"Metshä raivoh' rupesi"...
Synkkä oli se ilta, jona ensiksi saavuimme Venehjärveen, mutta vielä
synkempiin mielialoihin tulimme. Kylässä vallitsi haikea suru, sillä
edellisenä iltana oli karhu sortanut erään pienen talon ainoan lehmän
ja repinyt hevosen niin pahasti, että siitä enää tuskin kalua tulisi.
Emme olleet kauaakaan istuneet pirtissä, ennenkuin nämä sanomat meille
kerrottiin. Joka talossa oltiin huolissa, sillä kuusi lehmää oli kontio
jo sitä ennen kaatanut. Karhu pimeiden tullen käy niin rohkeaksi, ettet
tiedä miten karjaa siltä säilyttää. Niillä louhisilla vuorilla, jotka
kylän ääressä kohosivat, sanottiin kontion syysaikaan elämöivän yöllä,
niin että ryske ja möry kylään kuului. Silloin se pyrkii ryöstämään
karjan aivan tuliltakin, eikä elukoita ensinkään voida jättää
laitumelle kauemmaksi kylästä.
Karhu on tosiaan näissä seuduissa suurimpia maanvaivoja. Kun miehet
viettävät kaiket talvet kauppamatkoillaan, niin ovat toimet sen
hävittämiseksi hyvin huonoja. Se saa jotenkin häiritsemättä elää ja
liikkua. Ensi lumen sataessa, jolloin juuri olisi jälkiä etsittävä ja
kontio kierrettävä, ovat leivän hankkijat jo kaukana Suomessa, kotona
ovat vain vanhukset ja saamattomat, ja aseetkin ovat niin huonoja, että
tuskin paremmatkaan uskaltavat lähteä metsän kuningasta taisteluun
haastamaan.
Meidän on Etelä-Suomessa, jossa on kulunut mies'ikä siitä, kuin
viimeiset kontiot surmattiin, melkein mahdoton käsittää, missä
ahdistuksessa kansa tämmöisissä oloissa elää. Karjat Vienan Karjalan
puolella ovat niin vähäiset, ettei aina kokonaisen kylänkään karja ole
sen kokoinen kuin meidän puolellamme yhden ainoan talon, ja lisäksi
karjan antimet tuossa leivättömyyden maassa ovat hengen säilyttämiselle
monin verroin tärkeämmät kuin Suomessa. Loppukesästä ihmisten monessa
kylässä täytyy paitsi maidolla elää melkein yksinomaan marjoista,
sienistä ja kaloista, kunnes uutiseen päästään.
Rahvas ei kontiota vastaan näyttänyt tietävän juuri muuta apua
kuin taiat ja loitsut. Joka kevännä karja, ensi kertaa metsälle
laskettaessa, kierretään ja vanhaa runoa laulaen rukoillaan sille armoa
"metsää" vastaan. Naisen, joka tämän tekee, täytyy sitoutua kaiken
sen kesän pitämään piikaista pyhyyttä, muutoin lumot rikkoutuvat.
Nuotti oli yksinkertainen runonuotti, mutta esitettiin verkalleen ja
fermaateilla kuin rukous. Mairittelevin sanoin, soinnukkaalla äänellä
ja helähtelevine sävelkirjauksineen laulettuna se oli erittäin kaunis.
Kontio saa sen vuoksi häiritsemättä sortaa, harva se kesä, karjaa
melkein joka kylässä, sillä kaikkien ympärillä on penikulmittain saloa.
Läksimme seuraavana aamuna Vihtoora Lesosen mökille, jolle viimeinen
suuri vahinko oli tapahtunut. Mökki oli järven rannassa, vähäinen ja
vaatimaton, lapset ryysyisiä ja kituvia, emäntä jotenkin reippaalla
mielellä, mutta Vihtoora itse, komea keski-ikäinen mies, aivan surun ja
epätoivon murtamana. Hän istuskeli sanaa sanomatta yksissä paikoin, ei
puhunut mitään, ei välittänyt kenestään, kova kohtalon isku oli saanut
hänet kerrassaan turtumaan. Leipää ei ollut, ainoat lehmät on karhu
surmannut, ainoan hevosen pilalle repinyt. Sitä hoidettiin nyt --
saunassa, mutta vaikka olikin toiveita, että se jäisi eloon, niin
tuskin siitä enää kunnollista hevosta tulisi.
Tähän puutteeseen ja suruun saatoimme vähäksi aikaa tuoda lievennystä.
Vihtooraa kiitettiin hyväksi runonlaulajaksi, ja jonkun aikaa häntä
puhuteltuaan ja pyydeltyään toverini saikin hänet avaamaan sanaisen
arkun, kun sitten aterian aikana tapasin toverini, oli hän kerrassaan
haltioissaan. Niin kauniita, yksityiskohtia myöten täydellisiä runoja
ei oltu vielä keneltään toiselta saatu koko Vienan Karjalasta! Ja hän
lauloi ylen harvinaisiakin, muun muassa Lemminkäisestä ja Kyllikistä,
Saaren immestä, joita on hyvin vähän kirjaan saatu pohjoiselta
runoalueelta, eikä keneltäkään niin täydellisiä, kuin tältä murheen
murjomalta, köyhältä Venehjärven mieheltä. Edelliset runonkerääjät
olivat yleensä huonosti onnistuneet tässä kylässä, Lönnrot ei siellä
tainnut ensinkään käydä ja Lähteenkorvan ja hänen seuralaistensa
käydessä olivat laulajat tavallisesti olleet kotoa poissa. Iloitsimme
senvuoksi vilpittömästi, että olimme näin hyvälle saaliille sattuneet,
ja toverini hellitti auliisti kukkaronsa nauhoja ja Vihtoora sai
tiedoistaan hyvän palkan. Runojen kirjottamista jatkui koko päivän,
taisi jatkua toistakin, ja syvällä molemmanpuolisella tyytyväisyydellä
erosivat kirjoittaja ja laulaja toisistaan. Hyvässä luottamuksessa
saaliin suuresta arvosta erosimme Venehjärvestä ja kotimaahan tultuamme
annoimme Helsingissä aarteemme Kirjallisuuden Seuran kokoelmiin. Mutta
sitten varsinaiset runontuntijat, joille Vihtooran runoja erityisesti
huomautettiin parhaimpana osana saaliistamme, sanoivatkin niitten
olevan -- Kalevalasta opittuja! Tuo mies, joka tuskin itse osasi lukea,
oli arvatenkin joskus kauppamatkoillaan kuullut Suomessa jonkun lukevan
runoja Kalevalasta ja sillä hyvällä ne olivat jääneet hänen muistiinsa!
Ei ainakaan hänellä Kalevalaa ollut. Toisintojen arvoa ei siis hänen
kauniilla runoillaan ollut. Mutta jäivätpä ne kummana kertomaan, kuinka
muokattu maa runon tajuamiselle ja muistamiselle Vienan Karjalan
rahvaassa yhä vielä on.
Toverini laulattaessa Vihtooraa lähdin Hökkä-Petrin ja Varahvontan
keralla virittämään pyssyjä lehmän haaskalle, jonka karhu oli
surmapaikalta laahannut kauemmaksi metsän sisään. Petri oli toimelias
mies, ja ainoastaan varain puute esti häntä ryhtymästä vielä
tehokkaampiin keinoihin kontion karkoittamiseksi kylänsä mailta.
Hän oli hankkinut suuren vanhanaikaisen perästä panostettavan
sotilaskiväärin ja saanut vielä toisen rihlan lainaksi, ja näitä
lähdimme salolle viemään.
Sousimme kappaleen matkaa Venehjärveä ja laskimme maihin eräässä
paikassa, jossa pienen ojan varsilla kasvoi jylhä kuusikko ja soisella
maalla metsän alla sammalta ja heinää. Ilma oli aivan tyyni, vaikka
raskaassa pilvessä, ja kamala hiljaisuus vallitsi salolla.
Nousimme siinä maihin, olostellen ja liikkuen itsekin niin ääneti kuin
suinkin, astuimme suoniitylle, jossa en mitään erikoisempaa huomannut,
kunnes molemmat saattajani osottivat, missä sammalen lähteneen
maasta, missä selviä kynsien jälkiä, missä tallattuja paikkoja, missä
verta. Näitä merkkejä he olivat jo aikaisemmin tutkineet ja niistä
kuin kirjasta lukeneet kamalan kertomuksen korvessa tapahtuneesta
rikoksesta. Heidän päätelmänsä olivat nopeat, luontevat ja niin
sattuvat, että paikalla tulin vakuutetuksi; siitä, että niin juuri
oli kaikki tapahtunut. Nämä verekset murhan jäljet ja ympäristössä
kiertelevän murhamiehen aavistettu läheisyys loivat kammottavan
tunnelman hämärälle salolle.
Petri osoitti, missä kontio oli lehmän suolta vienyt, miten se oli sitä
raahannut vuoreen, hän seurasi verestä jälkeä, näytti erästä paikkaa,
jossa se oli kevyesti heittänyt sortamansa elukan kaatuneen hongan
yli, sanalla sanoen, koko tapauksen hän kuvasi meille ilmi elävänä.
Kontio oli kuljettanut lehmän kallion taa korpeen ja siellä jättänyt sen
vähäiselle niittyaukolle, käyden sitä siinä syömässä. Hiljaa hiipien
lähestyimme tuota paikkaa siinä turhassa toivossa, että tapaisimme
kontion paraillaan haaskalla, mutta kuulimme vain jo matkan päähän
suurten kärpästen pörinää haaskalta ja tunsimme pian tukahuttavan
löyhkän, joka siitä levisi. Mutta kontiosta ei kuulunut hiiskaustakaan,
vaikka olimme pehmeässä hyllyvässä sammalessa lähestyneet risunkaan
rasahtamatta.
Heti senjälkeen kun karhu oli lehmän kaatanut ja haaska löydetty,
oli pari Venehjärven nuorta miestä lähtenyt ja rakentanut sen viereen
nuoriin kuusiin lavan, jolla he yön väjyivät. Mukaan oli otettu kolmas
mies, joka oli vienyt jäljet takaisin, koska karhun sanottiin ylen
tarkasti ottavan jäljistä selkoa, onko haaskalla kävijä myös pois
lähtenyt. Ainoastaan siinä tapauksessa se uskaltaa lähestyä. Miehet
olivat maanneet lavalla hiljaa kuin hiiret, kontiota odotellen. Kun
päivä aleni ja salolle laskeusi elokuunyön synkkä tummuus, oli samalla
kammo hiipinyt miesten mieleen, kaikki vanhat kummat ja pelotukset
virinneet, ja he olivat henkeään pidätellen kuunnelleet, milloin kontio
lähestyisi. Vihdoin viimeisten ruskojen sammuttua, yön vaivuttua
korpeen, kaikkien äänien vaiettua, olivat he alkaneet kuulla hiljaista
tassutusta, joka ensinnä etäämpänä kierrellen yhä läheni, ajaksi
taukosi ja jälleen läheni, kunnes he tunsivat pedon olevan paikalla.
He kuulivat sen raskaan hengityksen, miten se nuuski ja haisteli,
etsi lähiseudun joka suuntaan ja aina pysähtyi moneksi minuutiksi
kuuntelemaan. Vihdoin oli se kiertänyt pienen niittyaukon ympärinsä,
vaikk'eivät sitä pimeän vuoksi erottaneet, kulkenut kuuset lavoineenkin
samaan kierrokseen, haistellut jälkiä ja huomannut ne pois viedyksi,
mutta siitä huolimatta tutkinut vielä koko kierroksenkin, ennenkuin
haaskalle lähti. Enemmän vainottujen kuin vainoojain tunteilla olivat
miehet kuunnelleet sen askaroimisia, kuulleet sen lähenemistään
lähenevän ja vihdoin pysähtyvän heidän kuusiensa juurelle ja vainuavan
ylöspäin. Haisteltuaan haisteltavansa se oli sevännyt nuorta närettä,
joka kannatti yhtä lavan kulmaa, ja kaikin voimin sitä ravistellut,
niin että koko lava huojui ja miehet pelästyivät niin, etteivät
uskaltaneet ampua. Pelkäsivät kontion rupeavan kuuseen kiipeämään,
jos olisivat pyssynsä laukaisseet. Ehkä eivät olisi nähneet hyvin
tähdätäkään, koska kuusien juurella oli pilkkopimeä, vaikkei lava ollut
kovinkaan korkealla maasta. Kun ei kuusista mitään kuulunut, oli kontio
vihdoin uskaltanut mennä haaskalle ja sitä jonkun aikaa revittyään
lähtenyt pois tallustelemaan. Eräässä kohdassa, jossa oli vähän
valoisempi, luulivat miehet kontion näkevänsä ja olivat vihdoinkin sitä
kohti laukaisseet. Mutta kontio oli vain vähän suuremmalla kiireellä
juossut matkoihinsa, että metsä ryskyi, ja aamulla tutkittaessa
huomattiin, että sillä kohtaa olikin ollut kanto karhun ja ampujan
välissä, ja kantoon oli luoti käynyt. Reikää näytettiin minullekin.
Kun ei kontiota tällä tavalla saatu, viritti Petri haaskalle kaksi
pyssyä. Itse hän katsoi pyssyjen paikat, sitoi ne puuhun tai kantoon
kiinni, tähtäsi osapuilleen ja lähti sitten nelinryömin konttaamaan
ampumalinjan poikki. Varahvontta tarkkaan tähtäsi, että luoti olisi
käynyt hänen olkapäähänsä, jolla kohdalla kontion sydämen arveltiin
olevan. Juuri sitä tähtäystä myöden kiinnitettiin sitten liipasimesta
lanka vähän kauemmaksi toiseen kantoon, iskuri viritettiin ja pyssy
peitettiin kokonaan tuohilla, jotka sitä sekä salasivat että suojelivat
kastumasta. Samoin kiinnitettiin, tähdättiin ja peitettiin toinen
rihla. Jos siis karhu satuttaisi jompaakumpaa lankaa -- taikka kuka muu
hyvänsä -- niin saisi varman kuoleman.
Siihen jätettiin pyssyt, mutta turhaksi jäi sillä kertaa tämä yritys.
Toisen pyssyistä oli korppi laukaissut haaskalla käydessään ja
langalle istahtaissaan, ja hengellään saanut maksaa retkensä. Karhu oli
ollut korppia viisaampi.
Seurattuaan mukanamme kautta Vienan Karjalan oli Varahvontta vihdoin
saanut saatella meidät omaan kotikyläänsä, jossa hän liikkui
suuremmalla varmuudella kuin muualla ja arvatenkin esiintyi entistä
varmempana kyläläistensäkin kesken, sillä hän oli sekä omasta että
heidän mielestään kaikin puolin vaurastunut entisestään. Laiha
näivettynyt ukko oli kesän kuluessa vähitellen verestynyt ja turvonnut,
kasvot olivat saaneet täyden värin, parta versonut, ryhti reipastunut,
niin että hänen kotikylänsä naiset, jotka yleensä tämmöisiin seikkoihin
kiinnittivät enemmän huomiota, tuon tuostakin ihmetellen lausuivat: "A
voi, voi, kuinka se Varahvontta on pulskistunut!" Varahvontta myhäili
tämmöistä kiitosta kuullessaan. Se oli hänelle mieleen, sillä ennen oli
hän ollut kylän huonoimpia eläjiä, hänen talonsa kylän viheliäisimpiä.
Meillä oli täysi syy olla häneen tyytyväiset. Hän oli ollut luotettava,
joskaan ei kovin älykäs kielimestari, oli uskollisesti hoitanut
tavaroitamme ja auliisti meitä palvellut. Varsinkin alussa, ennenkuin
oli päätetty, pitkäksikö aikaa hän palvelukseemme jäisi, hän vartioksi
jokaista liikettämme ja silmäystämme voidakseen täyttää tahtomme,
ennenkuin ennätimme sitä vielä lausuakaan. Olimme hänet kesän kuluessa,
jo ennen Vienan merelle lähtemistä, vaatettaneet uudestaan kiireestä
kantapäähän, ja hän olikin lopulta koko muhkea. Melkeinpä hänen suurin
voittonsa oli, että hän jo oli kotokylässään saanut kadehtijoitakin.
Sitä hän vain silloin tällöin huokaili, että nämä hyvät päivät nyt
olivat päättymässä. Meidän lähdettyämme alkaisi entinen kurjuus
uudestaan. Mutta vielä oli armon aikaa pari viikkoa jäljellä, ja
tultuaan herroineen, tavaroineen kotikyläänsä hän pikemmin vähän
pöyhistyi entisestään, vieläpä meitäkin kohtaan, kohdellen meitä
kuin suojattejaan. Mutta palveluksensa hän siitä huolimatta täytti
moitteettomasti.
Hänen mahtailunsa ja sen pettävä pohja tulivat kylläkin ilmeekkäästi
näkyviin eräänä iltana, meidän kulutellessa viimeisiä hämyhetkiä
ennen maata menoa kortin peluussa. Siihen olimme silloin tällöin
turvautuneet, kun aika alkoi käydä liian pitkäksi. Pelasimme kolmen
miehen ruplan nakkia, pelimarkkoina erivärisiä paperiliuskoja, kiväärin
kuulia y.m. Oli meillä sadankintuhannen ruplan seteleitä. Siinä
ei tietenkään pienistä summista pelattu, toisinaan oli miljooneja
pöydällä, yksi saattoi vaurastua ylen pohataksi, toinen samalla
joutua kerjäläistäkin köyhemmäksi. Semmoista se on tuo uhkapeli,
johon Varahvontta muutoin vanhastaan näytti olevan tottunut. Hän
eli kaikesta sydämestään mukana pelin vaiheissa, innostui ja taas
nolostui, sen mukaan kuin pelionni vaihteli, ollen kaikessa paitsi
oveluudessa täydellinen karjalainen. Köyhänä ja velassa ollessaan --
ja se kohtalo häntä enimmäkseen pelissäkin seurasi -- hän näytti niin
surkealta ja nöyrältä ja raaviskeli korvallistaan aivan samanlaisena,
jommoisena olimme hänet ensiksi nähneet. Raskaasti huokaillen hän
yritti sekaan pientä petostakin, jonka kuitenkin Kusti säälimättä
paljasti, ja pyysi nöyrästi lainaksi ruplia siltä, joka kulloinkin
sattui pohatta olemaan... Vaati sitten päättävästi, että kakkoset oli
poistettava pelistä. Tämäkö se lienee vaikuttanut, tosiaan sattui
kerran käännähtämään onnenpyörä, ja hän voitti kaikki mitä oli
pöydällä. "Slava tebje hospodi!" pääsi Varahvontalta ja ahnaasti hän
kahmasi itselleen ne sadattuhannet, jotka olivat pöydälle kokoontuneet.
Kustista ja minusta tuli pietit, tuli monta kertaa peräkkäin,
Varahvontta yhä voitti, täytyi tehdä lisää rahaa, ja hän oli vihdoin
parinkymmenen miljoonan omistaja ja me korvia myöten hänelle velassa.
Kuta enemmän hän rikastui, sitä tyytyväisemmäksi hän kävi, kasvot
alkoivat loistaa, sitten hän rupesi jääryttelemään erästä tuttua
Jyvöälahden pohattaa, jonka palveluksessa oli ollut, ja eli kokonaan
siinä mielialassa, ikäänkuin olisi tämä ollut täyttä totta, hoki "on
rahhoo, on rahhoo", ajatteli ääneensä, röyhenteli itseään, mäiskäytti
sitten kortit pöytään, niin että rikut lentelivät, ja huudahti, että
nyt se vasta alkaa peli käydä, kun luonto nousee.
Mutta Varahvontta ei tiennyt, mitä Kroisos tiesi, kun hänet kuolemaan
vietiin, ja mitenpä olisi tiennytkään. Harvoin pysyy onni yhdelle
ihmiselle alati uskollisena. Ja niin tapahtui, että hänenkin
mahtavuutensa ohessa korkeimmillaan lankeemus oli lähellä. Alkoi tulla
muutamia pietejä, mutta Varahvontta vain hoki: "On rahhoo, on rahhoo"
ja suoritti ne oijeti käteisellä, kunnes murtoisku tuli. Pöydälle oli
jälleen kokoontunut kammottavan suuri omaisuus, Kusti siitä tappeli
kahdenkesken Varahvontan keralla, ja kovalle siinä otti kummallakin
puolella. Varahvontalla oli vain yksi valtti, mutta se oli kuningas,
ja hän pysyi vahvassa luottamuksessa viimeiseen saakka, kunnes
ratkaisevalla tikillä Kusti löi valttiässän pöytään. "Arhankeli!"
huudahti Varahvontta melkein pyörtyen, älyten silmänräpäyksessä
onnettomuutensa suuruuden. Yhdellä iskulla menivät ukon kaikki varat
ja vielä paljon lisää, niin että hän samalla oli korviaan myöten
velassa. Oli toden totta sääli nähdä häntä, vaikka kaikki olikin vain
leikkiä. Niin äkkiä hän kukistui ilmalinnoistaan todellisuuteen, muisti
mökkiraiskan, joka hänellä oli mäen päällä, ja näytti hetken aivan
menehtyneeltä.
Kävimme seuraavana päivänä hänen kotonaan. Kun veljekset olivat
talon jakaneet, oli Varahvontan osalle tullut uuden perustaminen,
eikä hänellä tahtonut riittää voimia sen rakentamiseen. Se oli niin
viheliäinen, huonosti katettu, permanto keskeneräinen, ikkunat
repaleiset, sisältä homeinen ja kostea, että syvä sääli valtasi
mielen, kun astuimme hänen kynnyksensä poikki matalasta ovesta,
jonka kamanaa niska kynti. Siellä odottivat meitä mökin emäntä ja
pieni, siististi puettu, punaposkinen tyttö, uusi isän tuoma punainen
otsipaikka otsallaan. Meille lahjaksi oli emäntä kummallekin varustanut
nenäliinan, jonka pienuus ja karkeus sitä syvemmin kiitti antajaansa.
Tässä viheliäisessä majassa he olivat kestäneet talven ankaruuden,
enkä käsitä, miten he olivat voineet terveytensä säilyttää. Mutta
tyytyväisiä he ainakin nyt olivat, emäntä oli lainannut samovaaran
naapurista ja Varahvontta hoiti sitä nyt isäntänä oman pöytänsä päässä.
Se etu tämän puolen köyhillä kuitenkin oli, että kaikilla miehillä
oli oikeus maahan, ja köyhyydestään huolimatta he sen vuoksi olivat
yhteiskunnallisessa suhteessa tasa-arvoiset rikkaampien kanssa. Heidän
äänensä painoi saman verran yhteisissä asioissa kuin varallisempainkin,
-- vaikka tietysti rikkaus kaikesta huolimatta lopulta sielläkin
puolensa piti ja hankki omistajalleen painonsa mukaisen mahdin.