Kesä oli jo loppumassa, kun viimeisen kerran erkanimme Jyvöälahdesta.
Muistomme siellä olostamme olivat melkein kauttaaltaan mieluisia, ja
sen vuoksi kaipauksella erosimmekin. Mutta toiselta puolen; viehätti
kuitenkin enemmän se ajatus, että nyt melkein joka taipaleella
lähestyisimme kotimaan rajaa ja pian saisimme sen poikki kulkea.
Kävimme monessa talossa "ativoissa" jäähyväisiä sanomassa, sillä
tuttavia meillä oli jo paljon. Keräytyi niitä jommoinenkin joukko
rantaankin meidän lähtiessä, ja "tervennä matakkoa", "toitshi tulkoa!"
kaikui monesta suusta, ja joku taisi meistä erota todellisella
mielihaikealla.
Saattajina Ylä-Kuittijärven poikki oli joukko kylän naisia; emäntämme
oli itsekin lähtenyt matkaan, kaimatakseen meitä Vuokkiniemeen saakka.
Ilma oli lämmin, selkä melkein tyyni, näköalat kauniit ja matka kului
hupaisasti. Emäntä oli varustanut matkaan runsaat eväät ja teekeittiön,
joten saatoimme matkata mieliksemme, poiketa maihin, viipyä miten
halutti.
Olen jo maininnut, että näitten vesistöjen kartoitus on melkein
kauttaaltaan puutteellinen ja väärä. Ei siinä kyllä, että pienemmät
niemet, lahdet ja saaret ovat aivan mielivaltaisesti piirretyt,
eivätkä tavoitakaan oikeaan, itse vesistöjen päämuodotkin, suunnat,
laajuudet, etäisyydet, ovat "päin mäntyä", kuten sanotaan. Matkustaja
tuota kummastelee eikä ottaisi sitä oikein uskoakseen. Mutta kauaakaan
ei hänen tarvitse kulkea, ennenkuin huomaa niin tosiaan olevan ja
liikkuvansa melkein kuin löytöretkeilijä tuntemattomilla vesillä, jotka
siitä ovat säilyttäneet omituisen neitseellisen viehätyksen. Toiselta
puolen hänen tekisi mielensä ruveta karttaa oikomaan ja saavuttaa
helposti voitettavia ansioita, mutta toiselta puolen hän melkein soisi
säilyvän tämän hämäryyden, joka on niin viehkeässä sopusoinnussa
tarumaisen ilmapiirin kanssa; sekoittaen epämääräisyyden harsoihin
runottaren lumotun linnan. Ainakin me jätimme nämä oikaisut tekemättä,
osaksi siitä syystä, ettemme luulleet voivamme suuriakaan aikaan saada,
osaksi sen vuoksi, että tiesimme karjalaisten olevan kateita eikä
haluavan varmuuden arkivaloa tarumailleen paistamaan.
Mutta sen verran saimme varmuutta, että ainakin Yli-Kuittijärveä
voi summakaupalla melkoisesti oikoa. Ervasti, joka tarkkaan silmäsi
kaikkia tämmöisiä seikkoja ja tärkeimpiä poikkeuksia mainitseekin
matkakertomuksessaan, sanoo matkan Jyvöälahdesta ensin käyvän
penikulman verran länteen, sitten toisen suoraan etelään ja lopuksi
taas penikulman lännen ilmalle Vuokkiniemen kirkkorantaan. Tämän mukaan
ja Vuokkiniemen miesten omien tietojen mukaan olen kartan oikonut.
Sen mukaan selän pääsuunnaksi saadaan entisten maajäätiköitten suunta,
luoteesta kaakkoon, mutta tämän suunnan poikki kulkee maan vajoamisen
kautta syntynyt syvänne, jossa selän itäosa on Keski-Kuittijärven
suunnassa. Täällä itäpuolessa ja muistoni mukaan pohjoista kohti
Vuonniseenkin on suuri joukko saaria, niin ettei veneellä matkaten saa
oikeata käsitystä selän ääriviivoista. Selän itäpään eteläranta on
Petäjävaaran korkeata ja jylhää sivua, siellä kasvaa havumetsää, maa on
kalliokkoa, eikä ihmisasunnoita ole koko sillä rannalla. Ja vähä niitä
on pohjoisrannallakaan. Jyvöälahden ja Vuonnisen välillä ei neljän
penikulman matkalla liene kuin joku ainoa vähäinen uudistalo Piston
joen suussa.
Lähempänä Jyvöälahtea vesistö on kapeata, jos kohta jonkun verran
leviten niistä saarisista välivesistä, joiden kautta vesi laskee
Enonsuuhun. Mutta vähitellen selkä sitten leviää ja Petäjäniemestä
avautuu luoteen ilmalle Aajuolahden perää kohti niin laajalti vettä,
että selkä ja taivas sillä puolella yhtyvät. Vuonnisen perukka polveaa
sieltä pohjoiseen. Täällä itäpäässä on useita korkeita kalliosaaria,
joista varsinkin Kinosaari on kuulu, rahvaan kesken mainittu, siinä
kun muka on "piessan luola". Ervasti kertoo kuitenkin sitä turhaan
etsineensä.
Matka kului vaimoväen jutellessa. Muun muassa he kertoivat jännittävän
seikkailun, joka oli eräälle venekunnalle sattunut jylhän Petäjäniemen
edustalla. Oli muka uinut kontio rannasta ja tavoitellut venettä, ja
siinä oli kierrelty ja kaarreltu jos miten moneen kertaan, kontio oli
pyrkinyt venettä kaatamaan ja veneessä olijat taas olisivat mielellään
ottaneet kontion nahkan, ellei oma henki olisi ollut vaarassa. Lopulta
siitä suoriuduttiin siten, että venekunta pelasti henkensä ja kontiokin
nahkansa.
Petäjäniemestä oli kuljettava aavan selän poikki Ristiniemeen, joka
pistää Yli-Kuittijärveen länsirannalta. Onneksi pysyi sää niin
kauniina, että matka sujui kaikin puolin hyvästi, mutta pahalla säällä
olisi tällä välillä helposti tuuli ahdistanut maihin sään pitoon.
Suoraan toiselle rannalle lienee selkä siltä kohdalta noin penikulmaa
leveä. Saattajat mainitsivat Petäjäniemestä joskus laskettavan
pitkää siimaa, yhtämittaa Mölkköön saakka, joka on vastapäätä selän,
länsirannalla. Kuitenkaan ei Yli-Kuittijärvi ole niin hyvää kalavettä,
kuin Keskinen, koska Enonsuuhun rakennettu lohipato kokonaan tukki
väylän ja esti kaloja nousemasta, varsinkin lohta.
Tänä kesänä oli kuitenkin tapahtunut, meidän kierrellessämme
Vienanmeren rantoja, suuri muutos. Yli-Kuittijärven kylät olivat
jo kauan valittaneet tätä patoa vastaan ja vaatineet sen repimistä,
mutta valitukset olivat kaikuneet kuuroille korville. Vihdoin oli
kuitenkin saatu virallinen käsky, että väylä oli avattava, stanovoi
oli tullut Usmanasta, kutsunut määräpäiväksi joka kylästä miehiä
Enonsuuhun patoa repimään, ja niitä olikin tullut monia kymmeniä
kaikista Ylä-Kuittijärven kylistä Vuonnista myöden. Halusta olisi
Enonsuun isäntä vielä sittenkin vastustanut patonsa purkamista, mutta
nyt eivät enää auttaneet mitkään verukkeet, ja vaikka se olikin kovin
lujaksi rakennettu, jykevistä hirsistä salvettu, arkut rautapannoilla
vahvistettu, niin purettiin se kuitenkin armotta ja kala pääsi jälleen
vapasti nousemaan yliseen järveen. Miten kauan sitten lienee saanut
olla avoinna. Virkamiehet olivat kaukana meren rannassa, eikä rahvaalla
ehkä olisi ollut uskallusta ryhtyä omin päin patoa repimään, jos isäntä
olisi sen uudelleen rakentanut.
Ristiniemessä nousimme maihin lepäämään; kaksi kolmannesta matkasta oli
voitettu. Niemi pistää keskelle selkää puhtaat hietarantansa, joitten
päällä männikkö humisee; siihen tavallisesti Vuokkiniemestä tultaessa
noustaan kaunista säätä odottamaan, jos suurella selällä sattuu
käymään liian kova tuuli. Niemessä on rosoisten petäjäin alla risti
katoksineen, ja tämän ristin edessä rukoillaan onnellista matkaa silmiä
ristien ja kumarrellen, ja samalla muistetaan vanhoja pakanallisiakin
haltijoita kokoomalla ristin juurelle pieniä kiviä taikka ripustamalla
siihen rievunkaistaleita liehumaan. Pienen aitauksen taa oli siten
karttunut melkoinen kasa rannasta poimittuja, laineen hierelemiä
kivenmukuloita.
Eväät kannettiin maihin, kanervikkoon levitettiin puhdas valkoinen
pöytäliina, katettiin ateria ja samovaara nostettiin keskelle. Ennen
aterian alkamista asetin valokuvauskoneeni pystyyn saadakseni kuvan
sekä paikasta, saattajista että itsestämmekin, jota varten opetin
Varahvontan painamaan pikasulun letkua. Hän sen tekikin nauraen ja
ihmetellen ja saattoi sitten kertoa joskus valokuvanneensakin. Mutta
emäntämme käänsi pois kasvonsa. Hänet oli äkkiä vallannut kotimaan
ikävä, eikä hän tahtonut tulla kuvatuksi ympäristössä, joka kuitenkin
oli pysynyt hänen sisimmälle tunteelleen vieraana.
Kapeanlaista selkää sousimme sitten viimeisen penikulman ja saavuimme
Vuokkiniemen rantaan. Välillä on Pirttilahden kylä, mutta siihen emme
poikenneet, vaikka siellä olisi tainnut olla jokunen runonkin osaaja,
ainakin loitsujen lukija. Turhaan oli Lönnrot neljännellä matkallaan
Vuonnisesta palatessaan poikennut sieltä runoja etsimään, vaikka niitä
osattiin. Hän siitä kertoo:
"Emme kuitenkaan yhtä päätä tulleet Vuokkiniemeen; sillä eräässä
pienessä kylässä, Pirttilahti nimeltä, kohtasimme veneen, joka kuljetti
myllykalua Köynäkosken myllylle. Pyysin päästä samaan veneeseen
ja luovuin täällä soutajastani. Mutta kun oli ilta ja matkasta
Vuokkiniemeen vielä oli jäljellä 1/2 penikulmaa, päätimme yöpyä
erääseen Pirttilahden taloon. Talon emännällä oli se tapa, että hän
ainakin joka kolmannen sanansa jälkeen kirosi. Muuten hän oli hyvin
hyväntahtoinen, mutta kiroileminen oli käynyt hänelle tavaksi. Myöskin
hän toisinaan teki ristinmerkin ja kirosi kohta päälle, välistä kasvoja
ristiessäänkin. Hän risti itseään iltaisinkin, ainakin neljännestunnin,
jopa puolen tunninkin ajan. Luultavasti se oli merkkinä jostain
katumuksen teosta. Minulle oli kerrottu isännän olevan erinomainen
laulaja, mutta hänpä ei ollenkaan suostunut laulamaan. Varhain
seuraavana aamuna kuljin myllylle aikovan väen veneessä Vuokkiniemen
kylään."
Vuokkiniemen kirkonkylässä erosimme saattajista ja asetuimme
moniaaksi päiväksi Teppana Remssun hyvin varustettuun kestikievariin
asumaan. Toverini jonkun verran liikkui kylällä poimimassa runon
sieltä täältä. Minulle oli työtä sitäkin vähemmän, koska kirkonkylä
ahkerassa kanssakäymisessään Suomen kanssa on vielä enemmän menettänyt
alkuperäistä luonnettaan, kuin muut sen puolen kylät.
"Kylän asema on", lausuu Lönnrot, "kaunis kesällä, se kun on Kuitti-
ja Lammasjärven välillä, jotka yhtyvät ja muodostavat niemen. Jotenkin
korkea särkkä erottaa kylän kahteen osaan, niin että toista niistä
ei toiselta paikalta näe. Livojoki kylän itäpuolella muodostaa
niemen, jolla on vaan yksi talo. Tämän Livojoen takana on useiden
talojen laitumet. Sinne soudetaan joka ilta kiulut mukana, lypsetään,
viritetään savu, jäädään paikalle seuraavaan aamuun asti, lypsetään
uudestaan, päästetään lehmät laitumelle ja soudetaan kotia päiväksi."
Lönnrot poikkesi kylässä monellakin matkalla, asuen milloin missäkin
talossa ja hyvin hänet kaikkialla otettiin vastaan. Pirttilahdesta
tultuaan Lönnrot Vuokkiniemessä kirjotti häälauluja:
"Poikkesin Laurisen taloon siitä syystä, että tämän talon nuori emäntä
jonka olin tavannut Köynäsjärven rannalla, ennen mainitussa itkevässä
seurueessa, oli kehottanut minua kaikin mokomin poikkeamaan juuri
heille, eikä mihinkään muualle. Heti lähetettiin kylästä noutamaan
kahta naista laulamaan minulle häälauluja. Olin ennen, toisissa
paikoissa, saanut useita niiden toisintoja, mutta ei kuitenkaan koskaan
näin täydellisiä. Paljon sanottiin sellaisia lauluja vielä olevan,
mutta en vielä ole voinut niitä saada."
Matkamuistelmissaan viidenneltä retkeltään Lönnrot kertoo:
"Jyvöälahdesta läksin Vuokkiniemen kirkonkylään, missä poikkesin
Lipposelle, jonka pojat ennestään tunsin. Täällä minulle heti
tarjottiin 5-6 kuppia 'tsaajua' illalla ja samoin seuraavana aamuna.
Seuraavana päivänä kävin monessa lähitalossa ja panin kirjaan runoja
niin paljon kuin vain sain. Oppaani vei minut muun muassa erääseen
ulkoa päättäen köyhään paikkaan, minkä emäntä, hänen vakuutuksensa
mukaan, osasi koko joukon hyviä runoja. Mutta olipa mahdotonta
häntä saada nyt laulamaan; hän esteli huomauttamalla, että nyt oli
paastonaika, jolloin hän ei saattanut ryhtyä niin turhamaiseen
tekoon. Tultuamme sieltä ulos oppaani virkkoi jo heti alusta pitäen
pelänneensä, ettei vaimo suostuisi laulamaan, sillä hän oli toista
uskoa. Kysyin, mitä toista uskoa. 'Omp' on', hän vastasi, 'kun teillä
köyrötyläiset, meilläki senlaisia, jotka pitävät itsiänsä muita
pyhempinä.' Mies kertoi edelleen, että sellaisia lahkoja oli kolmea tai
neljää eri lajia. Kysyin, mitä eri mielipiteitä heillä uskonasioista
saattoi olla, mutta en saanut siihen häneltä, kuten olin toivonut,
selvitystä. Jotakin hän kuitenkin tiesi, nimittäin, että toiset pitävät
yksinkertaisia ristejä tarpeeksi pyhinä, toisia taas kauhistuttavat,
sillä he uskovat ainoastaan kahdella poikkipuulla varustettuihin
risteihin. Samoin toiset pitävät tavallista kirkonkellojen soittamista
oikeauskoisuuden mukaisena, toiset taas eivät. Muutamat syövät kalaa
paastonkin aikana, kun sitävastoin toiset katsovat sitä paastoajalla
perin epäterveelliseksi vatsalle. Hyvin tärkeä seikka tällaisten
erivierolaisten mielestä, joiksi heitä täällä sanotaan, on, etteivät
ristinmerkkiä tehdessään pane peukaloaan etu- ja keskisormea vastaan,
kuten papit ja 'papin vierolaiset' tekevät, vaan nimetöntä ja
pikkusormea vasten. Tätä kolmen sormen toisiinsa liittämistä pidetään
muuten kolminaisuuden vertauskuvana. Ei yksikään erivierolainen mene
kirkkoon papin ollessa siellä, mutta hänen mentyään pois he siellä
kyllä käyvät. Joku heistä esiintyy silloin pappina ja toimittaa
jumalanpalveluksen. Eivät he myöskään anna pappien kastaa lapsia,
vihkiä morsiusparia ja haudata kuolleita, vaan kaiken tämän heidän omat
pappinsa toimittavat. Kuitenkin he siitä suorittavat maksun papille,
joka silloin merkitsee kirjoihin ja hyväksyy nämä heidän toimituksensa.
Tuoppajärvellä on kokonainen luostari, jonka kaikki munkit ovat
erivierolaisia. Nämä retkeilevät joskus pitäjissä, ja he varsinaisesti
näillä seuduilla ylläpitävät vanhaa uskoa, estäen sitä kokonaan
häviämästä. Ei yksikään erivierolainen suostu syömään samasta vadista
kuin sellainen, joka lukee itsensä kuuluvaksi yleiseen kirkkoon.
Samassa talossa tapasi joskus erivierolaisia henkilöitä, joiden siis
aina on pakko syödä erillään. Eräässä katettiin muulle talonväelle
erityinen pöytä, minulle ja yhdelle ainoalle toiselle miehelle toinen.
Kysyin mieheltä, miksi hän söi minun pöydässäni, eikä muiden kanssa,
ja siihen hän vastasi, ettei katsonut vaivaa maksavan 'ruveta heidän
ilveihinsä' (s.o. kääntyä heidän uskoonsa)."
Seitsemännellä matkalla Lönnrotia varotettiin, niin hän mainitsee,
eräästä Natalia nimisestä naisesta, jottei tämä pääsisi hänelle
taikajuomaa juottamaan. Niin hän muka oli useille muille tehnyt.
Vuokkiniemi on vanhastaan mainittu ennen muita Vienan Karjalan paikkoja
runolaulun muka varsinaisena pesäpaikkana. Lönnrot puhui "laulukkaasta
Vuokkiniemestä", josta hän sai parhaat ainekset Kalevalaan. Tämä maine
ei kuitenkaan sovellu itse kirkonkylään, vaan tarkottaa koko pitäjää.
Vuokkiniemen pitäjään nimittäin kuuluvat kaikki Ylä-Kuittijärven
rannalla ja länsipuolella olevat kylät Suomen rajaa myöden, Ponkalahti,
Aajuolaksi ja Vuonninen, sisämaassa taas Tsena, Venehjärvi, Latvajärvi,
Lapukka ja Kivijärvi. Lönnrot sai täältä etupäässä häälauluja. Borenius
retkillään hyötyi siellä verraten vähän. Kultuuri ehkä oli siellä jo
suorittanut enemmän hävitystyötä kuin syrjäkylissä, sillä melkolailla
edistyneempi ja varakkaampihan "pokosta" on niihin verraten. Isännistä
useat omistavat kauppapuoteja Suomen puolella ja palkkaavat syrjäkylien
miehiä renkeinään kiertelemään Suomea laukunkantajina, heidän
tavaroitaan myyden. Varsinaiset runokylät niin ollen ovat rahallisesti
riippuvaisia kirkonkylästä.
Ervasti mainitsee Vuokkiniemen kirkonkylässä olleen hänen käydessään
90 taloa itse kirkon kohdalla ja sitä ulompana, jokivarressa, 38
taloa, siis kaksi kertaa enemmän kuin Lönnrotin aikana. Edellinen
ryhmä on paremmin karjalaismallinen, jälkimmäinen meidän puolen tapaan
rakennettu. Yllä mainitulta kapealta hiekkaharjulta näkyy kummallekin
kulmalle, "vasemmalla kädellä luodetta kohti ihana jokilaakso
taloineen, oikealla kädellä itse kirkonkylä ja järven lahti, suoraan
eteenpäin Ylä-Kuittisten sinertävät selät, joilta vain odottaa
näkevänsä höyryveneen savun illan tyynessä kohoovan ilmaan," Ervastin
sanoja toistaakseni.
Monetkin Vuokkiniemen isännistä olivat, samoin kuin muutoin usean
muunkin kylän isännät, eläneet jotenkin kirjavia vaiheita. Toiset
olivat vaurastuneet ja elelivät huoletonta elämää säästöillään taikka
voitoillaan, joita saivat Suomessa olevista puodeistaan. Toiset olivat
meidän puolellamme tehneet vararikon enemmän kuin yhden kerran,
mutta sitten siirtyneet takaisin rajan taa kotitaloonsa, jota ei
voitu velasta myydä ja johon vielä piti jättää kaikki tarpeellinen
irtaimistokin, olipa velallisen asema muutoin mikä tahansa. Sitenpä nuo
isännät, meidän puolella menetettyään kaikki omansa ja vielä muidenkin
tavaroita, elelivät taas kotikonnuillaan verraten hyvissä oloissa, ehkä
odottaen sopivaa tilaisuutta, milloin jälleen sopisi lähteä Suomeen
onneaan koettamaan. Kun karjalaisen rehellisyys kauppa-asioissa yleensä
sallii kaikkia temppuja, jotka voidaan suorittaa joutumatta oikeuden
kanssa tekemisiin, niin voi siitä päättää, että monikin oli hyödykseen
käyttänyt tätä kotitalonsa luovuttamattomuutta velkojille. Tietystikään
ei moinen keinottelu vaikuta terveellisesti siveellisten käsitysten
vakaantumiseen.