Siihen aikaan kun Vienan Karjalassa matkustelimme, ei runotoisinnoita
vielä oltu julkaistu kuin joku näytearkki, ja tietoni niiden laadusta
senvuoksi olivat vaillinaiset. Kun sitten aloin runoja itse kerätä,
niin tuntuivat alussa ne ainekset, joista kansalliseepoksemme on
koottu, kylläkin niukoilta ja hatarilta. Emme missään tavanneet
semmoista toisintoa, joka olisi likimainkaan vastannut Kalevalan
runojen täydellisyyttä, vaikka laulatimme parhaita enää elossa olevia
laulajoita. Saamistamme runoista useat olivat kuin lyhennetty karsittu
laitos, joka nopeaan kertoi pääpiirteet semmoisista tapauksista,
joille Kalevala omistaa monta runoa. Ne olivat vain kuin selkärankaa,
jonka ympäriltä useimmat jäsenet ja elimet puuttuivat. Toisia runoja
laulettiin toisista henkilöistä kuin Kalevalassa, toisia oudoissa
yhteyksissä, muutamat olivat taruperäiselle eepilliselle runopiirille
aivan vieraat. Varsinkin pienempien laulajien runot olivat usein niin
sekaantuneet, että niistä puuttui ajatuksen yhteys. Pakanallisen
jumaluustaruston nimiä oli väännelty niin kummasti, ettei laulajalla
ilmeisestikään enää voinut olla aavistusta siitä, mitä ne alkuaan
merkitsivät.
Mutta kun olimme enemmän runoja kirjotelleet, muuttui vähitellen
käsityksemme. Tuossa verraten hajanaisessa, ikäänkuin karsitussa
toisintorunoudessa alkoi yhä selvemmin kajastaa suuri yhteys. Kuta
useampaan laulajaan tutustuimme, sitä enemmän se rikastui, sai
täydentäviä piirteitä, runsaampia värejä ja vivahduksia. Näköala
laajeni samoin kuin yksityisen asunnan piiristä noustessa vuorelle,
jolle ympärillä olevatkin seudut näkyvät. Maisemanäköalassakin
vallitsevat eri kohdissa enimmäkseen samat perusainekset, mutta alati
toistuessaan laajalla alalla ne saavat lukemattomia uusia sävyjä,
yhtyvät eri tavoilla ja ryhmittyvät suuremmiksi johtopiirteiksi,
joita ei yksityismaisemassa huomaa, vaikka se voi olla niistä osa,
kukkulajonoiksi, metsä- ja viljelysaloiksi, vesistöiksi, joita
yhdistävät salmet ja joet. Melkein samaan tapaan kansanrunouden
näköalat rikastuvat ja saavat suurempia yhdistäviä juonia, kuta enemmän
niitä kerääntyy katsojan tajuntaan. Jokainen saatu toisinto samoin kuin
vuorelle noustessa askel askelelta paljastaa uusia piirteitä ja samalla
yhä enemmän haahmottelee suurempaa kokonaisuutta.
Näin Lönnrotin näköala laajenemistaan laajeni, kuta enemmän
toisintorunoja hänelle karttui, kokonaisuus alkoi hänelle yhä enemmän
selvetä ja lopulta hän saattoi luoda Kalevalan.
Ne kertomarunot, joista Kalevala on saanut eepillisen sisällyksensä, on
Vienan Karjalan toisintorunojulkaisussa aiheittensa mukaan järjestetty
seuraavasti:
_Sampo-jakso_. Tämä vaiherikas runo on Kalevalan varsinainen
selkäranka. Siitä juoksevat eepoksen juonet. Samporunon yhteydessä
lauletaan paitsi Väinölän ja Pohjolan taisteluita usein maailman
luominenkin ja vielä muitakin runoaiheita, jotka tässä on itsenäisiksi
erotettu.
_Taivaan taonta_. Siitä on säilynyt ainoastaan muutamia harvoja lyhyitä
katkelmia, jos lienee ennen aikaan ollut täydellisempi.
_Kilpalaulanta_, runo Väinämöisen ja Joukahaisen kohtauksesta ja
laulukilpailusta sekä Joukahaisen lupauksesta antaa Väinämöiselle
sisarensa puolisoksi. Se ehkä täydellisimmin kansanlaulussa vastaa
Kalevalan runoa.
_Ainoruno_, kuvaus nuoresta tytöstä, joka lehdossa tapasi "Osmosen" tai
"Kalevaisen" ja surussaan hänen kosinnastaan kuristi itsensä aitassa.
Runo on semmoisenaan niin katkelman laatuinen, että se kuin itsestään
sopeutui Joukahaisen sisareen, vaikka sekä Väinämöinen että Joukahainen
ovat sille tuntemattomat.
_Vellamon neidon onginta_. Usemmissa toisinnoissa tämä runo lauletaan
Väinämöisestä. Vanha runoilija sai ongella ollessaan kalan, jota hän
ei ollut ennen nähnyt, rupesi sitä leikkaamaan, mutta "lohi loimahti
merehe, kala kirjo kimmertihe", ja ilmaisi veteen päästyään olevansa
Vellamon neito, joka oli tullut ikirunojalle puolisoksi. Suotta Väinämö
enää kokee sitä käsiinsä saada. Aiheen puolesta runo kauniisti sopi
edellisen jatkoksi, vaikk'emme sitä toisintorunoudessa siinä yhteydessä
tapaakaan.
_Väinämöisen polvenhaava_. Väinämöinen veistää vuorella venettä,
kirveen koskematta kivehen, mutta hiisi vaapahuttaa vartta, niin että
kirves käy Väinämöisen polveen. Haavasta virtaavan veren sulkee muuan
tietäjäukko loitsullaan.
_Venepuun etsintä_. Sampsa poika Pellervoinen, toisissa toisinnoissa
joku toinen henkilö, etsii Väinämölle venepuuta.
_Tuonelassa käynti_. Useimmissa toisinnoissa kerrotaan Tuonelan matka
Väinämöisestä. Arhipan laulamassa retki tapahtuu sen johdosta, että
Väinämöisen reki oli Päivölän pidoissa rikkaantunut.
_Vipusessa käynti_. Väinömöinen käy Vipusen luona saamassa sanoja,
joita hän tarvitsi "tehdessään tiedolla venettä, laatiessaan purtta
laulamalla."
_Kilpakosinta_. Väinämöinen ja Ilmarinen matkustavat kilvan kosimaan
Pohjolan emännän tytärtä. Runo tavallisesti alkaa kauniilla kuvauksella
siitä, kuinka Ilmarisen sisar keksi merellä Väinämöisen veneen ja
houkutteli häntä ilmaisemaan, millä asioilla hän liikkui, sekä sitten
juoksi kertomaan uutisensa veljelleen, joka kiiruumman kautta niinikään
suoriutui matkaan. Nämä toisinnot käsittävät Kalevalan komeimpia ja
vanhanaikaisimpia piirteitä, kuten ansiotyöt, jotka Pohjolan emäntä
määräsi suoritettaviksi, ennenkuin suostui tyttärensä antamaan.
_Kultaneidon taonta_. Ilmarinen, toisissa toisinnoissa Väinämöinen,
takoo kullasta neidon, huomaten kuitenkin hyvin viluksi sen kanssa
lepäillä.
_Kojosen pojan kosinta_. Synkkä runo Kojosen pojasta, joka kosi
Kommin tytärtä ja vihdoin saikin neidon ja vei hänet vastoin tahtoaan
kotiinsa, täällä surmasi ja lähetti lihat anopilleen lahjaksi. Se on
Kalevalassa Kullervorunoon sovitettu.
_Laivaretki ja kanteleen synty_. Väinämöinen laskee sinistä merta,
vene täynnään neitoja ja nuoria miehiä, keksii merellä kanteleen
ainekset, laatii niistä soiton ja viehättää ihmiset, eläimet ja kaikki
haltijatkin soittoansa kuulemaan.
_Nimettömät taudit_. Ainoastaan joku lyhyt toisinto Vienan Karjalan
runoalueella on säilynyt niistä taudeista, joita Väinölän lapset
potivat ja jotka sitten Väinämöinen voimallisilla voiteillaan paransi.
_Auringon ja kuun päästö_. Tästä runosta on vasta 1870-luvulla
kirjoitettu Vuonnisessa muistoon kaksi lyhyttä toisintoa. Se oikeastaan
kuuluu Karjalan kannaksen runoihin.
_Väinämöisen tuomio_. Runo Luojan synnystä, Väinämöisen yrityksestä
saada hänet kuolemaan pantavaksi ja runoilijan poislähdöstä, kun
tuomiota ei toteutettu.
_Lemminkäisen virsi_. Yleisin kautta Karjalan laulettu runo.
Runon ytimenä on kertomus Lemminkäisen tulosta Päivölän pitoihin
kutsumattomana vieraana ja kaksintaistelu Päivölän isännän kanssa.
Usein se päättyy hänen matkallaan saareen piilemään ja seikkailuihinsa
saaren impien iloissa. Tämä osa runosta kuitenkin usein lauletaan
Kullervostakin. Harvinainen on Arhippa Perttusen laulama toisinto
Lemminkäisen surmasta.
_Hiiden hirven hiihdäntä_. Se yleisimmin lauletaan Lyylikistä, lylyjen
sepästä, mutta lauletaan jossain toisinnossa Lemminkäisestäkin ja
"kauniista Kauppi Köyrötyisestäkin".
_Ison härän runo_. Kuvaus suuresta härästä, joka kasvoi Hämeessä.
Kalevala sen tarjoo Pohjolan häissä hääkansalle.
_Ahdin ja Kyllikin runo_. Tästä kauniista Kalevalan runosta on Vienan
Karjalan toisinnoissa säilynyt vain muutamia lyhyitä katkelmia,
melkeimpä vain viittauksia. Säilyneitten säkeitten pätöisyys kuitenkin
viittaa siihen, että runo on ennen ollut täydellisempi, ja Aunuksesta
Europaeus löysikin täydellisemmän toisinnon, joka on vanhinta,
kuontuneinta kansanrunoa.
_Kalevan pojan kosto_. Kuvaus paimenesta, jonka leipään emäntä leipoo
kiven ja joka kostoksi ajaa metsän petoja tarhaan emännän surmaksi.
_Sisaren turmelus_ lauletaan milloin Kalevan pojasta, Kullervosta tai
"tuhmasta pojasta Tuiretuisesta".
_Kuolon sanomat_ tapaamme Kalevalassa Kullervon sotaan lähtiessä, jossa
yhteydessä ne toiminnoissakin lauletaan. Tämä runo on Vienan Karjalan
alueella verraten harvinainen ja vaillinainen.
Jos palaamme vertaukseemme, niin voimme sanoa katseen Latvajärven
Arhipan runomajalta kantavan kauemmaksi kuin ainoankaan toisen
runolaulajan pihoilta. Se on jo melkoisella mäellä, johon näkyy omia
maita laajemmalti koko kotiseutu, jopa häämöittää metsän takaa vesiä,
jotka johtavat vielä etäämmällekin, vieraille runomaille.
Arhipan laulamasta Sampo-jaksosta lukija saa hyvän käsityksen siitä,
minkälaisia parhaat Kalevalan rakennusaineista olivat, ja sen johdolla
voimme luoda lyhyen silmäyksen siihen, kuinka se muiden laulajain
runoista täydentyi ja kehittyi.