Jäimme, tämän kirjottaja toverinsa ja Varahvontan keralla, Kieretin
kauppalaan, josta aiotuksemme oli matkustaa eteläänpäin Kemin
kaupunkiin ja Kemijokea pitkin takaisin Kuittijärville. Mutta Kemiin
päästäksemme laivalla täytyi meidän kiertää Kannanlahden kautta
ja vielä sivuta hyvän matkaa Kuolankin rantaa, ennenkuin laiva
meren poikki oikaisi Kemiin. Kieretistä on Kemiin suorin tein noin
parinkymmenen penikulman matka, mutta näin tulimme kiertäneeksi
ainakin viisikymmentä penikulmaa ja saimme olla merellä useita päiviä.
Laivalla oli määrätyt kulkuvuoronsa, jonka vuoksi sen täytyi satamissa
odottaa aikaansa, vaikka olisikin kerinnyt aikaisemmin lähtemään.
Mutta hätää ei ollut "Ptishoffilla" mitään, se oli hyvin varustettu
ja ruokalaitos oli kaikin puolin tyydyttävä. Varahvontta kummissaan
katseli kookasta alusta ja vielä enemmän ihmetteli sen laitoksia. Mutta
meren monet ihmeet, maneetit, delfiinit, eivät niinkään kiinnittäneet
hänen huomiotaan -- nehän olivat niitä tursaita ja muita kummituksia,
joista runoissa lauletaan ja tarinoissa kerrotaan. Sitä paitsi oli hän
nuorempana ollut mursunpyynnillä "Uuella maalla" (Novaja Zemljassa) ja
siellä kyllä tutustunut meren ihmeisiin. Laiva oli Turussa rakennettu,
jonka vuoksi tunsimme olevamme vähän kuin turvallisella pohjalla.
Laiva seisahtui lahdelle ja sinne soudettiin veneellä. Lähes puolen
vuorokautta saimme sen kannella töllistellä, ennenkuin yön selkään
päästiin lähtemään. Näköala ulapalle oli tosin suljettu, mutta
kuitenkin huomasimme piankin olevamme suolaisella merellä, sillä
meidän silmäillessä laivan kannelta veteen, joka Suomen rannoilla
tavallisesti on niin tyhjää ja elotonta, alkoi pohjasta kiehua
esiin mitä ihmeellisimpiä ruskeita piparikakkuja ja tähtösiä, joita
täytyi lähteä veneestä katselemaan. Airon lappealla kohotin eräänkin
nousijan vedestä, ja se oli kuin melkoinen kasa hyytelöä. Koko laivan
ympäristö kiehui täynnään meduusoja. Meressä, jossa on niin paljon
ravintoaineita, tietysti myös on paljon kaloja, ja mitä oivallisimmat
lohet nousevatkin kaikkiin näihin jokiin, puhumattakaan ulkomeren
kalakarjoista. Karjalaiset laulajat sanovat "meren olevan pohatan"
siitä pitäen, kun osa Sampoa sinne joutui, ja tämä sana epäilemättä on
juuri Vienan merestä paikallaan. Karut ja autiot ovat rannat, mutta
meressä on Jäämeren ehtymätön riistarikkaus.
Omituisilla, uteliailla tunteilla lähdimme viillettämään Vienan merta.
Venäläisiä mainitaan huonoiksi merimiehiksi, mutta poikkeuksiakin
on. "Ptishoffin" kapteeni oli oikea merikarhu, joka oli elämänsä
valtamerillä purjehtinut -- muistaakseni hän oli Kuolasta kotoisin,
-- ja varsin turvallisena saattoi istua hänen ohjaamassaan laivassa,
vaikka Vienan meren väylät ovatkin kariensa ja vaillinaisen tuntemisen
vuoksi mitä vaarallisimpia. "Ptishoffilla" käytettiin englantilaista
kuvakorttia. Englantilaiset näet tuntevat nämä rantaväylät paremmin
kuin venäläiset itse. Samalla kun heidän sotalaivansa aikanaan
pommittelivat Solovetskoita, laativat he näistä rantavesistä pätevät
kartat.
Jos Kalevalan tapauksia ajattelemme Vienan meren äärillä tapahtuneiksi,
niin ovat nämä rannat kylläkin sopusoinnussa niitten käsitysten
kanssa, jotka runoteos antaa Pohjolasta. Jo muutaman penikulman päässä
rannikosta luonto huomattavasti kolkostui, kun tätä merta lähestyimme.
Kalliopohja yhä enemmän paljastui, rannikko itse oli jylhää, vaikkei
aivan korkeata vuorimaata, kolkkoja kallioita, joilla tuulien pieksämä
harva havumetsä vaivalla piti puoliaan. Kuta kauemmaksi pohjoista
kohti kuljettiin, sitä korkeammaksi kohosivat vuoret, kunnes ne
Kannanlahden perukassa pilviä pitävinä tuntureina lähestyivät aivan
meren rantaan. Mutta sitä myöden myös kasvisto köyhtyi köyhtymistään,
eikä Kannanlahden perukassa enää ollut juuri muuta kuin kivi ja vesi,
Lapin luonto kaikessa alastomuudessaan.
Semmoista on tämän "Karjalan rannan" pohjoisosa. Kieretistä eteläänpäin
se alenee, käy yhä laidommaksi ja sen mukaan väylätkin sen edustalla
sotkuisemmiksi.
Kieretistä päästyämme poikkesimme ensimmäiseksi Koutaan, Koudanjoen
suuhun. Koudassa ovat tämän rannikon suurimmat sahat, luullakseni
enimmäkseen englantilaisten ja norjalaisten hallussa. Hyvät ovat ne
metsät, joita täällä sahataan, ja hyvässä maineessa lienee sen vuoksi
Koudan puutavarakin. Koudan jälkeen poikettiin Näseeseen, jossa vielä
puhutaan karjalaa. Näseekin harjoitti viljakauppaa. Sieltä muun muassa
Salla eli Kuolajärvi toi viljatarpeensa.
Yhä kapenevan vuonon pohjukassa oli vihdoin Kannanlahden kaupunki.
Hyvin se oli pieni ja vähäpätöinen kaupungin nimeä kantaakseen, mutta
sitä komeampaa oli luonto. Huimat tunturit kohosivat aivan meren
rannasta, ja niitten juurella kaupunkipahanen suurine nuottineen
näytti vieläkin vähäpätöisemmältä. Kaupungin kohdalla laskee
Imanterosta tuleva Niva mereen. Joki on niin vetevä kuin Oulun joki,
ainakin kesällä, jolloin ylämaassa lumet sulavat. Loppumatkansa se
laskee viettävää louhipohjaa monen virstan mittaisena vinhana koskena,
jonka kiivaita kuohuja ja kirkasta vettä väsymättä katseli. Vaikka
koski on jyrkkä ja aallokko, lasketaan sitä kuitenkin veneellä, ja
hyvän kyydin siinä kuului saavan. Maan sisästä näkyi aavistus siitä
syvänteestä, jossa Imanteron järvi on, ja tunsimme Kibinän tunturin
pitkästä sinisestä selästään, joka kohoo kaikkien muitten vuorien yli
ja kantaa laellaan melkein ainaista lunta.
Kannanlahdesta laskettiin itäänpäin, taikka alussa kaakkoa kohti pitkin
Kuolan niemimaan rannikkoa. Kuta kauemmaksi etenimme lahden pohjasta,
sitä enemmän alenivat Kuolan rannat. Ensimmäinen poikkeuspaikka oli
Umba, joka oli kautta Karjalan kuulu helmijoestaan. Joka kesä sinne
lähti karjalaisia onneaan koettamaan ja monta kaunista helmeä heidän
sanottiin sieltä tuoneen.
Muista paikoista Kuolan rannikolla kiinnitti laivasta nähden
huomiotamme varsinkin Turjan niemi sekä muotonsa että nimensä vuoksi.
Se oli jylhä laaja kallioniemi, joka pistää kauas mereen ja korkeana ja
ylpeäpiirteisenä tarjoo otsaansa ja kylkiänsä tuulille ja aalloille.
Poikkesimme moneenkin rantaan, mutta vain etäältä näimme kylät, sillä
laiva seisahtui ulapalle ja kylistä soudettiin veneillä laivalle.
Semmoinen oli viimeinenkin, jossa kävimme, Kusamen (Kuusamo) nimeltään.
Ranta alkoi tällä puolella jo olla niin laitoa, että olisi ollut
vaarallista lähestyä kylää. Veneillä tuotiin matkustajat, vietiin
tavarat ja venäjänkielisiä olivat kaikki. Olipa surullista täten pitkiä
matkoja seurailla rannikkoa, jossa joka kylä todisti karjalaisen
kansallisuuden katoamista.
Kusamenista oikaisimme vihdoin meren poikki Kemiä kohti. Jouduimme
keskelle Vienan merta, eikä maata näkynyt miltään puolelta. Raskas,
itsepintainen auer asui ulapalla ja vesi näytti olevan tavallista
hitaampaa nousemaan laineiksi, vaikka tuuli melko lailla. Sepä jo
onkin sangen suolaista, kylmää ja raskasta. Kolkko ja surullinen oli
tämän meren pinta. Mutta elämää siltä ei puuttunut. Näimme jo jonkun
pienen valaankin puuskuttelevan vettä ilmoille ja vilkkaita delfiinejä
välähtelevän laivamme ympärillä.
Ensimmäinen maa oli nyt Solovetskoin saaristo, jossa kuulu luostari
on. Ylen kolkolta sekin näytti mereltä nähden, mutta saariston
sisäosissa kuuluu olevan kauniita maisemia. Se on kaukana rannasta,
aavassa meressä. Jyvöälahdessa meitä oli kehotettu kaikin mokomin
käymään katselemassa luostarin ihmeitä, mutta siihen meillä ei ollut
aikaa eikä juuri haluakaan. Me katselimme luostaria toisilla silmillä
kuin karjalaiset pyhiinvaeltajat. Näimme siinä sen mahdin, joka oli
karkoittanut näiltä rannoilta Karjalan kansan. Laiva ei monasterissa
poikennutkaan, ja Kemistä olisi sinne ollut veneellä matkaa kokonaista
kuusi penikulmaa. Kun emme tainneet venäjääkään, niin että olisimme
voineet lukea luostarin vanhoja kirjoja, niin olisi ollut tuiki turha
sinne lähteä. Mutta se sanottakoon, että suuri oli tämän pyhitetyn
paikan maine kaikkialla Vienan meren piirissä ja kaukana ylämaassakin.
Aina Maanselän etäisistä kylistä saakka sinne matkasi joka vuosi
pyhiinvaeltajia, jotka laskivat kaikki Kemijoen perkkaamattomat
kosket, saadakseen luostarissa omantunnon tyydytystä. Pyhiinvaeltajia
tavallisesti keräytyi niin paljon yhteen joukkoon, että voivat ottaa
yhteisen suuren veneen. Laskumiehet otettiin aina Kuittijärviltä
saakka. Siellä oli varsinkin kaksi Kemijoen laskijaa, joita mainittiin
muita taitavammiksi. Toinen kuului laskeneen matkan kuusi- tai
seitsemänkymmentä kertaa. Ohjauksesta heille maksettiin parikymmentä
ruplaa, mutta pyhiinvaeltajat saivat itse soutaa. Veneet olivat siksi
suuret, että niihin mahtui parikymmentä henkeä, eikä matka tullut
kalliiksi yksityistä kohti. Mutta vielä suuremmat kuin Kemijoen olivat
huonoilla säiliä Vienan meren vaarat; myrskyt ja sumut pakottivat
pyhiinvaeltajien veneitä usein viettämään päiviä ja viikkojakin sään
pidossa jollain autiolla alastomalla saarella. Silloin he saivat
kokea paljon kurjuutta. Mutta sitä hurskaammalla mielellä sitten
saapuivatkin "pyhään kaupunkiin". Monastirista ostettiin tulijaisiksi
koruompeluksilla varustettuja käsiliinoja, saviastioita y.m. arvatenkin
munkkien valmistamia esineitä.
Se merenlahti, johon Kemijoki laskee, on niin pitkälle matala ja
karipaikkoja täynnä, että "Ptishoff" täälläkin pysähtyi seitsemän
virstan päähän kaupungista, suuren mahtavan sahan luo. Kaupungista
soudettiin laivalle suurilla veneillä ja ne veivät ja toivat tavarat
ja matkustajat. Vastavirta ja vastatuuli tekivät paljon haittaa, mutta
muutamia tuntia ponnisteltuamme pääsimme kuitenkin Vienan Kemin rantaan.
Olimme sitä luulleet huonommaksi kaupungiksi, kuin se todella oli.
Kemissä asui koko joukko virkamiehiä ja varakkaita kauppiaita, ja
sen vuoksi oli siellä kahdenkertaisia puurakennuksiakin, joista
kaupunki sai jonkun verran näköä. Varahvontta oli täällä oleskellut
enemmänkin aikaa, ja hän mainitsi pohattain rikkaudesta esimerkkinä,
että eräskin oli häntä pitänyt palveluksessaan vain sen vuoksi, että
hän "kumauttaisi (kutittaisi) hänen jalkapohjiaan". Arvatenkin oli
mies sairas ja hänen vaivojaan oli siten lievennettävä. Varahvontta
kertoi täysin määrin nauttineensa tämän kauppiaan luottamusta, joka ei
kuitenkaan estänyt häntä auttamasta kauppiaan tytärtä karkaamaan erään
köyhän kosijan kanssa.
Kemissä majailimme karjalaisen Mäkushkinin hyvänlaisessa talossa, joka
oli kestikievari. Päärakennuksessa oli kaupungin poliisikonttori, ja
kun siinä oleva kievarihuonekin juuri oli saanut asukkaan, niin meidät
sijoitettiin piharakennukseen, jonka alakerran oven päälle oli maalattu
sana "arestantskija". Alakerta toisin sanoen oli kaupungin putka.
Meille osotettiin huone putkan päällä toisessa kerrassa. Ruuan saanti
oli täälläkin, kumma kyllä, sangen vaikeata. Ja huonoa oli yölepokin.
Luteet pakottivat lopulta pakenemaan viileään eteiseen, jossa monen
tuskan jälkeen vihdoin saimme lepoa. Niin huonosti tuskin olimme
missään sisämaassa asuneet.
Unta odotellessamme kuulimme alaalta putkasta laulua. Aloimme sitä
kuunnella... ääni oli kuontunut täyteläinen baritoni, taipuisa ja
kouluutettu, ja sävelet, joita se lauloi, olivat aarioita tunnetuista
oopperoista. Laulaja kaikuvin askelin kulki edes takaisin arestantskin
huoneessa... se olikin arestantskija itse. Seuraavana aamuna
näimme hänet pihalla vääntämässä tahkoa poliisille, punapartaisen,
turpeanaamaisen miehen, joka tosin näytti olevan rappiolla, mutta
nähneen aikanaan parempiakin päiviä. Kuulimme sitten vähän hänen
vaiheistaan. Hän oli ollut joku oikeusvirkamies Moskovassa ja
arvatenkin valtiollisten mielipiteittensä vuoksi karkoitettu Kemiin,
niinkuin niin moni muukin. Kymmenen vuotta siellä oleskeltuaan hänen
oli pitänyt päästä palaamaan kotiseuduilleen, mutta oli sattunut
viinapäissään taas sanomaan jotain varomatonta ja siitä tuomittu
muutamaksi päiväksi arestiin. Yksinäisyydessään hän siellä lauleli
lauluja elämänsä kukkeuden ajalta, ja lahjakas mies hän varmaan oli
kerran ollut.
Kemissä oli jonkun verran sotaväkeä, kuulemamme mukaan reserviä, jossa
karjalaisistakin toiset saivat asevelvollisuutensa palvella. Satamassa
oli jäännöksiä entisistä linnoituksista, mutta ne olivat jo rappiolla.
Kaduilla kasvoi ruohoa, sillä luetut olivat Kemissäkin rattaat.
Maantietä ei ainakaan sisämaahan päin ollut kuin seitsemän kilometrin
pituinen pätkä Kemijoen viimeisten ankarien koskien sivu. Ja sekin tie
oli silloin vielä aivan nuori, vaikka siksi kunnossa, että sitä pääsi
rattailla kulkemaan.
Kemi oli ummikkovenäläinen, mutta tapasi siellä usein niitäkin, jotka
osasivat "paissa karjalaksi".
Kemissä päiväkauden viivyttyämme lähdimme jälleen matkalle
sisämaahan, lähdimme iloisella mielellä, sillä merimaasta olimme
saaneet tarpeeksemme. Ikävöitsimme takaisin puhtaihin pirtteihin ja
vanhanaikaisiin oloihin, joissa piirakkaat olivat parhaat, meille jo
rakkaiksi käyneet herkut, joissa olimme tottuneet niin hyvin viihtymään
samovaaran ääressä puheliaan isännän seurassa.
Matkustimme kevarikyydillä paljon kuljettua tietä, ja hyvät veneet
olivat sen vuoksi pitkin matkaa käytettävänämme. Mutta ei mikään vene
sentään vetänyt vertaa kuvernöörin veneelle, jonka näimme Putkuon
kosken niskassa. Se oli niin suuri kuin pieni lotja. Se oli rakennettu
kerran, kun kuvernööri kuuluu olleen aikeissa matkustaa sisämaahan
lääniään katsomaan, mutta matkasta ei silloin eikä myöhemminkään tullut
mitään, ja niin jäi lotja käyttämättä. Turhaan saatiin ylämaassa
odottaa maaherraa, jolle olisi valitettu sitä ja tätä alempia
virkamiehiä vastaan. Mutta olisikohan moisella aluksella Kuittijärville
asti päästykään?
Olimme nyt suurella Kemijoella. En tiedä, olisiko se Oulujoen kokoinen,
mutta tuskin luulen, vaikka se saakin vettä sekä Kuittijärvistä että
eteläpuolelta Repolasta, Rukajärvestä ja Akonlahdesta saakka. Vesi
kuitenkin oli silloin jo alimmillaan. Keväällä sitä on monin verroin
enemmän, ja kun rannat enimmäkseen ovat matalat, niin joki tulvan
aikana varmaankin on koko mahtava. Se on osasta jotenkin virtainen,
koskia on paljon, ja matka oli sen vuoksi hitaanlaista. Toisin paikoin
on kuitenkin tyyniä suvannoitakin, joilla soudeltiin kuin järvillä.
Laajain erämaitten kautta se kauttaaltaan virtaa, ainoastaan muutama
kylä on joen rannoilla.
Noin parin penikulman päässä Kemistä on Usmanan kylä samannimisen
valtavan kosken alapuolella. Se on melkoinen, taloja lienee yli
parisataa. Usmana oli jo karjalaisella kielialueella, mutta venäläistyi
nopeaan. Kylä oli verraten hyvin rakennettu ja sanottiin siinä olevan
rikkaitakin. Tuskin olimme sinne tulleet ja muhkeaan kestikievariin
asettuneet, ennenkuin tultiin kutsumaan alakerrassa olevaan
kauppapuotiin, jossa stanovoin sanottiin tahtovan meitä puhutella.
Olimme jo jotenkin rähjäisen näköiset, ja siitä kyläläiset arvatenkin
luulivat meitä kiinni otettavan ja heitä oli kokoontunut puoti täyteen
sitä näkemään. Mutta stanovoi paperimme luettuaan mitä kohteliaimmin
teki meille selkoa matkoista piirissään aina Vuokkiniemeen saakka, ja
vaikk'emme siitä paljoakaan ymmärtäneet, niin myönsimme vain kaikkeen
ja olimme tyytyväisen näköiset, ja asiansa ajettuaan hänkin lähti
tyytyväisenä matkaansa. Emme sen koommin joutuneet virkamiesten kanssa
tekemisiin.
Koskessa oli koko joukon katselemista. Se on kapea kallioruuhi, jossa
vesi uupumatta riehuu. Rantakalliot ovat laajalta aivan puhtaiksi
huuhtoutuneet, sillä kaikkien niitten päällitse sanottiin veden
kevättulvalla kuohuvan. Silloin tämä koski varmaan on hirmuinen.
Kalliot ovat särmäiset ja korkeatkin. Veneellä sitä on kuivallakin
mahdoton laskea, ja ihmetellä täytyi, että sitä lohikaan pääsi
nousemaan. Sitä tuskin olisi uskonut, ellei olisi varmaksi havainnut.
Toisella rannalla oli pieniä korvapatoja palavassa koskessa ja niissä
hyvin karkeasti valmistetut pajuiset rysät. Niin ahdas on rannalla
lohen nousureitti, että näilläkin rysillä saatiin sileätä hopeakylkistä
Jäämeren lohta niin paljon kuin rysään mahtui. Niitä oli kuin halkoja
pinossa. En tiedä, kiero silmämmekö lienee syynä ollut, mutta meidän
katsellessamme täpötäyden rysän tyhjentämistä sattui yksi lohi
livahtamaan takaisin koskeen. Ei sitä kuitenkaan suurin kiroiltu,
arveltiin kai tulevan toisella kerralla.
Pohjoisrannalla oli suurempi pato valtavien paasien muodostamassa
tyynemmässä putaassa, ja sen ääressä katselimme lohien nousua,
kunnes padon vartijat tulivat ja ajoivat pois. Hauskaa oli nähdä
lohien koskesta päästyään lepäilevän tyvennössä padon alapuolella ja
kohottavan nokkaansa ilmaan. Ongenvavalla asettelin perhoa varsin yhden
kuonon päälle, mutta se ei ollut siitä tietävinään, lienee vielä ollut
koskimatkan jälkeen hengästynyt.
Usmanalta menee Voigarven kautta maan poikki suoraan kevaritie
Paanajärveen, mutta koska meillä oli tavaroita ja mieluummin
tutustuimme jokeen, niin nousimme sitä myöden. Veneeseemme työnnettiin
pari viinalekkeriä pyynnöllä, että veisimme ne tukkipäälliköille,
jotka matkalla tapaisimme. Jokimatka Paanajärveen oli kahdeksan
penikulmaa, eikä välillä ollut ainoatakaan asumusta. Kun kulku
vastavirtaan oli hidasta ja sääkin oli kolkkoa ja sateista, kävi
matka kylläkin ikäväksi. Kolmatta päivää viivyimme tällä taipaleella,
viettäen yömme metsäsaunoissa. Kuljimme erään palaavan paanajärveläisen
veneessä. Vaikka vene oli suurenlainen, niin kävivät tilat kolmelle
matkustajalle, yhtä monelle saattajalle, monille tavaroillemme ja
tukkilaisten viinoille kuitenkin hyvin ahtaiksi. Veneen pohjalla saimme
istua jalat koukussa.
Vaihteluna olivat kosket, koska niiden kohdalla pääsimme maalle
kävelemään ja venettä nostettiin tyhjiltään. Toiset kosket olivat
pitkiä, nelin viisin virstoin, toiset lyhempiä, joku aivan jyrkkä,
melkeinpä putouksen tapainen. Semmoinen oli Juuma, joka oli Usmanan
ja Paanajärven välillä puolitiessä. Se oli niin jyrkkä, että vene oli
taivallettava maisin sen päälle, pienen kalliosaaren poikki. Sitäkin
kuitenkin laskevat tyhjällä veneellä taitavimmat koskimiehet, niin
mainittiin, ja Ervasti matkallaan näkikin sen omin silmin:
"Juuma on lyhyt, vaan hyvin jyrkkä, syösten vetensä kuohuvana
vaahtona kahen puolen pientä kalliosaarta. Vene laskettiin maihin
pohjoispuolella jokea, koska pohjoinen väylä on vähemmän vihainen.
Me muut nousimme korkeaa rantatörmää ylös, itsekullakin joku kantama
kädessä, ja kiersimme syvän, veden leikkaaman juovan ympäri putouksen
alle. Vaan kaksi venemiestä astui aivan kosken syrjään nähäkseen,
voisiko venettä siitä soutaen laskea, tahi pitäisikö köyttä käyttää.
Kun me olimme perille ennättäneet, olivat miehet jo lopettaneet
tutkintonsa ja palanneet veneeseen sekä vieneet sen rantaan,
sillä väylä kulki enemmän pitkin saaren kylkeä. Joka teki laskun
vaaralliseksi, oli kosken mutkaisuus. Keskellä koskea pisti näet
pohjoisrannasta kallio noin 20-30 syltää pitkälle ulos, jonka yli vesi
kyllä osaksi virtasi, vaan joka pakotti valtaväylää jyrkästi kääntymään
etelää ja saarta kohti. Virran muassa kulkien olisi jokainen vene
särkynyt tuhansiksi palasiksi tätä kalliota vastaan. 'Ka ilman köyttä
laskevat', huusi yksi meistä, jotka seisoimme törmällä kosken alla
odotellen veneen tuloa, ja samassa näkyi vene juuri kosken niskassa.
Kaikkein, mutta varsinkin minun ja kumppanini silmät olivat nyt kuin
kiinninaulatut veneen kulkuun. Mahoton on kertoa sitä nopeutta,
jolla se kiiti alas virtaa. Kosken voima oli itsessään kyllä suuri,
vaan lisäksi molemmat miehet, toinen soutamalla, toinen huopaamalla,
jouduttivat kulkua mitä suinkin jäntevistä käsivarsista lähti. Sanat
soutaa ja huovata riittävät kuitenkin ainoastaan vaillinaisesti
antamaan käsitystä niistä suonenvedon tapaisista voimanponnistuksista,
joita miehet tekivät, sillä he varmaan suorittivat soutajan ja
huopaajan liikunnot kymmenen kertaa tulisemmin kuin tavallisesti. Mutta
tämä verraton nopeus oli ainoa pelastus; ja jo keskeltä niskaputousta
kulkien poikkiteloin virtaa vene onnellisesti pääsi tuon vaarallisen
kallion sivutse, hyppeli iloisesti pitkin aaltojen harjoja loppuosassa
virtaa ja oli kosken alla pikemmin kuin olen tässä ennättänyt kertoa,
puolillaan vettä kyllä, mutta muuten vahinkoumatonna. Jos joku
vahinko olisi sattunut, esim. airo eli hanka taittunut tuosta kovasta
sounnista, niin melkeinpä välttämätön kuolema olisi tarjona ollut."
Muutoin olivat kaikki nämä kosket siinä kunnossa, johon ne Luojan
kädestä olivat jääneet, aivan perkaamattomat ja ylen louhiset. Siitä
syystä, ei aallokon suuruuden vuoksi, niitä on vaarallinen laskea.
Vaikeata on nousukin, kun rannoilla ei ole minkäänlaisia vetosiltoja,
niinkuin meidän puolellamme Oulujoen vesistössä. Varsinkin nyt,
kun vesi oli hyvin matalalla, täytyi toisinaan sauvoa vene aivan
keskienolle saakka tai kaalata kauas koskeen pitkin livettäviä kiviä,
kun koetimme köydellä vetäen auttaa sauvojia.
Kemijoen rannat ovat matalat ja lakeat, uoma ei ole syvälle syöpynyt.
Enimmäkseen ne ovat kankaita ja louhikkoa, mutta rantametsän takana
on aavoja soita. Toisin paikoin virta leviää leveiksi suvannoiksi,
joitten varrella on kauniita niittyalojakin ja iloisia lehtoja.
Semmoisissa kohdissa joki muistutti kaitaista sisämaan selkävesistöä.
Mutta Oulujoen komeita virtamaisemia, korkeita törmiä ja jyhkeitä
kuusikoita sai Kemijoelta turhaan etsiä. Suvantojen rannoilla olivat
paanajärveläisten parhaat niityt, ja koska ne kevättulvilla ovat veden
alla ja saavat päälleen lietettä, oli niissä maanlaatu mielestämme
hyvinkin lihavaa. Toisin paikoin kasvoivat rannat niin taajaa
pensaikkoa, ettei tahtonut läpi päästä. Sitä kummallisempaa oli, ettei
tällä kahdeksan penikulman taipaleella ollut ainoatakaan ihmisasuntoa,
vaikka joella suviaikaan oli melkoinen liike. Syyksi mainittiin,
että nämä erämaat ovat kovin kylmät, ja siitä taas saattoi päättää,
etteivät suot kahden puolen olleet kaukana, vaikkei niitä näkynytkään
sanottavasti joelle.
Kemijokea pitkin uivat mereen Vienan Karjalan ikivanhat metsät. Toisia
lauttoja oli jo Usmanassa tullut vastaamme, toisia tapasimme ylempänä
koskilla. Harvoin saa meidän puolellamme enää nähdä niin kauniita
pölkkyjä. Kymmentuumaista pienempää puuta tuskin oli ensimmäistäkään,
mutta suurempia oli kosolta. Ja kaikki järjestään olivat moitteettoman
suoria ja oksattomia. Jokainen puu, jossa oli vähintäkin vikaa,
hylättiin. Ainoastaan moitteettomat pölkyt vietiin Kemiin. Metsät
olivat kruunun, ja niitä hakattiin sen mukaan. Tukkien hakkuun
sanoivat olevan järjestetyn sillä tavalla, että asukkaat kaatoivat
metsästä puut, jotka heidän mielestään täyttivät ehdot, ja vetivät ne
lauttausväylän varrelle. Siellä ne mitattiin ja vedättäjälle maksettiin
kaatamisesta ja vedätyksestä palkka. Mutta vetäjät olivat oppineet
kaatamaan puita hyvin varoen, koska venäläiset tukkipäälliköt pyrkivät
hylkäämään niin paljon kuin suinkin, eivätkä hylätyistä maksaneet
vetopalkkaa. Karjalaiset väittivät, että ne siitä huolimatta pantiin
lauttaan. Säästämänsä rahtimaksut pistivät päälliköt omaan taskuunsa,
se oli rahvaan käsitys.
Erään kosken alla juoksi rantaa pitkin vastaamme joukko tukkilaisia,
jotka kyselivät, oliko meillä päällikölle viinaa. Tämä lienee jo
kotvan aikaa odotellut paanajärveläisten paluuta ja lähettänyt miehet
vastaan kantamaan lekkerit taipaleen poikki, koska koski oli pitkä ja
mutkitteleva ja ne siinä olisivat viipyneet. Miehet saivatkin botskansa
ja lähtivät niitä juoksujalkaa kiidättämään kosken niskaan. Kun
olimme veneinemme kosken nousseet, oli päällikkö lauttamajassaan jo
täydessä humalassa. Aito venäläisellä vieraanvaraisuudella hän haastoi
meidätkin kesteihin ja tarjosi, mitä talossa oli parasta, ruokaa ja
viinaa. Toverini, joka oli raittiusmies, ei maistanut tippaakaan,
mutta minä kyllä tulin piankin tuulelle, eikä siellä salolla kupponen
maistunutkaan hullummalta, vaikk'ei se ollutkaan kolmikymmenkertaisesti
puhdistettua. Kestin lopussa pyysi päällikkö, että ottaisin valokuvan
hänestä ja hänen perheestään, asettuen päremajansa edustalle
joukkoineen ryhmäksi. Ennenkuin kuitenkaan näppäsin, hän sai uuden
tuuman, pyysi vähän odottamaan ja antoi nostaa itsensä katon harjalle,
johon hän asettui hajareisin, pitäen kiinni lipputangosta ja nostaen
lakkiaan. Olisihan siitä tullut soma kuva, mutta pahaksi onneksi olin
unhottanut otettujen kuvien luvun, ja kaunis taulu tuli erään toisen
kanssa samaan lasiin ja molemmat menivät pilalle.
Meidän lähtiessämme ruvettiin lauttamajaa, "hartshivoa", juuri
laskemaan kosken alle. Lasku taitaa olla koko hauskaa, sillä lautta,
joka on lujasti rakennettu, kulkee kuin lata, missä vain enimmän vettä
virtaa, välittämättä kivistä tai aalloista.
Kemijoen suurimmat kosket ovat alaalta lukien: Putkuo, Usmana,
Vuotshas, Juuma, Petäjäkoski, Sompakurja ja Valkiehini. Sompakurja
on lähellä sitä paikkaa, jossa Sompajoki, pohjoisesta tullen, laskee
Kemijokeen. Se on pisin kaikista, kokonaista 7 virstaa. Muutoin ei
Kemijoki koko matkalla aina Jyskyjärveen saakka saa juuri mitään
vedenlisäystä kummaltakaan puolelta.
Yömme nukuimme välillä saunoissa, joita oli niittyjen reunassa. Vaikka
oli keskikesä, niin olivat yöt kuitenkin hyvin kylmät ja Varahvonttaa
vilutti pahasti, hän kun ei uskaltanut tulla saunaan nukkumaan, koska
pelkäsi "tshitshiliuskoja" ja käärmeitä. Hän oli nyt illalla nauttinut
vähän liiaksi Kemin tulijaisia ja souteli suvannolla tuohitorvella
toitotellen, että metsät raikuivat. Humalassa hän taas kertoi
tyttärestään ja veneen kokassa torkkuessaan lauloi vaimoaan muistellen:
"Unipa petti, mie makasin,
Petti pehmiet perinät,
Käsivarsi nuoren naisen,
Kainalo ujon emännän."
Varahvontta oli tyytyväinen ajatellessaan, että hänellä nyt olisi
tavallista enemmän rahoja kotiin tuoda. Mutta soutamaan hän oli hyvin
haluton, kun kerran kievarikyydillä kuljettiin, veteli nyrpeänä ja
alakuloisena, koska se työ hänen mielestään kuului saattajille eikä
matkustajille, ja ilostui vilpittömästi, kun me päästimme hänet
vaivasta ja asetuimme itse soutamaan.
Saavuimme sitten valvoneina ja vaivannähneinä Paanajärveen, jossa
oli kirkko ja melkoinen kylä. Kestikievari oli hauska, mutta sinne
odotettiin rauhantuomaria, "mirovoi sutjaa", joka oli siksi korkea
virkamies, että isäntäväkeä vähän arvelutti, voitiinko meitä
päästää kievarihuoneisiin. Pääsimme kuitenkin, ja pian sinne saapui
tuomarikin. Hän oli kuitenkin hyvin "alhainen" mies, niinkuin meidän
puolellamme sanottaisiin, ja jakoi mielellään kanssamme huoneet ja
vielä eväänsäkin, jotka olivat mitä herkullisimmat ja runsaat ja
maistuivat niin hyvin, että taisimme niihin tehdä suurenkin loven.
Pitkälle kiertomatkalleen hän oli varustanut juoma-astian, joka oli
läkkipellistä valmistettu ja moneen osaan jaettu, "kasviportöörin"
näköinen. Jokaisessa tapissa oli erilaista juotavaa, ja tappeja oli
useita. Tuomari matkustelee suviseen aikaan suuren lääninsä kertaan tai
kahteen ja tuomitsee näillä retkillään kaikki rahvaan riidat. Tämän
sutjan läänissä olikin tarpeeksi laajuutta. Paanajärvestä hän jatkoi
matkaansa Uhtueen, sieltä Pistojärveen Kuusamon rajalle, Vuokkiniemeen
ja Akonlahteen.
Kemijoen rannat ovat Paanajärven kohdalla hyvin laa'at ja tasaiset.
Lähellä kylää joki leviää järveksi, joka on niin matala, että se on
melkein umpeensa kasvanut kaikenlaisia vesikasveja. Kylä on joen kahden
puolen. Se oli suurehko ja siinä oli koko joukko kookkaita taloja.
Paanajärvestä alkoi runoalue, parantuen yhä sisämaahan päin.
Paanajärvestä oli Kemijokea pitkin neljä penikulmaa Suopassalmeen,
mutta sen välin kuljimme maisin ja oikaisimme siten melkolailla.
Jokimatkaa Ervasti kuvaa vähemmän virtavaksi, mutta metsiä varteviksi
ja joen maisemiakin sen mukaan jylhän kauniiksi erämaan luonnoksi.
Suopassalmi oli hajallinen laajahko kylä. Sieltä oli muistaakseni
kahden penikulman matka Jyskyjärveen, neljänteen Kemijoen kylistä
alaalta tullen. Jyskyjärvi oli saanut nimensä järvestä, jossa
Tshirkkakemi ja Kuittijärvistä tuleva varsinainen Kemijoki yhtyvät,
aivan vastakkaisilta haaroilta puskien. Kylä oli rakennettu järven
eteläreunaan, Tshirkkakemin suun kahden puolen.
Kemijoen varrella olevat kylät erosivat jonkun verran kauempana
ylämaassa olevista asuinhuoneitten rakenteen puolesta. Talot nimittäin
olivat kahdenkertaiset, kumpikin kerros asuttava. Tavallisesti
oli päässä parveke. Ne eivät olleet rakennetut sikin sokin, kuten
ylämaassa, vaan kadun tapaisten kujain varrelle. Tapasimme näissä
kylissä muutamia vanhoja esineitä, joita olimme muualta turhaan
kyselleet. Paanajärvestä sain ikivanhan viinen riistapussineen,
Suopassalmesta luukirjaisia jousen varsia. Ylämaassakin sentään
vielä muisteltiin, miten jousella oli ammuttu. Kostamuksessa tarkkaan
kerrottiin, että erään miehen isän isän isä vielä oli jousella
metsästänyt. Ja kaikkialla tiedettiin, että jousen käyttämiseen oli
tarvittu kaksi miestä. Toinen ampui ja toinen hänen vieressään katseli,
kunne vasama lensi. Vasamat näet olivat suuritöisiä ja kalliita, eikä
niitä kannattanut hukkaan päästää.
Jyskyjärven luona maat näyttivät olevan tavallista parempia, ne kun
ovat Kemijoen pohjahetteitä, ja siitä voipi päättää, että kylä on
Karjalan vanhimpia.
Kevarireittiä lähdimme jälleen jatkamaan matkaa Kuittijärville. Kun
oli soudettu Jyskyjärveä Kemijoen suuhun, niin oli kuljettava useita
virstoja maisin, sillä järvien välillä on Kiintismän koski, joka on
koko Kemijoen rajuimpia, väärä ja suuriaaltoinen. Kevarilla oli kosken
niskassa hyvä ja tilava vene, sillä ei ollut pieni se selkä, jonka
päästä päähän nyt oli kuljettava.
Niinkuin merenlahti se levisi eteemme, alimman Kuittijärven saareton
pinta, yksinäisenä, autiona, asumattomin rannoin. Rantain takaa näkyi
erämaasta etäisiä vaaroja, jotka ilmaisivat Maanselän lähestymistä.
Ala- ja Keski-Kuittijärven välillä on Luusalmi ja sen rannalla pieni
kylä ja kestikievari. Matkaa oli sinne Jyskyjärvestä kaikkiaan viiden
penikulman vaiheille, joista kaiketi neljä oli järvimatkaa. Luusalmen
kestikievari oli varakas, mutta laajalta oli sen isäntä tunnettu
ahneudestaan. Ja harvoin olenkaan nähnyt ihmistä, jossa tämä intohimo
olisi siihen määrään kehittynyt. Hän tosiaan rahanhimonsa vuoksi
melkein herätti sääliä, niin ankarasti oli se kiihko hänen sydämensä
ja mielensä kiinnittänyt kouristukseensa. Muutoin hän näytti kylläkin
mukaiselta, ja hänen poikansa oli sivistynyt mies, Suomessa kauppiaana.
Kuulleessaan meidän tulleen taloon, poika ystävällisesti lähetti meille
teetä, osottaakseen vieraanvaraisuutta kulkeville runonkerääjille,
joiden harrastukset hän ymmärsi. Isä meidän sitä juodessamme kantoi
kaikenlaisia pieniä tavaroita kaupaksi muka kummina ja vanhan kansan
kaluina, vaikka ne eivät olleet sen kummempia, kuin aaltojen rannalla
hierelemiä kiviä. Hän huokaili syvään, kun kaupoista ei tullut mitään.
Kun lähdettiin, niin hän sen sijaan peri maksun teestä, jota hänen
poikansa oli tarjonnut... arastellen korvaamme "tshuhutti", että tee
oli jäänyt maksamatta.
Venematka Luusalmesta Uhtueen oli 32 virstaa, pitkin keskimmäisen
Kuittijärven aavaa pintaa, jossa maa katosi edessä rannattomiin.
Vene oli varava, mutta kolmen matkustajan ja viiden saattajan alla
se painui melko syvälle, ja melkeinpä kammotti soudella aavan selän
huljuvaa vettä, joka tuntui niin ihmeen epävakavalta ja levottomalta.
Mutta naiset eivät ymmärtäneet pelätä, soutivat reippaasti, puhuivat
hauskasti, ja olivat jotenkin ilomielisiä siitä huolimatta, ettei
yksi ollut kahteen päivään saanut leipää. Hän oli kotona leikannut
puolikypsää ohraa, mutta se oli kuivaessaan kitistynyt niin pieneksi,
että jyvät tuskin olivat heinänsiemenen kokoisia. Semmoisella
ravinnolla oli hänen täytynyt yrittää elää. He tekivät kyytejä
kestikievarille, mutta minkälainen oli se ansio! Kestikievarit vielä
säästivät virallisesta kyytirahasta, vaikka se oli niin alhainen, 3
kopeekkaa kilometriltä, jos saattajia oli kolme, kuusi kopeekkaa,
jos saattajia oli viisi, niinkuin näillä pitkillä taipaleilla aina
pitikin olla. Naiset kertoivat Luusalmen isännän luvanneen matkasta
viisikolmatta kopeekkaa kullekin ja eväät, työntäneen leivän kainaloon
ja kriivennikän (10 kopeekkaa) kouraan ja luvanneen "loput toitshe!"
Uhtuen kievari maksoi jotenkin saman taksan mukaan, 30-35 kopeekkaa
noin 64 kilometrin soudusta (edes takaisin)! mutta ei antanut eväitä.
Pistojärven postinkuljettajalle hän maksoi 80 kopeekkaa 60 virstan
maamatkasta (120 mennen tullen). Niin meille kerrottiin.
Onnellisesti saavuimme Uhtueen pitkältä kiertoretkeltämme ja jatkoimme
sieltä matkaa Jyvöälahteen levätäksemme muutaman päivän. "Kotona"
olimme herttaisen tervetulleet, vaikka Seni olikin poissa ja emäntä
yksinään kotona ikävissään. Kylässä oli yhtä ja toista sillä välin
tapahtunut, nuoria naisia tapasi joskus kujilla, jotka jo hyvän matkan
päässä kumarsivat syvään meidän ohi astuessamme. He olivat vasta
naimisiin joutuneet ja heidän velvollisuutensa oli tällä tavalla kerran
kumartaa jokaiselle tuttavalle, jonka taas tuli sanoa: "Elä tervehennä
nuoren sulhases keralla", josta toivotuksesta nainen kiitti.
Minua naiset ihailivat, että olin matkalla kaunistunut, kun olin
kasvattanut tuuhean ruskean parran ja leikannut tukkani takaa suoraksi
maan tavan mukaan. Eräskin sanoi tavatessaan: "Voi viekkahaisein,
miten olet kauneheksi käynyt! Ka mitys on nyt parta musikalla." Enkä
voi kieltää, etteikö tämä tunnustus ollut mieleeni, varsinkin kun Kusti
oli turhaan odottanut parran kasvamista matkalla.