Jos ajattelemme runolaulantoa vain sellaisena, kuin se nykyisessä
Vienan Karjalassa esiintyy, niin on vaikea käsittää, kuinka niin
runsas runous olisi voinut syntyä kansalle nykyisin vieraitten
aiheitten pohjalla. Aivan suuri ei ole kunnollisten runontaitajien
luku, saapa nähdä monet vaivat toisinnoita haeskellessaan, ja usein
ovat ne kaikkein vähimmin huomattavia kansalaisia, vanhoja ukkoja,
eukkoja, mieronkiertäjiä, taikka nuoria tyttöjä ja poikia, jotka
laulun taitavat. Harvoin niitä enää laulettanee enemmän rahvasta
koossa ollessa muuta kuin häävirsiä. Tämmöiset elinehdot eivät voisi
synnyttää sen tapaista runoutta kuin kertomarunous on, ne ovat kotoisen
lyyrillisen runouden ympäristö.
Paremmat olivat edellytykset niihin aikoihin, jolloin runoja kilvan
laulettiin, milloin rahvasta oli paljon koolla ja muutoinkin ajan
vietoksi. Silloin oli laulajalla säestäjä itseään kiihottamassa ja
suuri joukko mielenkiinnollaan kannustamassa, ja luonnollisesti silloin
runokin luisti paremmin, kun "luonto nousi", ja säkeet pyöristyivät
ja hioutuivat. Varmaan ovat sellaiset tilaisuudet paljon vaikuttaneet
niitten toisinnoitten muotoon, joita on meidän aikoihin säilynyt. Ne
ehkä ovat saaneet aikaan sen, että toisinnot samoilla paikkakunnilla
yleiseen kulkevat jotenkin samoja latuja ja runo säilyi suuremmassakin
yleisössä kuin yksissä ja toisissa taitajissa. Mutta semmoisia
kilpalaulannoita ei ainakaan sen mukaan, mitä tämän kirjottajan tietoon
tuli, enää milloinkaan tapahtunut. Lönnrot semmoisesta kertoo, mutta
kertomuksesta ei käy selville, oliko hän tosiaan itse semmoisessa
läsnä. Pikemmin se tuntuu perustuvan tietoihin, joita hän runoja
kirjotellessaan sai laulajilta.
Lienee jo kulunut jokunen vuosisata siitä, kun nämä kilpalaulannot
olivat parhaillaan. Mutta tuskinpa kertomarunot olisivat voineet
niissäkään syntyä nykyisempinä aikoina, vaikka ne epäilemättä ovatkin
runoja kehittäneet.
Kaikki runomailla saamani vaikutukset viittasivat siihen, että
varsinainen kertomarunous on ikivanhaa juurta ja että se on ennen
ollut nykyistään täydellisempää. Se muinaistarullinen pohja, joka
niissä kauttaaltaan on, ei tunnu hatarilta jäännöksiltä, joita kansa
on uudempiin lauluihin sovitellut, vaan runojen ytimen on täytynyt
kasvaa itse muinaistarustosta ja aikana, jolloin nämä tarut hallitsivat
kansan käsityksiä. Niitten on täytynyt syntyä paljon tiheämmästä ja
selvemmästä aineistosta, kuin nykyisen ja muutaman vanhemmankaan polven
tieto kansallisesta jumaluustarustosta on ollut. Ne ovat kotoisin
suuremmasta tulesta ja kuumemmasta ahjosta, kuin Karjalan laulumailla
on palanut moneen miespolveen.
Tätä käsitystä puolustaa sekin seikka, että yksityiset säkeet
todistettavasti ovat säilyneet melkein semmoisinaan halki vuosisatain,
varsinkin semmoiset, jotka helpoimmin tarttuivat kuulijain muistiin
ja olivat koko runoalueella yleisiä ja samanlaisia. Semmoisia ovat
nuo Pohjolalle omistetut säkeet, jotka Väinämöinen merellä lausuu,
seuralaisensa vaatiessa häntä laulamaan, kun he, ryöstetty Sampo
veneessään, laskevat pois Pohjolasta:
"Aikanen ois ilon teoksi,
Varahainen laulannaksi,
Portit Pohjolan näkyypi,
Paistaapi pahat saranat,
Pahan ukset ulvottaapi"...
Nämä säkeet ovat Arhipan laulamasta toisinnosta. Enemmän tai vähemmän
muunneltuna ne tavataan koko runoalueella, mutta merkillisintä on,
että ne melkein semmoisinaan ovat säilyneet siinäkin toisinnossa,
jonka Gottlund sai Värmlannin metsäin savolaisilta, vaikka he aina
Kaarle IX:nnen ajoista olivat olleet muusta Suomesta erillään. Vaikka
Samporuno heidän muistossaan jo oli muuttunut suorasanaiseksi taruksi,
muistivat he vielä oikealla paikallaan samat säkeet:
"Viel' on virsille varainen,
Vielä Pohjolan portit näkyy,
Tuvan uunit kuumottaa..."
Nämä säkeet selvään osottavat, että Samporuno ainakin kuudennellatoista
sataluvulla jo oli täysin kehittynyt ja tunnettu Savossakin. Mutta
monet muut seikat viittaavat siihen, että kertomarunouden varsinainen
kehitysaika on ollut vielä taa'empana ajassa. Jos niitä vertaa
semmoisiin runoihin, joitten varmaan tiedämme syntyneen keskiajalla,
kuten piispa Henrikin surmavirteen ja runoon Viipurin pamauksesta, niin
astuu ikäero ilmeisesti näkyviin. Vanhoihin kertomarunoihin verrattuina
ballaadien kuvaukset ovat niin verekset ja yksityisseikkaiset, että ne
tuntuvat kuin silminnäkijän kuvauksilta. Mutta yhtä omintakeinen kuin
aihe ei niille ole itse runopuku. Ne ovat aiheitaan käsitellessään
käyttäneet hyväkseen runollisia apukeinoja, jopa valmiita säkeitäkin,
joita jo oli olemassa ja rahvas muistossaan säilytti varhaisemmilta
ajoilta. Tuntuu siltä, kuin olisi eepillinen runous siihen aikaan,
jolloin piispa Henrikin surmavirsi syntyi, jo elänyt miehuusaikansa
ja ollut löyhtymässä. Sen rakennuskappaleet olivat alkaneet irtaantua
kiinteästä yhteydestään, niin että niitä käytettiin toisia,
uudenaikaisempia aiheita käsiteltäessä.
Kertomarunojen ytimellä on ikivanhan pätöisyyden leima. Ne säkeet,
jotka siitä ovat säilyneet meidän aikoihimme, eivät ole aiheisiinsa
yhtyneet jostain aikaisemmasta runomuodosta, vaan ovat juuri aiheistaan
syntyneet. Aihe ja muoto ovat yhdessä eläneet ja ehkä kehittyneetkin,
ja se pätöisyys juuri onkin näiden runojen suuren viehätysvoiman
salaisuus. Ne tapaukset ja sankarihaamut, joita ne käsittelevät, ovat
ennen olleet selväpiirteisempinä kansan tajunnassa. Ne olivat osa sen
uskonnosta ja sen vuoksi hehkuvan ajatuksen ja tunteen kohdisteina.
Kansa ponnisti parhaat henkiset kykynsä luodakseen niille ylevän
muodon ja antaakseen niille ytimekästä voimaa. Runon omaa sisällistä
todistuskykyä seuraillen voimme vielä päättää senkin, että kansa niitä
runoillessaan oli vielä itsenäinen ja käytti vapaata vaino-oikeutta.
Paljon aikaisempaan aikaan, kuin kuningas Eerikin ristiretki
tapahtui, tahtoisin senvuoksi asettaa kertomarunouden ja ehkä vielä
sitäkin vanhemman loitsurunon synnyn. Kummasta elinvoimastaan niiden
on kiittäminen jaloa runomuotoaan, jota monet kykenivät helposti
muistamaan. On kuitenkin selvä, että runostoon on ajan varrella
sekaantunut uudempiakin piirteitä, ja että se on myöhemmin saanut
monta kaunista lisää, joista toiset ovat läheisesti mukautuneet
vanhaan runkoon, toiset tulleet siihen loisina, jotka ovat pukeutuneet
vanhoihin koruvaatteihin. Jumaluustarullisten käsitteitten
heikkenemistään heiketessä ovat laulajat vähitellen omistelleet
sankareilleen inhimillisempiä piirteitä ja runolaulun muuttuessa
uskonnolliselta alalta ajan vietoksi siihen liittyi koko joukon
leikillisiäkin sävyjä, jotka alkuaan olivat sankarirunoudelle vieraita.
Eepillisissä runoissa, lyhyissä ja vaillinaisissa toisinnoissakin,
on viljalti semmoisia säkeitä, joitten syntyminen nykyisissä oloissa
olisi selittämätön. Aivan huonoissa ja turmeltuneissakin katkelmissa
on joukossa harvinaisia, parhaistakin toisinnoista puuttuvia
runosirpaleita, jotka ovat niin täysipainoisia ja kauniita, etteivät
ne olisi mielestäni voineet syntyä siinä yhteydessä, jossa ne on
muistoon kirjotettu. Niiden täytyy olla vanhempaa perintöä, suuremmasta
ja pätevämmästä seurasta, "laajemmista lauluista, runsahammista
runoista". Säkeitten kiinteys kautta vuosisatain tukee sitä käsitystä,
että nämä hajalleen pirskahtaneet jalosäkeet ovat osia vanhasta
yhteydestä, jotka ovat säilyneet siellä täällä kautta runoalueen
levinneissä laulunpätkissä. Toisinnoitten entistä yhteyttä todistavat
ne tunnussäkeet, joita niissä kaikissa on säilynyt, miten paljon
ne muutoin yhdistelyltään ja sanamuodoltaan eronnevatkin. Semmoisia
tunnussäkeitä ovat:
Savu saarella palavi,
Tuli niemen tutkaimella,
Pieni ois sotisavuksi,
Suuri paimosen tuleksi...,
joilla Lemminkäisruno melkein kaikkialla alkaa sekä pohjoisella että
vielä eteläiselläkin runoalueella. Samporunon alkusäkeissä huomasimme
samanlaisen paikkansa pitävyyden:
Lappalainen kyyttösilmä
Piti viikoista vihoa,
Kauan aikaista katsetta
Peällä vanhan Väinämöisen...
"Kilpalaulannassa" taas on eräitä säkeitä, joita tuskin ainoakaan
toisinnon laulaja unohtaa, vaikka muutoin runoa miten sotkisi, ja
jotka kaikki laulavat samoilla sanoilla, nimittäin ne sanat, jotka
Joukahaisen äiti lausuu pojalleen, tämän valittaessa luvanneensa
sisarensa Väinämöiselle puolisoksi:
"Tuota toivoin tuon ikäni,
Puhki polveni halusin,
Vävykseni Väinämöistä,
Sukuhuni suurta miestä."
Samanlaisia esimerkkejä voisi mainita paljon. Ne selvään viittaavat
siihen, että runot on ennen laulettu paljon samanlaisempina, kuin ne
ovat toisinnoissa säilyneet. Toinen asia on, ovatko eri runot ennen
muodostaneet keskenään semmoisen kokonaisuuden, jossa ne Kalevalassa
tapaamme, vai onko yhteys vain itsetiedottomasti syntynyt sen kautta,
että ne käsittelevät yhtenäisen taruston aiheita. Tosin vanha
virolainen satu kertoo, että runot ennen ovat olleet "hyvin pitkä
laulu", mutta jos huomioon otamme, kuinka vajanainen säilytyskeino
ihmismuisto on, jonka varassa nämä runot ovat vuosisatoja ja
luultavasti vuosituhannenkin olleet, niin näyttää luonnollisemmalta,
että niitten yhtenäisyys johtuu vain aiheitten yhtenäisyydestä ja ettei
kansa koskaan ole niitä yhteen jaksoon laulanut valmiina eepoksena.
Mutta selvään niissä on huomattavana pyrkimys yhtymään, ja se joka
tämän aiheiston ensimmäiseksi sai käsiteltäväkseen, ei yhdistämiseen
kaivannut muuta vaikutinta kuin runojen oman sisällisen kehoituksen.
Ne liikuttavassa avuttomuudessaan vaativat rakkauden työhön, jota
ne puuttuvain apuneuvojen vuoksi eivät olleet voineet itse aikaan
saada, kun eivät kirjoitustaidon puutteen vuoksi voineet kerätä
kokonaisuudeksi kaikkia niitä rikkauksia, joita laulajat hajallaan
hallitsivat. Se ei ollut mikään keinotekoinen eikä vieraitten
vaikuttimien aikaan saama yhteenkutominen, jonka Lönnrot suoritti, vaan
runojen oman pyrinnön toteuttaminen. Se oli kokoojan puolelta lapsen
uhrautuvaisuutta, jonka tarkotus oli saattaa päätökseen isäin suuri työ.
Tätä hajaantunutta ja sekaantunutta, vaikka ehkä hajanaisuustilassaan
osaksi rikastunuttakin taideperintöä järjestäessään Lönnrot ensinnäkin
pyrki kokoomaan samain sankarien ympärille ne teot ja kuvaukset,
jotka näyttivät heille luontaisimmin kuuluvan. Kansanrunon tavaton
vaihtelevaisuus jätti hänelle jotenkin vapaan valintaoikeuden,
kehottaen kuitenkin, mikäli mahdollista, noudattamaan parhaiden
laulajien laulumallia. Kun tämä erottelu oli tapahtunut, saattoi hän
ruveta johtotoisinnoita rikastuttamaan koko kertomarunostolla. Siten
syntyi Kalevalan eepillinen runko. Toisinnoita yhteen liitettäessä
näkyi montakin aukkoa, joitten täytteiksi oli vain viittauksia,
kun taas toisia kohtia oli laulettu harvinaisen täydellisesti ja
sulosointuisesti; tämä kehoitti vajanaisiakin paikkoja täydentämään
yhtä runsaiksi semmoisella kansanrunolla, joka ikäänkuin itse siihen
tarjoutui. Lönnrot sovitteli aukkoihin muista runoista ensinnäkin
semmoisia aineksia, jotka aatesisällyksensä puolesta niihin sopivat
ja joista saattoi luulla, että ne ehkä olivat vieraitten vaikutusten
kautta joutuneet pois vanhasta yhteydestään. Sen kautta tulivat moniaat
ehkä myöhempisyntyisetkin runot käytetyiksi Kalevalan rakennusaineiksi.
Loitsuista oli suuri joukko mukaan otettava siitä selvästä syystä, että
ne ovat puhdasta kertomarunoa, vieläpä suuripiirteisintä, mitä on koko
eepoksessa. Lyyrillisistä lauluista hän sai täytteiksi eepoksen runkoon
hienompia vivahduksia, inhimillisiä tunnearvoja, rikkaampaa yksilöllistä
käsitystä, joka ehkä poikkeaa varsinaisen eepillisen rungon luonteesta,
mutta työn kehittyessä itsestään vaati sijaa. Ja mitkä lienevätkin
mielipiteet tämän menetelmän luontevuudesta, se täytyy jokaisen myöntää,
että Kalevala on kauttaaltaan kansanrunoa ja että sen rakentaminen on
tapahtunut kansanrunon itsensä antamain edellytysten perustuksella.
Sinne tänne Lönnrot sovitti omatekoisenkin säkeen, jotta runoelman
juoni sai yhtäjaksoisuutta, mutta nämä säkeet eivät tuo eepokseen mitään
uusia piirteitä, joista sen runollinen sisällys olisi vieraantunut. Ne
eivät oikeastaan ole Lönnrotin runoakaan, vaan mukailtua kansanrunoa,
sen välittömästä vaikutuksesta syntyneitä.
Voimme Kalevalan rakentamista verrata kreikkalaisen temppelin
uudestaan pystyttämiseen raunioiksi hajonneista lohkareistaan.
Sillä tavalla on Atheenan Akropoliilla vanhoja temppeleitä saatu
uudelleen kohoamaan jälkimaailman ihailtaviksi vanhain Helleenien
kuolemattomina taideluomina. Sinne tänne on tosin täytynyt sovittaa
joku uusikin kappale siteeksi tai aukkojen täytteeksi -- se erottuu
paikalla vanhasta rakennusaineesta sekä uutukaisen värinsä että
paljon kömpelömmän tekonsa kautta, -- mutta kuka voisi väittää, ettei
Parthenon ole Iktinoon mestariteos, vaikka saksalainen professori onkin
sen kappaleistaan uudelleen koonnut?
Toisinnoitten tunteminen ei siis vähennä Kalevalan arvoa, vaan
päinvastoin vakaannuttaa sen. Yhden taikka kaksi toisintoa lukiessaan
lukija helposti joutuu epäilyksen valtaan, mutta tutustuessaan koko
toisintopiiriin hän kohoo metsän yli ja hänelle avautuu tuo laaja
näköala, jonka Kalevalassa näemme valtavaksi tauluksi koottuna.
Näin syntynyt taideteos ei tosin täytä samoja esteettisiä sääntöjä ja
kauneusvaatimuksia, joita on muista suurista eepoksista johdettu,
mutta sehän juuri osottaa Kalevalan itsenäisyyttä. Kaikki muut
tunnetut eepokset ovat kehittyneet ja saaneet lopullisen muotonsa
suurien sivistyksien ahjoissa ja kirjoitustaidon hoteissa. Kalevala on
niihin verraten luonnonlapsi, joka on kehittynyt maailmasta erillään
vapaudessa ja oman päänsä mukaan. Sitä on omalla mittapuullaan
arvosteltava.
Mutta voisi kysyä, onko Kalevalan osia yhteen liitettäessä kaikki
tullut parhaiten paikoilleen, ja eikö samoista aineista olisi saanut
vielä ehompaa taideluomaa? Ei paraskaan työ ole täydellistä. Eikö
Lönnrotilta ole jäänyt mitään korjattavaa?
On todellakin kohtia, joissa ei kansanrunoa ole käytetty niin
edullisesti, kuin olisi voitu. Niihin kuuluvat mielestäni häärunot.
Kalevalassa on kaksi selvään toisistaan erotettua keskustaa, joiden
vastakkaista luonnetta voitaisiin vielä paremmin selventää, toisella
puolella on Pohjola, johon etupäässä liittyvät Väinölän sankarien
urhotyöt, toisella puolella Väinölä, joka kuvaa heidän kotoista
elämäänsä. Edellinen vetää puoleensa jylhimmät, voimallisimmat,
mielikuvituksesta rikkaimmat, mahtia tihkuvimmat kuvaukset,
jälkimmäinen asettaa vainolle ja sodalle vastakohdaksi viljelyksen
lämmittämän luonnon ja ihmisen, ylistää vanhan urhokansan inhimillisiä
ihanteita ja lämmittää niitä hellemmillä tunteilla. Sepä erotus olisi
vaatinut toiseen yhteyteen häälauluja, jotka kuvastavat Väinölän lasten
kotielämää. Louhen ja hänen tylyn kansansa suussa nämä herkkätuntoiset,
lauhat ja päivänpaisteiset juhlalaulut menettävät paljon sisimmästä
hengestään. Ne kaikuisivat täydempinä Väinölän pirteissä, Väinölän
rahvaan perhejuhlassa.
Kalevalan juonen luomisessa Lönnrot on enimmän täydentänyt kansanrunoa
ja lisännyt sitä uusilla täydentävillä piirteillä. Mutta juoni ei
olekaan kansalliseepoksen vahva puoli. Runoelman muut kauneusarvot
tapaamme täydelleen kerätyssä toisintorunoudessa: Parhaista toisinnoista
löydämme samat kauneudet kuin Kalevalasta itsestäänkin. Löydämme
niissä täyteläiseksi kehittyneen eepillisen kertomatavan kuvauksineen,
vertauksineen, kertoineen. Ne liikkuvat täysin kehittynyttä runomittaa
käyttäen ja milloin joukossa on vaillinaisempiakin säkeitä, ne
pikemmin painostavat runollisen sanonnan arvoa kuin sitä heikontavat,
sillä moiset kauneustahrat todistavat runopuvun olevan synnynnäisen,
kieliaistissa itsetiedottomasti kehittyneen, kauneusaistin välittömän
luontaisen ilmauksen, johon laulajaa eivät ole johtaneet opitut kaavat
ja itsetietoiset lait.
Nämä kauneudet ovat ilmeiset varsinkin Arhipan runoissa. Hänen
Samporunonsa juoksee tyynenä, selvänä ja päämäärästään tietoisena,
kieli on ehjää, muoto kaunis, siinä ovat kaikki Kalevalan
luonteenomaiset viehätteet, vaikka suppeammassa tilassa ja niukemmin,
harvemmilla väreillä käsiteltyinä. Samaa voi sanoa Ontrein ja monen
muun laulajan runoista.
Ja varsinkin semmoisissa runoissa, jotka liikkuvat lähempänä kansan
nykyistä käsitepiiriä, tapaamme Kalevalan kauneuden herkimpiä
hienouksiaan myöten, syvän, ihannoivan luonnonkäsityksen, herkän,
hellän tunteen, runsaan mielikuvituksen ja tietoisen käsityksen runon
ylevästä kauneudesta. Vienan Karjalan alueella, jossa lyyrillisiä
runoja on vähemmän, ovat varsinkin häärunot ja karjanluku tämmöisiä
kansan runollisen käsityksen todentajia. Julkaisen tässä erään
Vuonnisesta saamani karjanluvun semmoisena, kuin sen eräs nainen
lauloi. Lukija varmaan myöntää, että siinä, harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta, on sekä muotonsa että sisällyksensä puolesta runo,
joka ihanuudessaan täysin määrin puolustaa suurta sukuansa:
Metsän tytti, mieli neiti,
Tyynikki, Tapion tytti,
Salakorven vaimo kaunis!
Talvet me sotia käymme,
Lumen ajat luskajamme, 5
Laaimme kesäisen rauhan,
Teemmekö sulosovinnon,
Kesän tullen, suon sulaten
Lätäköien lämmetessä?
Neitsyt on Moarie emonen, 10
Pyhä piika taivahainen,
Kun mä lehmäni levitän,
Satasarveni hajotan,
Panes poikasi parahin,
Panes karjan paimeneksi, 15
Täksi keidoksi kesäksi
Ukon suureksi sulaksi,
Ole yöllissä hyvänä,
Päivällissä vartiana,
Katso kaikista pahoista, 20
Varjele vahingon teiltä,
Myöhään illoin, aivoin aamuin,
Ennen nousemist' emännän,
Katsomista karjapiian;
Miun on kainot karjapiiat, 25
Emännät epäpätövät.
Neitsyt on Moarie emonen,
Rakas äiti armollinen,
Syöttele metiset syömät,
Juottele metiset juomat, 30
Varustele vaskiharjat
Kahen puolen karjateitä,
Mihin karja koavitsekse,
Silitäkse siivattani.
Metsän tytti, mieli neiti, 35
En kiellä kellon kuulennasta.
Kiellän kielin koskennasta,
Suun rumin rupeamasta.
Kätke kyntes karvoihisi!
Hampahat ikenihisi! 40
Jos et sitä totelle,
Painan pankan pihlajaisen,
Suvikuntaisen sujutan,
Ympäri nenän nykerän,
Jottei hampahat hajoisi 45
Eikä leuat lonkujoisi.
Jos et sitä totelle,
Mie siun käsken kätköhöisi
Pimiähän Pohjolahan,
Siell' on luutonta lihoa, 50
Siell' on päätöntä kaloa,
Suonetonta pohkieta
Syyä miehen nälkähisen,
Haukata halun alaisen.
Jos et sitänä totelle, 55
Polta hiisi hiiliäsi,
Perkeleh kypeniäsi
Alla jalkain takaisien,
Et etisiä polttaiskana!
Mene sinne, kunne käsken, 60
Pimiähän Pohjolahan,
Pohjan peltojen perille!
Siell' on hyvä ollaksesi
Lempi liehakoillaksesi,
Sielt' en noua polvenaahe 65
Etsitä sinä ikänä.
Tässäkin runossa on kuitenkin kohtia, jotka ovat olleet laulajalle
epäselvät ja sen vuoksi muistosta häipyneet. Manaus luvun lopussa
tietysti tarkottaa kontiota, eikä metsän tyttöä, niinkuin seuraavasta
toisinnosta näkyy, jossa taas se kohta on selvemmin esitetty:
Työnnän lehmäni leholle,
Hatasarvet haavikolle,
Kelosarvet koivikolle,
Maion antajat aholle.
Neitshyt on Moarie emonen 5
Rakas äiti armollinen,
Kuin on katsoit katollisessa,
Niin katso katottomassa
Kesän tullen, suon sulaten,
Lätäköien lämmetessä. 10
Otsonen, metsän omena,
Mesikämmen källeröinen,
Kun sa kuulet karjankellon,
Ruotsin rauan roiskavaksi,
Tunge turpasi kulohon, 15
Pain' on pääsi mättähääse,
Jottei leuat lonkujoisi,
Hampahat hajalle saisi.
Vaan jos et sitä totelle,
Miep' on panen parempia, 20
Painan pangan pihlajaisen,
Suvikuntaisen sujutan,
Ympäri nenän nykerän,
Jottei leuat lonkujoisi,
Hampahat hajalle saisi. 25
Muutama Koljolasta saamani toisinto taas kuuluu:
Työnnän lehmäni leholle,
Hatasarvet haavikolle,
Nurmelle mesinukalle,
Maalle marjanvarsikolle.
Annappa rauha raavahille, 5
Sontareisille sovinto
Tänä keitona kesänä,
Luojan suurena suvena.
Oi Ukko ylijumala,
Vaari vanha taivahinen, 10
Kytke kiinni koiriasi,
Rakentele rakkiasi,
Tänä keitona kesänä,
Luojan suurena suvena,
Jottei leuat lonkujoisi, 15
Hampahat hajalle saisi.
Paina panta pihlajainen,
Suvikuntainen sujuta,
Ympäri nenän nykerän,
Jottei leuat lonkujoisi, 20
Hampahat hajalle saisi.
Vaan jos et sitä totelle,
Miep' on panen parempia.
Oi Ukko ylijumala,
Vaari vanha taivahinen, 25
Työnnä kultainen korento,
Päätä pää on leuan alle,
Toinen peätä peälaelle,
Jottei leuat lonkujoisi,
Hampahat hajalle saisi, 30
Kuin on kuulet hevosen kellon
Paina pääsi mättähääse,
Tunge turpasi kulohon.
Penikuorma peltomaata,
Kaksi karjan laitumekse! 35
Eräässä toisinnossa pyydetään, ei metsän tyttöä, vaan "metsän ukkoa
luppopartaa" kytkemään kiinni koiriaan, rakkiansa rahnikoimaan.
Tämmöisiä kaunopuheliaita, sulosanaisia toisinnoita yhteen kudottaissa
on pikemmin tarjona se vaara -- ja Kalevalan toisia runoja vastaan sitä
voikin muistuttaa -- ettei runo yhteen kudottuna enää olekaan yhtä
hyväsuhteinen kuin toisinto. Kauniita yksityisiä piirteitä kokoontuu
niin paljon, että runo siitä paisuu liian laajaksi ja menettää kansan
laulamana omistamansa keveyden ja hyvät suhteet. Sitä voisi huomauttaa
juuri Kalevalassa olevasta karjan luvusta, samoin kuin Vipusenkin
runosta, jotka milt'ei on ahdettu liian täyteen. Mutta toiselta puolen
ovat niitten kaikki säkeet niin kauniita, ettei rakentaja hennonut
mitään poiskaan jättää.
Kalevalan arvonanto on nykyisin jonkun verran pelästyksissään sen
eri aiheitten alkuperän tutkimisesta. Kuta enemmän luullaan siitä
löydettävän lainoja, muualta kulkeutuneita aiheita ja tilapäisiä
yhtymyksiä, sitä enemmän tahdotaan vähentää sen merkitystä
kansanrunoelmana. Mutta väärin on taideteosta arvostella sen mukaan,
mistä taiteilija on aiheita ottanut. Silloinhan tulisi kieltää
itsenäisen taideteoksen arvo kaikilta Shakespearen draamoiltakin,
muiden mukana Hamlet tarulta, jossa tutkijat luulevat tapaavansa saman
aiheen, jota Kalevala on Kullervo-runossa käyttänyt. Mistä lieneekin
eepos saanut aiheita, Kalevalan laulumailla nämä aiheet ovat saaneet
sen muotonsa ja luonteensa, joka niillä kansanrunossa on, siellä
ne ovat muuttuneet kansan tunteiden ja käsitysten taiteelliseksi
ilmaukseksi.
Se mitä Kalevalassa on pätevintä, on kuin onkin puhdasta kansanrunoa.
Sen runoista ovat kauneimmat juuri ne, jotka tarkimmin ovat
kansanrunoa. Sen runolliset viehätteet ovat kansan itsensä syvästi
käsittämät. Kokonaisuutensa Kalevala on saanut kansanrunon tarjoamilla
edellytyksillä. Lönnrot ei ole Kalevalaa luonut, vaan saattanut
kansanrunon oikeuksiinsa.