Matkalla Uhtueen poikkesimme nyt Enonsuuhun, joka kylä on sillä
paikalla, missä Ylä-Kuittijärvestä tuleva joki laskee Keski-Kuittiseen.
Kylä ei ole suuri, mutta eräs sen taloista on suurin, mitä on koko
Vienan Karjalassa. Varahvontta jo ennakolta kuvitteli, kuinka hyvänä
meitä pidettäisiinkään tässä laajalta kuulussa talossa, ja me
ajattelimme vähän samaan suuntaan, sillä useita edellisiä matkustajia
siellä oli hyvin kestitty. Cajanin päiväkirjassa luetaan, hänen
Lönnrotin keralla vierailtua samassa talossa: "Hyvästi vastaanotetut,
punasta viinaa, ruokaa, pakinata. Kornitsa illaksi ja yöksi,
asuttavaksi."
Kylän suurin talo on, niinkuin jo olen maininnut, kahdenkertainen ja
maalattu ja näytti kauniissa virtamaisemassa hyvin muhkealta. Isäntä
oli paljon oleskellut Suomessa, mutta lienevätkö kokemukset meidän
puolella olleet ikävää laatua, vai mikä lienee ollut syynä, hän ei edes
käskenyt huoneisiin, vaikka näki meidän seisovan porraspäässään sateen
suojassa; vilkaisi vain kerran vihaisesti ja tiuskaisi sitten jotain
pihan poikki rengilleen. Vaikea oli meidänkään näin ollen sisään pyrkiä
ja pyytää ruokaa, jonka tarpeessa olimme; lähdimme koettamaan onneamme
toisissa taloissa, jotka olivat vaatimattomammat ja sen puolen malliin
rakennetut. Ensimmäisessä oli kuitenkin niin huono komento, keskellä
lattiaa istui vaivainen ryysyinen ukko, joka tuijottaen käänsi meihin
kärsineet kasvonsa, että lähdimme kolmanteen. Siellä oli vain vaimoja
kotona, eikä niitä näyttänyt haluttavan ruveta pakinoihin vieraitten
kanssa, joita ei isoon taloon huolittu; mutta ruokaa ei sentään juuri
kiellettykään. Tuskin se oli pöydälle saatu, niin jatkettiin pirtin
toisessa päässä vallan huimaa akkatoraa, jota kyllä oli hupainen
kuunnella, vaikka se osottikin, kuinka vähän näistä vieraista
välitettiin. Totta puhuen tuntui täällä niin kumman vanhanaikaiselta,
kuin olisimme tulleet maahan satoja vuosia takaperin paljon mainittujen
"varassussotien" aikana. Kun saatoimme hyvällä syyllä otaksua, että
näin lähellä Jyvöälahtea hyvin tiedettiin, mitä miehiä olimme, niin
emme voineet muuta kuin luulla, että ynseys oli tahallista. Syvimmin
tämä kohtelu vaikutti Varahvonttaan. Ihmetellen ja yhä ihmetellen hän
rantaan astuessamme sanoi, tarkoittaen sillä pohattaisäntää: "Ja tuota
me kaikki olemme jumalanamme pitäneet, eikä osaa sen paremmin olla."
Tuskin olimme jälleen päässeet selkää kohti aukenevalle virralle, kun
äkkivihuri tempasi Varahvontan päästä uuden lakin ja vielä Kustinkin
lakin saman tien, ja siitä alkoi niin kiivas takaa-ajo, että pian olimme
taas hyvällä tuulella. Itsekseen riidellen Varahvontta pyyhkieli
lionnutta karkulaista, suori sen kaikin puolin, painoi sitten entistä
tiukempaan päähänsä ja yhtyi nauruumme.
Ankara rajuilma sitten kasteli meidät kokonaan ja ahdisti pieneen
saareen säänpitoon. Kun se oli ohi puhkunut, tyyntyi tuuli ja ilma
näytti asettuvan kaikkein kauneimmilleen; mutta tuota pikaa tuuli
kääntyikin pohjoiseen, suoraan vastaiseksi, ja väänsi melkoisia
laineita. Keski-Kuittijärvi on Enonsuun kohdalta noin penikulmaa leveä,
eikä sitäkään, jos lukuun otetaan vastarannalla olevat suuret saaret,
jotka ovat melkein kiinni sikäläisessä manteressa. Tämäkin selkä on
siis väärin piirretty karttoihin ja Uhut merkitty pari penikulmaa
kauemmaksi pohjoiseen, kuin se todella onkaan. Varmaan on tämä selkä
oivallista kalavettä. Uittelimme uistinta, eikä aikaakaan, kun siihen
tarttui niin pirteä ja kookas kuuja, että siitä saimme evästä moneksi
päiväksi. Nämä kuujat eli taimenet olivat lisäksi niin lihavia, että
harvassa saa semmoista kalaa eväiksi paistaa. Paljon kuuluivatkin
Uhtuen miehet saavan uistamalla lohta, varsinkin niiden saarien
salmista, jotka jäivät selän yli soudettaissa vasemmalle. Oikealle
puolelle jäävän suuren Uhut-saaren salmessa oli kymmeniä veneitä
nuotalla. Selkä elostui melko lailla, kun he rajuilman ohi mentyä
laskivat ulos rannasta, purje joka veneessä.
Vastatuulta kiskottaissa Varahvontta lohdutteli meitä sillä, että
"etelässä vetelä ja pohjoisessa pouta", ja hyvän sään toivossa
ahersimme selän poikki. Kuljimme tämän ensi taipaleen lainaveneellä ja
sousimme itse.
Uhtuessa emme joutuneet tällä kertaa viipymään -- se on niin suuri
kylä, että siinä olisi ollut moneksikin päiväksi tutkimista -- vaan
lähdimme jo seuraavana aamuna ani varhain ensimmäiselle maataipaleelle.
Kuittijärvien pohjoispuolella on, samoin kuin eteläpuolellakin, laaja
erämaa, joka erottaa tuon vesistön Tuoppajärvestä. Kyliä on harvassa,
niitten väliä penikulmia. Samoin kuin eteläpuolella, näyttää välimaa
pohjoispuolellakin olevan korkeanlainen maanselkä, joka idässä päättyy
Tuoppajärven syvänteeseen. Ensimmäisellä taipaleella ei neljällä
penikulmalla ole ainoatakaan asumusta, ainoastaan puolivälissä autio
pirtti, jossa matkamies saattoi levätä ja keittää murkinansa. Imbergin
kartalla tämä väli on merkitty vajaaksi kahdeksi penikulmaksi.
Alussa kulkee polku tasaisia kankaita noin puolentoista penikulmaa,
erottuaan kylän takana Uhutjoesta, joka on paksuihin lietekerroksiin
uurtanut arvoaan paljon mahtavamman uoman. Kangas kohoo alhaisista
rantaseuduista penkereittäin, joitten kaltaat ja päällystät ovat
niin tasaiset, kuin olisivat ne taidetyötä. Ja kangas itse oli niin
sileätä, että viisitoista virstaa olisi voinut rattailla ajaa, vaikkei
varsinaista tietä ollut. Mutta sitten oli kiivettävä jyrkän vuoren
yli, joka oli poikittain vastassa. Metsä oli, kun oli kyläraiskiosta
päästy, koskematonta kruununmetsää, mutta aivan kookkaaksi ei mänty
jaksa näillä kankailla kehittyä, vaikka sillä olisi paljonkin ikää
niskoillaan. Niin köyhää on maanlaatu, ettei mäntyjen alla kasvanut
kaikin paikoin kanervaakaan, sianpuolaa vain, joka näille peräpohjolan
kankaille onkin ominainen kasvumuoto. Siellä täällä oli kankaan
syvennyksissä pieniä järviä, ja murheellisempaa, vakavampaa, maailman
riemuja paenneempaa metsäpiiriä saa harvoin nähdä kuin näitten järvien
rannalla. Vaikka se näytti kasvaneen siinä luomisesta saakka, oli sen
rintama kuitenkin aivan harva, eikä missään nähnyt sitä olemisen ilon
piirrettä kuin hyvällä jouhevalla hirsikankaalla tai vaihtelevassa
sekametsässä. Jokainen puu oli kuin erakko, jolla ei ollut kilpailijaa,
ei juurellaan, ei sivuillaan, sillä välilleenkin ne olivat heittäneet niin
viljalti tilaa.
Lähempänä Röhöä maa muuttui vaihtelevammaksi. Siellä täällä oli
kuljettava suon tai järven poikki. Eräässä näistä järvistä oli niin
sanomattoman kirkasta, melkein vihtrilliviheriää vettä, että sen
vertoja tuskin näkee muualla kuin alppijärvissä. Kuljimme sen poikki
niin laholla sammaltuneella veneellä, että laidoista saattoi sormin
noukkia paloja, mistä vain halutti. Oli syytä pelätä, että se hajoisi
allamme. Yksi mies ei mitenkään tahtonut ennättää ajaa pois niin paljon
vettä, kuin raoista vuoti. Aidaksilla soutaen pääsimme kuitenkin
rantoja kiertäen järven poikki.
Hyvin uuvuksissamme saavuimme illalla Röhön järven rantaan, mutta
emme enää jaksaneet lähteä lahtea kiertämään kylään päästäksemme,
vaan rupesimme ehätyspaikalla huutamaan ja ampumaan, kylä kun oli
niemen takana, niin ettei sitä näkynyt. Meillä näet oli painoja monta
raskasta taakkaa, sillä olin ottanut matkaan melkoisen varaston
valokuvauslevyjä. Muuan saattajista oli seitsemänkymmentä täyttänyt
puolisokea ukko, joka vähän ansiota saadakseen oli pyrkinyt kantajaksi,
ja hän toikin taakkansa reippaasti perille saakka. Joukossa pysyäkseen
ja kompastuksia välttääkseen hän aina astui jonkun toisen kantapäissä
kiinni. Kerran vähän jäljelle jäätyään hän kuitenkin poikkesi väärälle
polulle, kunnes kuuli, niin hän kertoi, askelien töminän sivulta päin
ja siitä huomasi väärään poikenneensa. Niin reippaina ja työkuntoisina
viimeiseen saakka nämä luonnon lapset pysyvät, ja niin heidän myös
täytyy viimeiseen saakka taistella nälältä säilyäkseen.
Ehätysvenettä odotellessamme ammuskelin oivalla revollillani pilkkaan,
jotta kylä paremmin kuulisi, että venettä oli tarpeen. Ammuin koivun
pökköön ja Varahvontta, joka alati oli valmis palveluksiin, kävi
osoittamassa, mihin luodit sattuivat. Olinkin sinä iltana oivalla
amputuulella, sillä kaikki luodit sattuivat, vaikka ammuin niitä
puoliväliin toistakymmentä. Oikein ilostuin omaa taitoani, jota en
ollut niin hyväksi luullutkaan, kunnes lähtiessäni itsekin katsomaan
-- en löytänyt puusta ainoatakaan. Varahvontta seisoi vieressä vähän
häveten, minä olin nolo ja Kusti nauroi ja julisti ääneensä ukon
oveluutta. Muut karjalaiset eivät sitä suurestikaan ihmetelleet, sehän
oli luonnollista, että ukko koetti isäntiään palvella mielen mukaan.
Rehellinen hän siitä huolimatta oli, vaikka karjalaisen käsityksen
mukaan.
Puolen tuntia huudettuamme ja ammuttuamme näimme iloksemme ehätysveneen
pistävän niemen takaa järvelle. Pääsimme kunnon kevariin, saunaan,
saimme samovaaran pöydälle ja pätevää ruokaa, ja niin kuittasimme pian
pitkän taipaleen rasitukset. Mutta seuraavana päivänä emme olleet
saada kyytiä. Muistaakseni oli osa kylän väestä sammuttamassa hyvin
laajaa paloa, joka oli viikkokausia riehunut Kepajoen kankailla, jonkun
penikulman kauempana idässä; mutta matkakirjeemme lopulta vaikuttivat,
että kyläläiset hommasivat väkeä saattamaan taipaleen poikki. Muutoin
olisimme saaneet palata Uhtueen sen sileän tien.
Olimme jo enemmän kuin puolimatkassa Tuoppajärvelle. Erittäin
vaivaloisen taipaleen kuljettuamme pääsimme puolentoista penikulman
päässä olevaan Suureenjärveen, joka on korkealla äsken mainitulla
maanselällä.
Siellä olimme yötä talossa, jonka väki järjestään oli vanhinta vieroa.
Tämä uskonsuunta on Vienan Karjalan pohjoisosissa vallitseva, ehkä
siitä syystä, että ne olivat lähempänä Tuoppajärven saarella salassa
elelevää ja vaikuttavaa starovieroluostaria. Tylyä vainoa paeten oli
saareen tullut munkkeja Aunuksesta, perustanut luostarin ja saanutkin
siinä kauan rauhassa elää, kunnes asia tuli viranomaisten tietoon
ja luostari hävitettiin. Mutta rahvaasta ei vanhaa vieroa voitu
pois juurruttaa, ja se halveksi yhtä syvästi "oikeauskoisia" kuin
luterilaisiakin. Molemmat olivat heistä "mieroa", molempia kohdeltiin
saastaisina. Mierolaiset eivät varsinkaan saaneet syödä samoista
astioista kuin vanhan vieron tunnustajat, vaan heitä varten oli
erityiset "mieron stautshat", jotka etenkin ennen tahallaan jätettiin
pesemättä ja likaisiksi ja monesti tuotiin navetasta. Eräs arvoisa
Uhtuen isäntä muisteli vielä, kuinka hänelle oli täällä pohjoisen
puolessa sukulaistalossakin, jossa hän nuorempana kävi vieraissa, tuotu
ruokaa likaisella kupilla, joka suoraan navetasta kannettiin hänen
eteensä. Nyt olivat nämä tavat jo jonkun verran lauhtuneet; vaikka
luultavasti vieläkin pidettiin tarkkaa lukua siitä, etteivät astiat
sekaantuneet, olivat ne toki moitteettoman puhtaat. Mutta talon vanha
isäntä pani kovin kysymykseen, tokko meitä voitaisiin vierashuoneisiin
laskea, arvellen meidän ne pakanoitsevan tupakansavulla. Sitten
olisi suuri työ niitten puhdistamisessa. Mutta miten hän päänsä
ympäri tuumasi, niin pääsimme kumminkin, ja hyvässä talossa yömme
vietimmekin. Olimme useinkin puheissa näistä vieron käskyistä ja
koetimme selittää, ettei niissä voinut olla mitään järkeä. Eiväthän
vierolaiset muutoinkaan karttaneet mierolaista seurustelussa vaan esim.
avioliittoja solmittiin ristiin rastiin ollenkaan kysymättä, oliko
puoliso mieroa vai vieroa. Mutta sitä he eivät käsittäneet, pitivät
vain tiukasti kiinni vanhasta tavasta.
Suurestajärvestä astuttuamme jonkun matkaa tulimme vaaran korkeimmalle
kohdalle, ja sinne näkyi, vaikka vielä puolentoista penikulman päässä,
laajaa siintävää Tuoppajärveä niin pitkältä kuin silmä kantoi. Yhtenä
saattajana oli meillä nyt vilkas mustapartainen mies, joka näytti
korkeintain neljänkymmenen ikäiseltä, mutta jolla harteillaan olikin
-- seitsemänkymmentä vuotta. Reippaasti hän kantoi raskaan taakkansa.
Penikulman astuttuamme tulimme joelle, joka laski Tuoppajärveen, ja
sitä sousimme Valasjoen kylään, joka on aivan selän rannassa.
Niinkuin meri se levisi eteemme, silmä ei erottanut rantaa kaosta
eikä vastapäätä idästäkään. Ihastuimme näköä ja nousimme maihin,
sitä rauhassa katsellaksemme. Valasjoen kylä on pieni kalastajakylä,
somalla paikalla, rannat täynnä talaita ja kuivaustelineitä.
Tuoppajärven kylät kukin kulmallaan elävätkin suureksi osaksi tämän
mainion järven kaloilla. Kalavesiä on riittävästi jokaiselle. Ne ovat
siksi etäällä toisistaan, etteivät ole kaikki enää samaa kansaakaan,
sillä järven eteläpäässä jo puhutaan toista kielimurretta, joka,
samoin kuin Kuittijärvilläkin, pehmentää semmoisia kirjaimia kuin
s, n, l. Pohjoispää, joka puhuu kovempaa murretta, sanoi niitten
"njätshäyttävän" puheessaan. Tässä sanassa itsessään on heti ensi
kirjaimessa tuo pehmennys eli "muljeeraus".
Veneet olivat täällä toisen malliset kuin Kuittijärvillä, lyhyet,
leveät ja korkealaitaiset, jota vastoin Kuittijärvillä jokiveneen malli
on yleinen. Siitä paikalla näkyi, että Tuoppajärvellä täytyy taistella
ankaria aaltoja vastaan. Nyt oli kuitenkin aivan tyyni, koko ulappa oli
sileä kuin peili. Kuitenkin ulkonimme arkaillen aavalle pinnalle, sillä
hyvin äkkiä näillä vesillä toisinaan myrskyt yllättävät. Mutta toiselta
puolen oli Tuoppajärven vedellä semmoinen kirkkauden lumous, että sitä
katsellessa kammo häipyi. Missä vain pohja oli vähänkin likellä, se
näkyi niin selvään, kuin ei olisi välillä ollut mitään, tyhjää vain.
En ole missään muualla nähnyt niin runollisen ihanaa, hopeista vettä,
kuin tässä laajassa järvessä. Sen puhtaus oli niin hurmaava, että sitä
hetken katseltuasi katselit kaikkea, rantoja, hiekkoja ja vaarojakin
suuremmalla lemmellä. Mutta rannat ovatkin pohjoispäässä kauniit. Sillä
puolella lähestyvät järveä melkoiset selkoset ja vaarat, vaikka niillä
onkin rauhallinen loivuus, eikä tunturimaiseman jylhyyttä. Kun olimme
soutaneet selälle, niin alkoi oikealla puolella, keskellä selkää, näkyä
saari, jossa ennen oli tuo kovan onnen luostari. Saari on jotenkin
laaja, penikulmaa pitkä. Vähitellen alkoi vedestä nousta vastarantakin,
ja kun sää pysyi hyvänä, niin pääsimme seikkailuitta Kiestinkiin.