Akonlahdesta matkustimme melkein Maanselkää pitkin Kivijärven kylään,
joka on Suomen rajalla, penikulman päässä Latvajärvestä. Matka kulki
vuoron järvien poikki, vuoron maataipaleita, siellä täällä oli
matkan varressa joku pieni kyläkin. Kaikkine saattajoinemme meitä
oli jommoinenkin joukko, eikä matka pakinain puutteesta ikäväksi
käynyt. Uudet saattajat aina taipaleen alkupäässä kyselivät kaikki,
mitä meistä ja matkoistamme oli tiettävää. Mutta kovin pitkiin
selityksiin ei tarvinnut ruveta, kun kuultiin meidän runonkerääjiä
olevan. Jonkun verran huomiota herättivät kuitenkin valokuvauskoneet,
niitä tuskin olivat kaikki ennen nähneet, vaikka kuulleet niistä, ja
valokuviakin nähneet. -- Lytän järvellä muuan saattajista, kyseltyään
näistä kojeista yhtä ja toista, kääntyi Varahvontan puoleen ja
sanoi: "Minäpä tiiän, mikä on kartinan otto venäheksi, tiiätkö sie?"
Varahvontta loukkaantui, kun ei tainnut kysymykseen vastata, mutta oli
harmittelevinaan kysymyksen yksinkertaisuutta ja sanoi yrmeissään:
"Elä paremmiltasi kysy!" Soutajapa ei niin vähällä hellittänyt, vaan
tuumasi, että "kartina se kyllä on se portrietta, vaan mikäs on se
otto?" Kun Varahvontta edelleenkin sulkeutui arvokkaaseen vaitioloon,
niin minä puolestani uteliaana kysyin soutajalta, mikä se sitten oli.
Hän vastasi: "Se on 'tipografia'." Kauas ovat jo sanat vaeltaneet,
vaikka tuotteesta tuskin olisi tietty, kuinka päin se oli kädessä
pidettävä.
Kankailla oli helle jälleen pakahduttava, mutta soilla alkoi keli
olla parempi, niiltä oli liika vesi jo juossut pois ja verraten hyvin
pääsimme kulkemaan, vaikk'ei siltapuista ollut paljon tietoa. Toiset
suot olivat hyvinkin laajoja ja viettäviä, täynnään harmaantuneita
kuivia ränkkyjä, jotka osottivat niillä ennen olleen puunkasvua
ja suottumisen siis muutamassa ihmisiässä melkoisesti edistyneen.
Ne olivat hallaisia, kaameita maita, mutta eivät vailla omituista
viehätystään. Toisin paikoin näyttivät suot valuvan matalain harjujen
välissä portaittain alaspäin, niinkuin vanhat maajäätiköt.
Mutta näitäkin taipaleita olivat sekä Lönnrot että Europaeus aikoinaan
astua taputelleet, ja moni muu heidän jälkeensä. Ja näistäkin
syrjäisistä paikoista oli moni hyväkin runo löytynyt. Europaeus kertoi
eräänkin vanhan eukon hänelle laulaneen, "jonka yksi sana maksoi
enemmän kuin monta kymmentä muiden." Lönnrot neljännellä matkallaan
kulki tämän kautta Kivijärvestä Akonlahteen. Hän kertoo siitä näin:
"Muuan tyttö, joka sieltä (Akonlahdesta) yksityisillä asioillaan oli
tullut Salmijärveen, tuli opastajakseni, kuitenkin vasta pitkään
tuumittuaan; hän näet arveli maineensa kärsivän siitä, että kahden
kesken vieraan miehen kanssa kulkisi tuon puolentoista peninkulman
pitkän tien. Sovimme matkalla erittäin hyvin, eikä tyttö malttanut olla
perillä kiittämättä hyvää käyttäymistäni. Aina Vuokkiniemeltä alkaen
tänne johtavat tiet olivat niin hyvässä kunnossa, että kaikkialla
olisi voinut kulkea ratsain, jopa hätätilassa rattaillakin. Soilla ja
rämeillä oli kapulasiltoja, jotka oli tehty jo 1788:n vuoden sodan
aikana. Vaikkei niitä siitäperin oltu korjattu, ne kuitenkin vielä
olivat jotenkin hyvät. Siitä näkee, miten kauan puu kestää vedessä.
Akonlahdessa poikkesin Trohkimon taloon, missä minut vanhana tuttavana
ystävällisesti vastaanotettiin. Sauna pantiin heti lämpiämään,
huolimatta siitä, että jo oli sangen myöhäinen hetki; olin näet sinä
päivänä kulkenut 5 peninkulmaa, 2 ratsain ja 3 jalan. Talo, joka
edellisellä käynnilläni oli ollut köyhissä oloissa, oli tänä vuonna
kaskimaistaan saanut paljon rukiita ja teki nyt kahta varakkaamman ja
hauskemman vaikutuksen."
Kuljimme tällä taipaleella rajankin poikki ja kävimme pikipäin Suomen
puolella. Mutta Kuivajärven kylästä ei olisi huomannut, että oltiin
omassa maassa, sillä vaikka se oli Kiantaa, on se kuitenkin täydelleen
karjalaiskylän mallinen, sekä rakennustensa että asukkaittensa
puolesta. Sanotaan sen perustajaksi erästä Suigarvesta, siis hamasta
Vienan meren rantueelta tullutta karjalaista, joka oli paennut sotaväen
ottoa. Talo oli hyvänlainen, siinä oli isot pirtit ja vierashuoneet,
ja täällä, omalla konnullaan, karjalainen näytti uutterasti maataankin
raatavan. Mutta hepä vasta olivat vanhauskoisia. Pirtissä istuessani
näin akkunasta, kuinka vanha emäntä, kovasti mokisten, kantoi pihalle
messinkisiä jumalankuvia... "Kaikki huoneet pakanoitshoo, millä ne
nyt enää saa puhtaiksi"... niin toruen painui eukko rantaan ja pesi
siellä hiekalla obrasansa oikein perusteellisesti. Arvasin asian...
vierashuoneeseen tullessani oli siellä vahvasti tupakansavua, ja minun
oli toveriani varotettava, jottei talosta häädettäisi. Muu talonväki ei
toki näyttänyt ottavan asiaa yhtä vakavalta kannalta.
Kuivajärven Huoviset ovat olleet jonkinlaisia runontaitajia, ja
heidän laulumahtiaan tiedustellaksemme mekin olimme sinne poikenneet.
Kun asiamme oli ajettu, matkasimme edelleen Kivijärveen, rajan taa.
Tämä taival oli rasittavimpia koko matkalla tavattoman helteen ja
kuivuuden vuoksi. Metsiä paloi joka taholla, vaikk'ei juuri meidän
tiemme varressa. Niitä paloi sekä Venäjän että Suomen puolella.
Viikkokausia päilyi taivaanrannalla synkkiä savupatsaita, jotka
verkalleen siirtyivät eteenpäin, sen mukaan kuin matkasi etäinen
palokin. Kivijärvestä oli melkein koko kylä lähtenyt sammuttamaan
laajaa paloa, joka riehui Pirtakankaalla, lähellä Latvajärveä.
Tulen päästessä metsään täytyi lähimpäin kyläin rientää miehissä
sammuttamaan, olipa kiirettä mitä hyvänsä, semmoinen oli laki. Ja
sanottiin olevan voimassa semmoisenkin asetuksen, että ellei tulen
syytä saatu ilmi, niin täytyi lähimpäin kyläin korvata kruunulle
vahinko. Tuskin tätä asetusta kuitenkaan tarkoin noudatettiin, sillä
muutoin olisivat sekä Vuokkiniemen että Uhtuen kylät saaneet melkein
järjestään tehdä vararikon, niin laajalta sinä kesänä paloi metsiä.
Muutamaa paloa, joka liikkui Lonkkavaaran sydänmaalla ja turmeli paljon
metsää, väitettiin jonkun sydänmaan eläjän sytyttämäksi; hän oli muka
sillä tavalla karkoittanut karhuja laidunmailtaan. Ja se näyttikin
onnistuneen. Karhu on, niin kerrottiin, ylen arka, etteivät sen
arvokkaitten turkkien karvat kärventyisi, ja juoksee sen vuoksi pitkät
matkat, kun tuli sattuu irti pääsemään sen asuinmailla. Sanottiinkin
sinä syksynä ilmestyneen karhuja rintakyliin tavallista enemmän,
vaikkei niistä muinakaan vuosina puutetta ollut. Kivijärven kylästä oli
karhu edellisenä kesänä kaatanut 9 lehmää ja yhden hevosen, ja sitä
edellisenä 14 lehmää ja yli 50 lammasta. Lampaita se oli kerrankin
mätännyt 16 yhteen läjään, niin meille kerrottiin. Ja Kivijärvi
kuitenkin on melkoinen asunta-aukea ja suurimman liikkeenkin varressa,
koska sen kautta kulkee valtatie Uhtuesta ja Vuokkiniemestä Suomen
puolelle.
Varahvontta sai Kivijärvellä muutamaksi päiväksi lomaa, jotta saattoi
käydä Venehjärvessä perhettään tervehtimässä. Toverini ja minä
suoriusimme mekin iloiselle retkelle, läksimme käymään Ämmän tehtaalla
kotimaan kuulumisia saamassa.
Oli itse juhannuspäivä, kun läksimme Kivijärvestä, saattajina kaksi
sikäläistä miestä, jotka tulivat Vuokin pohatoilta jauhoja lainaamaan.
Rajalle ei ollut kuin monias kilometri, sitten kuljettiin Viiangin
järven poikki, joka jo oli omalla puolella, ja edelleen Hyryn
rantaan, josta vesi veti yhtämittaa vaikka mereen saakka. Hyrystä
saimme lainaksi veneen, joka oli niin rauskaksi lahonnut, ettei
olisi luullut sen pinnalla pysyvän. Mutta Hyryn Matti, jonka vene
oli, repi paidastaan tukkeita pahimpiin paikkoihin ja käski sitten
matkalla "hämmentää ojassa vettä", niin kyllä sillä pääsi. Meitä tämä
neuvo vähän kummastutti. Mutta kun tultiin järveltä savipohjaiseen
ojaan, joka siitä laski toiseen järveen, niin sekoittivat molemmat
saattomiehemme ojan veden aivan liemeksi ja siihen jäätiin vähäksi
aikaa odottamaan. Tapahtui kun tapahtuikin se ihme, että vuoto kokonaan
lakkasi. Sisään vuotavan veden kanssa oli rakoihin tarttunut niin
paljon mutaa, että ne tukkeusivat. Arvatenkaan ei semmoinen tiivistys
ole hyvin pitkäaikainen. Mutta meitä se kunnolla auttoi Vuokkiin saakka.
Kapeita jokia ja järviä laskeusimme Vuokin avarammille vesille,
poikkesimme Vuokin kylässä ja saimme sieltä toiset saattajat erään
lahden pohjaan, josta ei ollut kuin joku puolen peninkulmaa Ruukkiin.
Verrattoman virkistävä oli lyhyt käväisy omalla puolella ihanalla
säällä, ja korvet ja kanervikotkin polkumme varressa tuntuivat omalla
puolella kahta kauniimmilta. Näin kuukausmääriä erossa oltua tuntui
siltä, kuin olisi maailmassa tapahtunut tavallista enemmän sillä aikaa.
Kuinka jakamattoman tunnustuksen taas vaihteeksi annoimme kultuurille
ja sen mukavuuksille vierasvaraisessa Ruukissa! Kun olimme kirjeemme
kirjoittaneet ja kunnolla levänneet, palasimme taas reippaalla mielellä
rajan taa. Vuokin kylästä astuimme nyt yhden taipaleen maisin, joten
pääsimme Hyryyn oikoisempaan ja nopeammin. Kivijärvestä, jossa
Varahvontta jo odotti, matkasimme edelleen Vuokkiniemeen, kuljettaen
tavaroita rattailla Tshenajärven Äijönlahteen. Mutta tie oli niin
koleata, ettemme sitä toiste yrittäneet. Jyvöälahdessa, karjalaisessa
kodissamme, olimme pitkällisen poissaolon jälkeen hyvin tervetulleita.
Kauaa emme nyt joutuneet siellä viipymään. Pisin mutka oli edessämme.
Meidän piti lähteä Vienan Karjalan pohjoisimpaan osaan ja kiertää
sieltä Kemijoelle, noustaksemme jokea pitkin takaisin Kuittijärville.
Lauantaina saavuimme Jyvöälahteen ja maanantaina olimme jo uudelleen
matkalla.
Ystävillämme Senillä ja Okahvilla oli paljon kerrottavaa, mitä oli
poissa ollessamme tapahtunut. Kosijoita oli käynyt monet erät, mutta
kaikki olivat saaneet lähteä matkoihinsa, tyhjin toimin, vaikka nämäkin
tytöt olivat kihloja ottaen poikia narranneet. Sen he hieman häveten
tunnustivat.
Iltasella he opettivat meille uudelleen katrillit ja pitkät kisat
y.m. karjalaiset tanssit, jotka olivat alkaneet matkalla unohtua, ja
kisan jälkeen läksimme tsunalaan, pieneen pesättömään huoneeseen, jonka
seinillä riippui neitosien vaatteita, katkeamaton ympärys monenvärisiä
karttunoita, vanhanaikaisia siniseksi painettuja sarkavaatteita ja
kalliimpia silkkivaatteita, muslimeja y.m., mitä hyvin järjestettyyn
myötäjäisvarustukseen kuuluu. Tyttärien ainoa rikkaus tällä puolella,
jossa naisilla ei ole varsinaista perintöoikeutta, on nimittäin
puvusto, ja sitä sen vuoksi jokainen kassan kantaja koettaa saada
kokoon niin paljon kuin mahdollista. Lattialla oli suuria lippaita,
jotka olivat täynnään Senin liinavaatteita. Huoneessa oli kaksi
vähäistä akkunaa, seinillä penkit ja akkunain välissä pieni pöytä.
Seinät oli koristettu kirjavilla kuvilla, joista suuri osa oli Senin
maalaamia. Hänellä näet oli paljon taipumusta piirustukseen ja
maalaamiseen, ja useat hänen kuvistaan olivat sangen hauskat naivin
käsityksensä ja luontevan värityksensä kautta. Uhtuan venäläisen papin
pojalta hän kertoi saaneensa muutamia väripaloja.
Tässä huoneessa pelasimme usein iltasin "uraa" arpanappuloilla ja
vietimme aikaa tarinoissa. Niin sinäkin iltana kisan päätyttyä istuimme
tuttavallisessa keskustelussa.
Minä tein tarkemmin selkoa tiedoista, joita olin hankkinut eräästä
Senin kosijasta. Kosijalle olin, hänen Luvajärvessä kysellessään,
kiitellyt Senin hyvää näköä, ahkeruutta ja taitavuutta kaikenlaisiin
töihin. Suurta arvoa näytti mies antavan tälle osavuudelle, mainitsi
muun muassa kuulleensa, että tyttö osasi lukea ja kirjoittaa, jonka
tiedon minä vahvistin oikeaksi. Se varsinkin näytti hänessä herättävän
kunnioitusta; hän oli itsekin jonkun verran perehtynyt näihin
harvinaisiin taitoihin. Mutta kun hän lopulta painosti sitä, oliko
tyttö myös hyvä raataja, niin harmitti se minua melko lailla, sillä
tarpeekseni olin nähnyt, kuinka naiset saavat tuolla rajan takana
suorittaa kaikki raskaimmat työt. Kysymys mielestäni ennusti huonoa
kohtaloa hänen tulevalle vaimolleen, ja kun hän itse puolestaan ei
kuulunut olevan kehuttavan kärkäs raatamaan, niin kerroin tämänkin,
valaisten asiaa, miten parhaiten saatoin. Sen tein sitä paremmalla
omallatunnolla, kun kuulin puhemiesten esittäneen kosijan asiat
ylenmäärin kaunistetussa valossa.
Hetkisen istuttuaan mietteissään hän kertoi saaneensa kirjeen eräältä
toiseltakin pojalta, joka lupasi ottaa hänet vaimokseen. Hän antoi
hieman epäröiden tämän kirjeen luettavakseni. Sen kirjoittaja oli aivan
nuori, ei yhtäkolmattakaan täyttänyt nuorukainen, joka oli kerran
prasniekkamatkoilla tutustunut Seniin. Kirjeessä hän kertoi kovasti
mielistyneensä häneen, sillä "ei koskaan ennen hän ollut nähnyt niin
lystiä tyttöä", joka olisi osannut niin sievästi puhua ja käyttää
itseään. Tämä perustelu se teki minuun vaikutuksen ja selitin, etten
minä puolestani hetkeäkään epäilisi, kummalle mennä. Tämä ei tahtonut
raatajaa, vaan hauskan kumppanin -- ja hänet tiesin muutoinkin kelpo
pojaksi.
Mutta tyttö moitti häntä liian nuoreksi, noin neljää vuotta itseään
nuoremmaksi, ja sitä paitsi oli pelättävä, että hänet vietäisiin
sotaväkeen. Viisi, ehkä seitsemän vuotta saisi vaimo sitten elää
miehettä. Ja ken tietää, pitäisikö tuo mies enää palatessaan omanaan.
Tyttö lupasi kuitenkin asiaa tarkemmin miettiä, ja siihen alkoi harveta
keskustelumme.
Tyttö parka, ei ollut hänen asemansa kehuttava! Kahden eli hän äitinsä
kanssa isävainajan jättämässä talossa, kahden he saivat hoitaa
maanviljelyksen, karjanhoidon, kalastuksen, siinä kysyttiin ahkeraa
työtä, kun ei ollut varoja pitää usein päiväpalkkalaisia. Sekä tytär
että äiti olivat kuitenkin uutteria ihmisiä, ja kun he jonkun verran
ansaitsivat jauhokaupallakin, tulivat toimeen jotakuinkin.
Mutta talon oikeat omistajat olivatkin tytön molemmat veljet, jotka
asuivat Suomessa. Jos nämä palaisivat kotia ja ottaisivat talon
haltuunsa, niin ei ollut ensinkään varmaa, saisiko sisar enää talossa
asua. Jos hän jäi kotiin, niin oli ainakin naimatta jääminen pelättävä,
sillä kotivävyä ei voitu ottaa taloon, johon millä hetkellä hyvänsä
saattoivat palata oikeat isännät. Jos hän taas meni muualle naimisiin,
jäi vanha, heikontunut äiti ypöyksin. Kuka hänet elättäisi?
Maanantaina lähdimme pitkälle matkallemme, ja tuttava rahvas tuli
rantaan meitä saattamaan ja onnellista matkaa toivottamaan. Kun olimme
laskeneet Jolmosen vihaisen kosken ja soutaneet kapeat välivedet ja
virrat, tulimme Keski-Kuittijärven aavalle ulapalle, jolla ankara
raemyrsky meidät yllätti ja vihurit ja kuohuvat laineet pakottivat
laskemaan maihin pieneen selkäsaareen. Siellä äkkimyrskyn rauettua ja
auringon puhjettua lämpöisesti paistamaan, kivikoiden höyrytessä ja
aaltojen asettuessa, siellä havumetsän alla, rannan kalliolla luimme
kirjeen, jonka olimme mukaamme saaneet. Siitä saatoimme arvata, minkä
päätöksen ystävättäremme oli tehnyt tulevaisuuteensa nähden.
Kun monen viikon kuluttua palasimme Jyvöälahteen, oli Seni viety.
Tuttavat surkuttelivat, kun emme häihin joutuneet; ne oli vietetty
parhaaseen Karjalan malliin, sillä tytöllä oli rikkaita sukulaisia.
Palatessamme äiti yksinään, alakuloisena ja itkenein silmin liikkui
laajoissa huoneissa, jotka entisen varallisuuden aikana miesvainaja oli
rakentanut. Raskas oli hänestä ollut ero, mutta hellällä luonnollaan
hän ei voinut estää viimeisenkään lapsensa lähtöä.