiinnitetty
rautanäpeistä tehty koura. Se on melkein sen muotoinen, kuin kehäksi
käännetty ahrain, piikit vain ovat koko joukon pidemmät ja kokoon
taivutetut, ikäänkuin sormet niitä koottaessa jotain pientä esinettä
ottamaan. Tällä kouralla pyydystäjä hiljalleen ohjaa lauttaansa virran
mukana ja kuoren nähdessään pistää sen näppeihin, jotka sen verran
joustavat, että kuori niiden väliin painuu, jonka jälkeen saalis
nostetaan lautalle. Toisen tangon päässä on pieni haavi. Kuoret
seisovat pohjassa pystyssä, tavallisesti puhtaassa hiekkapohjassa,
josta ne helposti erottaa. Toisin paikoin niitä saattaa olla oikea
metsä, pipo pivon vieressä, ja pyydystäjä saattaa rupeamaksi ankkuroida
lauttansa upokaskivellä. Auringonvalon leikki hiekkapohjassa, koko
tuo salattu vedenalainen maailma, tekee tämän pyynnin varsinkin
oudolle erinomaisen viehättäväksi, oikeaksi aarteen etsimiseksi,
vaikkei pyytäjän tarvitsekaan kuoria kauan availla huomatakseen,
kuinka armotonta luomakunnan hävittämistä pyynti todenteolla on. Mutta
toiselta puolen lautalla hänelle selviää sen luonnonkäsityksen syvyys
ja ihanuus, joka käsittää helmet syntyneiksi Väinämön ilonkyynelistä
hänen kannelta soittaessaan, kaikkien eläinten ja haltijain
kokoonnuttua soittoa kuulemaan. Tässä karussa Pohjolassa helmi on ainoa
aarre, joka sillä tavalla saattoi kansan mielikuvitusta kiinnittää.
Kaalaamalla pyydetään simpukoita hyvin matalasta vedestä, etupäässä
koskista. Siihen ei muuta taitoa tarvita, kuin että pyytäjä vetää
housut jalastaan tai käärii ne korkealle ja sitten kivien välistä
kopeloi käteensä kuoret, joita alussa on tuntemalla hieman vaikea
erottaa pienistä samanmuotoisista kivistä. Hyvin pian oppii kuitenkin
tuntemaan, kivikö vai kuori käteen sattuu. Saman paateron onkaloista
voi useinkin tavata paljon kuoria, jotka ovat kaivautuneet koloihin
kokoontuneeseen hiekkaan.
Sousimme jokea kappaleen matkaa pienelle koskelle, jossa vesi oli niin
vähissä, että helposti saattoi kahlata sen poikki. Löysimme pohjasta,
kivien välistä hyvänkin joukon litteitä kaksikuorisia helmisimpukoita,
kasailimme niitä jonkun satakunnan rannalle ja aloimme niitä aukoa,
mutta löytämättä pienintäkään helmenmurusta. Helmi onkin kuoressa
tilapäinen epäsäännöllinen muodostus, tavallaan tauti. Kuoren sisään
joutuu joku vieras hitunen, rikka tai loiseläin, joka ärsyttää
eläimen pehmeitä osia. Kuoresta silloin alkaa sen päälle kokoontua
helmiäisainetta; kerros kerroksen päälle, kunnes siitä muodostuu kirkas
hohtava helmi, missä suurempi, missä pienempi, missä pyöreä, missä
latuska, munuamainen tai toisessa päästään paksumpi kuin päärynä. Mutta
kun muodostus on tilapäinen, niin on se harvinainenkin.
Tavallisesti saa koota ja avata tuhansia kuoria, ennenkuin yksikään
helmi löytyy, ja tämäkin on usein melkein arvoton. Tottuneet
helmenpyytäjät jo heti kuoresta sanovat näkevänsä, milloin siinä
on suurempi helmi; se muka on kipparaan kääntynyt ja usein vielä
sammalinenkin vanhuuttaan. Kun he semmoisen käsittävät joen pohjasta,
niin melovat tavallisesti suoraa päätä maihin karsikkoa tekemään.
Tähän pyyntiin nimittäin vielä liittyy monta vanhaa taikauskoa ja
temppua. "Karsikot" ovat vanha uhri. Saalispaikan kohdalta karsitaan
rannalta joku puu, tavallisesti kuusen latvapuolesta sylen mitalta
oksat pois. Näitä uhripuita näkee tuon tuostakin jokien varsilla, missä
helmenpyytäjät ovat ammattiansa harjoittaneet. Toinen taikatemppu on
se, että muka veden haltijoita tulee lepyttää kaikenlaisella äänen
pitämisellä, jos mieli hyvää saalista toivoa. Sitä varten oli Niskalan
vanha isäntä varustanut tuohiluikun veneeseemme. Ammattipyytäjät
availevat kuorensa ruoka-aikoina. Ainoastaan jos pyytäjä sattuu
saamaan erittäin merkillisen kuoren, laskee hän heti rantaan
sitä avaamaan ja ehkä karsikkoa tekemään. Kun kuoret on avattu,
alkavat miehet useinkin ennen levolle menemistä joikua ja laulaa,
hyvitelläkseen vedenhaltijaa. Kovasydäminen onkin veden emäntä, jos
voi jäädä kylmäksi, kun partasuut uroot mairittetevin sanoin ja
viehättävällä nuotilla häntä rukoilevat:
Vellamo vejen emäntä,
Vejen eukko ruokorinta,
Anna mulle antimesi...
Oleskelimme joella sen päivän toivoen yhä, että joko itse löytäisimme
helmen, taikka edes se varsinainen pyytäjä, jonka hommia siellä
katselimme. Mutta suotta porkkasimme kosken, suotta tähyilimme lautalta
pohjaa ja pistelimme näppeihin kuoria, suotta molemmat miehemme
vetelivät saahkua apajan toisensa jälkeen, valokuvat tästä somasta
pyyntihommasta olivat ainoat saaliimme. Mutta majataloomme päästessämme
päättelimme kuitenkin, ettemme olleet monta niinkään hupaista päivää
matkallamme viettäneet. Ellei pyynti olisi ollut niin säälimätöntä
luonnon hävitystä, niin ehkä olisimme joella viettäneet toisenkin
päivän.
Niskalasta kuljimme sitten vesitietä takaisin Tsenaan ja sen ohi
Köynäsjärven eteläpäähän, josta tavaramme kuljetettiin hevosilla
Kivijärveen. Mutta lopullisesti emme Venehjärvestä vielä eronneet.
Olimme päättäneet tulla sinne piankin uudelleen kyläjuhlille, näkemään
pakanallista uhritoimitusta, joka ainoastaan siinä kylässä on
kristinuskon turvissa säilynyt nykyaikoihin saakka.