Vuonnisen runoilla on Kalevalan kokoomisessa perustava merkitys. Kun
senvuoksi Lähteenkorva tovereineen seitsenkymmenluvun alussa kävi tässä
kylässä, niin koetettiin kerätä kaikin vielä saatavana olevat runot
niin täydellisesti kuin suinkin, varsinkin Ontrein jälkeläisiltä. Tämä
oli sitäkin tärkeämpää, kun suuri osa Lönnrotin Vuonnisessa keräämistä
runoista on myöhemmin joutunut hukkaan, kuten A.R. Niemi huomauttaa,
eikä hänen laulajainsa runotaidosta sen vuoksi ollut mahdollista saada
muulla tavalla selkoa. Lähteenkorvan kertomus tästä keruusta kuuluu:
"Paras laulaja ei kuitenkaan asu itse kylässä. Kuin Lönnrot v.
1833 syyskuussa, Vuonnisesta Vuokkiniemeen lähtiessään, oli tullut
muutamia virstoja ensin mainitusta kylästä, viittasi yksi soutajista,
jotka olivat Ontrei laulajan vaimo, miniä ja tytär, erästä metsäistä
saarta, sanoen: 'Tuonne vast'edes tulette meillä käymään.' Perhe oli
nimittäin aikonut tulevana kesänä muuttaa sinne asumaan. Samassa
seudussa onkin nyt Ontrein pojan, Jyrin, uudistalo Haapakuotkut,
kuitenkin mantereella, lähellä Piston suuta, joka viisi virstaa
Vuonnisen itäpuolella purkautuu Kuittijärveen. Tarkempimuistoisena kuin
Arhippainen Miihkali hän on erinomaisen uskollisesti säilyttänyt isänsä
runot, jotka osaksi ainoastaan pojan laulamina ovat tallella. -- Kaikki
eepilliset runonsa syksyllä annettuaan hän lauloi tämän lisäksi nyt
vielä muutamia loitsuja sekä karhunpeijaisvirret."
"Jos Kuotkuesta kulkee Pistonjokea myöten muutamia virstoja ylöspäin,
näkee yksinäisen huoneuksen, jossa aivan itsekseen kosken korvalla
asuu vanha perheetön mies, jotakin Karjalassa hyvin harvinaista, sillä
karjalainen ei yleensä yksinäisyyttä rakasta, -- vaikka tosin juuri
Vuonnisen ympärillä on enemmän uudistaloja kuin muualla. Yksin eläjä on
Jyrin vanhempi veli Vasselei. -- Koska hän lapsuuden päivistä saakka
ei ole laulun taitoa harjottanut, niin hän ei ensin tahtonut ruveta
näitä unhotettuja muistoja tapailemaan, kieltäen olevansa runon sukua.
Mutta ukon siihen vihdoin ryhdyttyä näyttihe, että oli hänelläkin
ollut suussa suuri tieto, vaikka muisti nyt jo oli alkanut pettää.
Ihmetyttävä oli kuitenkin veljesten runojen tarkka yhtäpitäväisyys
siinä, minkä ukko muisti, joka parhaiten todistaa Jyrin laulamien
suuren arvon. -- Muuten kaksi Jyrin pojistakin harjoittivat runojen
laulamista, vaan opettajana on heillä olut vieras huonompi laulaja,
eräs kulkijaukko, joka on Kuotkuessa oleskellut."
"Pieni poikkeus, jolla allekirjoittanut (Läht.) kävi Jyrin ja Vasselein
luona, sekä Korpijärven uudisasutuksessa, oli vielä yhdessä suhteessa
varsin miellyttävä. Vähän matkan päässä on eräässä Kuittijärven
saaressa talo, jonka nuori miniä myös osasi runoja laulaa. Mitään
merkillistä uutta näissä runoissa ei ollut, vaan laulettuina suloisella
äänellä ja hyvin vaihtelevalla sävelellä, jonka hento surumielisyys
hyvästi sopi hänen kivuloiseen näköönsä, ne antoivat mitä ihanimman
kuvan lyyrillisestä kansanlaulusta, jota lajia naisten laulut
tavallisesti ovat. Täällä niinkuin usein sain myöskin ihmetellä näiden
luonnonlasten erinomaista muiston tarkkuutta. Mainittu Prokon miniä oli
kylässä kerran pitopäivinä kuullut Latvajärven Arhippaisen Miihkalin
laulavan runonsa Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinnasta, joka on
hänen pitimpiä. Saman runon lauloi nyt kuulija, vaikka ei siitä sen
enempää kuullut, varsin täydellisenä ja muodoltaankin oivallisena."
"Jo syksyllä oli Harmoinen Ohvo, ollessaan silloin sukulaisensa Jyrin
talossa nuotanvedon aikana majassa, alkanut virsilipastaan virittää,
vaan ukko valitti silloin itseään kipeäksi ja jätti laulamisen kesken,
eikä sen enempää siihen ruvennutkaan. Yhtenä syynä oli epäilemättä,
että hän ei tahtonut taitavamman vaan hiljaisen Jyrin läsnäollessa
näyttää itseään heikommaksi, sillä Ohvo ukko mielellään kehuu
voittaneensa kaikki kaukaisemmatkin tietäjät ja kuulee mielihyvällä
samaa kiitosta muiltakin. Oikeastaan siinä onkin enemmän perää kuin
tavallisesti, ja ukko olikin, muinoista ystävyyttä muistellen, tällä
kertaa kyllä taipuvainen omassa kodissaan tietoansa jakelemaan.
Loitsuistaan hän ei tahtonut kuitenkaan luopua, ja ne harvat
näytekappaleet, jotka niistä sekä ennen että nyt saatiin, eivät
olleetkaan suurempiarvoisia. -- Ohvo oli tällä kertaa laulanut 10
hyvää kertomarunoa sekä päälliseksi yhden loitsun. Kun hänelle niistä
tarjottiin vähäiseksi maksuksi yksi rupla, ei ukko ottanut enempää kuin
puolen, muistaen tietäjän sääntöä 'anna toisen toinen puoli, pahemman
parempi puoli.' Oikeastaan ei sekään ollut aivan luvallista. Eräs
toinen tietäjä, joka itse ei kuitenkaan ruvennut mitenkään tietoansa
ilmoittamaan, sanoi sentähden Ohvosta kovan moitteen, kuullessaan että
hän oli maksua ottanut, koska hänen muka olisi pitänyt ilmaiseksi
auttaa avun tarvitsijaa. Tämä sääntö onkin niin jyrkkä, että ei saa
loitsijaa avonaisesti kiittääkään, joten kerran eräs tietäjä, joka
tämän kirjottajalta oli lukenut poskesta paiseen pois, kiittäessäni
hämmästyen vakuutti, että ei ottanut kiitosta vastaan, ei ollut sitä
kuullutkaan; muuten luku pahansuovain kateudesta oli mitättömäksi
menevä."
* * * * *
Kuljeskelimme Vuonnisessa kuin matkailijat, jotka käyvät vanhoilla
merkkipaikoilla.
Yli-Kuittijärven pohjoisin sopukka kapenee kylän kohdalla lyhyeksi
salmeksi ja jatkuu sitten vielä kappaleen matkaa länttä kohti samaan
suuntaan kuin Maanselältä, Lonkan seuduilta juokseva laakso ja joki.
Salmen läntisellä rannalla oli Ontrein talo. Siihen ensinnä poikkesimme
nähdäksemme mainion laulajan asumukset. Taloa hallitsi silloin Ontrein
pojanpoika, Jyrkinen Iivana. Hän näytteli meille muun muassa Ontrein
karhukeihästä, jolla ennen vanhaan lienee monikin kontio surmansa
saanut. Asumaan läksimme vähän kauemmaksi erillään olevaan taloon,
jossa saimmekin siistin huoneen, vaikka asukkaat muuten olivat
jörönlaisia. Sieltä sitten kävimme vähin muuallakin kylällä, muun
muassa tapaamassa Vaassilan pojan poikaa, jylhää, pitkää miestä, jonka
nenä oli uponnut naamaan. Hän ei sanonut runoja osaavansa eikä ruvennut
tapailemaankaan, mutta oli muutoin homman miehiä Vuonnisessa. Hän oli
alkanut entistä suuremmalla tarmolla maatakin viljelemään, olipa
kuokittanut kelpo kydönkin hätävaroilla, joita oli Suomen puolelta
lähetetty Vuonnisen köyhien auttamiseksi ja kielletty ilmaiseksi
jakamasta.
Vuonnisen talot ovat jotenkin hajallaan, niitä lienee puolensadan
vaiheilla. Salmen rannassa seisoo -- seisoi ainakin silloin -- pieni
vähäpätöinen tsässyönä, joka vaatimattomuuden puolesta vei voiton
kaikesta, mitä siihen saakka olimme nähneet. Se ei ollut vähäistäkään
parempi pientä lahonnutta latoa ja kallisteli niin pahasti, että se
oli täytynyt seipäillä pönkitä. Mutta pieni sipulinsa oli silläkin
arvonsa merkkinä katollaan, vaikka se puuttuikin kaikkea yhteyttä
rakennuksen muotojen kanssa, oli kuin seipäällä lävistetty ja sitten
katolle kohotettu. Tämä pieni tsässyönä oli kuin vertauskuva koko tämän
maan nykyisestä hengen viljelyksestä, joka eimmäkseen yhä on lahoavaa
pakanuutta, vaikka siihen onkin oksastettu yksi ja toinen kristinuskon
ulkonainen tunnusmerkki, silmien ristiminen ja kumartaminen ja jonkun
vieraskielisen rukouslauseen lukeminen. Mutta samoin kuin tuo tsässyönä
arvetenkin jo on saanut uudelle sijansa antaa, samoin tuntui tässä
kylässä kaikki muukin käyvän perusteellista uudistusta kohti.
Omituisen sekavilla tunteilla laskimme taas etelää kohti, saattajina
joukko reippaita Vuonnisen naisia. Olimme tosin iloksemme huomanneet,
että tämä köyhä runokylä oli alkanut perustaa toimeentuloaan uudelle
pohjalle ja entistä suuremmalla tarmolla maata viljellä, levitteleidä
kylän kujilta kauemmaksi saloille, missä vain oli kunnollista
maata. Samalla oli kylän ulkomuoto ja elanto melkoisessa määrässä
suomalaistunut. Siellä sanottiin olevan koko paljon hihhulilaisuutta,
joka nopeammin kuin mikään muu muuttaa kansan tavat ja luonnonlaadun.
Mutta toiselta puolen tuskin olimme missään muualla niin selvään
huomanneet, että vanha runoaika oli auttamattomasti katoamassa.
Olimme toverini keralla alkumatkan tavallista miettivämpiä,
kiinnittämättä huomiota naisten pakinoihin Varahvontan kanssa.
Ajatuksemme näyttivät kierrelleen jotenkin samoja latuja, kaiken
katoavaisuutta aprikoiden, koska yht'aikaa melkein kuin sopimuksesta
viritimme tuon tunnetun kauniin laulun:
"Kas Suomenlahdella hyrskyt
Ja laajat Laatokan veet,
Ja vuolaan Tornion tyrskyt
Ja Maanselän harjanteet,
Ne halkoo Suomea suurta,
Ne pilkkoo kansaa sen,
Ne katkovat Sammon juurta,
Ei juurru se uudelleen"...
Näillä samoilla taipaleilla se sävel ehkä oli kerran runoilijansakin
mielessä herännyt.