Keski-Kuittijärven pohjoisrannalla, lähempänä sen itäpäätä, on Uhut,
Vienan Karjalan suurin kylä. Sitä voisi sanoa kaupungiksi sekä suuren
väkilukunsa että tiheän rakennustapansa vuoksi, mutta järjestykseltään
ja asetuksiltaan se ei eroo sen puolen tavallisista kylistä. Lönnrotin
aikana se vielä oli jaettukin kahden pitäjän, Vuokkiniemen ja
Paanajärven kesken, mutta nyt se oli oma seurakuntansa. Uusi kirkko oli
Ryhjässä melkein selän rannalla. Mainittiin, ettei tämä uusi kirkko
ollut Herralle otollinen, jonka vuoksi se oli jonkun aikaa käyttämättä.
Kovin näkyisä ei ollut uusikaan kirkko, Herran huoneet ovat rajan takana
yleensä vähäisiä verrattuina niihin laajoihin rakennuksiin, joita on
meidän puolen kirkkomäillä.
Uhtuen kohdalla laskee Kuittijärveen pohjoisesta Uhutjoki, verraten
leveä ja untelo joki täällä suupuolessaan. Pehmeään kangasmultaan,
jolle kylä on rakennettu, se vähällä vedellään on virutellut hyvinkin
mahtavan korkeaäyräisen uoman. Suurin osa kylästä on Uhutjoen
länsirannalla. Maa on lakeata, mutta lännessä ja pohjoisessa se
kohoo autioiksi kankaiksi. Lähimmät kylät ovat vesistön varressa
kahdenpuolen, länsipuolella Jyvöälahti, itäpuolella Tsiksa, jonne oli
matkaa penikulma.
Semmoisia hyötymaita, joista maanviljelys ja karjanhoito kostuisivat,
ei tämän suuren kylän piirissä ole paljoa, siellä täällä vain joku
niitty järvien tai jokien rannoilla. Vainiot ovat kaikki kylän
aukealla ja niin vähäiset, niin monen kesken jaettu, ettei niitten
tuotteilla suinkaan vuotta elettäisi, ellei olisi ansiota muualta.
Kaupalla Uhut enimmäkseen elääkin, sen miehet kiertelevät laajalti
Suomessa, harva se maan kolkka, jossa heillä ei olisi puoteja tai
laukunkantajia. Maanviljelyksen ja karjanhoidon ohella on varsinkin
kalastus tärkeä elinkeino. Onneksi on kylällä niin laaja ja kalainen
järvi kuin Keski-Kuittijärvi ääressään. Nuotalla ja kaikenlaisilla
silmäpyydyksillä enimmät saaliit saadaan, mutta niiden ohella
pyydetään myös siimoilla ja koukuilla. Milloin vain on sovelias ilma,
näkeekin kylän lähettyvillä nuottamiehiä, venekuntia kymmenittäin.
Talvella viedään nuotat kauas salolle ja kalastellaan niissä järvissä,
joita on Uhtuen sydänmailla joka puolella. Nuotat ovat laajat ja
hyvät, kalastamisen taito kehittynyt, ja niinpä voidaankin pienempi
sydänmaanjärvi yhdellä retkellä vetää niin tyhjäksi, että sillä sitten
on melkein suotta käydä moneen vuoteen. Minkäänlaista kalansuojelusta
ei tietääkseni ollut. Vedettiin, milloin ja missä voitiin, varsinkin
kutuaikoina, ja sen vuoksi jo yleiseen valitettiinkin, että kalastus
oli entiseen verraten käynyt kovin huonoksi. Jyvöälahdesta tullessa on
selän rannassa ensinnä Likopää niminen kylänosa, enimmäkseen vanhaan
malliin rakennettuja varakkaita taloja, koristettuine räystäineen ja
akkunapielineen, Likopään takana taas joen ja selän välillä Ryhjä,
jossa kirkko on. Joen takana on pienempi Miitkala, jonne johtaa silta.
Vähän ylempänä joki laajenee matalaksi lammeksi, jonka varrella lienevät
kylän parhaat heinämaat, ja tämän suvantolammin pohjoispäässä on
erillään muusta kylästä Lamminpohja. Se on sekalaisemmin rakennettu
kuin muu Uhut, joukossa oli sekä kaikkein vanhanaikaisimpia taloja,
että useita Suomenkin malliin rakennettuja, osasta hyvinkin
kookkaita ja varakkaan näköisiä. Likopäässä taas näki samanlaisia
kahdenkertaisia, päätyparvekkeellisia taloja kuin alempana Kemijoen
varressa.
Tämä laaja kylä, jonka miehet ovat vanhoista ajoista pitäen kulkeneet
niin laajalti maailmaa, oli Vienan Karjalan parhaita runokeskuksia.
Lönnrot kävi Uhtuessa montakin kertaa, viidennellä, kuudennella ja
seitsemännellä keruumatkallaan, ja hyvin hän näyttää siellä viihtyneen
sekä saaliin runsauden että arvatenkin kohtelun vuoksi, sillä
uhtuelaiset olivat etenkin pohjan puolella olevien kyläin asukkaihin
verraten koko joukon ennakkoluulottomampia ja valistuneempia ja
osasivat vieraallekin arvon antaa.
Viidennellä runonkeruumatkallaan, v. 1834, Lönnrot viipyi Uhtuessa
viikkokauden, kirjotellen uutteraan runoja ja hoidellen sairaita, joita
tulvi joka puolelta, kun kuultiin runonkerääjän olevan lääkärin.
"Muuan leski, nimeltä Matro, kunnosti itseään ennen muita. Sittenkun
hän puolentoista päivää oli laulanut, sukankudin kädessään, astui hänen
sijaansa toisia, jotka lauloivat osaksi hänen laulamiensa runojen
toisintoja, osaksi toisia, uusia."
"Jo ennemmin, mutta etenkin kolmantena päivänä, suorittelin sen
ohella tuon tuostakin lääkärin tehtäviä, niin että mukaan ottamaani
lääkevarastoa oli lähtiessäni sangen vähän jäljellä. Tahdoinpa itsekkin
tästä lääkärintoimesta saada jotain hyötyä, ja minun onnistuikin
monesta lääkejauheannoksesta saada vaihteena joku pitkän- tai
lyhyenpuoleinen runo. Muunlaista maksua en ottanut, minkä vuoksi ne,
jotka eivät osanneet runoja, saivat lääkkeensä ilmaiseksi. Mutta tästä
syystä olin vaarassa syödä itseni kuoliaaksi, sillä minne vaan tulin,
kannettiin eteeni ruokaa, ja syödä täytyi joka paikassa, sillä muuten
olisi pantu pahaksi. Vaikka paraillaan oli paasto, ja vaikkei silloin
muunuskoisillekaan kernaasti anneta muuta kuin paastoruokaa, ei nyt,
harvoja paikkoja lukuunottamatta, oltu niin ankaroita eri ruokalajien
suhteen, minkä vuoksi muun muassa sain voita, lihaa ja maitoa
syödäkseni."
"Ne taudit, joihin etsittiin parannusta, olivat paitsi ainaisia
pitkällisiä sydänalavaivoja (reväisimiä), joita kaikkialla, minne vaan
tulee, on tarpeeksi, tiheitä _ophtalmia_-(silmätauti-) tapauksia, sekä
muutamia muita tauteja, jotka tosin esiintyivät harvemmin. Eräälle
10-vuotiaalle tytölle, jonka oikea silmä oli niin pahasti kasvanut,
että silmämuna kananmunan suuruiseksi tai hieman suuremmaksikin
paisuneena oli pullistunut ulos kuopastaan, täytyi minun toimittaa
_extirpatio oculi_ s,o. ottaa pois koko silmä. Omituista, että muuan
seudun vanha puoskarikin oli päättänyt ryhtyä tähän leikkaukseen, johon
tytön äiti ei kuitenkaan ollut voinut suostua.
"Epäilemättä äiti siinä menetteli viisaasti, sillä kun puoskari olisi
toimittanut leikkauksensa tavallisella puukolla, olisi tulos varmaankin
ollut vähemmän tyydyttävä.
"Partaveitsiä, joita meidän rahvas tavallisesti leikkauksiin käyttää,
ei täällä ole, kun näet kukaan ei aja partaansa. Minäkin, vaikka
minulla olikin vähän paremmat leikkausaseet lääkelaukussani, ryhdyin
leikkaukseen vasta pitkän miettimisen jälkeen, kun minun seuraavana
päivänä täytyi lähteä paikkakunnalta ja jättää potilas oman onnensa
nojaan. Sittemmin olen kuitenkin kotona Kajaanissa uhtuelaisilta
kuullut, että tyttö on parantunut, ja kun sitäpaitsi kaikki, mitä
lähtiessäni olin sanonut seuraavasta tulehduksesta, märilletulosta
y.m., tarkalleen oli tapahtunut, on varmaa, että minulla, ensi
kerran käydessäni tällä paikkakunnalla, on oleva vielä paljon
enemmän potilaita. Nyt, kun olin leikannut pois silmän, äiti lankesi
kasvoilleen jalkojeni juureen ja ilmaisi iloaan sanoen: 'Jumala
te oletki, kun nyt minut tästä murehesta päässittä'. Sellaista
kunnioitusta ei vielä koskaan ole tullut osakseni, minkä vuoksi tämä
ylennys minusta tuntui vähän oudolta. Kuitenkin on minun mainitseminen
seikka, joka vähentää tämän kunnianosotuksen arvoa, nimittäin se,
että tavallisille kylänloihtijoillekkin ja tietäjille välistä
omistetaan arvonimi 'puolijumala' ja 'puujumala'. -- Ikävä tapa,
kenties itämaalaista syntyperää, on täällä tuo, että rahvas lankeaa
kasvoilleen maahan tahtoessaan oikein kunnioittaa jotakuta. Minä en
koskaan, minulle sellaista kunniaa osotettaessa, ole malttanut olla
huomauttamatta heille, miten arvotonta ihmisen on täten alentua, mutta
huomautusteni ei ole onnistunut ehkäistä noita kunnianosotuksia.
Tämänvuotisten talvimarkkinoiden aikana sain viimeksi hävetä erään
vuokkiniemeläisen miehen takia, joka juuri täten oli langennut
kasvoilleen, ilman että vielä olin ehtinyt saada hänet nousemaan ylös,
ennenkuin muutamat tuttavani astuivat sisälle ja saivat siitä aihetta
pilaan."
Kuudennella retkellään Lönnrot laulatti erästä isäntää, jonka pojat
lauloivat toverilleni, ja sai häneltä koko joukon runoja. Hän kertoo
tästä kohtauksesta eräässä kirjeessä seuraavaa:
"Uhtuessa tapasin ennen tuntemattoman Jamala nimisen miehen, joka
ensinnä lupasi 5:estä rupilasta kaiken päivän, aamusta ruveten iltaan
saakka laulaa, vaan sitte nähtyä, jotta kynä taisi terävämmin käessäni
pyörähellä, kun uskokana, yhtyy toiseen kauppaan. Tätä myöten otti hän
lauloakseen 20 pitempätä runoa sanotulla maksolla, ja mitä muistaisi,
päällisiksi. Niin kirjotinkin kaiken päivän häneltä. Pieni poika
istu lähellä ja veisti joka runolta pykälen puuhun. Pimiän tullen
tuli määrätty lukuki täyteen ja toisella päivällä kirjotin luvatuita
pienempiä runoja murkkina päiviin asti. Vaan sitte hänestä päästyä
keräyty tyttöjä kylästä, jotka kyllä pienensivät poveni 20 kopeikan
seeleistä. Näin sain sekä tästä että muistaki kylistä taasen kyllä
runoja. Nyt aikaa saahen lähtisin kernaasti rajoa myöten ensinnä aina
Lappiin asti, vaikk'en taia päästäkkänä, ennen kun tulevana vuonna,
jos sillonkana. Sen jälkeen tekisi mieleni toiselle suunnalle rajoa
seuraten vaikka Laatokan mereen asti. Rajapaikat ovat kuitenkin
parahimmat lauluilta."
Seitsemännellä retkellä Lönnrot yhdessä ylioppilas Cajanin kanssa
viipyi Uhtuessa kolme viikkoa, odotellen talvikeliä, jotta voisi lähteä
matkalleen, pohjan perille.
"Ylioppilas Cajanin kanssa olen asunut vallan oivallisessa kamarissa
eli kornitsassa, joksi sitä täällä sanotaan, ja olen joka päivä
laulattanut sekä tyttöjä, akkoja että miehiä ja poikia tai antanut
heidän kertoa satuja, niin että kyllä on ollut täysi työ, ja ettei
ikäväkään ole vaivannut."
Lönnrot mainitsee, että Uhtuessa hänen aikanaan oli noin 80 taloa.
Kuinka vanha tämä asuinpaikka on, siitä lienee mahdoton saada selkoa.
"Sarkasodan" eli "varastussotain" aikana se Lönnrotille kerrottujen
muistojen mukaan oli niin lopen hävitetty, ettei jäänyt ainoatakaan
taloa. Muuan joukkue suomalaisia talonpoikia oli muka silloin, Ison
vihan raivotessa omassa maassa, kulkenut rajan poikki, ryöstänyt ja
polttanut kaikkialla Vuokkiniemessä ja samalla hävittänyt Uhtuenkin.
Kylän sanottiin sitten olleen autiona ja saaneen ensimäiset uudet
asukkaat Kiannasta, Suomen puolelta. "Siitä voi päättää", lausuu
Lönnrot, "kuinka maa oli kauttaaltaan hävitetty, kun ei Uhtuen verraten
edullisella paikalla olevaan kylään lähempää liiennyt uusia asukkaita."
Borenius mainitsee Uhtuen talojen luvun olleen 1870 luvun alulla
130-145, ulkopiirin kanssa jopa 200-300. Kylän asukasluku lienee
noussut toiselle tuhannelle.
Vaikka Uhut on niin suuri liikepaikka, ei siitä kuitenkaan ollut
rattailla ajettavaa tietä millekään suunnalle. Liike kulki kesällä
vesiä pitkin sekä Kemiin että Suomen puolelle, sisämaahan jalan.
Talvella ajettiin selkiä, mutta kelirikon aikana oli tämä suuri kylä
viikkokausia eristettynä kaikesta yhteydestä muun maailman kanssa.
Kävin Uhtuessa montakin kertaa, milloin yksin, milloin toverini
seurassa. Vietimme siellä erään kerran monia päiviä. Meillä oli
puoleksi tuttavia isäntiä, sillä toisilla oli puoteja kotipitäjissämme.
Toisia tuttavia saimme kylällä. Meitäkin "pidettiin hyvänä", niinkuin
sana kuuluu, kutsuttiin ativoihin talosta toiseen, jonkun päivän elimme
oikeassa juhlahumussa, vaikkei muuta tarjousta ollutkaan kuin teetä.
Laskin meidän eräänäkin päivänä juoneen puoliväliin kolmattakymmentä
lasia mieheen, kun joka talossa oli juotava monet "tokanat" ja vielä
pakostakin "tinkitokana"; vaikka olisit jo kuppisi kumonnut. Tämä
tapahtui keskellä heinäkuun helteitä ja melkolailla sen vuoksi tässä
kestityksessä hikoiltiin.
Asuin ensi käynnilläni Likopäässä. Talot olivat tosin päältä nähden
verraten vaatimattomia, mutta niissä vallitsi mitä paras järjestys
ja siivous. Voisipa sanoa, että asukkaissa oli joku ylimyksellinen
leima, joka muutoin on Karjalan rahvaassa yleinen ja varmaan hyvin
vanha, entiseen vapauteen ja omavaltaan juurtuva piirre. Oli siihen
kuitenkin nykyisetkin syyt. Nämä isännät ja heidän sukulaisensa olivat
enimmäkseen varakkaita kauppiaita. Toisilla oli Suomen puolella
rikkauksia, joita mainittiin kautta maakuntain. Mutta siltä eivät he
täällä omalla puolellaan koettaneet ylläpitää semmoista herraselämää
kuin meikäläiset maakauppiaat, vaan viljelivät talojaan samaan laatuun
kuin kaikki muutkin ja asuivat suurissa pirteissään muun talonväen
keralla. Pirtin järjestys oli juuri samanlainen kuin tavallisissakin
taloissa, isännät ja emännät kävivät töissä, korjailivat nuottiaan,
verkkojaan, soutelivat pyyntiretkillä, sanalla sanoen, herrassäädyksi
he olivat vallan kansanvaltaisia, talonpojiksi ylimyksellisiä. Tupain
lattiat olivat matoilla verhotut, moitteettoman puhtaat, vierashuoneet
vielä sitäkin somemmat. Suojain puolesta siellä siis viihtyi hyvin.
Mutta jonkun verran Suomen miestä kuitenkin kaikitenkin vierottiin.
Toisenlaiset olot vallitsivat niissä taloissa, joihin hihhulilaisuus
oli levinnyt. Ero oli melkein yhtä jyrkkä, kuin jos olisi maanrajan
poikki astunut omalle puolelle. Rahvas oli suorempaa ja avomielisempää,
mutta uskonnon mukana oli se omistanut suomalaisten huonojakin
puolia. Pirteissä poltettiin vapaasti tupakkaa, lattioita ei pidetty
siivossa; hihhulien kodit eivät sen vuoksi tehneet likimainkaan
yhtä puhdasta vaikutusta kuin muitten karjalaisten. Oli kerrassaan
omituista nähdä, missä määrin uskonto muutti rahvaan koko asunnon ja
olennon. Yhtä vaikeata kuin oli erottaa Suomesta naituja, uskoaan
muuttaneita naisia karjalaisista emännistä, yhtä vaikea olisi ollut
erottaa useita laestadiolaisuuteen kääntyneitä karjalaisia heidän
heimolaisistaan rajan länsipuolella. Erwasti kertoo, että Uhtuen
hihhuleita v. 1879 esivallan toimesta vainottiin, muutamia heistä oli
uskonsa vuoksi linnaankin tuomittu ja sitten kielletty lähtemästä
tavallisille kauppamatkoilleen. Mutta nähtävästi ei tämä pelotus voinut
uskolaisuutta lopen hävittää, koska heitä nytkin kuului olevan kylässä
jotenkin runsaasti.
Lönnrotin jälkeen ovat useimmat muutkin runonkerääjät Uhtuessa käyneet
ja runoja saaneet. "Tosin on runolaulu ja esi-isäin yksinkertaiset tavat
täällä Uhtuen, maailmaa kiertäneinä miehillä vähemmässä arvossa, kuin
syrjäisemmissä kylissä, eivätkä runot ole täällä enää niin täydelliset
kuin Suomen rajan läheisyydessä, vaan niitä tunnetaan täällä yhtähyvin
jotenkin paljon", lausuu Borenius.
Niinpä karttui meillekin koko joukon kirjoittamista kylää
kierrellessämme. Varsinkin molemmat Jamaset, joiden isää Lönnrot oli
laulattanut, osasivat paljon runoja. Toverini kirjoitti ne vertauksen
vuoksi, vaikka jo Borenius parikymmentä vuotta aikaisemmin oli heitä
laulattanut. Jamas-veljekset olivat vähän vanhanaikaisempia ukkoja,
mutta kylän mahtimiehiä kumminkin. Heitä näytti vähän hävettävän,
kun vaadimme laulamaan runoja, joita he ennen nuorempina olivat
laulaneet milloin kotona, milloin matkoillaan Suomessa. Hymyt ja
estelyt päättyivät kuitenkin siihen, että he vierashuoneessa,
jonne ei sivullisia päässyt, avasivat virsilippaansa ja lauloivat
laulunsa. Suostuivat he siihenkin, että valokuvasin heidät semmoisessa
asennossa, "käsi kädessä, sormet sormien lomassa", johon Lönnrot
kertoi kilpalaulajain ennen ruvenneen, vaikka tämä laulunmalli olikin
veljeksille tuntematon.
Meidän näissä toimissa puuhatessamme saapui kylän venäläinen uratnikka
huhun mukaan erään juonikkaan isännän yllytyksestä -- tiedustelemaan
passejamme ja askareitamme. Tuo isäntä kuului häntä yllyttäneen
kimppuumme sillä verukkeella, että valokuvailimme ja muka laadimme
karttaa, jonka mukaan vihollinen voisi maahan tulla. Uratnikasta ei
kuitenkaan ollut vaikea selvitä matkakirjeiden avulla, eivätkä muutkaan
sen koommin meitä ahdistaneet valokuvailun vuoksi.
Sain Uhtuesta koko joukon vanhoja koruompeluksia, osasta silkillä
ommeltuja, varsin omintakeisia malleja. Nykyään tämä ompelutaito oli
kokonaan unohtunut, mutta siellä täällä oli muiskia vielä arkkujen
pohjalla ja kaipauksetta niistä luovuttiin. Olipa vielä jollakulla
vanhoja ompelutelineitäkin. Kävimme katsomassa erästä nuorta, ehkä
viidentoista vuoden vanhaa neitostakin, jota laitettiin koko kylän
kauneimmaksi. Vaikka Toarie oli verraten köyhä -- isä oli vuosikausia
elellyt Suomessa, jättäen perheensä oman onnensa nojaan -- oli hän
kauneutensa vuoksi kuitenkin niin suuressa maineessa, että sanottiin
nuorten miesten kilvan tahtoneen viedä hänet miehelään, vaikka hän
oli vielä alaikäinen. Toarie olikin paljon somempi kuin valokuvassa,
eikä se suinkaan vähentänyt hänen viehätystään, että hän osasi "veätä
värttinätä".