"Emmä njii mitä, rauha kaikki teälläkin, Jumalalle kiitos."
Nämä ovat tavanmukaiset karjalaiset tervehdykset, sitten vasta
ilmoitetaan se asia, jolle on tultu. Kosjoväki nousee seisomaan ja
sanoo:
"Teillä on tytär annettava, meillä poika naitettava, emmekö rupea
heimokuntaa laatimaan?"
Näin tärkeätä asiaa eivät tytön vanhemmat ja omaiset koskaan
ratkaise omin päin, vaan sitä varten on koko heimokunta kokoon
kutsuttava. Sillä aikaa kun talonväki lähettää kylälle viestit
noutamaan sukulaisia, tulee pirttiin kosjottava tyttö, jota tästä
lähin sanotaan "antilaaksi", ja istuu naisten tshuppuun, s.o. sille
puolelle pirttiä, joka on uunin takana. Kosjoväki nousee seisomaan ja
lähtee nyt antilaalle asiaansa selittämään, lausuen lopuksi: "Mitäpä
alat tuumaita? Tuumaitse meihin päin." Jos talossa on annantamieli,
kutsutaan koko heimokunta hyvin tarkoin, ellei taas ole, niin
ainoastaan moniaita.
Pirtti oli niin täynnään rahvasta, että pienet tytöt olivat kiivenneet
orsille, edes jotain nähdäkseen. Ja kun ilma muutoinkin oli
helteinen, niin tuli pirtissä niin palava, että hiki virtana juoksi
joka naamasta. Kun sukulaiset alkoivat saapua, pidettiin sintsin
viereisessä aittahuoneessa sukukokous. Siellä lopullisesti ratkaistiin,
annettaisiinko tyttö vai eikö. Näissä kokouksissa, joihin sivullisia
ei lasketa (suotta mekin pyrimme), moititaan ja kiitetään sulhanen sen
mukaan, miten hän kunkin mielestä ansaitsee tai asia vaatii. Toiset
kehottavat antamaan tytön, toiset kieltävät. Usein ovat mielipiteet
hyvinkin ristiriitaiset ja huoneessa tapahtuu kiihkeitä väittelyitä.
Ratkaiseva sananvalta on tietysti tytön vanhemmilla, mutta hyvä ei ole,
jos heidän täytyy asettua heimon mahtavia vastaan. Kuta kiivaammin
väitellään, sitä kauemmin kestää kokousta ja pirtissä saattaa odotus
tulla hyvinkin pitkälliseksi.
Tälläkin kerralla kesti sukulaisten kokousta ylenmäärin kauan.
Pirtissä aljettiin käydä levottomiksi, etenkin kun alkoi vähän vähä
käydä rahvaan kautta kuiskauksia, että antilas aikoi antaa aparat.
Näitä kuiskauksia tuli kosjoväenkin korviin, ja mieltään karkaisten
he silloin alkoivat yhä äänekkäämmin uhotella, että asia oli pian
ratkaistava, muutoin aikoivat lähteä kesken matkoihinsa. Oli muka nyt
koolla tyttöä, koko kylä täynnään, tehkööt kiireet päätökset, jotta
ennätetään lähteä toista yrittämään. Moisilla uhkauksilla tahdottiin
vaikuttaa sukukokouksen päätökseen. Tämä tuntui sivusta kuullen
kylläkin oudolta kosimiselta, eikä se Vienan Karjalassakaan "hyvään
tapaan" kuulu; oli toki niitä, jotka pitivät sitä sopimattomana.
Ja hyvin kauan saimme siitä huolimattakin odottaa. Ilta oli jo kulunut
myöhäiseksi, ennenkuin antilas vihdoin ilmestyi pirttiin itkenein
silmin, heimokunnan saattamana. Ellen olisi tiennyt, että tyttö
sisässään iloitsi tästä suuresta puuhasta, olisin häntä säälinyt; niin
ankaralta näytti hänen mielenliikutuksensa.
Kummapa olisi muutoin ollutkin, jos hän olisi kestänyt sukukokouksen
hieman pehmiämättä. Siinä hänen oli täytynyt "kumartaa jalkaa" koko
heimokunnalle, semmoinen on siellä yleinen alentava tapa. Jalkaa
kumartaessaan hänen täytyy langeta kumarrettavan eteen polvilleen ja
painaa päänsä niin syvään, että otsa kolmasti koskee varpaihin. Näin
hänen täytyy nöyryyttää itseään pienien paitaressujenkin edessä, jotka
sukulaisuus oikeuttaa saamaan osakseen tämän kunnioituksen. Ehkäpä
oli häntä myös nuhdeltu siitä, että oli ottanut kihlat; varmaan sekin
seikka oli tullut kokouksessa julki ja puheen alaiseksi.
Antilaan saapuessa pirttiin oli jumalankuvain eteen sytytetty pieni
tuohus palamaan. Jos antilas menee kosijalle, astuu hän esiin, kumartaa
virittäjälle, joka on hänen taattonsa, veljensä tai muu läheinen
sukulaisensa, ja sanoo; "Kun tiesitte syöttää, niin tiedätte antaakin".
Sitten heti tapahtuu julkinen kihlonta. Jos hän ei mene, on temppu
hieman toisenlainen.
Varsin jännitetyin mielin nyt katseltiin, mitä hän tekisi. Hän ei
kumartanut jalkaa virittäjälle, vaan astui oikopäätä tuohuksen luo,
puhalsi sen sammuksiin ja kumarsi sitten vain seisaaltaan sulhasväelle,
sanoen:
"Passibo hyvä rahvas luvussa pitämäänne."
Siinä se nyt oli... tyttö oli antanut aparat, kiitti vain kunniasta.
Moamo kantoi kosijalle takaisin kihlasormuksen.
Tuliko kosjoväki hyvinkin alakuloiseksi rukkasista? Vielä mitä!
Ylimielisenä ja uhitellen se paikalla läksi kylälle uutta morsianta
etsimään, nurkuen vain sitä, että oli kallista aikaa menetetty. Ja pian
se näyttikin, ettei kiirehtiminen ollut tyhjää kerskumista.
Ei suotta oltu naimamarkkinoilla. Kuin markkinoilla konsanaan sanottiin
miesten kulkevan tytöstä tyttöön, kunnes saavat jonkun suostumaan
kauppoihin. Tosin on ainoastaan oman kylän tytöillä vanhemmat ja
heimokunta saapuvilla, mutta se ei estä kosimasta vieraittenkaan
seutujen tyttöjä, jos vain mieli alkaa heihin taipua. Vieläpä vieraita
tyttöjä on helpompikin mukanaan viedä, "paikan kokassa" vain, kuten
vakaantunut käyttösana kuului. Tällä tavalla näytti olevan yhtä suuri
pätevyys kuin tuolla monimutkaisella ja täydellisellä kosjomisellakin.
Lyhyydestään huolimatta se yhdisti sekä kosjomisen että häät. Tuntui
siltä, kuin olisi rahvaan kesken vanha tapa melkein saanut lain voiman.
Poika johonkin tyttöön silmänsä iskettyään ojentaa hänelle "paikan"
s.o. nenäliinan taikka jonkun muun liinan kolkkaa ja kehottaa häntä
lähtemään kanssaan ja rupeamaan hänen naisekseen. Jos tyttö tarttuu
tarjottuun liinaan, on samalla kaupat tehty, eikä muuta kuin lähdetään
sen tien sulhasen kotiin elämään kuin mies ja vaimo. Omaisten ja
heimokunnan suostumus hankitaan vasta perästäpäin, papin siunaus
niinikään. Tuntui siltä, kun ei omaisilla olisi oikeutta tämmöistä
avioliittoa estää, jos vain tyttö ottaa kiinni paikan kolkasta, vaikka
ei tavalla tietenkään ole minkäänlaista laillista suojaa. Ehkä se vielä
on muisto naisen ryöstön ajoilta. Mutta oikeita naisen ryöstöjäkin
tapahtuu silloin tällöin. Niinpä Venehjärven kylästä samana suvena
vietiin tyttö Vuokkiniemeen emännäksi vasten vanhempien tahtoa ja
heidän tietämättään.
Rukkaset saatuaan kosjoväki oli lähtenyt Miitrein taloon
neuvottelemaan, eikä aikaakaan, kun kulki miehestä mieheen viesti, että
oli aikomus lähteä salmen taa toista tyttöä kosimaan. Kiiruumman kautta
riensimme rantaan, jossa veneet jo olivat täpösen täynnään rahvasta,
ja lähdimme soutamaan muitten keralla. Kaikki veneet, jotka suinkin
pinnalla pysyivät, työnnettiin vesille, sillä koko kisaväki pyrki saman
tien salmen poikki. Tapa on nimittäin semmoinen, että kuhun taloon
vain kosijoita saapuu, siihen on heti kylän nuorisolla oikeus tulla
pirttiin kisaamaan. Tätä oikeutta ahkeraan käytetään, ehkä vanhan tavan
vuoksi. Ilta oli erinomaisen ihana ja tyyntä järveä velloivat kymmenet
veneet, joita kilvalla soudettiin salmen takana näkyvää taloa kohti.
Järvellä pamahtivat tuota pikaa pyssyt. Meidän veneessämme oli tiekka
vähällä halkaista korvat vanhalla pistoolillaan jonka hän aina kuormasi
suutaan myöden täyteen ruutia ja tukkoja, ampuen niin tiheään kuin suinkin
ennätti panostaa. Vesi pyrysi tyttöjen veikaten soutaessa, punaiset
puvut läikkyivät valoisalla vedellä ja ilo ja nauru kaikui kauas. Heti
kosjoväen perässä ryöpsähti kisaväkikin pirttiin, ja pian olivat siellä
kisat täydessä käynnissä, huolimatta siitä, makasivatko jo talonväestä
toiset.
Tämä talo oli paljon köyhempi kuin edellinen. Antilas näytti
hiljaiselta kiltiltä tytöltä; hän oli orpokin, elossa kun ei ollut
isää eikä äitiä, ainoastaan vasta miesikään päässyt, kookas veli. Näin
köyhässä talossa kosjoväki jo alunpitäen esiintyi hyvin ylimielisenä
ja vaativaisena. Kaikesta päättäen oli täällä kuitenkin annantamieli,
koska isäntä lähti soutamaan kylästä etäisiäkin sukulaisia. Nämä kun jo
makasivat, niin kesti kauan, ennenkuin he ennättivät matkaan suoriutua.
Kosjoväki alkoi viivykin vuoksi pitää niin sopimatonta kiirettä, että
isännän nuori veri kuohahti ja tyttö hänen käskystään antoi kosijalle
julkiset rukkaset. Mutta siitäpä kosijat loukkaantuivat vielä paljoa
enemmän kuin edellisessä talossa ja lähtivät kovin uhitellen ulos
pirtistä. Portailla he kuitenkin seisahtuivat ja hetken neuvoteltuaan
huutivat tytön ulos... Kosija tarjosi paikan kokkaa tytölle, jos
hän veljensä kiellosta huolimatta lähtisi matkaan! Mutta ei tämä
pikakeinokaan näyttänyt auttavan. Tyttö epäröi. Paljon rahvasta oli
vielä koolla, vaikka oli jo aamuyö, kaikki jotka olivat silloin tulleet
ja vielä myöhemminkin saapuneita, ja kaikki riensivät näkemään, miten
tämä päättyisi. Siinä oli korkeilla portailla sullotussa joukossa
miestä ja naista, nuorta ja vanhaa ja etenkin akkoja, ja nyt oli
mielestään jokaisella oikeus puuttua asiaan, kieltäen tai käskien.
Jännitys kohosi ylimmilleen. Koko yleisö kuohui! Keskellä tätä
punakirjavaa ihmishilloa seisoi antilas hämillään ja epäröiden, ja
vähän alempana kohosi rahvaan keskeltä kookkaan sulhasmiehen yläruumis
ja näkyi paikkaa ojentava käsi. Vieressä antilaan omaiset kiihkeästi
kieltämässä, sulhasen vieressä kosjoväki käskemässä. Kun nämä
väittelivät ja lisäksi koko rahvas intohimoisesti sekaantui juttuun,
niin siitä syntyi aivan harvinainen tora. Tyttö parka oli huutavassa
hukassa, sillä toiset tahtoivat työntää hänet väkisin sulhaselle,
vetäen mikä kädestä, mikä hameesta, toiset taas yhtä tiukasti kiistivät
vastaan. Tyttö oli jo kerran tarttua liinaan kulmaan, mutta silloin
kosjoväeltä taas pääsi joku niin ylimielinen sana, että hän veti kun
vetikin kätensä takaisin. Lopulta hän puhkesi hillittömään itkuun ja
sen kauempaa emme me enää kestäneet katsella tätä näytelmää -- toraa
oli jo kestänyt ainakin tuntikauden -- vaan siirryimme loitommalle
odottamaan, mikä siitä lopuksi tulisi. En voi kieltää, ett'eikö tämä
tapaus äkkiä avannut uusia näköaloja siihen karkeuteen, jolla monen
hyvän ominaisuuden ohella vielä on syvät juurensa tässä rahvaassa,
meteli sai synkemmän luonteen, kaikki muuttui kolkommaksi ja ihana
yökin menetti sulonsa. Vanhat runoihanteet mykistyivät ja erämaiden
piiri tuntui äkkiä niin autiolta ja synkältä.
Kun sulhasväki, vielä kauan aikaa riideltyään, vihdoin saapui rantaan,
ei tyttöä ollut mukana. Veljen sana oli estänyt häntä lähtemästä
tälle miehelle. Mutta myöhemmin kuuluu hän kuitenkin muuttaneen
hänen kanssaan elämään, en tiedä sitten, sovinnollako, vaiko vasten
naittajansa tahtoa.
Sillä aikaa kun salmen takana oli näin meluttu eikä mitään aikaan
saatu, oli kylässä muuan leskimies, jolla ennestään oli kymmenkunta
lasta, kaikessa hiljaisuudessa saanut suuren rotevan tytön tarttumaan
paikan kokkaan ja he lienevät jo meidän saapuessamme lähteneet sulhasen
kotiin yhdessä elämään. Mutta tällä kaupalla ei ollut rahvaan kesken
puoltajia, koska sulhanen kuului olevan kovin köyhä ja luonnostaan
"huono saamamies", s.o. hidas kaikenlaiseen ansioon. Sen mukaan naiset
Vienan Karjalassa, jossa taistelu elämisen edestä on niin ankara, ensi
sijassa arvostelevat kosijaa, eivätkä sitä puheissaan suinkaan salaa,
vaan juuri sen ympäri kietovat koko asian. Muut ominaisuudet ovat
tois'arvoiset. Ehkä tytöillä sentään on mielessään toisiakin ajatuksia,
kun he siitä huolimatta lähtevät huonoille saamamiehille. Ruumiillinen
kotikuritus kuuluu vielä sillä puolen tapoihin, jos eivät aviopuolisot
oikein yhteen sovellu, ja silloin on tytön parempi olla ainakin
tasaväkinen. Niin että on heikollakin miehellä etunsa. Kuulipa siellä
jotenkin yleiseen puhuttavan semmoisistakin vaimoista, jotka kurittivat
miehiään, vaikka tavallisempi tietenkin oli päinvastainen suhde.
Monta muuta naimiskauppaa mainittiin olevan tekeillä, mutta nämä
olivat ainoat, joissa tapahtui ratkaisu. Ystävätärtämme Seniä muun
muassa kosi komeanpuolinen, tummaverinen Luvajärven mies, josta minä
olin Luvajärvessä vähin kuulustellut, Senin pyynnöstä, mutta tyttö ei
sanonut antaneensa sen varmempaa vastausta, oli vain kehottanut häntä
tulemaan Petron päivänä kotiinsa Jyvöälahteen, niin silloin moamo
päättäköön asian. Samalle miehelle hän sitten menikin.
Lopuksi mainittakoon muuan henkilö, joka häissä on ylen tärkeä,
vaikk'en tiedä, alkaneeko hänen toimensa jo kosjottaissa. "Patvaska"
on häitten varsinainen ohjaaja, hän toimittaa varsinkin kaikki
tarpeelliset "varaukset", etteivät kateet ja noidat pääse avioliittoa
rikkomaan, on siis tietäjämiehiä. Sen kosjoväen mukana, josta olen
yllä kertonut, kulki kuitenkin mies, joka kuului toimittavan patvaskan
virkaa. Hän osasikin muutamia loitsuja, jotka hän meille luki, ja
ylpeänä ja mahtavana hän kuljeskeli kylällä, koettaen liittää yhteen
nuoria sydämiä. Mutta näillä markkinoilla kuuluivat hänen kaikki
yrityksensä menneen myttyyn. Kun häntä siitä yleisenä lähtöpäivänä
pilkattiin ja sanottiin hänen saaneen "housunsa täyteen rankkia" -- se
oli taas yleinen käyttösana semmoisesta tapauksesta, -- niin hän nolon
näköisenä myönsi niin tapahtuneen ja väitti vihannesten rikkoneen hänen
mahtinsa. Sen hän muka oli huomannut siitä, kun oli aamulla taittanut
kepin -- jokaisella patvaskalla on viran puolesta keppi, ennen vanhaan
ruoska -- ja se oli särkynyt moneksi kymmeneksi sälöksi.
Patvaskain temput ovat muutoin vielä syvintä pakanuutta. Kaikenmoisia
juttuja kerrottiin siitä, kuinka mahtavat patvaskat olivat
riitaantuneet. Niinpä oli kaksi suurta patvaskaa, Sallinen ja Kana,
joutunut keskenään riitaan. Kana oli koettanut rikkoa Sallisen
patvaskoimista ja kerran häissä, joissa Sallinen oli patvaskana,
loitsinut antilaan kalpeana maahan kaatumaan. Mutta Sallinen oli
paikalla käynyt tyttöön käsiksi ja saanut hänet virkoomaan. Oli
sanonut tietävänsä, kuka hänen lukunsa oli rikkonut, ja käskenyt mennä
riiheen katsomaan, kuinka semmoiselle käy. Siellä oli Kana maannut
kouristuksissa, vaahto suusta valuen. Sallinen oli hänen lumoista
päästänyt vasta sitten, kun Kana oli vannonut ei toista kertaa
kajoavansa Sallisen asetuksiin.
Siihen loppui se helluntain vietto. Tiistaiaamuna lähdettiin
paluumatkalle Komalahteen, useimmat jalan, toiset hevosella ratsastaen.
Muutkin vieraat alkoivat hajota, jokainen omalle suunnalleen, tytöt
kaiketi vähän pettyneillä toiveilla, sillä vähän oli ollut poikia ja
vähän oli naimakauppoja tehty. Mutta minkä sille mahtoi, että ajat
olivat niin huonot. Akonlahden prasniekkavieraista jäi suurin osa
Kontokkiin, kisatakseen siellä sen päivän ja vielä seuraavan yönkin.
Kontokissa vanha Poahkomie, joka 90 vuodestaan huolimatta oli kävellyt
sinne Akonlahdesta saakka, loitsi terveeksi toverini jalan, jonka helle
oli hautonut rakoille. En muista, lieneekö taika auttanut, ylenmäärin
vaan olimme uupuneita saapuessamme vihdoin kuumilta kankailta Kiiteen
rannalle. Siellä odottivat vielä kylänkävijäin veneet koreasti
"pristanillaan". Olipa hyvänlainen myötäinen Akonlahteen. Kun ei ollut
sanottavaa kiirettä, niin oikaisimme, toverini ja minä, uupuneet
jäsenemme teljoille veneen pohjalle ja annoimme tuulen työnnellä.
Varahvontta, joka oli koko prasniekka-ajan vain syönyt ja loikoillut,
piti nyt virkeimpänä miehenä perää, meidän maatessamme. Hän katkoi
koivunoksia veneen kokkaan, ja lehtien kohistessa, veneen valloillaan
kellutellessa, laskimme väljälle.
Ajatuksissani häälyivät näitten päiväin kummat kokemukset, ja
mielessäni kyti itsepintaisia pikkumietelmiä, kuinka monikin runollinen
kuvaelma haalistuu nykyisyyden valossa, rinnastettuna todellisen
elämän kanssa. Mutta toiselta puolen olimme toki nähneet semmoisiakin
piirteitä, jotka olivat omiaan lisäämään mieltymystämme karjalaisiin ja
kohentamaan käsityksiämme heidän luonnonlahjoistaan ja taipumuksistaan.
Elämä oli kaiken aikaa ollut niin säädyllistä, ettei kertaakaan
järjestystä rikottu räyhäämisen, saatikka tappelun kautta. Ehkä siihen,
paitsi karjalaisten yleistä luonnonlaatua, on syynä sekin seikka,
että he ammoisista ajoista melkein itsenäisinä ollen ovat tottuneet
hillitsemään mieltään yhteisissä kokouksissa ja luottamaan omiin
järjestysvoimiinsa, jonka vuoksi tappelun halu oli niin sanoakseni
synnynnäisen kurin alainen.
Mutta mitä lieneekään ollut sameampia vaikutuksia, luonnon avarassa
salissa ne pian hälvenivät ja muinaisuus läheni korvakuiskeen päähän.
Varahvontta oli vanhaa runolaulaja- ja tietäjäsukua. Vaikkei hänen
päähänsä ollutkaan paljoa tarttunut, niin harva se runo, jota hän ei
olisi kuullut, josta ei moniatta säettä osannutkin. Uinahdettuani
jonkun hetkisen heräsin puolivalveille ja veneen pohjalla selälläni
maatessani, kuunnellessani huoparien hivutusta laitoja vastaan ja
aaltojen kohinaa sivuillamme, näin taivasta vastaan Varahvontan lyhyen
nenän ja leukaparran, joka liikkui edes takaisin huopauksen mukaan, ja
kuulin hänen soinnukkailla käänteillä hyräilevän enemmän tuulta:
"Toisinpa ennen tuulet tuuli,
Toisinpa viehkurit veteli"...
Hän luuli meidän nukkuvan ja taisi loihtia tosissaan, kunnes kohotin
päätä nähdäkseni, kauaksiko oli tultu. Olimme keskellä selkää,
sinisimmällä sinellä, hehkuvan sinitaivaan alla, keulassa veti
lehvätukko itseään ravistellen ja rannoilla marjaiset vaarat kutoivat
helteestä auerhuntujaan. Oli Ukko rukouksen kuullut ja laaja Komalahti
täys'äänisenä pauhasi hänen lämpöiselle tuulelleen.