Miinoasta soudimme veneellämme Akonlahteen. Emme poikenneet välillä
oleviin kyliin, Tetriniemeen sen enempää kuin Sappovaaraankaan, vaikka
edellinen kauneine kalmistoineen näytti kylläkin houkuttelevalta.
Sivuun jäi myös isonlainen Munankilahti, joka on selän oikealla
rannalla, melkein vastapäätä Akonlahtea. Kiiteen selkä ei ole kovin
aavaa, sillä rannasta ja toisesta pistää siihen pitkiä soraniemiä.
Sappovaaran kohdalla olevan niemensuikaleen kannan poikki oli kaivettu
veneellä kuljettava oja. Siten säästyi melkoinen kiertomatka. Tämä
pieni kaivanto -- jonkun pohatan kustannuksella laitettu -- oli ainoita
parannuksia, mitä rajan sillä puolella oli vesiteitten hyväksi tehty.
Akonlahti on melkoinen ja jotenkin laajalle alalle hajaantunut kylä
Kiteen järven luoteisrannalla, selästä pistäväin pitkäin monipoimuisten
lahtien kahden puolen. Akonlahdenkin seutu on piirretty karttoihin
virheellisesti, eikä niistä sen vuoksi saa kylän paikasta oikeata
käsitystä. Järveltä tullen Akonlahti näytti koko muhkealta. Rannassa
oli moniaita hyviä taloja, ja tietysti pyrimme ja pääsimme parhaaseen.
Oli sinne hiljattain rakennettu julkinen kirkkokin ja pappikin kuului
olevan tiedossa. Näihin toimiin kansan hengellisen elämän hyväksi
lienee juuri ollut syynä se uskonnollinen liike, josta edellä kerroin.
Toverini kaivoi esiin sanakirjapaperinsa, ottaakseen selkoa sen
puolen puheenparresta, mutta aivan kauaa emme kylässä viipyneet. Minä
valokuvakoneineni kuljin kylällä. Verraten vähän löysin kuitenkin
kuvattavaa, eikä sitäkään vähää aina saanut kuvata. Tulin erääseenkin
avaraan pirttiin, jossa nuottaa parsimassa istui oikein muhkea vanhan
kansan ukko, turpea ja komeapartainen. Hänet piti välttämättä saada
kuvatuksi töineen, laitoksineen, mutta jyrkästi hän kielsi aikeeni,
ja minun siitä huolimatta asetellessani koneitani hän kauhistuneena
juoksi tuvasta ulos. Mahdotonta oli päästä sen perille, mikä oikeastaan
oli syynä ukon pelkoon. Ehkä se oli samaa uskonnollista kammoa kaikkea
uutta vastaan, joka oli vanhavierolaisten yleinen piirre.
Akonlahtikin on vanha runoseutu. Mutta enemmän kuin eepillisistä se
on ollut kuulu loitsurunoista. Se oli tämän mahdin keskustoita Vienan
Karjalassa. Castrén viipyi siellä viikkokauden, kirjoitellen loitsuja
ja taikoja. Mekin tutustuimme tietäjään, joka oli suuressa maineessa.
Poahkomie oli hyvissä varoissa elävä ja ystävällinen ukko, joka ei
taitoaan kovin suurin salaillut, vaan näytti meille sekä seulalla
arpomiset että monta muuta temppua ja kohteli meitä muutoinkin paljon
avomielisemmin ja ennakkoluulottomammin kuin moniaat muut isännät.
Tämän puolen isännissä näytti vielä olevan paljon itsenäisyyden henkeä,
joka muun muassa oli tullut ilmi pari vuotta aikaisemmin suuren
nälänhädän aikana. Kun viranomaisten toimesta ei saatu minkäänlaista
apua, olivat Akonlahden ja Munankilahden varakkaimmat isännät,
nälkiintyneiden heitä ahdistaessa, vaatineet Kontokin kruununmakasiinin
hoitajaa omin luvin jakamaan viljaa köyhille lainaksi, jottei kansa
kuolisi nälkään. Mutta siihen ei suostunut varastonhoitaja, joka
talollaan ja tavarallaan oli vastuunalainen makasiinin viljoista.
Varastonhoitajat olivat kunnan valitsemia virkamiehiä, ja virkaan
tavallisesti valittiin ainoastaan varakkaita isäntiä.
Akonlahtelaiset kääntyivät silloin muitten kunnanvirkamiesten,
etupäässä pitäjän vanhimman eli starshinan puoleen, vaatien näitä
jakamaan makasiinista viljaa. Mutta näilläkään ei ollut siihen halua,
koska viljaa oli lupa antaa ainoastaan rahaa vastaan. Mikä neuvoksi?
Jos virkatietä pyydettiin apua, niin vastaus parhaassakin tapauksessa
viipyisi kuukausimääriä -- yleisenä vakuutuksena näytti olevan, ettei
pyyntö olisi päässyt Kemiä edemmäksi -- ja sitä ennen ennättäisi köyhä
väki kuolla nälkään.
Lisäksi oli kelirikkokin, ettei voitu lähteä Suomen puolelta apua
etsimään.
Mitä sitten oikeastaan tapahtui, siitä ei ollut helppo päästä selville,
koska kertomukset olivat ristiriitaisia. Kontokkilaiset olivat
kymmenittäin vannoneet oikeudessa, että Akonlahden miehet olivat
uhanneet piestä kaikki "herrat" (tällä sanalla tarkoitettiin aina
nimenomaan virkamiehiä, omia kunnallisiakin, eikä säätyerotusta),
tai käyttää väkivaltaa, ellei viljaa annettaisi. Niin sitten ainakin
tapahtui, että makasiini avattiin ja viljaa annettiin. Starshina
kanteli omavaltaisten maanmiestensä päälle, heitä vastaan aljettiin
oikeudenkäynti ja syylliset, Akonlahden ja Munankilahden varakkaimmat
isännät, tuomittiin kahdeksi kuukaudeksi "Kemin tyrmään." Rangaistus
tuntui kylläkin lievältä, mutta tietysti tuomari otti huomioon, että he
olivat toimineet puutteen auttamiseksi -- eivätkä paremmin ymmärtäneet.
Taikka ehkä oikeammin, että he olivat toimineet pakkotilassa, vaikka
lakia olikin pahasti rikottu ja rikos sen vuoksi oli muodon vuoksi
rangaistava. Siihen olivatkin syytetyt vedonneet, mutta tuomari oli
huomauttanut, että jos tiesivät hädän niin suureksi, niin olisi heidän
itsensä pitänyt lainata hädänalaisille rahoja, että nämä olisivat
voineet ostaa viljaa. Pohatoillapa ei ollut siihen halua, sillä
luultavasti olisi suurin osa lainatuista rahoista jäänyt sille tielle.
Eivätkä omaisuudet Vienan Karjalassa olekaan niin suuria, että niistä
riittäisi paljon jaella. Varakkaana pidetään jo semmoista taloa, jossa
eletään toimeen tulevasti, puutetta näkemättä. Ja senkin elämisen
vuoksi saavat isännät poikineen ahkerasti liehua, matkustella kaiket
talvet Suomessa kaupoilla, sillä oma maa ei elätä.
Tullinniemen varakkaasta talostakin, jossa olimme asuntoa, oli poika
parastaikaa "Kemin tyrmässä". Meidän odotellessa vierashuoneessa
samovaaraa ja haastellessa niitä näitä, souti selän poikki
Munankilahdesta veneellinen sen kylän emäntiä, nuoria ja vanhoja. He
eivät olleet kauaa olleet Tullinniemen pirtissä, ennenkuin tultiin
meitä hakemaan. Pirtissä kuulimme asian. Vaimoilta oli keneltä poika,
keneltä mies, Kemin tyrmässä, juuri saman viljajutun vuoksi, ja he
olivat tulleet meillä luettamaan sieltä saapuneita kirjeitä, koska
omassa kylässä ei ollut sitä, joka olisi pystynyt lukemaan. Olivat
kuulleet meidän saapuneen paikkakunnalle. Kirjeet -- niitä oli useampia
-- olivat suomeksi kirjoitetut, sillä ne olivat isäntien itsensä
kirjoittamat. Toiset heistä olivat oppineet taidon Suomen puolella,
joten heidän ei tarvinnut käyttää venäläisen "piissarin" apua.
Lieneekö vankilan sääntö ollut syynä, vaiko maan tapa, en tiedä kumpi,
mutta kirjeet eivät sisältäneet juuri mitään muuta kuin terveisiä
loppumattomiin. Kirjoittaja mainitsi kaikilla nimillä sen, jolle
tahtoi terveisiään lähettää, ja lausui ne jokaiselle erikseen. Siitä
niissä oli kylläkin mittaa. Mutta vaimot tulivat niistä kuitenkin
niin liikutetuiksi, että vuoron takaa purskahtivat katkeraan itkuun,
sitä myöden kuin heitä terveisien saajina mainittiin. Kyyneleitä ja
nyyhkytyksiä kesti niin kauan kuin kirjeitten lukemistakin, ja vielä
kotvan kauemminkin. Vähän lohdutusta tuotti isäntien vakuutus, että
heitä kohdeltiin tyrmässä hyvin ja että he saivat rahallaan ostaa,
mitä tarvitsivat. Mutta taas ajatellessaan, että heidän poikansa ja
miehensä istuivat vankina, naiset yhä uudelleen puhkesivat itkemään,
se onnettomuus ja häpeä oli niin suuri, ettei siihen voitu mitenkään
tottua. Kun tunteet olivat jonkun verran asettuneet, pyydettiin meitä
kirjoittamaan vastauskirje. Sekin oli paljaita terveisiä ja hyvin
voinnin vakuutuksia ja toivotuksia, ja hyvällä omallatunnolla jakelimme
hyväilysanoja runsaanlaisesti, niin vilpitön ja haikea oli suru.
Kirjeen mukaan aikoivat naiset panna muutaman kopeekan "kostintsoiksi"
(tulijaisiksi), mutta luopuivat kuitenkin tuumasta arvellen, etteivät
rahat ehkä tulisi perille.
Meihin tämä kohtaus teki syvän vaikutuksen. Äitien ja puolisoitten
murhe ainakin herättää myötätuntoa, mutta lisäksi oli siinä tavassa,
jolla nämä vaimot ilmaisivat surunsa, arvokkaisuutta, kehittynyttä ja
hienostunutta tunnetta, jota ei olisi odottanut tapaavansa niin kaukana
historiasta ja kultuurista. Silloin välähtikin mieleeni se ajatus, että
kansalla, joka on voinut moisen tunne-elämän kehittää, on täytynyt olla
vanha ja itsenäinen menneisyys. Sillä on täytynyt olla joku ammoinen
oman itsensä luoma viljelys, joka yhä vielä elää sen hengessä.
Monta muuta samanlaista piirrettä tapaa vielä karjalaisten luonteessa,
tavoissa ja katsantokannassa. Niitä on vaikea sanoin kiinnittää,
vaikea määritellä siten, että ne kelpaisivat todistuskappaleiksi,
mutta niitten vaikutuksen alainen on siitä huolimatta jokainen, joka
tuon kansan parissa oleskelee. Vaistomaisesti siellä herää tuo ajatus,
vaikkei tajunta aina keksikään kiinnikkeitä, joilla vaikutukset voisi
julki lausua. Se on kansan luonteessa elävää isäin perintöä, samoin
kuin sen muistossa säilyneet vanhat runot.
Selvimpänä sen olin huomaavinani lähinnä rajaa. Ei tarvitse kauaksikaan
kulkea venäläistä kielirajaa kohti, ennenkuin tuo vaikutus häviämistään
häviää ja sijaan astuu lakein jokapäiväisyys.