Karjalaiset ovat seuranrakasta kansaa. Se varmaan on yhtenä syynä,
mikseivät he halusta muuta suurista ahtaista kylistään erämaan
vaaroille, vaikka niillä ehkä monellakin olisi parempi toimeentulo.
Ei sillä hyvä, että saman kylän asukkaat tiheään käyvät tapaamassa
toisiaan, seurustelua ylläpidetään vielä paljon laajempainkin piirien
kanssa, matkustetaan monta penikulmaa sukulaisia ja tuttavia tapaamaan
ja uusia liittoja rakentamaan. Näihin retkiin käytetään pyhäpäivät,
joita kreikkalainen kirkkovuosi niin runsaasti jakelee. Karjalainen
vielä empimättä jatkaa niitä arjella tai kahdella, miten asiat
vaativat. Jokaisella kylällä on oma juhlapäivänsä, "prasniekkansa",
jolloin se odottaa vieraita. Kaikki oman maan miehet ja naiset, jotka
silloin saapuvat, syötetään ja juotetaan kylässä ilmaiseksi. Yhteisistä
vakinaisista vierailupäivistä onkin monta etua. Tietävät olla kotona
ne, joita aiotaan käydä tapaamassa. Siten ei kuljeta ristiin, joka
muutoin saattaisi tapahtua ja näin pitkillä matkoilla olisi hyvin
harmillista. Tiedetään edeltäkäsin varustautua vieraitten varalta.
Ja vihdoin näissä tilaisuuksissa tytöt ja pojat tapaavat toisensa ja
saattavat valita elämänkumppaninsa suuremmasta tukosta. Prasniekat
ovatkin samalla naimamarkkinoita, ja uusien liittojen rakentaminen on
miltei niiden suurin viehätys, joka houkuttelee matkaan sekä nuoria
että vanhoja, jälkimmäisiä sulasta asianharrastuksesta.
Vuokkiniemen kirkolla vietetään Iljan päivää, Uhtuessa Petron päivää,
Akonlahdessa samaa, Tetriniemessä Miikulaa, Miinoassa Spoassun päivää,
j.n.e. Kostamuksen prasniekka on stroitsha, joka vastaa meidän
helluntaitamme. Kostamuksen juhlat ovat tavallista suuremmat, koska
kylä on Kuittijärvien ja Kiiteen--Kiimasjärven vesistön keskivälillä
ja saa vieraita kummaltakin puolelta. Akonlahdesta suoriutui paljon
rahvasta juhlille, ja kun suvi oli ihanimmillaan, syttyi meissäkin
äkkipäätä halu lähteä muitten mukaan. Matkaa oli runsaasti neljä
penikulmaa.
Helluntain aattona puolen päivän aikaan teimme lähtöpäätöksen ja
ilmoitimme sen Varahvontalle, joka sen kaikin puolin hyväksyi, ja
paikalla tilasi itselleen uudet "puksut". Ne neuloi majatalomme emäntä
yhden kylyn lämmetessä ja ne maksoivat viisikymmentä kopeekkaa, kangas
40 ja tekopalkka 10. Helluntaipäivän aamuna lähdimme varhain matkaan,
emme kuitenkaan niin varhain, etteikö olisi ollut jo ennen meitä
lähteneitä. Yhdytimme selällä veneellisen tyttöjä, jotka kiskoivat
henkensä edestä pysyäkseen meidän rinnallamme ja pysyivätkin, koska
meillä sattui olemaan huononlaiset airot emmekä niin välttämättä
tahtoneetkaan päästä heistä erilleen. Sangen nopeaan sujuikin matka
noin puolittain kilpaa soudettaissa. Vesimatkaa oli penikulman verran.
Soudettiin Kiitehen selän koillisimpaan pohjaan, Komalahteen, jossa
rantasillalla jo oli monta venettä ennen saapuneita. Siitä alkoi
Kontokkiin 13 virstan maataival, jolla yhdytimme yhä uusia matkalaisia,
niin että meitä pian oli melkoinen joukko. Maisemat olivat tällä
välillä tavallista kauniimmat, sivuilla korkeita vaaroja, syviä
laaksoja, ja kaiken aikaa polku nousi. Tämäkin osotti, kuinka korkealla
Maanselän syrjähaaralla ovat tällä välimaalla sijaitsevat kylät.
Kontokki oli varustautunut läpikulkeville murkinaa antamaan, jotta
perille jaksettaisiin. Tuvat oli kaikki siistitty, piiraat leivottu,
samovaarat lämmitetty, lehviä siroteltu permannoille, ja tämä avoin
vieraanvaraisuus, jota jokaiselle suotiin, ken vain taloon poikkesi,
viritti mitä parasta juhlatuulta. Kylytkin oli lämmitetty, vaikka oli
vasta aamu, jos joku tahtoi virutella pois hikiään. Eikä sitä vaivaa
oltu suotta nähty, pojat riensivät kilvalla kylpemään. Kontokista
kasvoi joukkomme niin, että meitä oli toista sataa henkeä, kun sieltä
yhtä aikaa lähdettiin matkaan. Oli miestä ja naista, nuorta ja vanhaa,
mutta enimmän kuitenkin naimaikäistä tyttöä. Pojista sitä vastoin oli
puute, "purlakoista" olivat monet kaukana tukkijoilla, eivätkä vielä
kaikki "ruotshimiehetkään" olleet palanneet. Meitä oli pitkä jono,
kun se lappoi kaidaksi langaksi kapealla polulla. Auringonpaistetta
taivas sinä päivänä kaatoi runsaimmalla mitallaan, ja jäkäläkankailla,
sammalkorvissa, rimpisoilla, välkkyi semmoinen värien kirjavuus, että
silmiä häikäisi, muita ylinnä kaikenlainen puna, höysteeksi valkoista
palttinaa, keltaista ja räikeintä sinistä, arinta sinipunervaa, mitä
vain oli julkisinta lähtenyt venäläisen karttunatehtaan väripadoista.
Naisten vaatteet olivat enimmäkseen karttunaa; ainoastaan
varakkaimmilla oli rahoja silkkiin. Tyttöjen vaatteus oli, mikäli
tietooni tuli, seuraavalla tavalla sommiteltu: Alla on avorintainen
paita, "sarahvana", ja tämän päällä olkaviilehyksellinen hame, "kosto".
Mutta sitä paitsi oli useimmilla mukanaan suomalaiseenkin kuosiin tehty
puku, hame ja röijy, vaikka hameet olivatkin viimeiseen saakka olleet
kiroissa. Vanhauskoiset pitivät niitä syntisenä uudistuksena. Päässä
on tytöillä "otshipaikka", nauhaksi käännetty liina, joka sidotaan
otsan poikki hiusrajan kohdalle; solmu tehdään niskaan, niin että päät
jäävät riippumaan. Juhlilla on otshipaikka aina silkistä, kenellä
vain on suinkin varaa, ja heleän punainen. Otshipaikkaa pidetään
huoneissakin, taipalella on sen päällä tavallinen liina. Naitujen
naisten puku on samanlainen, vanhemmat vain karttavat kaikkea uuden
mallista ja punaisia kankaita. Päässä on naiduilla naisilla kuitenkin
otshipaikan asemesta "sorokka" niminen myssy, josta riippuu niskaan
kirjailtu hetale. Naisten puvut yleensä miellyttävät puhtautensa kautta
ja nuorempien vilkkailla väreillään. Karttuna on halpaa, eikä uusi
puku maksa paljoa, kun vanha alkaa käydä huonoksi. Jokaisella naisella
oli mukanaan parit kolmet vaatteet, joita tavallisesti pojat matkalla
kantoivat selässään. Prasniekkaretkillä on näet poikain velvollisuus
kantaa tyttöjen vaatteita, vaikka he muutoin hyvin harvoin säälivät
heidän vaivojaan.
Jos hiukan vilkaisemme poikainkin puvustoon, niin ei se tee yhtä
tyylikästä vaikutusta. Siitä puuttuu nykyisin kokonaan yhdenmukaisuus
ja varma malli. Enimmäkseen he olivat hankkineet vaatteensa Suomen
puolella, ja sen vuoksi olikin kirjavuus suuri. Tavallisten lyhyitten
takkien ohella näkyi joukossa myös virttyneitä sortuutteja,
kellastuneita selluloidikauluksia, likaisia kravatteja ja monen
mallisia päähineitä, kuluneista karvalakeista haalistuneihin
knalleihin saakka. Yhteisenä piirteenä päähineillä vain oli väljyys,
ne enimmäkseen painuivat korviin saakka ja vielä siitä ylikin. Nuoret
eivät mielellään pitäneet paitaa housujen päällä, mutta vanhat miehet
aina, koska luulivat siitä tulevan synnin, jos sen housuihin pistää.
Ankarasti meitä rankaisi matkalla helle. Maa poltti jalkain alla,
kurkku kähisi kuivuuttaan, kieli takertui kitalakeen. Missä vain oli
pienikin tilkka vettä, siihen jäätiin istumaan, janoa sammuttamaan.
Helteestä huolimatta alkoivat kuitenkin tytöt kankaalla kimakan
pajatuksen, virittääkseen joukossa kisamielialoja.
Sillä aikaa kun pitkä hikoileva jonomme verkalleen vetelehti eteenpäin
pitkin tulisia kankaita, oli Kostamuksen kylässä varhaisesta aamusta
oltu vilkkaassa puuhassa. Paljon vieraita tiedettiin olevan teillä
tulossa, ja kaikki oli syötettävä ja juotettava. Vieraanvaraisuus
moisena päivänä on karjalaisen emännän kunnia-asia. Huoneet on jo
edellisinä päivinä siistitty lattiasta laipioon, lattiat pesty, seinät
pesty, jopa toisissa taloissa höylättykin, niin että ne paistoivat kuin
uudet, ja tavallisesti pestään myös laipio. Samoin puhdistetaan eteinen
ja porraskäytävä ja tietysti varsinkin vierashuoneet, missä niitä on.
Edistyneissä taloissa ovat vierashuoneet kuitenkin jo sekä paperoidut
että maalatut.
Kun pirtti on siistitty -- se tosiaan toimitetaan erinomaisen
perusteellisesti -- leivotaan ja valmistetaan juhlaruuat. Karjalaiset
syövät aina pehmeätä leipää, vaikka kuulinkin useitten mainitsevan tätä
tapaa epämukavaksi ja suomalaista kovaa leipää käytännöllisemmäksi.
Leivottava on sen vuoksi usein. Juhliksi valmistetaan paitsi leipää
monenlaisia piiraita, "sultsinoita", "kalitaisia", "kakkaroita",
"kalakukkoja", "kiiseleitä" ja kuka heidät kaikki tietäneekään.
Pääasiallisesti ne kaikki, ja kalakukotkin puoleksi, rakennetaan
jauhoista ja rasvasta. Kalitaisten sisällä on ryynejä, sultsinoita
valmistetaan siten, että kahden hyvin ohuen leipäkatteen väliin
pannaan maitoon tehtyä ryynivelliä, ja kakkarat taas leivotaan maitoon
vehnäjauhoista, jos niitä on, muutoin ohrajauhoista. Leipominen
tapahtuu aikaisin aamulla, ja silloin on emännillä, tyttärillä ja
apulaisnaisilla tulinen kiire. Syrjäisen on sitä hommaa aika hupainen
katsella. Karjalan naiset ovat ripeät liikkeissään. Samovaarat, joita
jo alkaa olla useimmassa talossa, kuurataan mitä huolellisimmin ja
niihin pannaan tuli, kun vieraitten aika alkaa lähestyä. Pirtin
kiuas on lämmitetty niin kuumaksi, että siinä pitkin päivää hautuu
tsajun kanssa juotava maito. "Kolatsuja", pieniä kovia rinkeleitä, on
varustettu suuret kimput. Muita ostoleivoksia ei olekaan.
Odotettuja heimolaisia ja tuttavia alkaa saapua, pölyisinä ja
hikisinä, mutta rattoisalla mielellä, toiset suurissa joukoissa,
toiset yksitellen. Vieraita saapuu yhä enemmän, pitkin päivää. Kaikki
hajaantuvat aluksi "kostitaloihinsa", s.o. niihin taloihin, joissa
tavallisesti majailevat, ja paikalla ryhdytään tulijoita kestitsemään.
Kylyyn käyvät, keitä haluttaa, ne on valmiiksi lämmitetty.
Jäimme joukkoinemme keskelle kangasta, vieläpä viimeisen taipaleen
puoliväliin, jossa oli risti, niinkuin siellä puolella tapaa taipaleen
puolivälissä olla. Siihen istahti alkupää, ja vähitellen saapui yhä
toisia, ristiten pyhän merkin edessä silmänsä. Nuorilta se tapahtui
jotenkin hutiloimalla, mutta vanhemmat, varsinkin vanhat eukot,
ristivät silmänsä syvimmällä hartaudella, maire hymy kasvoillaan.
Samalla he tavallisesti kiinnittivät ristiin kapean vaatekaistaleen
"tuulipaikkana" liehumaan, tietämättä hartaudessaan, että he siten
toimittivatkin vanhan pakanallisen uhrin. Toiset ristit liehuivat
täynnään nauhoja. Sitten hajaannuttiin varjoon lepäämään tai etsittiin
vesipaikkoja.
Katkaistaan jälleen osa taipaleesta, mutta istutaan taas jonkun ajan
kuluttua, koska arvellaan päivän kuluneen niin pitkälle, että kylässä
jo on päivällinen, "poavoshna", syöty, ennenkuin sinne ehditään, ja
käydään jokainen eväittensä kimppuun. Tälläkertaa sijoittuu joukko
pienen kosken rannalle, jossa vesi on vähän raikkaampaa. Kun vihdoin
kylä alkaa näkyä, pysähdytään kankaan syrjään vielä viimeinen kerta, ja
jokainen siistii pukunsa, ennenkuin ihmisiin mennään.
Miitrei, Kostamuksen varakkain isäntä, oli haastanut minut toverini
keralla taloonsa asumaan, ja hyvä siellä olikin ollaksemme, vaikka
kaikki suojat olivat täpösen täynnään rahvasta. Sillä aikaa kun
varemmin tulleita tsajutettiin, kutsuttiin meidät kylyyn, jonne
miehissä mentiinkin ja saunan jälkeen järveen. Sitä karjalaiset
tuskin milloinkaan laiminlyövät; he alkavat uida kylyn päälle jo heti
keväällä, kun ensimmäinen sula ilmestyy rannan ja jään väliin, jopa
toiset piehtaroivat talvella lumessa. Kylyssä ei kiirettä pidetty,
istuttiin ja tarinoitiin pitkät jutut. Virkistyneinä ja vereksinä
käytiin sitten samovaaran ääreen. Niitä oli kaksikin kiehumassa, kun
toinen sai juoduksi, kannettiin toinen pöydälle, ja Miitrei itse
valoi tokanoihin ja jakeli kolatsuja runsaalla kädellä. Uunista
kannettiin haudottua rieskaa maitoa, jonka keralla siellä maassa aina
tsaju juodaan, ja parhaille vieraille isäntä sormin jakeli maidon
päälle nousseen kuoren, joka olikin herkkua. Kolatsut, Aunuksesta ja
Pietarista tuodut veteen leivotut rinkilät, murretaan käsin ja pannaan
kuppiin turpoomaan; ja erinomaiselta tämä kaikki maistui siellä etäällä
vaatimattomassa erämaassa ja ihmisten keralla, jotka itse niin täysin
määrin nauttivat näistä herkuista.
Varahvontta oli helmeilevällä tuulella, vaikka olikin matkalla ollut
eräs usein uudistuva harmi, kun joku oli sattunut hänen nimeään
kysymään. Se oli Varahvontan arka kohta, mutta kun hän ei saattanut
vaietakaan, kun olisi voitu luulla vaikka miksi maankulkijaksi, niin
täytyi se sanoa, vaikka tinkien:
Vieras (kääntyen meitä puhuteltuaan Varahvontan puoleen): "Mikäs nimi
on tällä teän kasakalla?"
Varahvontta (hetken vaiettuaan, syrjään katsellen): "A velj... miulla
on nimi semmoinen, ett'ei ole koko pitäjässä toista..." (murheellisena)
"ka silloin oli vähän nimiä, kun miut kastettiin... No se on
Varahvontta."
Näistä kysymyksistä, jotka uudistuivat kaikkialla, kun liikuttiin
hänelle vieraissa seuduissa, hän aina kävi hiukan nyrpeäksi, mutta oli
pian jälleen hyvällä tuulella ja otti nyt teepöydässä osaa keskusteluun
perityllä vanhalla tiedollaan ja uudella hankitulla arvollaan. Meidän
täytyi kaivaa muistiinpanovihkommekin esiin, kun hän seuralle kertoi,
mitä pilvet ovat, ja siitä hänen arvontuntonsa kohosi koko joukon. Hän
sanoi niitten olevan samanlaista ainetta kuin "kiiseli", tuo hyytelön
tapainen ruoka, ja kertoi moisia pilven kappaleita silloin tällöin
metsästä löydettävän, kun niitä on sattunut maahan putoamaan. Monet
läsnäolijat myönsivät hänen tietonsa oikeiksi. Siitä tulivat jotkut
muutkin luonnon ihmeet puheeksi, ja kerrottiin muun muassa ukkosen
juurista, joita syntyy maahan semmoisiin paikkoihin, mihin ukkonen on
iskenyt. Sanoivat hiekan sillä kohdalla muuttuvan kuin lasijuuriksi,
jotka haarautuvat syvälle maahan. Se taitaa olla tosihavainto.
Siten kului iltapäivä hauskassa pakinassa, ilma viileni, valo lauhtui
ja nuori väki alkoi kokoontua kisoihin. Kisat ovatkin näissä juhlissa
vähintäin yhtä tärkeät kuin kestitys, eikä ainoastaan nuorien, vaan
avioväenkin mielestä, joka niissä tekee havainnoitaan, pitäen erittäin
tarkkaa lukua kaikista mieltymysoireista. Hyvin usein päättyvät
kisoissa tehdyt tuttavuudet kosimisella ja naimisella, vaikkeivät
asianomaiset olisi ennen nähneetkään toisiaan. Varsinkin jos ajat ovat
hyvät ja purlakoita on paljon kotosalla. Niin valitettavasti ei ollut
nyt laita. Ajat olivat parin katovuoden vuoksi hyvin köyhät, puute oli
yleinen ja enimmät purlakat olivat ansioilla. Huhuttiin kuitenkin, että
kylään oli tullut ainakin kaksi poikamiestä, jotka olivat luvanneet
viedä emännät mukanaan.
Toisen piti kosia julkisesti, sekin tiedettiin, ja suurella
jännityksellä odotettiin kaiken päivää sulhaskansan saapumista. Sen
piti pirtteihinkin kuulua, sillä kosijat saapuvat hyvin julkisesti,
pyssyjen paukkuessa. Ensimmäinen päivä saatiin kuitenkin turhaan
odottaa, mutta sitä vilkkaammin kisattiin.
Karjalaisten en ole koskaan nähnyt kisaavan pirtissä, lieneekö tämä
liian pyhä tähän huvitukseen, vai pelättäneekö vain sen likaantumista.
Korkeintain luovuttaa joku isäntä sintsinsä kisoihin, ja siitäkin on
usein maksettava monias kopeekka vuokraa. Kostamuksessa oli kisat
pantu toimeen erään talon sarajalla, avaralla heinäparvella. Sinne
mahtui paljon väkeä. Pihalla ei tahdottu kisata, kun oli kovin kuuma
ja pelättiin vaatteitten pölyttyvän. Puolihämärä saraja oli täynnään
nuorta ja vanhaa, nuoret lattialla täydessä työssä ja vanhemmat ihmiset
syrjästä katselemassa ja juoruamassa. Meidän paikalle tullessa toisena
aamuna jotenkin varhain kisat jo olivat täydessä vauhdissa ja hiki
valui kisaajain otsalta ja poskilta, niinkuin hyvässäkin työssä.
Kisat tavallisesti alkavat "käsikisalla", joka on aivan lyhyt ja
johon tytöt kutsuvat. Parit asettuvat pitkään riviin, tyttö ja poika
aina vastakkain. Vuorotellen tarttuu sitten poika tytön toiseen ja
toiseen käteen, nostellen sitä sievästi pari kertaa ylös ja alas,
ikäänkuin tunnustellen, paljonko se painaa. Muita temppuja ei ole
tässä yksinkertaisessa kisassa, mutta se ei kestäkään kauaa; onhan
vain jonkinlaisena johdantona toisiin kisoihin. Meille selitettiin,
että pojat sillä tavalla jäävät leskiksi, kun kisapiiri hajoo, ja että
heidän asiansa on sen jälkeen lähteä vuorostaan kutsumaan tyttöjä
uuteen kisaan. Pojat lähtevätkin tuota pikaa liikkeelle. Kutsuminen
tapahtuu sillä tavalla, että poika menee mieleisensä tytön eteen,
viittaa tälle kädellään ja mainitsee häntä nimellä, esim. "Iro tulou!"
Ne monenlaiset kävelytanssit, jotka nyt alkavat, ovat vähän purpurin
tai franseesin tapaisia; vuorot ovat kylläkin monimutkaisia, niin
ettei niitä aivan vähällä vaivalla opi. Niitä on "humaus", "pitkä
kisa", "katrilli" ja ehkä muitakin. Ne tanssittiin täällä hieman
toiseen tapaan kuin Uhtuen puolessa, niin että sen puolen poikia alussa
vähän arvelutti, uskaltaisivatko ensinkään lähteä permannolle. Mutta
kaikkia näitä kisoja vanhemmalta ja alkuperäisemmältä tuntui kuitenkin
tuo käsikisa. Kaiken aikaa neitoset lauloivat kimakoita venäläisiä
pajatuksiaan, ja ihmeen kauan he jaksoivat äänessä pysyä. Mutta
kaunista se laulu ei suinkaan ollut. Kiimasjärvellä, Nopeuksessa ja yhä
etelämpänä kuuluivat hanurit jo ruvenneen sijaa saamaan, mutta täällä
niitä ei vielä ollut. Hyppytansseja ei Kostamuksessakaan tanssittu
ensinkään.
Vanhemmat miehet olivat kokoontuneet oven suuhun kisoja katsomaan ja
naidut vaimot taas kiivenneet sintsin laipiolle, istuen siellä kuin
parvekkeella monivärisenä ja vilkkaasti tarinoivana ryhmänä.
Sillä välin kun aikuiset kisailivat sarajalla, olivat pienet tytöt
kokoontuneet ulkopuolelle erään aitan siimekseen, karkeloidakseen
keskenään samoja kisoja kuin hekin. Mutta kun heidän ikäisensä pojat
täälläkin olivat "pahoja" ja halveksivat tyttöjen seuraa, oli
tytöistä joka toisen täytynyt ruveta pojaksi. Oikeat pojat maata
rötköttivät ääressä, nauraa hohottivat ja tekivät tyttölöistä hyvin
sopimatonta pilkkaa, oli aivan säälittävää nähdä, kuinka kiltisti
nämä sen kärsivät. Karjalassa nainen vielä on paljon vanhemmalla,
"urosaikaisemmalla" kannalla kuin Suomessa ja tyttösetkin jo näkyivät
olevan täynnään kunnioitusta näitä sankareita kohtaan, jotka tuskin
olivat ennättäneet saada ensimmäiset housunsa. Somaa oli katsella,
kuinka paljon luontaista suloa oli tyttösien liikkeissä, kuinka he,
totisina pajatusta kimittäen, sipsuttelivat vuorojaan ja painautuivat
likemmä "poikainsa" vartaloa.
Oikeat pojat sitä vastoin, väsyttyään ilveilemiseen, lähtivät joukolla
uimaan ja jatkoivat järvessä lystiään kaikenlaisella vallattomuudella.
Varahvontta makasi pientarella, makasi Luojan juhlapäivän rauhaa, ja
seurasi syvimmällä mielenkiinnolla poikain telmettä, naureskellen ja
puhellen itsekseen, milloin joku järvessä sattui keksimään tavallista
sukkelamman tempun. Miitrein akkunan alla seisoi kaksi sydänmaan
ukkoa huvitellen toisiaan lystikkäällä keskustelulla. En muista, mikä
aihe oli, mutta luultavasti se koski jotakuta kolmatta. En ollut
mielestäni milloinkaan kuullut enkä lukenut mitään, jossa asiata olisi
valaistu niin huvittavasti, ilman ilkeämielisyyttä tai pilkkaakaan,
ja kuitenkin saatu kaikki niin mainion hupaisaan valaistukseen ja
tuotu esiin yhä uusia lystikkäitä puolia. Se oli samanlaista neron
kilpailua kuin entiset kilpalaulannatkin, sillä erotuksella vain, että
aihe oli läheltä, kummankin jokapäiväisestä elämänkokemuksesta. Sanain
osavuutta, käänteitten uutuutta, viittausten hienoutta ja samalla
kuitenkin hyväntahtoisuutta ei voi sanoin kuvata.
Miitrein talossa ruokittiin noin kolme- tai neljäkymmentä vierasta.
Näitä varten oli pirttiin katettu suuri pöytä, tai oikeammin monta
pöytää, jotka oli liitetty pääkkäin yhdeksi pitkäksi. Sen ympäri
mahtuikin syömään suurin osa vieraista, kun kaksi suostui syömään
samalta lautaselta. Pöytä oli kauttaaltaan peitetty valkoisilla
liinoilla, sillä liinattomalta pöydältä karjalainen ei mielellään syö.
Miitrei kehottaa: "Alkakaahan vieraat ristiä silmiänne", ja tämän
tehtyään rahvas istuu pöytään. Pitkiä käsiliinoja on aseteltu pitkin
pöydän laitoja, niin että jokaisella vieraalla on osa semmoisesta
polvellaan tai edessään pöydän reunalla. Se kyllä on tarpeen, sillä
sormia käytetään ahkeraan kahvelien ja veitsien avuksi, joita kyllä
alkaa olla paremmissa taloissa, vaan joita eivät etäämpää salolta
tulleet kestivieraat vielä osanneet käyttää. Ennen ateriaa olikin
jokainen pessyt kätensä. Täällä oli vallalla se tapa, että vieraat
istuivat melkein tyhjään pöytään, sitten vasta alkoi emäntäväki kantaa
ruokia, ja sitä kantamista sitten kestikin loppumattomiin, niin että
vieras ennätti moneenkin kertaan ruokahalunsa tyydyttää, jos hän joka
lajia söi.
Karjalaiset osaavat valmistaa monenlaisia ja maukkaitakin ruokia.
Nyt kannettiin pöytään ensinnä pieniä rieskasia ja liharokkaa,
joka oli valmistettu siten, että oli rukiin jauhoja sekoitettu
kuivatusta lihasta keitettyyn liemeen. Kun rokka oli syöty, tai
melkeinpä sitä vielä syötäessä, tarjottiin liha erikseen. Se ei
tietysti enää ollut vereksen arvoista, mutta kuitenkin varsin
maukasta, ollakseen päiväpaisteessa kuivattua ja lähes vuoden vanhaa.
Sitten tuotiin maitoa, sekä uunissa haudottua taikka melkeinpä
paistettua "rahkamaitoa", että rieskaa maitoa, ynnä voita, kalaa,
"kalitaisia", "sultsinoita" ja muita piirakkaita, "marjasankeja",
joissa oli mustikkahilloa täytteenä, ynnä lopuksi rasvasta tiukkuvia
"vehnäkakkaroita". Voipa sanoa, että aterian silmäänpistävänä
omituisuutena oli se, että vaikka se oli melkein kauttaaltaan oman
maan tuotteista koottu, oli se kuitenkin niitä monella eri tavalla
käsittelemällä saatu vaihtelevaksi. Sieniäkin tavallisesti tarjotaan,
mutta varastot ehkä olivat lopussa, tai ehkä niitä ei sentään pidetty
juhla-aterian arvoisina. Karjalaiset niitä yleiseen kokoovat ja
suolaavat, syöden niitä pitkin talvea särpineenä kuin silakkaa.
Aterian jälkeen risti rahvas jälleen silmänsä, sanoi sitten
isäntäväelle "passibot syöttämästä, juottamasta", johon isäntäväki
vastasi "tervehyyeksi", jonka jälkeen jokainen riensi käsiään
pesemään. Kun ensimmäinen pöytäkunta nousi ylös, oli toinen jo
varalla sen tiloille istumaan. Lausuin emännälle kohteliaan
ihmettelyn siitä, miten hän jaksoi niin suurelle joukolle ravintoa
puuhata, se kun lisäksi tietysti kävi jotenkin kalliiksi; mutta hän
närkästyi tästä huomautuksesta ja vastasi, ettei heidän talostaan
ole kenenkään tarvinnut syömättä lähteä. Karjalaiset emännät pitävät
vieraitten ruokkimista kunnian asiana, ja kuta enemmän vieraita on,
sitä suurempi on tietysti kunniakin.
Ennen päivällistä olin kutsunut kisaväen ulos järjestämään kisansa
nurmelle, että sain ottaa siitä valokuvia, ja mielihyvällä pyyntöäni
noudatettiinkin. Iltapäivällä kävimme sitten vieraissa useissa
muissa, köyhemmissä taloissa, joihin oli asettunut Uhtuen puolelta
tulleita tuttuja, muun muassa Seni, ja kaikissa taloissa vallitsi sama
juhlaviihtymys ja puhtaus. Kisoja jatkettiin myöhään yöhön, meidän
jo käytyä levolle leveälle vuoteelle, joka oli tehty vierashuoneen
permannon poikki seinästä seinään.
Ja seuraavana aamuna ne taas alkoivat uudella voimalla, mutta silloin
tapahtui paljon muutakin, sillä vihdoin saapui kosioväkikin kylään,
pidettyään rahvasta niin kauan jännityksessä.